hän säkenöivin silmin, "että keisari ilman muuta kallistaa korvansa
todellisten petturien salaisille kuiskailuille, antamatta meille
tilaisuutta puhdistaa itseämme? Eikö ole sellainen menettelytapa
caesarille arvoton? Sillä kuka voisi tällaisten uutisten jälkeen
rauhallisena katsella tulevaisuuteen? Eikö meidän täydy, vaikkapa
vaara menisikin ohi, joka aamu pelätä ettemme iltaa enään näe? Eikö
meiltä riistä yönkin rauhan ajatus, että millä hetkellä hyvänsä saattaa
tyrannin pyöveli ottaa hengen meiltä?"
Ja sitten, itkuun purskahtaen ja kätensä taivasta kohti nostaen, jatkoi
hän nyyhkyttävin äänin:
"Kuinka? Eikö keisarin tarvitsekaan täyttää kiitollisuuden velkaansa?
Onko hänen silmissään uskollinen puoliso, uhrautuvainen orjatar ja
oikeudenmukainen neuvonantaja sama kuin hänen kruununsa vihollinen,
valtionpettäjä? Minun, joka olen lähinnä häntä koko Rooman
valtakunnassa, täytyy pelätä hänen epäluuloaan, ja en ole koskaan varma
hänen salakavalilta töiltään, jotka voivat kuinka pian hyvänsä kypsyä
hänen aivoissaan! Ja te, joitten esi-isät ovat vertaan säästämättä
taistelleet Rooman suuruuden puolesta, te joitten arvet todistavat
kunniakkaasta isänmaan palvelemisesta, te, jotka luulitti keisarinnaa
palvelemalla palvelevanne myöskin hänen puolisoaan, te saatte jakaa
saman kohtalon vaan sentähden, että liian suuren uskollisuutenne takia
olette epäiltäviä.
"Kuinka? Minä olen vaan heikko vaimo, joka ei ole tottunut aseitten
käyttelyyn. Jo paljastettu miekka saa minut kauhistumaan. Mutta ettekö
te ole miehiä, jotka kykenette käyttämään miekkaa ja peistä? Ettekö te
ole ennenkin osoittaneet urhoollisuutta?
"Annatteko laahata itsenne teurastuspenkille, kuten lammas laahataan
alttarille papin uhrattavaksi?
"Jos teillä ei olisi rohkeutta puolustaa omaa henkeänne, niin on
teidän velvollisuutenne asettaa kätenne heikon vaimon turvaksi, joka
sitäpaitsi kantaa Rooman kruunua!"
Tämä puhe, joka näytti tulvivan todellisesta sydämen tuskasta, naisen
suusta, joka luonnollisen kauneutensa vuoksi herätti ehdotonta
hurmausta ja sitäpaitsi keisarinnana nautti kunnioitusta, teki
tarkoitetun, sytyttävän vaikutuksen.
Tämän naisen herättämän lumouksen mukaansa tempaamina ja siinä varmassa
tietoisuudessa, että he ainoastaan keisarinnan johdolla kykenivät
välttämään heitä vastaan suunnatun iskun, tempasivat Burrus, Callistus
ja Vitellius säilänsä huotristaan ja välkkyvää terästä ojentaen
vannoivat he keisarinnalle ehdotonta uskollisuutta ja kuuliaisuutta.
Kukaan heistä ei ollut enään epätietoinen siitä, mihin Agrippinan
puhe tähtäsi, eikä kukaan enään pelännyt hänen tahdostaan astua
äärimmäistäkin askelta.
Roomassa oli totuttu palatsivallankumouksiin ja sitäpaitsi nämä miehet
eivät lainkaan halunneet antaa Claudiuksen ehtiä ennen ja ottaa heiltä
hengen. Seneca yksin seisoi järkähtämättömän rauhallisena muutamaan
pylvääseen nojaten, ja tarkasteli hienolla ivalla kuvaa, jonka
keisarinna ja hänen ystävänsä tällä haavaa tarjosivat.
Heti Agrippinan ensimäisten sanojen jälkeen, joitten taustan hän heti
terävällä älyllään arvasi, tiesi hän kaiken, ja hiljaisuudessa oli hän
myöskin punninnut syyt ja seuraukset tästä kohtauksesta.
Mutta hänellä oli syytä kyllin vaieta, ja tottuneena hovimiehenä, joka
ei koskaan tuhlaa ratkaisevaa silmänräpäystä, valitsi hän osan, jota
katsoi edullisimmaksi näytellä nykyisessä asemassaan.
"Olemme vaihtaneet jo kylliksi sanoja!" huusi Vitellius. "Nyt käymme
toimimaan."
"Minkä neuvon annat, ruhtinatar?" kysyi Callistus.
"Ennen kaikkea", ehdotti Burrus, taitavin ja nopeatoimisin Agrippinan
kannattajista, "olisi valittava caesarin seuraaja epäjärjestyksen
välttämiseksi."
"Nero!" kaikui kuin yhdestä suusta.
"Minä otan keisarinnana vastaan poikani vaalin", hymähti Agrippina. "Te
osoitatte olevanne valtiollisesti tarkkaälyisiä miehiä. Nero ei ole
unohtava kiitollisuuden hyvettä, kun hän kerran Caesariksi tulee."
"Mutta kuinka voidaan", kuiskasi Burrus, "imperatori -- huomaamatta --"
Hän pysähtyi.
"Kautta Styxin", huudahti Vitellius, "sitä varovaisuutta! Kuinka
voidaan hänet tappaa -- aioit kai sanoa, eikö niin?"
Agrippinan katse suuntautui rauhallisimpaan ja -- pelkurimaisimpaan
miehistä.
"Callistus", sanoi hän, "on auttava minua."
Hän tahtoi saada sen, joka kullan tai pelon vuoksi helposti saattoi
tulla petturiksi, persoonallisen silmälläpitonsa alaiseksi.
"Oletko sinä samaa mieltä, Callistus?"
"Luonnollisesti. Luota minuun!"
"Sitten", jatkoi Agrippina, "täytyy meidän saada Xenophon puolellemme."
"Henkilääkäri?"
"Niin."
"Ah -- sinä aiot käyttää myrkkyä?"
"Se on varmin keino ja vaikuttaa ilman tarpeetonta melua. Mutta mies
täytyy saada suostumaan puuhaan."
"Eikö se ole vaarallista?" arveli Burrus.
"Mitä vielä. Hän on kreikkalainen!"
"Hyvä sitten -- kaartista menen minä takuuseen", vakuutti Burrus,
pretorianieversti. "Jokaiselle sotamiehelle on vaan luvattava rahaa."
"Vielä yksi seikka. Prinssi Neron täytyy olla paikalla näyttäytyäkseen
heti joukoille ja Britannicus on estettävä sekaantumasta asiain
kulkuun."
"Minä otan sen huolekseni", huomautti Seneca.
"Ja minä toimitan asiat kuntoon senaatissa", lupasi Vitellius. "Muutoin
onkin siellä mieliala prinssi Neroa kohtaan suopea, tarvitsee vaan sitä
taitavasti käyttää hyväkseen."
"Se on luonnollista", huomautti Seneca, "Britannicuksen haaveksiva
luonne ei juuri häntä suosittele roomalaisten silmissä. Tahdotaan nähdä
_miehiä_ valtaistuimella, sillä valtakunnassa on paljon sellaista,
jonka karsimiseen tarvitaan rautaista nyrkkiä."
"No niin", virkkoi Agrippina katsoen hymyillen Senecaan, "siinä
suhteessa minä menen takaukseen Neron puolesta."
Samassa silmänräpäyksessä astui tämä äitinsä orjattaren kutsumana
saliin. Miehet tervehtivät kunnioittavasti ja hän vastasi hiukan
epäluuloisesti. Hän aavisti, että täällä oli ollut kysymys jostain
erikoisemmasta, ja äidin läsnäolo teki häneen epämieluisan vaikutuksen.
Agrippina astui häntä vastaan ja virkkoi kätensä hänen olalleen laskien:
"Kahdeksan päivän kuluttua olet sinä imperatori!"
Nero kohotti kulmakarvojaan ja hänen silmänsä leimahtivat. Hänen
ryhtinsä, äsken vielä huoleton ja veltto, kävi äkkiä varmaksi ja hänen
katseensa lennähti kiitollisena miehestä toiseen, kiintyäkseen taas
synkkänä äitiin.
Mitä mahtoi tuona hetkenä liikkua hänen sielussaan?
"Minä onnittelen sinua, prinssi", sanoi Seneca oppilaalleen. "Osoita
olevasi uuden asemasi veroinen!"
"Ja osoita", täydensi Agrippina, "että olet Rooman jaloimpien ja
mahtavimpien miesten luottamuksen arvoinen!"
Nero astui Burruksen luo, joka häntä oli ohjannut sotilaallisissa
harjoituksissa.
"Miten tulet sinä toimimaan? Sinusta riippuu Rooman kohtalo."
"Uskollisuuteni ja isänmaanrakkauteni velvoituksen mukaan, prinssi."
"Sinä turvaat selkäpuoleni?"
"Luota minuun. Pretorianit tulevat ensimäisinä huutamaan sinulle:
_imperatori_."
"Prinssi Nero pitää sotamiehistä", nauroi Vitellius. "Hän on hyvin
tutkinut Rooman menneisyyttä. Kohteliaisuuteni, Seneca."
Neron ensimäiset ajatukset kohdistuivat hänen äitiinsä. Viimeinkin
pääsisi hän vapaaksi hänen sietämättömästä esimiehyydestään. Hän ei
ajatellut, että hänen tiensä valtaistuimelle tasoitettiin rikoksen
kautta. Hän tunsi ainoastaan, että tällä hetkellä suuren, maailmaa
mullistavan suunnitelman säikeet keskittyivät häneen ja hänet valtasi
tyrannimainen itsetietoisuus, herättäen hänen sydämessään valtavan,
verisen huumauksen. --
* * * * *
Oli aika lopettaa neuvottelut, jottei epäluuloa heräisi. Agrippina
lupasi uskotuilleen audiensin seuraavana päivänä samaksi ajaksi, ja
miehet poistuivat.
Nero liittyi heihin.
Vaan Callistus jäi huoneeseen keisarinnan viittauksesta. Agrippina
katseli hetken aikaa tutkivasti ministeriä, millä välin tämä
kainostelematta suuntasi kavalan katseensa keisarinnaan.
"Mitä käskyjä annat, ruhtinatar?" alkoi hän. "Minulla on tärkeitä
tehtäviä."
"Sinä tiedät, mistä nyt on kysymys?"
"Meidän hengestämme -- ainakin sinä niin sanoit."
"Suunnitelmamme on valmis -- minä aion sen heti panna täytäntöön, mutta
tarvitsen sinua -- odottamattomien tapausten varalle."
"Jos myrkky ei tepsi, vai?"
"Aivan niin."
"Hm. Etkö pidä tehtävää vaarallisena?"
"En vaarallisempana kuin sitäkään, että vartoisimme, kunnes Claudius on
tehnyt meidät vaarattomiksi."
"Se on totta. Mutta miksi pitää juuri minun sekaantua tähän onnettomaan
tekoon?"
"Jokainen tekee osansa, Callistus. Muutoin olen minä taipuvainen
myönnytyksiin."
"Ah -- siitä sopii puhella."
"Paljoko sinä tahdot?"
"No olkoon nyt -- kymmenentuhatta denaria."
Agrippinan suu vetäytyi halveksivaan hymyyn.
"Sinä saat sen. Kutsutan sinua, niinpian kuin tarvitsen."
"Vielä yksi asia, majesteetti. Minun toiveeni eivät ole tyydytetyt.
Tahtoisin pyytää vielä joitakin vähäpätöisyyksiä."
"Sinä olet vaatimaton, ystäväni."
"En vaatimattomampi kuin keisarinnakaan. Claudius tarjoaisi minulle
kaksikymmentätuhatta."
"Mistä niin?"
"Asiamme pettämisestä."
"Me tappaisimme sinut."
"Eihän toki -- minä laskin ainoastaan leikkiä. Mutta -- tuottavan viran
kai ansaitsen lisäksi?"
"Viekkautesi takaa sen sinulle."
"Ja vielä täytyy minun pyytää apuasi eräässä yksityisessä asiassa."
"Puhu!"
"Minun olisi jäähdytettävä hiukan kuumaa vertani ja samalla
suoritettava pieni kostotoimenpide."
"Ah? Ja siihen tarvitset sinä naisen apua?"
"Naisen? En. Mutta keisarinnan."
"Kysymys on kai jostakin naisesta?"
"Sinäpä sen sanoit. Eräästä tytöstä, joka on minua loukannut pitämällä
hyvettään minun suosiotani korkeammalla."
"Sepä oli ymmärtämättömästi häneltä. Asia on mieltäkiinnittävä. --
Mutta -- minä en mitenkään estä sinua viilentämästä hänen kauttaan
mieltäsi."
"Hän on prinssi Britannicuksen mieskohtaisessa suojeluksessa."
"Oo. -- Neron valtaistuimelle nousun jälkeen on prinssi Britannicuksen
suojelus epäilyttävä."
"Kaunista. Sinä olet minua ymmärtänyt. Sopivaan aikaan olen sinulle
muistuttava asiasta."
"Kenestä on kysymys?"
"Entisen senaattori Silanuksen sisaresta."
"Samasta, joka aikoo Vestan neitsyeksi?"
"Niin."
"Mitä sinä aiot hänelle tehdä?"
"Hän on liian kylmä. Siksi joutukoon tuleen."
"Sinä tahdot 'polttaa' hänet?"
"Juuri niin."
"Vaarallisia hankkeita!"
"Keisarin murha ei ole sen helpompi."
"Hyvä sitten. Niin pitkälle kuin minun voimani riittävät, saat luottaa
apuuni. Minä vihaan hänen laatuisiaan naisia."
"Niinpä olemme siis täydellisesti yhtä mieltä."
* * * * *
Siihen päättyi Rooman hovin suurimman konnan neuvottelu Italian
huonoimman naisen kera.
Kunnioittavasti kumartaen poistui Callistus, Agrippinan toimittaessa
orjatarta hakemaan keisarin henkilääkäriä.
Kului kotvan aikaa, ennenkuin tämä saapui. Agrippina oli vetäytynyt
makuuhuoneeseensa ja heittäytynyt itämaalaiseen leposohvaan.
Orjatar kuletti lääkärin keisarinnan luo useampien huoneitten ja
pylväikköjen läpi, missä pretorianiupseerit pitivät vahtia.
Tässä käynnissä ei ollut mitään tavatonta, sillä Agrippinaa vaivasi
usein pahoinvointi, jonka vuoksi hän käytti lääkäriä useammin kuin
Claudius.
Notkea kreikkalainen, keskikokoinen mies, jolla oli pienet, viekkaat
silmät ja leveä nenä, mikä ilmaisi että hän ei polveutunut puhtaasti
helleeneistä, kulki kuulumattomin askelin keisarinnan huoneeseen ja
tarttui heti hänen käteensä koetellakseen suonta.
"Istu!" sanoi Agrippina ystävällisesti.
Kreikkalainen epäröi seurata tätä tavatonta kehoitusta. Hänen
synnynnäinen orjanluontonsa saattoi hänen uskomaan kuulleensa väärin.
Siispä jäi hän seisomaan, tietämättä mitä tehdä, ja tuijotti
keisarinnaan. Tälle oli vastenmielistä suoda tuolle miehelle hymyä.
Mutta hänen silmäinsä edessä kajasti selvänä päämaali, joka hänen oli
saavutettava, ja tällaisessa tapauksessa ei imperatorin puolisolle
ollut mikään keino liian halpa.
"Istu!" huusi hän käskevästi, ja kun kreikkalainen katseli sopivaa
paikkaa, osoitti hän tyhjää tilaa sohvallaan.
Lääkärin silmät välähtivät ja hän alkoi vavista.
Agrippinalta ei ollut jäänyt huomaamatta, että orja häntä rakasti,
sillä tämän osittain ujot, osittain julkeat kokeet aikaisemmilta
ajoilta eivät olleet jättäneet väärinymmärryksen varaa.
Mutta hän oli osannut pitää miehen tarpeellisen matkan päässä ja
osoittaa hänelle oman paikkansa. Mitä hyötyä hänelle olisi ollut
kreikkalaisesta? Mato oli hän Pallaan rinnalla, jonka askelista
keisarilinna vapisi. Ja ainoastaan _tarkoitus_ oli Agrippinalle
kylliksi riittävä syy, heittääkseen vaakaan naisarvonsa.
Nyt oli asema muuttunut. Kreikkalainen muodosti jäsenen hänen
lähimmissä suunnitelmissaan ja siksi oli tili tehtävä hänen kanssaan.
Hänet oli välttämättä voitettava noitten suunnitelmien puolelle, ja
sentähden oli Agrippina valmis käyttämään niitä keinoja, jotka tiesi
parhaiten perille vievän.
"Kuinka voipi Claudius?" kysyi keisarinna.
"Imperatoriko? Hänen pitäisi säästää itseään enemmän. Vähemmän
työskennellä. Hänen terveytensä on heikontunut."
"Onko?" Hän oli hetkisen vaiti ja harkitsi.
"Eikö sinustakin hän ole vanhettunut?"
"Kyllä, valtioasiat kuluttavat häntä."
"Hän vanhettuu niin nopeasti, että minusta usein näyttää
epäilyttävältä, tokko hän kauvemmin kykenee täyttämään paikkansa --
minä arvelen, lepo ei kai tekisi hänelle pahaa."
"Tuskin siitä olisi apua. Hänen henkensä on liian lujasti kiintynyt
huoliin ja työskentelyyn."
"Ehkä -- jos hän vetäytyisi kokonaan syrjään, arveletko, että se olisi
hänelle parasta?"
"Hänen terveydellensäkö?"
"Ja Roomalle."
Kreikkalainen hymyili.
"Hänen ruumiinsa, keisarinna, on vastustuskykyinen ja Rooma on
tyytyväinen."
"Ensimäinen väitteesi lienee oikea. Se kuuluu sinun ammattisi alaan;
sen sinä tietänet. Jälkimäinen väite on väärä."
Lääkäri oli kyllin perehtynyt hovijuoniin, voidakseen nähdä, mihin
keskustelu suuntautui. Mutta hän ei antanut viisaudestaan mitään
huomata, vaan kysyi viattoman näköisenä:
"Rooma, sanot, on tyytymätön keisariin?"
"Niin."
Kreikkalainen nojasi päänsä oikeaan käteensä ja vajotti pistävän
katseensa keisarinnan silmiin.
"Etkö sinä ole Rooman kansan edustajatar? On sanottu, että sinä olet
tyytymätön muutamiin keisarillisen herrani tekoihin."
"Jos niin olisi, eikö se ehkä olisi käsitettävissä, Xenophon?"
"Minulle on kaikki käsitettävissä caesarin hovissa."
"Tarkoitat --"
"Että minä en ihmettele mitään."
"Ah -- etkö sinä epäilisi mitään, jos Claudius äkkiä kuolisi?"
"Ehkä. Mutta minä osaan vaieta."
"Nero on palkitseva sinua."
"Hänestä tulee kerran suuri caesar."
"Minä toivon niin. Sentähden olisi jo aika hänelle varmentaa
valtaistuin."
"Kuinka tulee se tapahtumaan?"
"Myrkyn kautta."
"Sinä aiot antaa Claudiukselle myrkkyä?"
"Luonnollisesti."
"Jos minä nyt menisin ja tämän aikeen ilmoittaisin keisarille?"
"Sinua ei uskottaisi, orja, ja minä palkaksi heittäisin sinut koirien
syötäväksi."
"Ja jos en minä annakkaan sinulle vaatimaasi myrkkyä?"
"Sinä annat, Xenophon."
"Sinä olet varma siitä?"
"Aivan varma."
"Myrkky on harvinaista. Sinä tiedät -- harvinaiset myrkyt ovat
kalliita."
"Minä ostan ne!"
Hän nousi ja seisoi kreikkalaisen edessä kaikessa kauneudessaan. Kevyt
toga antoi vartalon sulavat muodot paremmin näkyä, kuin peitti niitä,
ja hänen säkenöivät silmänsä suuntasivat tulisen katseen lääkäriin.
Hänen oikea kätensä piteli raskasta purppuraista esirippua, jonka hän
oli puolittain syrjään vetänyt.
Ovi johti keisarinnan makuuhuoneeseen.
Kreikkalainen seisoi nöyränä hänen edessään, kavalasti hymyillen ja
vavisten koko ruumiiltaan.
"Tunnetko sinä minun myrkkyjeni hinnan?" kysyi hän kähisevällä äänellä.
"Tunnen", nauroi keisarinna, näennäisesti mitä parhaimmalla tuulella;
ja hetkisen kuluttua lisäsi hän temmaten esiripun syrjään:
"Tule!"
IV LUKU.
UUSI CAESAR.
Kahdeksan päivää oli kulunut viimeisistä tapahtumista.
Kirjoitettiin 13 päivä lokakuuta v. 54.
Se oli surullinen päivä.
Keisari Claudius makasi kuolemaisillaan. Edellisenä päivänä oli hän
nauttinut sienistä valmistettua mieliruokaansa ja sairastunut muutamia
tunteja myöhemmin. Xenophonin taudinmääritys kuului: sydänheikkoutta --
eikä kellään ollut syytä epäillä hänen määritystään. Aikaisin lokakuun
13 päivän aamulla ilmoitti henkilääkäri, joka oli itse valvonut hänen
luonaan yötä, keisarillisen perheen jäsenille, että imperatori voi
nyt paremmin, ja kaikilla Rooman alttareilla leimusivat uhrivalkeat
keisarin parantumisen hyväksi.
Oktavia kulki rauhatonna edestakaisin huoneissaan, jotka nyt
kuuluivat Neron palatsiin. Hän oli käynyt entistään vaaleammaksi ja
hiljaisemmaksi siitä pitäen kun hänestä oli tehty Agrippinan pojan
puoliso. Nero kohteli häntä tietyllä huomaavaisuudella, joskaan ei
riittävällä kunnioituksella.
Hänen olentonsa huokui alistuvaisuutta, hänen silmistään kimmelsi
syvä surumielisyys. Hän oli yksi sellaisista naisolennoista, jotka,
olematta yleisen käsitteen mukaan kaunottaria, muotonsa jaloudella,
liikkeittensä sulolla ja kasvojensa sopusuhtaisuudella herättävät
kauneuden tunnelman ja valavat rakkautta, minne vaan säde heidän
silmistään osuu.
Oktavia ei ollut salannut Nerolta rakkauttaan Silanukseen, ja tämä
oli ollut kyllin jalomielinen sen hänelle surkuttelevalla olkapään
nykäyksellä anteeksi suodakseen. Surussaan ja yksinäisyydessään etsi
Oktavia lohtua ystävättärensä Julian kera stoalaisesta filosofiasta.
Tämä ystävätär, polveutuen ylhäisestä roomalaisesta aatelisperheestä,
oli kasvatettu Oktavian kanssa ja oli jokseenkin samanikäinen kuin
hänkin. Hovielämän turmelevaisuus ei ollut jättänyt minkäänlaista
vaikutusta hänen sieluunsa, ja hänen nuorteaan viehättäväisyyteensä
liittyi todellisen puhtauden hento sulo.
Ystävättärien välillä oli salaisuus, joka oli alkanut kummallisesti
muuttaa Juliaa. Ilmaisematta syytä oli Julia jo useamman kuukauden
aikana usein öisin jättänyt palatsin ja Oktavia auttoi häntä salaamaan
näitä retkiään, koettamatta päästä hänen salaisuutensa perille.
Erikoisesti pisti Oktavian silmään, että Julia aina kaikellaisilla
tekosyillä pysytteli uhritoimituksista erossa, ja vaikkakaan ei Oktavia
voinut arvata syytä siihen, niin tuntui se hänestä vaaralliselta
kotitapojen rikkomiselta ja suojeli ystävätärtään kaikin neuvoin
ilmijoutumiselta. --
Tänä surullisena päivänä, jona hetki hetkeltä varrottiin lääkärin
tiedonantoja, oli Oktavia jälleen paennut ystävättärensä luokse lohtua
etsimään.
Julia istui palatsin parvekkeella nojaten muutamaan pylvääseen ja
katseli aatoksissaan Rooman kattojen yli, kun Oktavia astui hänen
luokseen.
"Ah ystäväni!" huudahti Julia, rientäen häntä vastaan ja syleillen
häntä, "miten kalpealta sinä näytät. Enkö minä ole sinulle sanonut,
ettet saa niin paljon sureksia? Siitä ei mitään hyvää seuraa."
Oktavia pudisti surumielisesti päätään, koettaen hymyillä.
"Etkö sinä siis voi unohtaa menneisyyttä?" jatkoi Julia, istuutuen
ystävättärensä vierelle. "Hillitse toki ajatuksiasi, tee niille
väkivaltaa, sulje sielusi kaikilta pahoilta kuiskutuksilta, ja --"
"Ja? Mitä sitten?"
"_Koeta_ olla onnellinen, sydänkäpyni. Lopuksikin onni on vaan rauhaa,
tahtoa tulla rauhalliseksi."
"Miten voin minä löytää rauhan, kun sydämeni on rikki poljettu? Kun
minulta on tahto ryöstetty. -- Oi, jos sinä voisit tuntea, Julia,
minkä tuskan kätkee itseensä kaipaus! Elämäni antaisin mielelläni,
jos saisin sydämelleni rauhan. Mutta mitä hyödyttää hyvä tahto? Veri
kuohuu suonissani. Ohimoissani jyskyttää, silmäni näkevät varjoja,
olentoja maailmoista, joita ei ole. Minusta tuntuu kuin olisin itsekin
varjo, avaruuteen viskattu ajatus. Muuta tehtävää ei minulla ole kuin
kärsiä ja viimein riutua suruun, jonka jumalat ovat ihmisille lahjaksi
antaneet."
Julia siveli lohduttaen Oktavian kiharoita.
"Kaikki on kerran muuttuva, rakkaani", kuiskasi hän, "ja aika on
sinunkin sydämestäsi varjot karkoittava, nuo menneisyyden haamut, jotka
peittävät kaiken, mikä elämässä on kaunista, jotka riistävät mieleltä
rauhan."
Oktavia teki heikon torjuvan liikkeen.
"Minä kiitän sinua hyvyydestäsi, rakas Julia. Mutta älä koeta
antaa minulle lohtua, joka tuottaa tuskaa. Minulle ei ole enään
olemassa rauhaa eikä unohdusta. Minun täytyy raahata elämääni kuten
parthialainen orja raahaa kahleitaan, siksi kun kuolema sammuttaa
kerran kärsimykseni."
"Sitäkö varten olemme sinua kuten kukkaa hoivanneet, että niinpian
meiltä kuihtuisit?"
"Jumalat tahtovat sen. Ylipäätään --" Oktavian ääni muuttui teräväksi,
"voidaanko uskoa jumaliin aikana, jolloin pyhimmät tunteet poljetaan?
Jolloin kamalin rikos jää rankaisematta, syyttömyys sorretaan?"
"Oi Julia, minkä rikoksen olen minä tehnyt, miten loukannut jumalia,
että he kahlitsivat minut Neroon, tuohon poikaan, jonka rinnassa
yhtyvät äitinsä sydämettömyys ja aikamme turmelus? Täytyykö minun
sovittaa sitä, mitä onneton äitini on rikkonut? Eikö hänen julma
kuolemansa sovittanut hänen erehdyksiään? Oliko hänen kohtunsa kirottu?"
Ja kun Julia pysyi ääneti, jatkoi ruhtinatar:
"Sano Julia, etkö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sukuani
vallitseisi onneton kohtalo? Usein kun öisin herään ja hopeinen
kuutamo lattian mosaikkiin kummallisia kuvia valaa, kun valjut hetket
yksitoikkoisina, melkein näkyväisinä kulkevat laahaten ohitseni, ja
sydäntäni tuska syö, silloin sukeltaa päähäni tuommoisia kummallisia
ajatuksia. Tuntuu kuin kävisi valo verenpunaiseksi ja piirtäisi
seinille kainaloita lukuja. Ja kummallisia olentoja sukeltaa uhkaavina
minun silmieni eteen. On kuin hiipisi haamumaisia ihmisiä palatsin
käytävissä ja pöyristyttävä salaperäinen kuiskutus seuraa varjoja."
"Henkesi on rauhaton", vastasi Julia osanottavasti, kiinnittäen
uneksivan katseensa ystävättäreensä. "Sinun pitäisi kääntyä Xenophonin
puoleen, taikka vielä mieluummin..."
Hän ei täydentänyt lausettaan.
"Kuolleet lepäävät, Oktavia, eivätkä enään nouse ylös", sanoi hän
sitten.
"Uskotko niin, ystäväni? Minä epäilen sitä. Puhutaan ja kirjoitetaan
paljon kuolleista. Mutta minä luulen, että ne jotka eivät saaneet
levätä eläissään, eivät löydä rauhaa haudoissakaan.
"Niitä on loppumaton sarja", jatkoi prinsessa soinnuttomalla äänellä;
"Augustus antoi tyttärensä Julian nääntyä autiolla saarella. Tiberius
murhasi Germanicuksen perheineen, ja sanotaan, että Macro, joka
Gajuksen aikana teloitettiin, oli hänet omin käsin kuristanut. Ja
Gajus Caligula? Hänen ruumiinsa ylitse astui minun isä-raukkani
valtaistuimelle, tosin viatonna hänen kuolemaansa. Eikö Caesarien veri
tahraa hänen istuintaan? Eikö se turmele jokaista, joka tuota tahraista
purppuraa kantaa? Messalina, minun eksynyt äitini --"
Julia keskeytti ystävättärensä puheen.
"Irtaudu kauheista ajatuksistasi! Tahdotko itse raadella sydämesi?
Peloittava on jumalan rangaistus niille, jotka tekevät syntiä hänen
pyhintä käskyään, rakkauden käskyä vastaan. Mutta hän on myöskin
armollinen."
Oktavia havahtui.
"Mitä jumalaa tarkoitat, Julia? Jupiteriako?"
Julia katsoi hetkisen sanomattoman hellästi ystävätärtään silmiin.
"Tarkoitan kristityiden jumalaa, Oktavia. Yhtä, ainoaa Jumalaa, joka
kaikkea elämää hallitsee."
Oktavia tiesi tuskin, mitä kristityt olivat. Jotkut keisarillisen
huoneen jäsenet olivat joskus sattumalta maininneet noita
"kapinannostajia." Osittain sanottiin heitä kiihoittuneiksi
talonpojiksi, jotka olivat tyytymättömiä oloihinsa, osittain
kiihkoilijoiksi, jotka olivat tulleet Judeasta ja jotka häpäisivät
vanhoja jumalia.