Vitellius ja filosofi Annaeus Seneca. Edellinen, tehdäkseen
käyntinsä hänen luokseen, suoritettuaan virka-asiat Claudiuksen
luona, jälkimäinen tehdäkseen selkoa prinssi Domitiuksen opinnoiden
edistymisestä, keisarinnan nimenomaisen toivomuksen mukaan. Pian
ilmestyi sinne myöskin Afranius Burrus, pretorianien päällikkö, joka
Agrippinan käytäntöönottaman tavan mukaan, häneltä kävi saamassa
joukoille päivän tunnussanan, sensijaan että olisi sen keisarilta
ottanut. Sitten tuli Callistus, jonka oli, esittelyn jälkeen
keisarille, luettava vielä keisarinnalle osoitetut anomuskirjeet ja
odotettava hänen määräyksiään. Miehet keskustelivat politiikasta ja
erittäinkin lähellä olevasta prinssi Domitiuksen naimisiin menosta
prinsessa Oktavian kanssa; eikä heissä ollut ainoatakaan, joka ei olisi
ihmetellyt keisarinnan älykkäisyyttä ja valtioviisautta. --
Agrippina oli mennyt puolisoaan tapaamaan hänen työhuoneeseensa ja
tavannut hänet mitä huonoimmalla tuulella, mikä seikka kuitenkin oli
vain hänen aikeilleen eduksi.
Oktavia ja Britannicus olivat juuri jättäneet isänsä.
Edellisellä oli ollut kylliksi rohkeutta tarjota hänelle otsansa
suudeltavaksi ja rauhallisesti tunnustaa käyneensä jättämässä
rakastetulleen jäähyväiset; jälkimäinen oli mennyt vielä pitemmälle,
käynyt tekemään syytöksiä äitipuoltaan vastaan.
Kaikessa näki keisari itsetietoista vastarintaa, joka suuntautui häntä
vastaan keisarinnan puolisona, ja ollen kykenemätön kaikessa, hän
tunsi vihaa heitä kohtaan, jotka kuitenkin läheisen suhteensa vuoksi
jo olivat oikeutetut ilmaisemaan ajatuksensa, mutta jotka, kiitos
Agrippinan uutteruuden, olivat käyneet vieraiksi isälleen.
Niinpä lankesi keisarinnan neuvo kiirehtiä Neron ja Oktavian häitä,
suopeaan maaperään, ja Claudius ei vastannut tällä kertaa, kuten
sihteerinsä Narsissuksen epäilyksien vuoksi muulloin, ainoastaan
päätään pudistamalla. Hän omisti päinvastoin mitä suurinta
huomaavaisuutta keisarinnan sanoille.
Tämä Claudius oli aivan omituinen mies. Nuoruudestaan saakka
jonkun verran sairaloisena, epäröivänä ja tahdotonna oli hänet
temmattu kirjallisista ja tieteellisistä töistään ja asetettu
Caesarien valtaistuimelle. Hänen luontainen hyväntahtoisuutensa,
rehellisyytensä, mutta etenkin huono kasvatus olivat tehneet hänestä
itseensä luottamattoman välikappaleen kaikellaisten vehkeilevien
neuvonantajien käteen. Nämät neuvonantajansa hän valitsi ilman
erikoista tarkkanäköisyyttä ja hänen ensimäisen puolisonsa Messalinan
monivuotinen, häpeällinen vehkeily oli osoittanut, miten altis hän oli
naisten vaikutuksille.
Agrippina oli sen lisäksi omiaan alistamaan vahvojakin luonteita. Miten
helposti kykenikään hän siis vaikuttamaan Claudiukseen!
Agrippina tarkasteli nytkin hiljaisella ivalla puolisonsa ennenaikojaan
vanhettuneita kasvoja, uurteista otsaa, synkkäilmeisiä silmiä, hentoa
suuta ja harmaantunutta tukkaa. Ainoastaan voimakkaasti kehittynyt nenä
ja vahva niska todistivat tahdon voimaa, joka kuitenkin, asetettuna
vierasten juonien palvelukseen, oli huonontunut luonteettomuudeksi.
"Puhuessani sinulle Narsissuksesta", jatkoi Agrippina esitystään, jota
keisari tarkkaavasti kuunteli, "tahtoisin kiinnittää huomiotasi hänen
julkeaan tunkeilevaisuuteensa. Minulle ei ole tuntematonta, että hänen
vaikutuksestaan tuli Messalina teloitetuksi, tuo arvoton nainen, joka
oli kyllin häpeämätön sinua pettääkseen. Tämän siveetön elämä oli
pääsisältönä hänen syytöksessään, ja sillä kertaa hän ajoi oikeuden ja
totuuden asiaa. Mutta sitä suurempi syy olisi hänen valvoa että sinun
toinen vaimosi asettaa huoneesi kunnian ankaralla elämällä entiseen
puhtauteensa.
"Minun suuri rakkauteni sinuun, jumalallinen, olisi jo itsessään
kylliksi, saattamaan minut katselemaan jokaista muuta miestä kuten
arvotonta orjaa. Kuitenkaan ei minun elämäni vielä sillä ole kylliksi
puhdas, ellei sen puolella ole myöskin hyvän, mallikelpoisen elämän
varjo, jonka mukaan joukot tuomitsevat. Ja minun täytyy surkutella,
kun olen pakoitettu tunnustamaan sinulle, että tämä Narsissus vaivaa
minua katseilla, jotka voisivat antaa hoviväelle aihetta kaikenlaisiin
otaksumisiin. -- Ei niin, että tahtoisin häntä syyttää! Varjelkoot
jumalat minua siitä, sillä minua surettaisi, jos tuottaisin niin
etevälle miehelle vahinkoa, taikkapa vielä hänen kykynsä sinulta
ryöstäisin. Mutta hän on mies, joka voi naiselle olla vaarallinen,
olkoonpa sitten vaikka vaan hovin ja kansan juoruamisen takia. Olisi
siis hyvä, jos sinä ryhtyisit toimenpiteisiin asian suhteen. Mitäs
arvelet, rakkaani?"
Claudius oli käynyt kalpeaksi. Hänen povessaan kiehui viha Narsissusta,
tuota renkiä kohtaan, joka oli uskaltanut kohottaa silmänsä Rooman
ensimmäiseen naiseen. Vielä enemmänkin, kuin viha -- --; Claudius,
mailman herra, oli kuitenkin ensisijassa ihminen ja riippuvainen
intohimoista, jotka tekevät ihmisestä luonnonvoimien taipuisan
välikappaleen ja siten hänen kohtalonsa muovailevat.
Hehkuva lemmenkateus paloi hänen sydämessään, ja hallitsi häntä sitä
täydellisemmin, kun hän persoonallisessa epävarmuudessaan ei kyennyt
kohoamaan mitättömimmänkään epäluulon yläpuolelle.
Niin hidasluontoinen kuin hän muutoin olikin, hypähti hän nyt kiivaasti
pystyyn.
"Minä mestautan sen roiston!" huusi hän niin, että etuhuoneesta
lakkasivat vahdin askeleet kuulumasta, aivan kuin tämä olisi
kuulostanut, oliko hänen apuuntulonsa jotakin vaaraa torjumaan tarpeen.
Agrippina ei voinut estää huuliaan vetäytymästä halveksivaan hymyyn,
nähdessään kuinka tuo mies sokeana lensi jokaiseen ansaan, joka hänen
tielleen asetettiin.
"Minä luulen, jumalallinen", vastasi hän, "että sellainen menettelytapa
ei olisi viisas, ja tämä harha-askel, ollen kovin silmiinpistävä sinun
viisasten ja varovaisten päätöstesi sarjassa, voisi herättää kansassa
ikävää huomiota. Sinä olisit pakoitettu nostamaan oikeusjutun häntä
vastaan, asettamaan hänet tuomioistuimen eteen, josta ehkä et olisi
täysin varma. Syntyy kysymysten ja vastausten joukko, joka voi antaa
aihetta juoruihin ja häväistysjuttuihin ja meille koituisi jutusta
enemmän vahinkoa kuin Narsissuksen kuolemasta olisi hyötyä."
Keisari, tottuneena näkemään puolisonsa neuvoissa ja ehdotuksissa
vaatimattomasti esitettyjä käskyjä, jotka hän sokeasti täytti, koska
hän tunsi liiankin hyvin tämän henkisen etevämmyyden, katseli hetkisen
miettiväisenä puolisoaan, aivankuin odottaen tämän tulevan hyvin
neuvoin hänelle avuksi.
Mutta Agrippina vaikeni ja katseli odottavasti puolisoaan,
sananmukaisesti siirtäen tahdonvoimallaan toiveensa tämän ajatuksiin.
"Jos sinä niin luulet parhaaksi", sanoi keisari vihdoin, "voin minä
säästää hänen elämänsä. Minä poistan hänet ilman melua hovista."
Agrippina riemuitsi ajatuksissaan. Muuta hän ei ollut tahtonutkaan;
tämä toimenpide saattoi enemmän häntä hyödyttää, kuin hätiköity
kunnioitetun, kansan rakastaman ministerin surmaaminen.
"Tämä päätös", virkkoi hän siis, "tuottaa sinun viisaudellesi kaikkea
kunniaa. Todellakin, sinä olet suurin caesar, joka koskaan on Roomaa
ja maailmaa hallinnut. Eihän hänen rikoksensa, minun siveyteni ja
varovaisuuteni tähden, olekaan kuoleman rangaistusta ansaitseva. Minä
olen varma, että muutamien kuukausien maanpako on kylliksi viilentämään
hänen liian tulista sydäntään."
Claudius nousi ja Agrippina riensi tarjoamaan hänelle huulensa, joita
tämä intohimoisesti suuteli.
"Kuinka minä sinua rakastan, sinä suuri, ylevä, jumalallinen!" kuiskasi
Agrippina nojaten päänsä hänen olkansa varaan. "Tokko sinun rakkautesi
koskaan voi olla niin suuri?"
Ja heittäen puolisoonsa hymyilevän katseen poistui hän, jättäen
Claudiuksen sydämessä raivoamaan rajun liikutuksen, jonka rakkauden
tulisimmat intohimot ja mustasukkaisuus olivat synnyttäneet.
Claudius seisoi kauvan liikkumatonna etuhuoneeseen johtavan oven
esiripun luona, ja tuijotti Tiberiuksen kuvapatsaaseen.
Hänen kasvonpiirteensä olivat tuskallisesti vääntyneet ja silmissä oli
synkkä alakuloinen ilme.
Mitä aikoi hän tehdä?
Hän tahtoi poistaa läheisyydestään miehen, joka tähän saakka oli
osottautunut uskollisimmaksi kaikista hänen neuvonantajistaan, joka
sanoin ja töin aina valvoi vaan herransa parasta.
Oliko hän oikeutettu poistamaan tämän miehen antamatta hänelle
tilaisuutta puolustaa itseään?
Mitä -- jos Agrippina olisi erehtynyt? Jos jonkun ulkonaisen sattuman
kautta hänen epäluulonsa olisi suuntautunut väärälle tolalle?
Mutta oliko se Agrippinan suhteen mahdollista? Tuon aina harkitsevan,
varovaisen ja viisaan naisen suhteen, joka katsoi ihmisten läpi kuin
lasin?
Ei.
Narsissus oli syyllinen, enemmän taikka vähemmän, se oli kaiken
epäilyksen ulkopuolella -- ja silmänräpäyksen, pienen, lyhyen hetken
seisoi siinä maailman mahtavin mies, kädet silmillä, mutisten:
"Eikö siis ole enään ketään, johon luottaa saattaisin? Eikö yhtään,
joka kestäisi koetuksen?
"Ympärilläni näen vaan valhetta, teeskentelyä ja salajuonia!" --
Kuinka? -- Eikö todellakaan ollut ketään, joka hänen ja hänen
huoneensa onnea vartioi? -- Olihan hänellä Agrippina. -- Hän ja hänen
palvelijansa olivat hänen valtaistuimensa viimeiset tuet. --
Hän jätti vartijalle sinetöidyn kirjeen, ja muutamia tunteja myöhemmin
oli Narsissus matkalla Vähään-Aasiaan salaiselle asialle.
Mutta caesar Claudius, tuo sokea houkkio, seisoi nyt ypöyksin
vihamiestensä keskellä; hän oli itse riistänyt itseltään
miekkansa -- --.
* * * * *
Agrippina oli astunut uskottujensa luokse, joiden ilmoitukset hän
vuoron jälkeen otti vastaan, toisia heistä pannen merkille, toisia
sivuuttaen hymyillen, toisia kovin sanoin moittien, toisia pelästyttäen
kulmakarvojen rypistyksellä.
Häntä huvitti viettää pieni hetki, vapauduttuaan asioistaan, jutellen
uskottujensa kanssa, joiden seurassa hän käyttäytyi, kuin ei heidän ja
keisarinnan välillä voisi olla mitään salaisuutta, niin että miehet
yhtä merkittäviä luonteittensa ja kykyjensä puolesta, mutta sangen
erilaisia siveellisten ominaisuuksiensa suhteen, vähitellen, antoivat
naamarinsa pudota ja uskoivat keisarinnalle salaisimmatkin ajatuksensa,
sillävälin kun tämä ainoastaan sen verran ilmaisi, kuin näytti
tarpeelliselta ja hallitsi noita miehiä jättämättä heille mitään varmaa
syytöksen aihetta omaa persoonaansa vastaan.
Tätä nykyä herättivät mielenkiintoa etupäässä valtiopetos- ja
majesteettirikosjutut. Nämä oikeusjutut olivat Tiberiuksen hallitessa
tulleet muotiin ja pysyneet Claudiuksen aikanakin päiväjärjestyksessä.
Tällä kertaa oli kysymyksessä tasavaltalainen liike, jota hovissa olisi
saatu kenties pelätä, ellei olisi ollut kylliksi rahoja legionien
ja erittäinkin pretorianien tyydyttämiseksi, jotka muutoin saattoi
helposti voittaa jonkun uuden caesarin puolelle, mutta ei koskaan
tasavallan.
Niinpä oli tasavaltalaismielisen Arruntius Skribonianuksen yritys
nostaa kapinaan illyrialaiset maakunnat, joiden prokonsuli hän oli,
saanut huonon lopun. Skribonianus murhattiin pakomatkallaan eräällä
pienellä Adrianmeren saarella, kun hän, pitkästä matkasta väsyneenä,
oli laskenut päänsä rakastamansa naisen helmaan.
Luonnollisesti oli tätä tapausta seurannut lukuisia vangitsemisia.
Useat ylhäiset Skribonianuksen ystävät saivat marssia vankikoppeihin,
ja nousi suunnaton oikeusjupakka, jonka kestäessä useita Rooman
kunnioitetuimmista kansalaisista tuomittiin surmaamaan itsensä.
Päivän suurkysymys oli juttu Caecina Paetusta vastaan, jonka jutun
viimeisimmistä vaiheista ei keisarinnalla voinut vielä olla tietoa, kun
asiapapereita ei ollut hänelle ehditty esittää.
"Hänet selitettiin syylliseksi ja tuomittiin kuolemaan", kertoi
prefekti Vitellius.
"Viisas tuomio", arveli keisarinna. "Hänen puolisonsa", jatkoi
Vitellius, "oli seurannut häntä vankilaan ja siellä odottanut oikeuden
päätöstä. Tuomion langettamisen jälkeen lähetettiin miehelle tikari,
jotta hän voisi kuolla roomalaisena."
"Entä sitten? Minä en tässä näe mitään eriskummallista! Hän pisti
itseään taitamattomasti, vai?"
"Odota. Mieltäkiinnittävä osa kertomuksesta on jälellä. -- Hän näyttää
epäröineen kuolemantuomion täytäntöönpanossa, sillä vartijat näkivät
kohtauksen, joka on Paetuksen puolisolle vakuuttava sijan Lukretian
rinnalla."
"Ah?" keisarinna kävi tarkkaavaksi. "Eikö hänen vaimonsa nimi ole
Arria?"
"Kyllä, Arria on hänen nimensä. Hän syleili puolisoaan, otti tikarin
hänen kädestään ja painoi sen rintaansa, hervahtaen Paetuksen
käsivarrelle. 'Ei se pahalta tunnu, Paetus', olivat hänen viimeiset
sanansa, eikä Paetus luonnollisesti nyt enään epäröinyt seurata häntä
kuolemaan."
Tämä kertomus, jota läsnäolevat eivät uutuutena kuulleet, koska koko
Roomassa ei tänään muusta puhuttu, teki kuitenkin syvän vaikutuksen
jokaiseen heistä.
Keisarinna oli käynyt vaaleaksi kuin kipsikuva.
"Roomasta löytyy vielä sellaisia naisia?" kysyi hän hypistellen
kultaista vyötäiskoristettaan.
"Kuten näette", vastasi Vitellius.
Agrippinan silmien eteen kuvastui Livian, Narsissuksen puolison muoto,
ja äkkinäinen tuskan puuskaus sai hänet vapisemaan.
"Kysymyksesi tuntuu kummalliselta", pisti Callistus, imperatorin
uskottu, väliin. "Sellaisia naisia on aina ollut Roomassa ja tulee
olemaan eteenkinpäin, kunnes Jupiter on päättänyt maailman hävityksen."
"Juttuja!" hohotti Burrus, kaartin eversti. "Maailma ei häviä
niinkauvan kuin Rooma on, ja Rooma on ijankaikkinen."
"Rooma ei ole tuhoutuva", arveli Seneca, "niinkauvan kuin hyve elää."
Filosofi oli sellaisissa asioissa auktoriteetti. Burruksen kera
ohjasi hän prinssi Domitius Neron kasvatusta, ja jo siihen aikaan,
kun keisarinna kutsui hänet maanpakolaisuudesta, oli hänen nimensä
tunnettu ja hänen maineensa stoalaisen koulun kannattajana, ja samalla
uudenaikaisen, vapaan filosofisen suunnan esitaistelijana, kuulu
Roomassa ja kaikissa valtakunnan sivistyskaupungeissa.
Burrus myhäili Senecan sanoille, sillä tämän rakkausseikkailut,
joilla oli sangen vähän tekemistä hyveen kanssa, kävivät Roomassa
sananparresta.
"Mitä sinä tarkoitat tuolla komealla väitteellä?" kysyi Vitellius.
"Minun mielestäni _hyve_ ei liene Rooman vallan lujimpia peruskiviä."
Seneca oivalsi heti Vitelliuksen tarkoituksen. Hänen lausuntonsa oli
jonkimmoinen imarrus imperatorin mieliksi.
"Arriaan kuolema", jatkoi Vitellius, "on todistus siitä, että hyve ei
Roomasta ole sukupuuttoon hävinnyt. Ja kuitenkin on Arriaan kuolema
Rooman menestykselle merkityksetön; minä väitän enemmänkin, se on
levottomuutta herättävä, omiaan kiihoittamaan ärtyneitä mieliä."
"Jos tarkoitat tasavaltalaisia", vastasi Seneca varovaisesti,
"lienet oikeassa. Mutta tässä tapauksessa ei Arriaan kuolemaa ole
tarkastettava persoonallisena tekona, vaan yksilöllisenä Roomalaisen
voiman ilmauksena. Minkälaisina seurauksina ja minkälaisessa muodossa
tämän voiman ilmaus tapahtuu, on minusta sivuasia. Joka tapauksessa,
niinkauvan kuin kestää tämä roomalainen, siveellinen voima, halveksien
katsella kuolemaa, on Rooma ja sen vallan tasainen kehittyminen
turvattu."
"Sinä et siis pidä yksinvaltiuden säilyttämistä Rooman menestyksen
ensimäisenä ehtona?"
Tämän kysymyksen oli Callistus tehnyt; hän oli kateellinen Senecalle
ja asetti usein aivan äkkinäisillä, odottamattomilla käänteillä tämän
tielle ansoja, jotka Seneca kuitenkin aina taitavasti osasi väistää.
Vieläpä hän usein teki aseettomaksi valtiollisen vastustajansa
verrattoman rohkeutensa avulla. Levollisesti kysyi hän nytkin:
"Eikö Rooma ole pysynyt pystyssä tasavaltanakin?"
Keisarinnan luodessa häneen tutkivan katseen, kiiruhti hän kuitenkin
lisäämään:
"Kuitenkin näyttää minusta edullisimmalta, että valtiolla on _yksi_
pää, sillä edellytyksellä tietysti, että tämä pää on hyveellinen, se
on: edustaa hyvettä, josta äsken puhuin."
"Mielipide", pisti keisarinna väliin, "johon minä täydellisesti yhdyn.
Mutta selitähän kuitenkin lähemmin!"
Seneca ei suotta ollut taitava hovimies, ja olot keisarihovissa
olivat hänelle liian hyvin tunnetut, jotta häneltä olisi voinut jäädä
huomaamatta, mihin keisarinnan pyyntö tähtäsi.
Hän tunsi kaikki suunnitelmat prinssi Domitiuksen suhteen, ja hänen,
kuten Burruksenkin päätehtävänä oli ollut, niin hyvin kansan kuin
ylimysten keskuudessa ylistää tätä ja halventaa Britannicusta.
Niin näki hän tässäkin, näennäisesti välinpitämättömästi tehdyssä
huomautuksessa kehoituksen vetää Nero keskustelun esineeksi. Hän oli
aina siihen valmis, sillä hänellä ja näillä miehillä ei ollut juuri
mitään odotettavissa enään Claudiukselta; sensijaan Nero oli heille
mitä suurimmassa kiitollisuuden velassa.
"Imperatorin", alkoi siis Seneca, "täytyy koettaa olla maltillinen ja
lempeä. Ankaruus olkoon hänen viimeinen hyveensä. Sillä korkeimman
vallan täytyy vaikuttaa joukkoihin lempeydellä, kuten aurinko, jota
ne jumaloivat. On paha, jos kansalaiset pakenevat ja pelkäävät
keisariaan, kuten sotilaat leijonaa, joka odottamatta on tunkeutunut
leiriin. Luonnollisesti on keisari kaikkien _yläpuolella_ -- mutta
hänen täytyy olla myöskin kaikkia _varten_. Ainoastaan siten
täyttää hän jumalallisen virkansa, jonka kautta hän ohjaa tuhansien
kohtaloita. Sillä hän on sen ruumiin sielu, jolla tarkoitamme Rooman
valtakuntaa. Jos hän keksii sairaloisuutta tässä ruumiissa, niin
tulee hänen sitä anteeksi antaen rangaista. Mutta kun hän surmaa,
tapahtukoon se vasta viimeisestä pakosta, ei itsensä vuoksi, vaan
yhteiskunnan vapauttamiseksi pahasta. Mutta milloin keisari rupeaa
tyranniksi ja rikollisesti leikkii kuolemalla, silloin asettuu häntä
vastaan vapaudellinen vastaliike kansassa, tuoden hänelle perikadon.
Ja vaikkapa hän lakkaamatta antaisi kaikkia valtakuntansa portteja
vartioida, _yksi_ käytävä jää aina vapaudelle avoimeksi: _kuolema_."
Miehet seisoivat ällistyneinä puhujan kuulumattomasta rohkeudesta
ja tarkoittelevaisuudesta. Mutta Agrippina, tämän miehen sanojen
valtaamana, joka mitä loistavimmalla tavalla yhdisti itseensä hengen
voiman ja jumalallisen puhetaidon, katseli hetkisen miettiväisenä
eteensä.
Hän oli helposti huomannut vihjauksen Arriaan kuolemasta Senecan
viimeisissä sanoissa, mutta puheen kärki, joka silminnähtävästi oli
suunnattu Claudiukseen, teki Senecan puheen oivallisesti harkittuna,
salaisena kiihoituksena Neron hyväksi, jota pidettiin spartalaisena
tapojen puhtaudessa ja Soolonina oikeudenrakkaudessa, hyvin
tervetulleeksi.
Ennen kuin hän ehti mitään filosofille vastata, astui sisään orjatar
ja ilmoitti jonkun lähetin saapuneen; heti senjälkeen kiiruhtikin
ministeri Pallaan uskottu palvelija sisään odottamatta lupaa, ja ojensi
keisarinnalle kirjeen, tehden salaisen merkin.
Tämä säpsähti, sillä ainoastaan epämieluinen, ehkä vaarallinenkin
tapaus saattoi panna kylmäverisen Pallaan lähettämään hänelle
tällaisella hetkellä viestejä.
Hän otti kirjeen ja vetäytyi salia ympäröivien marmoripatsaiden luomaan
varjoon.
Sitten avasi hän sykkivin sydämin kirjeen ja luki:
"Livia voittanut. Poikani, hänen kauneutensa hurmaamana, antanut
houkutella itsensä ilmaisemaan suunnitelmamme. Livian sanansaattaja
matkalla palauttamaan Narsissusta. En onnistunut häntä pidättämään.
Livia paennut Ostiaan. Kahdeksan päivän kuluttua voi Narsissus olla
täällä. Sitä ennen täytyy ratkaisun meidän hyväksemme tapahtua. Pidä
huoli tehtävästäsi..."
Agrippina kalpeni vihasta Markusta, Pallaan poikaa kohtaan, joka niin
huonosti oli tuota naista ymmärtänyt. Hän ei kyennyt käsittämään noita
sankareita, jotka silloin, kun heidän pitäisi viisaudella taistella,
ovat niin kykenemättömiä. --
Mutta mitä hyödyttäisivät perästäpäin tulevat vihan puuskaukset!
Asema oli muuttunut. Mikä oli tähän asti ollut vielä kaukaisuudessa,
sen siirsi tämä tieto lähimpään tulevaisuuteen. Nykyisyys astui
taustalle. --
Hänen täytyi toimia. Hetki oli tullut, jolloin hänen voimansa oli
asetettava vaaralliseen koetukseen. Ainoa ehto voittoon oli nopeus,
kaiken menestymisen avain. --
Hän seisoi yhäti, silmät miettiväisinä lattiaan kiinnitettyinä,
kädessään tuo turmiollinen kirje. Miesten silmät tarkastelivat
tutkivaisina hänen kasvojaan. He odottivat merkkiä saada poistua.
Mutta Agrippina palasi nopein askelin takaisin heidän luokseen.
"Seuratkaa minua!" käski hän, kulkien toiseen päähän salia, joka siellä
muuttui avaraksi pylväskäytäväksi. Agrippina oli pistänyt vahataulun,
joka sisälsi Pallaan tärkeän tiedonannon, togansa liepeeseen ja keräsi
nyt miehet ympärilleen, koettaen itse näyttää hyvin hämmästyneeltä.
"Me olemme hukassa", olivat ensimäiset sanat, jotka kuiskaamalla
pääsivät hänen huuliltaan, hänen tutkivasti silmäillessään salin
jokaista nurkkaa.
Miehet kalpenivat, olematta selvillä oikeastaan minkä vuoksi he
hukassa olisivat. Heidän ajatuksensa olivat kyllä valtiopetoksellisia,
mutta heidän työnsä ja sanansa eivät koskaan voineet tarjota mitään
kouraantuntuvaa heitä vastaan. -- Mutta siitä huolimatta, kukapa voi
olla tuona aikana turvassa matelevalta epäluulolta? Kun uskollisimmat
valtion palvelijat kaatuivat valtion pettäjinä, kun siveellistä
valtaa Roomassa pitivät vakoojat, kun Messalinan kaltainen henkilö,
suurrikoksellinen ja tahrainen, mutta kuitenkin keisarinna ja --
Messalina, kun sellainen vaimo, jonka kielenkärjestä keisarin tahto
riippui, noin vain odottamatta voi menettää valtansa ja henkensä, niin
--!
"Kuulkaa!" jatkoi Agrippina. "Minun ei ole tarvis tehdä lähemmin
selvää häpeällisistä vehkeistä, joittenka verkoissa meidän luullaan
auttamattomasti jo olevan. Britannicus, tuo nulikka, on muodostanut
salaliiton poistaakseen minut ja minun kannattajani -- on sangen
imartelevaa minulle, että myöskin teidän nimenne ovat sillä listalla --
keisarin läheisyydestä. Tie, jota tuo kavala hanke aiotaan toteuttaa,
ei edes ole uusi.
"Meitä syytetään, taikka paremmin sanottuna, on syytetty; ja
Claudiuksen salaisessa kansliassa tällä hetkellä neuvotellaan meidän
tuhoamisestamme mitä innokkaimmin. Mistä meitä syytetään?
"Valtiopetoksesta. -- Me olemme muka tehneet salaisen liiton keisarin
surmaamiseksi ja prinssi Domitiuksen kohottamiseksi valtaistuimelle.
Claudius, tuo ijäti horjuva, on järjestänyt tutkinnon, ja Pallas,
tuo ijäti valpas, ilmoittaa tässä minulle, että meidän kaikkien
vangitseminen on vaan yhden yön kysymys."
Keisarinna pysähtyi ja tarkasteli, minkä vaikutuksen tämä hyvin
harkittu valhekudos oli miehiin tehnyt. Hänen odotuksensa eivät
pettäneet. Kaikki seisoivat neuvottomina, kauhun valtaamina. Ei
yksikään kyennyt heti vastaamaan. Kaikkien katseet suuntautuivat
keisarinnaan, ikäänkuin häneltä, joka oli ilmoittanut kauhunsanoman,
myöskin tarpeellisia neuvoja odottaen.
Seneca oli ainoa, joka, hämmästystään salaamatta, ei kadottanut
mielenmalttiaan.
"Mutta sehän on järjettömyyttä", sanoi hän vihdoin. "Minä en ole mitään
sellaista ajatellut."
Myöskin toiset vakuuttivat nyt samaa, vieläpä avonaisuudella,
joka saattoi todistaa hyvää omaatuntoakin. Ehkä olisi Agrippinan
suunnitelma viime hetkessä mennyt myttyyn, ellei hänelle olisi tullut
avuksi epäluulo, joka näitten näennäisesti yhteisten asiain puolesta
työskenteleväin miesten keskuudessa vallitsi. Kukin syytti tovereitaan
kaikessa hiljaisuudessa salahankkeista ainakin prinssi Britannicusta
vastaan ja tässä tapauksessa oli jokainen, joka salaliittolaisten
kanssa oli ollut tekemisissä, epäilyttävä henkilö.
Mutta mikä miehiltä riisti viimeisenkin itseluottamuksen, se oli
Agrippinan erinomaisesti teeskennelty neuvottomuus.