"Ne ovat jumalan lapsia", vastasi Julia. "Kuinka kertoisin minä sinulle
heistä, joita ei kukaan voi kuvailla? Katsos", jatkoi hän puhuen kuin
unessa, silmät ihastuneina ylöspäin luotuina, "minä kerron sinulle,
kuinka minusta tuli kristitty. Silloin olet sinä ymmärtävä heitä. Olin
menehtymäisilläni surusta äitini menettämisen takia. Minä olin siitä
päivästä, kun hän lempeät silmänsä sulki, yksin maailmassa, ja kun
hänet oli laskettu hautaan, makasin minä kalliolla sen päällä kauvan ja
itkin katkerimmin. Ja kun minä jälkeenpäin harhailin Tiberin rannalla,
valmiina millä hetkellä hyvänsä tekemään lopun omasta elämästäni, joka
nyt oli käynyt minulle sietämättömäksi, astui minun luokseni tuntematon
nainen ja puhutteli minua lempeästi:
"'Etkö sinä ole Julia, Macrobiuksen tytär?'
"'Olen', vastasin minä.
"'Minä olen eversti Gnaejuksen leski', virkkoi hän ja hänen silmänsä
tulvahtivat kyyneleitä täyteen.
"Minä pelästyin.
"'Saman miehen, jonka isäni mestautti?'
"'Niin.'
"Minä en uskaltanut katsoa häneen. Ajatus, että hän oli etsinyt tämän
tilaisuuden kostaakseen minulle työn, jota minä en olisi koskaan voinut
estää, herätti minussa vastustushalua.
"'Sinun puolisosi oli isänmaan vihollinen', sanoin kalseasti.
"'Niin sanottiin', vastasi hän surullisesti. 'Mutta hän oli viaton.'
"'Minun isäni oli vakuutettu hänen syyllisyydestään', vastasin minä
nopeasti.
"'Sinun isäsi oli ihminen', sanoi hän, 'ja kaikki ihmiset erehtyvät.
Minä en vihaa häntä sen vuoksi.'
"Tämä kummallinen puhe sai minut ihmettelyn valtaan.
"'Sinä olet onneton', jatkoi nainen, 'minä olin paikalla, kun äitisi
laskettiin hautaan ja pidin silmällä sinua. Sinua vaivaa synnillinen
päätös.
"Seuraa minua, minä tahdon vuodattaa palsamia sinun haavoihisi.'
"En voi ymmärtää, mikä sai minut seuraamaan tuntematonta. Me jätimme
Tiberin rannan, teimme useita kierroksia kaupungissa, kunnes Porta
Flaminian kautta poistuimme kaupungista. Kuljimme pitkin maantietä,
poikkesimme Malvian sillan luona oikealle ja saavuimme vihdon Pariolin
kukkuloille. Vaimo tarttui käteeni, kun kompastelin pimeässä, ja veti
minut perässään tuskin miehen korkuisesta kallioaukosta maan sisään.
"Me saavuimme pitkään, kolkkoon käytävään, jossa näin pienen lyhdyn
valossa, jonka seuralaiseni oli sytyttänyt, hautapatsaita. Sitten
tuntui, kuin olisimme nousseet muutamia kerroksia ylöspäin vuoren
sisässä, kunnes astuimme soihduilla valaistulle paikalle.
"Siellä oli satoja miehiä ja naisia, kaiken säätyisiä, enimmäkseen
juutalaisia ja talonpoikia; mutta ei puuttunut roomalaisia
aatelismiehiä ja ylhäisiä naisiakaan.
"Keskellä väkijoukkoa seisoi komea, arvokkaan näköinen vanhus, jonka
kasvot ilmaisivat sielun sopusointua ja silmät säteilivät kuin rubinit.
"He kutsuivat häntä Pietariksi, ja kunnioitus, jolla kuljettajani
häntä lähestyi, ilmaisi minulle, että vanhus oli tänne kokoontuneen
kansajoukon päämies.
"'Tämän lapsen äiti on tänään haudattu', sanoi Gnaejuksen leski, 'hän on
sinun lohdutuksesi tarpeessa, kunnianarvoisa isä.'
"Ja Pietari, tänne katakombeihin kokoontuneitten kristittyjen ylipappi,
tarttui käteeni, asetti minut seurakunnan eteen ja puheli minulle
kauvan ja lempeästi elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Kun
minä aamulla palasin kotiin katakombeista, olin minä kristitty. Pian
senjälkeen sain minä kasteenkin."
Julia vaikeni, mutta Oktavia kysyi vilkkaasti:
"No mitä opettavat sitten kristityt? Mikä on heidän jumalansa, jota he
palvelevat?"
"Jumala, joka kaikki ymmärtää, kaikki anteeksi antaa ja kaikki tietää.
Hän on jumala, joka ankarasti rankaisee synnin ja käskee meitä
nurisematta, nöyrin mielin kantamaan tämän maisen elämän kärsimykset.
Hän käskee välttämään pahaa ja tekemään hyvää, vastaamaan loukkauksiin
hyvyydellä, eikä mitään katsomaan niin pahaksi, ettei se anteeksiantoa
ansaitseisi. Kristittyjen jumala on rakkauden jumala."
Oktavia katseli kauvan itämaalaisia mattokuvioita.
"Ja ne, jotka ijäti syntiä tekevät?"
"Niitä rankaisee hänen vihansa viimeiseen jäseneen saakka."
Tuskin oli Julia sanonut viimeiset sanansa, kun oviverho temmattiin
syrjään ja sisään syöksyi orjatar.
"Imperatori on kuoleman kielissä. Prinsessaa etsitään."
Päästäen kauhun huudahduksen hypähti Oktavia istuimeltaan ja kiiruhti
isänsä kuolinhuoneeseen, läpi käytävien, missä hoviväkeä seisoskeli
pelästyneenä kuiskaillen.
Hän tuskin tunsi isäänsä, astuessaan tämän vuoteen ääreen. Keisarin
ruumis oli turvonnut paksuksi, kasvot olivat viheriän väriset ja tukka
käynyt lumivalkeaksi.
Vuoteen ääressä oli Agrippina polvillaan nyyhkyttäen rajusti. Hänen
vierellään seisoi Nero välinpitämättömän, synkän näköisenä ja Oktavian
silmään pisti, että hän oli asestettu. Muutamassa nurkassa näki Oktavia
Britannicuksen nojautuneena itkien seinään. Vuoteen jalkapäässä
seisoivat Xenophon, lääkäri, Pallas, valtakunnanrahaston hoitaja,
Callistus, valtiosihteeri ja Burrus, kaartineversti.
Parahtaen oli Oktavia vaipunut isänsä vuoteen vierelle. Hän siveli
hänen turvonneita käsiään ja lausui hellästi hänen nimeään.
"Isä, rakas isä! Mikä sinulla on? Etkö kuule? Lapsesi, Oktaviasi puhuu
sinulle."
Imperatorin jäykistyneisiin silmiin näytti syttyvän jälleen eloa. Ne
avautuivat levälleen ja harhailivat ympärillä seisovain piirissä, aivan
kuin etsien jotakin. Sinertävät huulet vapisivat suonenvedon tapaisesti.
Lääkäri astui hänen sivulleen, mutta Claudius kohottautui vaivoin,
tehden torjuvan liikkeen kädellään.
"Britannicus", tuli tuskin kuuluvasti hänen huuliltaan.
"Britannicus!" huusi Oktavia, "isä tahtoo sanoa sinulle jotakin. Tule
lähemmä!"
Prinssi astui kuolevan imperatorin vuoteen ääreen.
Keisarin katse kiintyi häneen, tunki pojan silmiin, ja jälleen
liikkuivat huulet, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Ponnistaen viimeiset
voimansa, kohotti Claudius kätensä, ja viitaten Britannicukseen,
kuiskasi hän sanan, jonka Rooma hänelle itselleen oli niin usein
riemuiten huutanut, joka sana hänet oli tehnyt maailman herraksi ja
samalla vieraiden intohimojen leikkikappaleeksi. Hänen suustaan kuului
viimeisen kerran sana:
"Imperatori!..."
Hän vaipui takaisin vuoteeseen; vielä kerran nytkähti ruumis ja sitten
oli kaikki lopussa.
Ääneen itkien heittäytyi Agrippina ruumiin yli ja ummisti kuolleen
puolisonsa silmät. Britannicus oli tarttunut sisarensa käteen ja
polvistunut hänen viereensä.
Kului hetkinen -- silloin syntyi palatsissa eloa jälleen. Oktavia nousi
kuulostaen ylös, katse kysyväisenä Britannicukseen suunnattuna.
Alhaalta tunkeutui epämääräistä, sekavaa melua. Melun seasta kuului
huutoja: "Nero", ja heikommin: "Britannicus!"
Prinssi hyppäsi pystyyn ja vasta nyt huomasivat Claudiuksen lapset,
että huone oli tyhjä. He olivat yksin kuolleen kanssa. Sisarukset
vaihtoivat nopeaan silmäyksen; he ymmärsivät kaiken. Britannicus
kiirehti ovesta ulos ja käytävää pitkin portaille. Siellä seisoi yksi
pretoriani, miekka kädessä.
Tämä unohti tervehtiä prinssiä. Salaman nopealla, voimakkaalla
liikkeellä tempasi Britannicus miekan pretorianilta ja paljastettu
säilä kädessään syöksyi hän marmoriportaita alas.
Hänen jäljessään kiiruhtaa Oktavia. Päätön sekamelska vallitsee
kaikkialla. Tie heidän edessään on tukettu. Portaat ovat täynnä
sotilaita. Upseerit ovat epätietoisia. Aatelisia ja kaiken karvaista
hoviväkeä tunkeilee sekaisin.
Eräs ritari tuntee prinssin.
"Eläköön imperatori!" huutaa hän.
Myrskyäviä huutoja seuraa.
"Vivat [Eläköön] Britannicus, imperatori!"
Silloin jyrisee muutaman upseerin ääni.
"Pereat!" [Alas!]
"Alas Britannicus!" mylvivät joukot. "Eläköön Nero!"
"Terve caesar! Terve Nero! Nero imperatori!" Britannicus kalpenee. Eräs
upseeri nauraa hänelle vasten kasvoja. Silloin halkeaa hänen kallonsa
prinssin iskusta. Se vaikuttaa. Sotilaat väistyvät. Eräs senatori
tunkeutuu Britannicusta kohti. Häntä seuraa toinen.
Ne ovat hänen ystäviään: Thrasaea Paetus ja Borea Soranus.
"Britannicus imperatori!" huutavat senatorit. "Vivat Britannicus!"
"Terve Britannicus!" huutavat muutamat sotilaat.
Thrasaea tempaa kruununprinssin mukaansa.
"Nopeaan -- muutoin on kaikki mennyttä!" Joukko sotilaita liittyy
heihin. Antonius, kaartinupseeri ja prinssin lapsuudenystävä, lentää
astuimia ylös.
"Tervehtikää, koirat!" karjasee hän sotilaille. "Ettekö näe caesaria?
Terve Britannicus!"
Ja samalla iskee hän vitkastelijoita säilänsä lappealla.
Pretorianit hölmistyvät. Osa kerääntyy Antoniuksen ympärille. Eräs
toinen upseeri astuu tätä vastaan.
"Terve Nero!" huutaa hän. "Nero imperatori!"
Säilät kalskahtavat vastakkain.
Se on merkki yleiseen käsikähmään. Ainoastaan pieni osa sotilaita
Antoniuksen kohortista on häntä seurannut, toiset kaikki ovat
pettureita. Syntyy taistelu.
Melu alhaalla kadulla on muuttunut valtavaksi pauhinaksi. Kuuluu
yksinäisiä huutoja: "Terve Britannicus!" Melkein kaikki mylvivät:
"Nero!"
Oktavian erottavat taistelevat Britannicuksesta. Hän näkee Antoniuksen
kaatuvan haavoitettuna.
Juuri astuu prinssi jalkansa ystäväinsä kanssa ulkorappusten
ensimäiselle portaalle, josta voi nähdä kaikki.
Muutamat kansajoukosta ja sotilaista huomaavat hänet.
"Britannicus! Vivat imperatori!" huudetaan hänelle. Silloin tarttuu
joku lujasti prinssin käsivarteen. Sotilaat heittäytyvät hänen ja hänen
ystäväinsä väliin. Eversti Burruksen jättiläisvartalo sukeltaa esiin.
Hänen kasvonsa ovat vaaleat. Hän astuu Britannicuksen eteen.
"Hiljaa prinssi. Sinä olet vangittu."
Tämä kohottaa kätensä iskeäkseen.
Kaksikymmentä kättä tarttuu hänen käsivarteensa.
"Vangittu?" huutaa Britannicus raivoissaan. "Kenen käskystä?"
"Imperatorin käskystä."
"Minä olen imperatori. Minä käsken sinua poistumaan tieltä!"
"Nero on keisari!" vastaa Burrus; sotilaat tunkevat hänet takaisin.
"Pretorianit ovat valinneet keisarin. Juuri nyt vahvistaa senaatti
heidän vaalinsa. Älä pakoita minua, prinssi, käyttämään asetta. Neron
määräykset ovat ankarat."
Hitaasti nousee Britannicus veren tahraamia portaita ylös. Sotilaat
väistyvät tieltä, mutta sulkeutuvat takana taas rautaiseksi muuriksi.
-- --
* * * * *
Claudiuksen kuolinhuoneessa makasi Oktavia polvillaan. Kuolleen kasvot
olivat jäykistyneet, hänen kätensä kouristuneet.
"Se oli edeltäpäin valmistettu", nyyhkytti Oktavia. "Ne olivat tehneet
salaliiton. Joukot oli lahjottu."
Britannicus nyökäytti ääneti päätään.
Hän astui kuolleen vuoteen luo ja avasi ruumiin lujasti kiinni
puristuneen suun väkivallalla.
"Myrkytetty", sanoi hän kolkolla äänellä. "Minä aavistin sitä."
Oktavia katsoi veljeään jäykästi, ja vasta, vähitellen käsitti hän
hirveän totuuden.
"Myrkytetty?" huusi hän. "Myrkytetty. -- Oi Jupiter, mikä ryövärien
luola tämä palatsi onkaan! Mikä kirous vainoaa sukuamme! Mitä hyenoita
täällä hiipii!
"Onneton isä raukkani! Kunpa et ikinä olisi astunut hiljaisesta
huomaamattomasta elämästäsi tähän punaiseen loistoon! Kunpa et koskaan
olisi noussut tälle valtaistuimelle, jonka purppura on verestä kudottu!
Oi, onnettomia meitä -- -- ja sinua, Britannicus! Mitä aiot sinä nyt?"
Britannicus oijensi vartaloaan.
"Minä olen uneksinut", vastasi hän synkästi, "ja olen hirveään
todellisuuteen herännyt. Minä tahdon edelleen uneksia -- kostosta -- ja
kautta Jupiterin -- Styxin, kautta Marsin, kautta kaikkien jumalten --
kun heräämisen hetki on jälleen tullut, minä tahdon toimia."
Sitten jätti hän huoneen.
Oktavia kiirehti ystävättärensä luokse. Mitä tämä ei vielä tietänyt,
sen oli hän arvannut.
"Kaikki on hukassa!" nyyhkytti Oktavia kätkien kasvonsa käsiinsä.
Julia oli kalvennut, ja hänen silmistään huokui syvä suru, kun hän
suuntasi ne ystävättäreensä.
"Jumala on vanhurskas", sanoi hän, "hän on myös meidän asiamme voittoon
vievä."
Oktavia säpsähti äkkiä. Katsoen tuskallisesti ystävättäreen ja painaen
kättään rajusti sykkivälle sydämelle, kuiskasi hän:
"Mitä sanoit sinä tänään? Hän rankaisee synnintekijät viimeiseen
jäseneen saakka!"
Julia ei vastannut.
* * * * *
Rooma vapisi kansan riemuhuudoista, kun se tervehti uutta imperatoriaan.
V LUKU.
JULIA JA ANTONIUS.
Kun Antonius avasi silmänsä, herätti hänen huomiotaan syyrialaiset
matot, joita oli ripustettu hänen makuuhuoneensa seinille ja joille
heitti heikkoa kirjavanväristä valoa katossa riippuva, taiteellisesti
valmistettu lamppu. Huone oli tavattoman pieni.
Hän aikoi nousta ylös, mutta vaipui takaisin vuoteeseen päästäen
tuskanhuudahduksen. Hänen päätään poltti kuin tulessa. Vaistomaisesti
tapasi hän kädellä otsaansa. Se oli paksuissa kääreissä.
Nyt palasi muistikin. Hän muisti metelin keisaripalatsissa,
vallankumouksen, kuinka hän, suojellakseen korkeata ystäväänsä, oli
rientänyt paikalle, kuinka kahakka oli syntynyt hänen kohorttinsa ja
kapinallisten pretorianien välillä ja kuinka hän oli saanut miekaniskun
päähänsä, jolloin kaikki oli mustennut hänen silmissään.
Milloinkahan tuo kaikki oli tapahtunut?
Hän ei voinut sitä laskea. Pitkää aikaa siitä ei saattanut olla. Ehkä
oli se eilen tapahtunut -- pari päivää takaperin -- mutta pitempää
aikaa ei siitä ollut.
Häntä alkoivat ahdistaa kaikenmoiset ajatukset. Miten oli käynyt
Britannicuksen? Oliko hän voittanut? Oliko Nero päässyt imperatoriksi?
Tuskalliset otaksumat kiusasivat häntä ja ähkien koki hän uudestaan
kohoutua.
Mutta se oli mahdotonta.
Missä hän oli? Ystävienkö luona? Vaiko vihollisien? Oliko hän vanki?
Häntä ihmetytti, miksi hänet oli sijoitettu näin ahtaaseen huoneeseen.
Mattoseinät uhkasivat tukahduttaa hänet.
Hän kuulosti.
Olikohan ulkopuolella vartiosotilasta?
Hän ei kuullut mitään.
Eikö ylipäätään täällä ollut ainoatakaan elävää olentoa? Oliko hänet
unohdettu?
Kauvan makasi hän liikahtamatta, tulehtuneet silmät lamppuun
suunnattuina.
Äkkiä oli hän kuulevinaan keveitä askelia viereisestä huoneesta.
Hän kuunteli.
Silloin siirsi pieni, valkea käsi esiripun syrjään, ja sisään astui
nuori tyttö, kaunis kuin Vestan naispappi.
Nähdessään nuorukaisen tointuneen, valahti heleä puna hänen hennoille
kasvoilleen. Epäröivä ilme teki hänen silmänsä entistään ihanammiksi
ja suloisemmiksi. Semmoisena seisoi hän sisäänkäytävässä hetken,
epätietoisena, astuako eteenpäin, vai palatako takaisin.
Päättävästi ja nopeasti astui hän sitten sairaan vuodetta kohti, ja
hänen pehmyt kätensä siveli tunnustellen sidettä otsalla.
Antonius tarttui vaistomaisesti käteen ja suuteli sitä tulisesti.
Tyttö veti kätensä takaisin.
"Onko sinulla tuskia?" kysyi hän.
Hänen äänensä soi kuin soitto.
Antonius pudisti päätään.
"Missä minä olen?" kysyi hän.
"Ystävien luona, Antonius."
"Ah -- minä kiitän sinua. En uskalla kysyä, kuka olet. Ehkä on joku
suopea jumala lähettänyt sinut luokseni. Ehkä on tämä unta vaan,
haihtuva unikuva, liian kaunis, muuttuakseen todellisuudeksi."
Tyttö punastui uudelleen, ja herttainen hymy väreili hänen
suupielessään.
"Sinä et uneksi, Antonius. Mutta sinä hourit, Nimeni on Julia."
"Julia... minä kiitän sinua... Julia."
Hän lausui tuon nimen kuten lausutaan jumalan nimeä, pyhällä
kunnioituksella.
"Miten olen tänne joutunut?"
"Me nostimme sinut haavoittuneena, kuolettavasti kuten luulimme, ja
kannoimme sinut tänne -- minun luokseni."
"Sinun luoksesi?"
Julia punastui taas.
"Niin. Sinä olet nyt minun huoneissani. Sillä missään muualla et olisi
ollut turvassa caesarin nuuskijoilta", lisäsi hän kiireesti.
"Siis", ähkyi nuorukainen, "Nero on caesar?"
"Niin on. Ja jo verrattain kauvan."
"Verrattain kauvan? Eikö eilisestä?"
"Eilisestä? Antonius parka. Kuukausia olet jo täällä maannut."
"Kuukausia!"
Hän vaikeni, katsellen miettiväisenä kattoon.
"Entäs Britannicus?"
"Hän voipi hyvin. Veljekset ovat sopineet."
"Miten on se ymmärrettävissä?"
"Nero on ehdottanut sovintoa ja Britannicus on alistunut kohtaloon,
jota ei voinut muuttaa."
"Nero on ehdottanut sovintoa? Huono rauha. Miksi ei mieluummin heti
avonainen sota? Voi, prinssi, tämä ei tiedä hyvää!"
Julia laski jälleen pehmoisen kätensä sairaan otsalle.
"Sinun täytyy rauhoittua, Antonius", sanoi hän vienon vaativasti. "Ei
hyödytä mitään reuhtominen nykyisyyttä vastaan."
"Siis on Silanuksen entinen morsian nyt keisarinna?"
Julia nyökäytti päätään.
Antonius naurahti katkerasti.
"Oi että täytyy tällaista kokea! Miksi ei harhaile sieluni nyt
Hadeksessa, tiedotonna siitä mitä on, tai on ollut olemassa? Helpompi
olisi sen olla siellä!"
Julia katsoi surullisesti häntä.
"Älä tee syntiä, Antonius! Onko tämä syytös minulle?"
Vastauksen asemasta veti Antonius Julian käden huulilleen ja suuteli
sitä intohimoisesti.
"Miten kantaa keisarinna Oktavia verin tahrattua purppuraa?" kysyi hän
synkästi.
"Kuten karitsa suden puremaa."
"Ja miten on käynyt Silanuksen?"
"Hänestä ei tiedetä mitään. Hän on Aasiassa yhdennessätoista
legionassa."
Sairas laski polttavan kätensä tytön kädelle.
"Etkö pelännyt korjatessasi minut vastoin tyrannin käskyä huoneeseesi?"
"Mitä olisi minun pitänyt pelätä?"
"Kuolemaa."
Julia hymyili.
"Viimeiseksi sitä pelkäisin."
Ihmetellen katsoi Antonius tyttöön.
"Mistä saat sinä moisen voiman? Oletko sinä yksi noita muinaisajan
roomattaria, joita nykyään tunnemme vaan historiasta? Mikä henki elää
sinussa, lapsi?"
"Kristuksen henki, Antonius."
Sotilaan käsi kimmahti takaisin.
"Sinä -- olet -- kristitty?"
"Minä olen kristitty."
Nuorukaisen kasvot synkistyivät.
"Halveksitko minua?" kysyi Julia.
"Kuinka voisin minä? Mutta -- minä valitan, surkuttelen sinua, Julia."
"Ylistä onnelliseksi minua!"
"Senkö vuoksi, että kuulut noihin kiihoittajiin, jotka myyräin tavoin
öiseen aikaan hiipivät maanalaisissa käytävissä ja Roomaa vastaan
raivoavat? Ei tyttö. Jos minä vihaan Neroa isänmaan vihollisena, niin
halveksin minä kristityitä Rooman valtakunnan pahimpina vastustajina.
Nero loukkaa lakeja. Ne voidaan jälleen asettaa voimaan. Mutta
kristityt nousevat meidän jumaliamme vastaan, ja Rooma sortuu niiden
mukana."
Julia uudisti käärettä haavan ympärille.
"Kerran olet sinä ajatteleva toisin meistä, Antonius."
"En koskaan. Mitä olet minulle tehnyt, Julia, se todistaa sydämesi
hyvyyttä, ei oppisi totuutta."
Julia ei vastannut. Eräs orjatar juoksi kuulumattomin askelin
huoneeseen, veti esiripun syrjään Antoniuksen keinotekoisen
sairashuoneen edestä ja kuiskasi jotakin Julian korvaan.
Tämä teki myönteisen merkin, ja tyttö poistui jälleen. Heti sen
jälkeen kuului lujia askelia ulkoa. Samassa seisoi prinssi Britannicus
esirippujen välissä.
"Oi, prinssini!"
"Hiljaa, ystäväni. Sinä olet paranemaan päin, kuten lääkärini on
ilmoittanut. Ei mitään kiihkoa -- ei mitään kiitoksiakaan, päämies.
Eikö ole luonnollista, että minä ja ystäväni teemme voitavamme
säilyttääksemme minulle puoluelaisen?"
"Voi onnettomuutta, prinssi", kuiskasi Antonius. "Minä häpeän, etten
saa tervehtiä sinua imperatorina."
"Hiljaa siitä, Antonius. Aika on paras tuomari. Se on minun asiani
kerran oikeudenmukaisemmin johtava, kuin sitä ihmisten viha voisi
tehdä."
"Mitä voin puolestasi tehdä, prinssi, maksaakseni kiitollisuuden
velkani?"
"Et mitään, päämies, et mitään. Minulle et ole kiitoksen velassa, vaan
tuolle jalolle neidolle. Oman henkensä uhalla pelasti hän sinut Neron
sotilaitten ryöstömurhalta."
Julia teki punastuen torjuvan liikkeen.
"Neito", sanoi Antonius, "minä loukkasin ehkä sinua äsken. Anna
anteeksi se minulle: se oli minun karkean sotilassydämeni syy. Kieli
puhuu usein enemmän kuin sydän voipi vastata. Suotko anteeksi minulle?"
"Miten voit sinä noin puhua, Antonius? Minulla ei ole sinulle mitään
anteeksi annettavaa."
"Elämäni on tästälähin sinun käytettävänäsi, jalo neito", virkkoi
nuorukainen haltioissaan.
Julia taivutti päätään.
"Se on oleva ihanin palkintoni, Antonius."
Britannicus ojensi ystävälleen kätensä.
"Viimeinen askel vapauttamiseksesi on minulla vielä tekemättä. Sillä
mitä olisi ollut hyötyä siitä, että sinut ryöstimme kuolemalta, jos se
millä hetkellä hyvänsä voi sinua uudelleen uhata?"
"Mitä aiot siis tehdä, prinssi?"
"Aion pyytää Nerolta sinulle anteeksiantoa. Olen useimmille ystävilleni
saanut armon. Nero on sen sinullekin antava."
Upseerin silmät säkenöivät kiukusta.
"Sinä, jolle valtaistuin oikeastaan kuuluu, aiot upseerillesi elämän --
kerjätä?"
"Sinä et ole minun upseerini, vaan caesarin. Jalo ihminen ei koskaan
anna turhamaisten ajatusten johtaa itseään niiden turmioksi, jotka
häntä rakastavat. Minun onneni ei ole pääasia, vaan Rooman kansan
menestys.
"Ja minun täytyy myöntää, että Nero tähän saakka on ryhtynyt vaan
sellaisiin alotteisiin, joitten vuoksi saamme onnitella Roomaa. Jos
minä nyt sinulle hankin vapauden, niin en sitä tee sitä varten, että
tuhmanrohkeudella vahingoittaisit asiaamme. Sillä vaikkakaan en tahdo
pyrkiä caesarien valtaistuimelle, jota tuhannet kiroukset painavat,
niin on minulla vielä työ tehtävänä, työ, jonka täyttämisessä minä
tarvitsen kaikkien ystävieni apua -- -- --
"Minun on kostettava isäni!"
"Sinun -- on -- kostettava -- isäsi? Se merkitsee -- Claudius on -- --"
"Toimitettu tieltä pois."
"Oo, niitä konnia, raukkamaisia roistoja!"
"Ei kuitenkaan Nero ole syyllinen. Tuo poika oli -- ainakin sillä
hetkellä vielä -- liian vähäpätöinen, liian pieni ja ehkä liian
hyväkin, suunnitellakseen tällaista konnantyötä. Työ on Agrippinan
suorittama -- ja tämän naisen kanssa minä tahdon vielä tehdä
lopputilit, jos jumalat minua auttavat."
"Ne auttavat sinua, prinssi -- ja minun käsivarttani tulevat he
kostonsa hetkenä käyttämään."
Prinssi otti jäähyväiset.
"Toivon jo tänään voivani tuoda sinulle tiedon vapautuksestasi."
Kun Britannicus oli poistunut, kysyi Julia hiljaa:
"Luuletko todellakin Antonius, että jumalat antautuvat kostonne
välikappaleiksi?"
"_Meidänkö_ jumalat? Sen he tekevät. He rakastavat voimaa -- ja Jupiter
ei anna mitään tapahtua kostamatta."
"Niin teidän jumalanne. Mutta ne ovat kuolleet."
"Mitä sanot, tyttö? Sinä häpäiset jumaliamme? Hm -- minä unohdin.
Sinä olet kristitty. No mutta mitä tekisi sinun jumalasi tällaisessa
tapauksessa?"
"Hän käskisi antamaan anteeksi. Sillä rangaistus on hänen asiansa, eikä
ihmisten."
Antonius nauroi raa'asti.
"Voimakas jumala, täytyy sanoa. Hänen ensimäinen käskynsä on
siis heikkouden käsky. Jokainen vääryys pitää ihmisen maksaa
anteeksiannolla, kuinka?"
"Niin. Jos joku lyö sinua poskelle, niin käännä hänelle toinen, sanoo
Kristus, Jumalan poika."
Sotilaan huulet väreilivät ivallisesti.
"Vai semmoinen on teidän jumalanne? Sellaista ei meidän tosiaankaan
tarvitse pelätä. Moisilla opeilla ette ikinä voita."
Julia hymyili, mutta vaikeni.
VI LUKU.
SILANUKSEN SISAR.
Oli myrskyinen yö, kun Marcia, ent. senaattori Silanuksen sisar,
kiiruhti vanhan kaupungin katuja kotiaan kohti. Hän asui Palatinin
kukkulan seutuvilla, jonne oli vielä hyvän matkaa. Kulkiessaan nopeasti
eteenpäin viipyivät hänen ajatuksensa kaukana sotatoimissa olevan
veljen luona. Hän oli saanut kirjeen, jossa veli kertoi ylenneensä
everstiksi ja kuvaili asemaa Aasiassa. Hän voi siellä kaukana barbarien
keskuudessa niin hyvin kuin sikäläisissä oloissa oli mahdollista.
Halusi vaan kuulla Rooman oloista. Marcia mietti, mitä hän veljelleen
kirjottaisi. Puhua lähemmin Nerosta oli vaarallista. Sillä Pallaan
asettamat vakoojat tilaisuuden sattuessa häikäilemättä pidättivät
sanansaattajat ja avasivat kirjeitä.