Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
GOLGATALTA ROOMAAN
Historiallinen romaani
Kirj.
ROBERT HEYMANN
Suomentanut
I. Partala
Arvi A. Karisto,
Hämeenlinna
1908.
SISÄLLYS:
I. Jäähyväiset.
II. Agrippinan suunnitelmat.
III. Salajuoni.
IV. Uusi caesar.
V. Julia ja Antonius.
VI. Silanuksen sisar.
VII. Sabina Poppea.
VIII. Kunnia vaiko rakkaus.
IX. Kaksi kärsivää.
X. Vapaa.
XI. Akte.
XII. Tuomio ja sen toimeenpano.
XIII. Vierailu.
XIV. Julia.
XV. Askel askeleelta.
XVI. Katakombeissa.
XVII. Agrippinan loppu.
XVIII. Akaiassa.
XIX. Oktavian surma.
XX. Rooman palo.
XXI. Arenalla.
XXII. Britannian metsissä.
XXIII. Löydetty ja taas kadotettu.
XXIV. Locuste.
XXV. Lännen kapina.
XXVI. Neron soihdut.
XXVII. Nemesis.
XXVIII. Taistelu purppurasta.
XXIX. Jerusalem.
I. LUKU.
JÄÄHYVÄISET.
Erään komean hautapatsaan varjossa Via Appian varrella istui kivellä
kaksi ihmistä jutellen keskenään kuiskaten, aivan kuin olisivat he
pelänneet häiritsevänsä paikalla vallitsevaa kuolonhiljaisuutta. Tyttö
oli vetänyt hunnun kasvoilleen, ja kypärä varjosti puolittain nuoren
miehen piirteet.
Kuu valaisi kirkkaasti ja ainoastaan korkeat sypressit, attikalaiset
pylväät ja leveät, korkokuvilla varustetut marmoripatsaat loivat
juurelleen suojelevaa varjoa.
Mies, sen mukaan mitä kallisarvoisesta vaipasta voi päättää,
ylhäissäätyinen, saattoi olla noin kolmenkymmenen vanha, kun taas
neidon liikkeiden jalouteen liittyi ensi nuoruuden sulo.
Tytön silmät olivat kyynelissä; nuori mies leikki uhkamielisen ja
synkän näköisenä miekallaan.
"Sinä pakoitat minut siis, Oktavia", jatkoi hän äsken keskeytynyttä
puhettaan, "mykkänä todistajana katselemaan, kuinka kunniattomat
poikanulikat minulta riistävät nimen, arvon, pyhimmän mitä sydämeni
omaa? Minun pitää pysyä tyynenä, kun onneani jaloin tallataan, kuten
pedot polkevat arenan hiekkaa?"
"Kuinka voisin minä sinua pakoittaa", vastasi tyttö itkun tukahduttamin
äänin. "Suututko siitä minulle, että koetan pidättää sinua vastaamasta
väkivaltaan väkivallalla? Tahdotko vetää tuhon hirveässä suuruudessaan
päällesi?"
Ritari teki torjuvan liikkeen huulten vetäytyessä puoliksi ivalliseen,
puoliksi uhmailevaan hymyyn.
"Oi, minä tiedän", jatkoi neito, "että sinä halveksit vaaraa. Arvaan,
että mieluimmin syöksyisit paljain miekoin caesarin palatsiin
kostaaksesi sukusi häpeän... mitä se auttaisi, rakkaani? Ehkä löytäisi
joku säilä tiensä sydämeesi, ehkä... näytännöt ovat edessä! Juhla olisi
se tuolle roomalaiselle verikoiralle, juhla tavallista suurempi, nähdä
ritari Junius Silanuksen kuolevan arenalla eläinmiekkailijana."
Hän pysähtyi väsyneenä ja peitti käsin kasvonsa, kiivaan nyyhkytyksen
pannessa koko ruumiin värisemään. Mies oli noussut seisoalleen ja
käveli rauhattomasti hautakiven varjossa edestakaisin.
"Me elämme aikaa", virkkoi hän synkästi, "joka ei tunne kunnian
ja maineen käsitteitä. Me elämme häpeän ja raukkamaisuuden aikaa.
Miehelle, joka vielä ei ole myynyt arvoaan kurjasta armonosoituksesta
tuolle voimattomalle keisarille ja... hänen puolisolleen, ei voi tuntua
vaikealta kuolla. Jokainen kuolema on nykyään maineeton ja mainehikas
samalla kertaa. Sillä kaadunko taistelukentällä -- kenen, minkä vuoksi
minä silloin taistelen? Purppuraa kantavan naisen, jolla ei ole
hyvettä, ei siveyttä. Ja jos vereni sekaantuu gladiaattorien halpaan
vereen -- enkö silloin kuole kuten vapaa roomalainen ritari kunniani ja
Rooman muinaisuuden puolesta? Ei, Oktavia, se tapa, jolla kuolen, ei
minua pelota. Mitäpä varten eläisikään Silanus sen jälkeen, kun hän on
menettänyt Oktavian?"
Tytön suuret silmät kääntyivät verkkaan miestä kohden.
"Mitä varten eläisit?"
Tuskaisa hymy värähti hänen huulillaan. Mutta kuten metsäkauris, joka
on saanut kuolinhaavan, vielä kerran ponnahtaa ilmaan, ikäänkuin se
esiin sukeltavan kuoleman kynsistä toivoisi tämän hypyn pelastavan,
niin ponnahti tyttökin pystyyn, pelästyttäen läheisyyteen yöpuulle
asettuneen linnun lentoon.
"Mitä varten eläisit, Silanus? -- _Minua varten!_ Minua, jonka ijäksi
menetät, mutta jonka koko muistojen maailma on sinulle pyhitetty."
Hän nojautui miehen rintaa vasten ja kietoen kätensä hänen kaulansa
ympäri, jatkoi hän nopeasti, melkein hätäisesti:
"Minun tähteni täytyy sinun elää, ainoa rakastettuni. Etkö muista enään
sitä hetkeä, jolloin vannoit eläväsi ja kuolevasi minulle? Sinä et
saa ruveta lupauksesi rikkojaksi. Minä vaadin, että sinä elät minun
tähteni, minun, joka sinua rajattomasti rakastan, minun, jonka sielu
siinä silmänräpäyksessä on kuollut, jolloin menetän onnen omistaa
sinut. Pitääkö kaikkien lempemme lupausten pois haihtua? Tahdotko
ihanien yhteisten hetkien muistot ja sulot sammuttaa, kuni Jupiter
päivän yöksi muuttaa?"
Ja nojautuen lähemmäksi häntä vasten, niin että huulensa koskettivat
melkein miehen huulia, jatkoi hän intohimoista puhettaan:
"Älä luule, etten kykene tuntemaan, armas, mitä sydämessäsi liikkuu!
Emmekö ole rakastaneet toisiamme? Ja emmekö vieläkin toisiamme rakasta,
pyhemmin kuin konsanaan ennen? Kaihojeni, unelmieni kukka, se minun
sydämestäni raastetaan; sillä hän, jota olen niin paljon rakastanut,
jossa ajatukseni ovat riippuneet auringon noustessa ja sen taas
mailleen mennessä, ei saa minulle kuulua.
"Täytyykö minun nähdä, kuinka tämä kukka poljetaan? Tahdotko niihin
kärsimyksiin, jotka ovat osakseni tulleet, liittää vielä tiedoista
tuskallisimman: sinä et ole enään elävien mailla; olet astunut Hadeksen
varjovaltakuntaan, josta ei koskaan palata?"
Hän näki selvään mielenliikutuksen, joka oli vallannut ritarin, ja
tietäen, että tästä silmänräpäyksestä riippui hänelle rakkaimman
henkilön tulevaisuus, elämä, jatkoi hän entistä kiihkeämmin:
"Toivoni on sammunut, sammunut ijäksi. Jumalat ovat niin päättäneet.
Mutta muistoa eivät ne voi minulta evätä, onnea, jonka tuottaa
tietoisuus, että sinä elät, hengität samaa ilmaa kuin minäkin ja saman
isänmaan tannerta tallaat.
"Kun minä aamuisin herään, kyynel silmässä, eikö sitä saa kuivata aina
sun luonasi viipyvä aatos? Eikö minulla pidä koko suuressa Roomaan
valtakunnassa oleman ketään, joka olisi ystäväni, joka rakastaisi
minua? Eikö ketään, Silanus?"
Heidän huulensa olivat yhtyneet viimeiseen, intohimoiseen suuteloon; ja
tyttö tiesi voittaneensa.
"Sinä pysyt kaukana keisari Claudiuksesta, isästäni?"
"Minä lasken aseeni sinun suuren rakkautesi edessä, joka on niin ihana,
että pelkään, ett'en koskaan tule sen arvoiseksi. Sitäpaitsi hän ei
olekaan todellinen syyllinen. Tuo nainen..."
"Vaiti, Junius! Hän on minun toinen äitini. Pitäisikö minun häntä
häpäisemällä nostaa jumalien kosto päälleni? Onko minulla ylipäätään
oikeus sanoa pahaa kenestäkään naisesta, minulla, joka olen Messalinan
tytär, tuon naisen, josta sanotaan..."
"Jätä tuo puheesi, rakas! Hän ei ole ensimäinen nainen sitä lajia
valtaistuimella -- eikä viimeinenkään. -- Ja lopuksi, tehköön keisarin
puoliso mitä hän tahtoo, minua se ei liikuta. Kuitenkin tämä nainen,
joka on syypää niin paljoon onnettomuuteen, on raa'oin käsin turmellut
elämäni onnen. Sinä sanot, Oktavia, että jumalat ovat niin päättäneet,
jumalat -- --"
Hän nauroi niin että tyttö kauhusta värähti.
"Näyttäytykööt viimeinkin jumalat! Missä on heidän voimansa? Missä on
oikeus, joka vallitsee hyvän ja pahan maan päällä? -- Ei, Oktavia.
Jumalilla ei ole mitään syytä riistää meitä toisiltamme, vaan näillä
ihmisillä. Tiedätkö, miksi meidän liittomme keisarin käskystä on
purettu? Miksi sinut on kihlattu prinssi Domitius Nerolle?"
Ja kun tyttö vaikeni, jatkoi mies vihasta vapisevin äänin:
"Onneton, etkö aavista mikä odottaa veljeäsi Britannicusta?"
Oktavia kalpeni.
"Minä luulin, että perhesuhteet saivat isän määräämään minut
Domitiukselle. Minä tunsin hiljakkoin selittämätöntä kauhua, kun
sattumalta yllätin ministeri Narsissuksen, hänen puhellessaan
pretorianiupseeri Antoniuksen kanssa. Kuulin ainoastaan sekavia
sanoja, kun aioin avata esiripun atriumiin vievän oven edestä. Hän
puhui naisesta, joka tahtoi keinotella itselleen kruunun -- mutta minä
kiiruhdin sieltä pois tuskan valtaamana, kuuntelematta enempää. Sinä
arvelet --"
"Minä arvelen", täydensi upseeri synkästi, hilliten ääntään, "että
keisarinna tahtoo kohottaa poikansa Domitiuksen kruunun perilliseksi ja
Caesarin todellisen pojan Britannicuksen --"
"Ja hänet... puhu!"
"Oo... tottahan sinä tunnet sukusi vaiheet. Eikö sinulle ole uskottu
perheesi salaisuuksia?"
Oktavia käsitti, mitä Silanus tarkoitti. Hän vaikeni. Syntyi pitkä
äänettömyys. Molemmat hautoivat vaan omia ajatuksiaan, jotka olivat
vielä katkerammat, kuin heidän sanansa.
Josko hän tunsi julius-claudilaisen keisarihuoneen vaiheet!
Tiberiuksen, Augustuksen jälkeläisen, ajoista saakka oli olemassa
salaisuuksia, joista hovissa puhuttiin vain kuiskaamalla, ja joiden
arvosteleminen rangaistiin valtiopetoksena. Tiberiuksen hallitessa oli
Germanicus, Rooman kansan ylpeys, sen uljas, voittoisa sotapäällikkö,
selittämättömällä tavalla kuollut. Keisarin oma poika joutui suosikki
Sejanuksen myrkyn uhriksi, kun ensin viimeksimainittu oli vietellyt
kruununprinssin puolison. Germanicuksen leski ja molemmat pojat Drusus
ja Nero tuomittiin nälkäkuolemaan. Vanha kaartinprefekti Macro oli
Tiberiuksen kuoleman ainoa todistaja. --
Ja Caligula, hänen seuraajansa, Germanicuksen huoneen viimeinen vesa?
Häntä syytettiin kolminkertaisesta sukurutsauksesta...
Tämän sisar oli keisarinna Agrippina, Oktavian äitipuoli, keisari
Claudiuksen puoliso. Vuonna 40 j. Kr. oli hänet lähetetty
Ponzas-saarelle maanpakolaisuuteen, koska hän oli muodostanut
salaliiton oman veljensä henkeä vastaan. Siihen aikaan oli hänen
puolisonansa ollut ritari Domitius Ahenobarbus, jolle hän v. 37 oli
synnyttänyt pojan, nimeltä Domitius. Leskenä oli hän Caligulan murhan
ja Tiberiuksen valtaistuimelle nousun jälkeen palannut Roomaan ja
siellä mennyt naimisiin kuuluisan puhujan Crispus Passinuksen kanssa,
joka myöskin pian oli kuollut. Ja nyt, kun keisarin ensimäinen puoliso
Messalina, Oktavian ja Britannicuksen äiti, oli teloitettu, oli
tämän saman Agrippinan onnistunut juoniensa, kiehtovan käytöksensä
ja keisarin uskotun neuvonantajan vaikutuksen kautta kohota koko
sivistyneen maailman hallitsijan puolisoksi...
Oktavia ajatteli kauhistuen ensimäistä kohtaustaan tämän naisen kanssa,
jonka sekä menneisyys että koko esiintyminen todistivat hänen kykenevän
minkälaisiin vehkeisiin hyvänsä. Heti alusta pitäen oli hän ponnistanut
kaiken voitavansa, valmistaakseen pojalleen Domitiukselle yhtä korkean
aseman Britannicuksen rinnalla. Hän kietoi heikon puolisonsa tykkänään
juonineen ja vehkeineen ja nyt olivat hänen suunnitelmansa riistäneet
Oktavialta hänen nuoren onnensa. Jo Messalinan eläissä oli keisari
suostunut tyttärensä kihlaukseen ylhäisen ritarin, Junius Silanuksen
kanssa. Agrippina oli saanut aikaan sen, että keisari nojautuen
tekaistuun syytökseen, erotutti Silanuksen senaatista ja purki
Oktavian ja hänen kihlauksensa. Sen jälkeen oli tyttö kihlattu prinssi
Domitiukselle, kysymättä lainkaan hänen omaa mieltään.
Niin paljon oli prinsessalle selvää jo ennestään, mutta vasta nyt näki
hän keisarinnan vehkeitä johtavat vaikutteet. Nyt ymmärsi Oktavia
kaikki ja kauhulla katsoi hän tulevaisuutta, joka ei ollut turmeleva
ainoastaan hänen elämäänsä, mutta oli käyvä vaaralliseksi myöskin hänen
veljelleen Britannicukselle, ehkäpä hänen isälleenkin -- --
* * * * *
Kaukana idässä alkoi heikko sarastus punata taivaan rantaa ja aamun
verkkaan vaaletessa sammuivat tähdet.
Silanus nojasi pylvään jalustaa vasten ja katseli Oktaviaa, ikäänkuin
olisi hän ikuisiksi ajoiksi tahtonut syövyttää tämän piirteet
sieluunsa. Hänen otsansa oli kirkastunut ja kasvonsa osoittivat jaloa
itsensähillitsemistä.
Oktavia ojensi ääneti hänelle kätensä. Hänellä ei ollut enään mitään
sanomista. Yö vaaleni vaalenemistaan ja heleä purppuranpuna levisi
taivaalle. Oli tullut hetki, jolloin eivät sanat, eivät kyyneleet enään
voi sydäntä huojentaa, hetki, jolloin rautaisen täytymyksen alla vielä
kerran kaikki tuska, kaikki epätoivo hurjalla voimalla sydänparkaa
pusertaa. Itsensä hillitseminen, jonka tuo intohimoinen mies oli
saavuttanut hänen vaikutuksestaan, lohtu, jota hän toiselle oli
jakanut, puuttui häneltä itseltään, ja nyt kun eronhetki oli lyönyt,
värisytti raju epätoivo Oktavian sielua. Mutta tuo jalo nainen hillitsi
kaihonsa, koettaen silloinkin kun kipeimmin kärsi, lieventää rakastetun
miehen surua raskaana hetkenä.
"Oktavia", virkkoi Silanus vaivoin koettaen saada äänelleen varmaa
sointua, "meidän täytyy erota. Viimeinen toivomuksesi on minulle käsky,
jonka edessä taivun. Minä kannan kuormaa, jommoinen elämä minulla
tästä lähtien on, siinä tietoisuudessa, että siten palvelen sinua. Nyt
alkavaa päivää seuraavana yönä olen jo matkalla Syyriaan, jossa liityn
sikäläiseen armeijaan. Suojelkoot jumalat, joihin sinä uskot, minua
pahimmalta. Sinusta tulee toisen vaimo ja jäät yksin, kuten minäkin.
Mutta sielumme ovat ainiaaksi toisilleen vihityt ja ajatuksissani olen
aina sinun luonasi.
"Suokoon Jupiter, etteivät kamalat aavistukseni toteennu. Mutta
viimeinen jäähyväissanani, kallis ystävä, on: jos, ollessasi tuon
sekasikiön vaimona, joskus tulee aika, jolloin sinua vaara uhkaa,
jolloin jäykkä, miehekäs säilä ja taipumaton rohkeus ovat tarpeen, ja
sinä turhaan etsit uskollisia miehiä tueksesi, silloin kutsu minua, ja
nopeammin kuin keisarillinen pikaviesti olen minä Aasiasta rientävä
tänne."
Viimeisen kerran sulki hän armaan tytön syliinsä, viimeisen kerran
yhtyivät huulet lyhyeen jäähyväissuuteloon. Syvästi katsoi neito
Silanuksen silmiin, aivan kuin olisi tahtonut hänen sieluunsa tunkea.
Sitten riistäytyi hän irti ja kiirehti kuin pelästynyt metsäkauris
pois, häviten pian hautapatsaiden varjoon.
Silanus katsoi hänen jälkeensä ja ensi kerran elämässään itki tämä
mies. Verkkaan alkoi hän astella samaa tietä, jota Oktavia oli
kiiruhtanut. Etäämpänä näyttäytyi vielä kerran neidon kantotuoli, jota
uskolliset orjat kiidättivät eteenpäin. --
* * * * *
Tuskin oli ritari poistunut hautapatsaan luota, kun sen takaa
kohottautui varovasti mies. Hän oli jo elähtänyt ja hänen kasvoilleen
olivat paheet lyöneet leimansa; mutta puku oli ajan tavan mukaan
erinomaisen loistelias. Mies oli Anicetus, prinssi Domitiuksen uskottu.
Hänen kasvonsa vääntyivät inhoittavaan irvistykseen, kun hän vaanien
silmäili ympärilleen. Sitten järjesti hän pukuaan, joka maassa maatessa
oli joutunut epäkuntoon, ja kulki jonkun matkaa tietä kaupunkiin päin,
saapuen pian paikalle, missä orja odotti häntä hevosen kera.
Täyttä laukkaa ajoi Anicetus sitten Rooman tietä, jolla liike taas
vähitellen elpyi.
II. LUKU.
AGRIPPINAN SUUNNITELMAT.
Claudius, maailman hallitsija, istui työhuoneessaan ja kuunteli
ministeriensä selontekoja. Nämä seisoivat kunnioittavan matkan päässä
hänestä ja lukivat vahatauluista muistiinpanojaan. Siinä oli Pallas,
valtakunnan raha-asian hoitaja, lukien laskelmiaan; Narsissus tuoden
tietoja Ylä-Germaniaan lähetetyn Pomponius Sekunduksen toimista;
Callistus, jonka oli tehtävä esitys saapuneista anomuskirjeistä,
armahduspyynnöistä ja oikeusasioista. Viimemainittu oli juuri
lopettanut, ja keisari ilmoitti ystävällisin päännyökkäyksin
vastaanoton päättyneen. Silloin alkoi Pallas uudelleen puhua:
"Suo anteeksi, Caesar, että minun vielä silmänräpäykseksi täytyy pyytää
sinua kuulemaan minua. Vakoojani ovat saaneet selville seikkoja, jotka
mielestäni ansaitsevat tulla valtakunnallisten asioiden yhteydessä
sinulle esitetyiksi."
Keisari, joka oli juuri noussut seisoalleen, istuutui uudelleen ja
kiinnitti väsyneen katseensa ministeriin.
"Puhu", virkkoi hän lyhyesti.
"Asia koskee sinun perhettäsi", jatkoi Pallas, "ja toivon sinun suovan
minulle anteeksi, että olen tässä suhteessa tehnyt huomioita, koska se
on tapahtunut sinun onnesi hyväksi."
"Minun perhettäni?" kysyi keisari, käyden tarkkaavaisemmaksi. Hänen
äänessään oli epävarma sointu ja vaikka hän ponnisti, näyttääkseen
tyyneltä, esiintyi hänen kasvoillaan pelon tapainen ilme.
Ajatteliko hän Messalinaa?
"Molemmat tapaukset, joista sinulle tahdon ilmoittaa", jatkoi ministeri
suunnaten kylmän katseensa keisariin, "ovat viimeyöllisiä ja näyttävät
olevan jonkinmoisessa yhteydessä keskenään. Vakoojani ovat onnistuneet
saamaan tiedon kohtauksesta entisen senaattori Junius Silanuksen,
tasavaltalaismielisen, Thrasea Paetuksen, joka kuuluu vastustajiisi
senaatissa, hänen ystävänsä Borea Soranuksen, pretoriaanien upseeri
Antonius Sekunduksen ja prinssi Britannicuksen välillä."
"Britannicus?" toisti keisari miettiväisenä, lausuen nimen painolla,
ikäänkuin olisi hänestä tuntunut mahdottomalta kuulla prinssiä
mainittavan tässä yhteydessä. "Ja Silanus? -- Vai niin. -- Silanus.
-- Sehän on kyllä mahdollista. He olivat ystäviä. -- Prinssin arvolle
ei sovi kuitenkaan seurustella tuon erotetun senaattorin kanssa. --
Hänellä lienee joku yksityisasia sen miehen kanssa. -- Thrasea Paetus.
-- Mies on epäilyttävä. -- Silanus -- samoin epäilyttävä. -- Mitä on
pretorianiupseerilla tekemistä heidän seurassaan?"
Pallas kohautti olkapäitään.
"Mutta Britannicushan oli joukossa. Se seikka asettaa asian kaiken
epäilyksen yläpuolelle. Eikö niin?"
"Olisi majesteettirikos toisin ajatella", vastasi ministeri vältellen,
hyvin huomaten keisarin vaanivan katseen. Näytelköön vaan viekas
Claudius välinpitämätöntä; hän, joka oli niin epäluuloinen, että oli
hankkinut itselleen kaksinkertaisen henkivartioston. Pallas tiesi, että
keisarin ajatukset eivät tulisi vähiin aikoihin rauhoittumaan.
Mitä oli kruununprinssillä tekemistä tyytymättömien ylimysten kanssa?
Että prinssin ja näiden yhtyminen oli ollut ainoastaan Syyriaan
lähtevän Silanuksen jäähyväisjuhla, siitä ei Pallas puhunut mitään.
Vuosikausia oli Agrippinan puolue ponnistellut, saadakseen isänsä
epäsuosioon varomattoman Britannicuksen, joka halveksi näiden juonien
vastustamista samanlaisilla keinoilla.
Claudius oli nojannut päänsä käden varaan ja tarkasteli nyt itämaisen
maton kuvioita, hypistellen kädessään olevaa kultaista rengasta.
"Sinä puhuit toisestakin tapauksesta", sanoi hän katsomatta ylös.
"Niin, caesar. Velvollisuuteni pakoittaa minut täydentämään ensimäistä
tiedonantoani toisella. Prinsessa Oktavian kantotuoli nähtiin varhain
aamulla Via Appialla. Hänen eunukkinsa tunnettiin varmasti."
Keisari katsoi synkästi ministeriin.
"Ja -- eteenpäin? Mikä saattoi hänet uskaltamaan aamuhetkellä Via
Appialle?"
Jälleen Pallas kohautti vaan olkapäitään.
"Tämä on kummallista", mutisi keisari. "Ehkäpä arvoitukselle keksimme
kuitenkin luonnollisen ratkaisun."
Sitten vaipui hän jälleen mietteisiinsä, mutta kohotti päätään äkkiä
ikäänkuin vaistomaista päähän pistoa seuraten ja kysyi:
"Missä on Nero?"
Siten tapasi hän kutsua poikapuoltaan Domitiusta.
"Hän on juuri palanut uhraamasta sinun terveydeksesi", vastasi Pallas,
näköjään välinpitämättömästi.
Keisari katsahti häntä hieman epäluuloisesti.
"Hän uhraa minun terveydekseni?"
"Niin. Minusta ei se kuitenkaan ole kylliksi merkillinen ja tärkeä asia
kiinnittääkseen sinun huomiotasi."
"Mikä eroitus", virkahti Claudius äkkiä, kokonaan heittäen naamarinsa,
"mikä eroitus Neron ja Britannicuksen välillä! Jälkimäinen kuljeksii
yökaudet epäilyttävissä paikoissa ja asettaa minun älyni ratkaistavaksi
vaarallisia ongelmia. Edellinen alkaa päivänsä huolehtimalla minun
hyvinvoinnistani."
Sitten vaikeni hän jälleen ja seurasi katseillaan maton kuvioita.
Pallas heitti Callistukseen pikaisen silmäyksen, joka merkitsi
suunnilleen: Se isku veti!
Callistus oli kavala luonne, jonka kasvojen ilmeet osoittivat aina
sitä, mitä hän tahtoi. Keisarin edessä oli hän matelevan nöyrä, mutta
alempia virkamiehiä kohtaan armottoman kopea. Keisari Cajus Caligulan
murhanäytelmässä hän oli esittänyt epäiltävää osaa, ja osanottoaan
tuohon palatsivallankumoukseen hän luultavasti saikin kiittää
nykyisestä asemastaan.
Merkitsevä silmäys, jonka Pallas ja Callistus olivat vaihtaneet, ei
jäänyt huomaamatta teräväkatseiselta Narsissukselta. Tämä, nuorempi
molempia virkaveljiään ja miellyttävän näköinen, oli ehdottomasti
uskollinen Claudiuksen kannattaja ja ainoa hovimies, joka koetti
suojella prinssi Britannicusta ja käyttää vaikutusvaltaansa Caesariin
tehdäkseen tyhjäksi hovin viekkaasti kudotut juonet. Hän oli kohta
älynnyt, että Agrippinan vaikutuksen alaiset valtiomiehet koettivat
kaikin tavoin valmistaa prinssi Domitiukselle paikan valtaistuimelle,
siinä tapauksessa, että Claudius silmänsä sulkisi, ja hän tarvitsi koko
loistavan puhujataitonsa, voidakseen estää ylivoimaista Agrippinan
puoluetta pääsemästä voitolle. Luonnollisesti ei hän kyennyt estämään
keisarinnan turmiollista vaikutusta. Mitäpä voivat valppaus ja hyvä
tahto synnillisen naisen silmiä vastaan? -- Hän silmäsi synkästi
virkatovereitaan ja astui lähemmäksi keisaria.
"Sen mukaan, mitä minä tiedän", aloitti hän, "otti Silanus prinssi
Britanicukselta jäähyväiset; sitäpaitsi koko prinssin tähänastinen
elämä, samoin kuin hänen työnsäkin, jotka, kiitos vakoojiemme
kyvykkäisyyden, kaikki ovat selvillä, tekevät tyhjiksi vaillinaisen
ilmoituksen aiheuttamat epäluulot."
Keisari katsahti rohkeaan puhujaan ja hänen piirteensä kirkastuivat
jonkun verran. Näyttipä melkein kuin olisi hän ollut kiitollinen
ministerille tämän lohduttavista sanoista, jotka silmänräpäykseksi
todellakin syrjäyttivät kaiken epäluulon hänen mielestään.
Mutta Callistus, jolta, yhtävähän kuin Pallakseltakaan, ei ollut
jäänyt huomaamatta Caesarin mielen äkkinäinen, heidän suunnittelmiinsa
tykkänään sopimaton muutos, väisti taitavasti poliittisen vastustajansa
hyökkäyksen.
"Ei mikään ole kauvempana meistä", alkoi hän, "kuin prinssi
Britannicuksen epäluulon alaiseksi saattaminen, enkä minä muista
mitään sentapaista virkatoverini uskaltaneen lausuakaan. Me ilmoitimme
ainoastaan tapauksen, joka, minun täytyy se myöntää, Caesarin
turvallisuudesta levottoman Pallaan mielestä on näyttänyt tärkeämmältä
kuin se itse asiassa ehkä onkaan. Ja vaikka prinsessa Oktavia palaakin
päivänkoitossa palatsiinsa, niin ei siitä tarvitse päättää, että
hän olisi ollut retkillä, joita hän ei olisi voinut tehdä päivän
valossakin. Se on ollut ainoastaan oikku tai mikä muu hyvänsä, kaikissa
tapauksissa merkityksetön. Minun mielestäni ei Caesarin kallista aikaa
saa kuluttaa tuollaisilla mitättömyyksillä, joilla ei ole minkäänlaista
valtiollista taustaa."
Tämä kavala, kauttaaltaan teeskentelevä, näennäisesti vaan
mielistelevä, mutta todellisuudessa keisarin muuttelehtivan mielen
mukaan asetettu puhe ei ollut vaikuttamatta. Hallitsija ei vastannut
heti. Hänen katseensa luisui kysyväisenä Narsissukseen, odottaen, että
tämä jälleen tekisi väitteen, joka kumoaisi Callistuksen taitavasti
salatun syytöksen.
Mutta Narsissus oli voitettu, ei ainakaan kyennyt heti vastausta
antamaan. Viekkaus, jolla Callistus veti keskusteluun Oktavian yöllisen
retken, riisti kaiken vastaamismahdollisuuden. Hän ei voinut käsittää,
mikä oli saanut prinsessan öiseen aikaan jättämään palatsin, ja hän
saattoi ainoastaan ajatuksissaan sadatella moista varomatonta askelta.
Mahdollisuus, että hän vielä ennen naimisiin menoansa Domitiuksen
kanssa olisi ollut tapaamassa Silanusta, oli lähinnä; mutta Narsissus
luonnollisesti vältti huolellisesti johtamasta Claudiuksen ajatuksia
sille suunnalle.
Hallitsija nousi hitaasti, pään nyökkäyksellä laskien ministerit,
Pallaan ja Callistuksen menemään. Kun Narsissus aikoi poistua heidän
mukanaan, pidätti keisarin viittaus hänet. Silmänräpäyksen mitteli
tämä häntä läpitunkevasti. Hän näytti tahtovan asettaa ministerille
kysymyksen, hillitsi kuitenkin itsensä ja virkahti lyhyeen, rypistäen
kulmiaan:
"Kutsu tänne prinssi Britannicus ja prinsessa Oktavia."
Narsissus kumarsi.
"Ajattele, caesar", alkoi hän, mutta keisari teki torjuvan liikkeen.
"Hyvä on. Minulla on liian paljon töitä, voidakseni kauvempaa antautua
yksityiskeskusteluihin."
Narsissus meni. Hän ei salannut itseltään, että tämän lyhyen
välikohtauksen kautta hänen asemansa hallitsijan luona oli kokojoukon
huonontunut. Hän oli kadottanut Caesarin luottamuksen ja yksinomaan
vaan suojattiensa tuhmanrohkean varomattomuuden vuoksi.
Domitius Nero astui äitinsä Agrippinan makuuhuoneeseen. Hän ei ollut
nähnyt tarpeelliseksi edes puhdistautua tomusta. Ylipäätään hän oli
hyvin huonolla tuulella, sillä hän oli kuluttanut koko menneen yön
juomingeissa, jotka olivat satunnaisesti hiukan huonontaneet hänen
terveyttään.
Agrippina istui puoleksi makaavassa asennossa itämaalaiseen malliin
tehdyllä leposohvalla ja katseli ääneti hymyillen poikaansa, joka
odotti äitinsä puhuttelua.
Kaikki tässä naisessa todisti ajatuksen, voiman ja syntyperän
majesteetillisuutta. Vaikka hän luonteeltaan olikin perin
toisenlainen kuin hänen suuri isänsä Germanicus, jonka nimi liittyy
eroittamattomasti Rooman aseitten kunniakkaisiin voittoihin Saksassa,
voi kuitenkin hänen piirteistään nähdä polveutumisen nuoremman
Antonian pojasta; vartalo taas oli täydelleen vanhemman Agrippinan,
hänen onnettoman äitinsä, jolta hän muutoin ei ollut mitään perinyt.
Hänen huulensa olivat aistilliset, otsa matalahko ja kaareva, nenä
säännöllinen ja vahvasti kehittynyt ja sen yläpuolella kaareentuivat
sirosti muodostuneet kulmakarvat. Mutta silmissä hehkui intohimojen ja
kunnianhimon synnillinen tuli.
Domitius Nerolla oli säännölliset, melkein naiselliset kasvot.
Hän näytti muistuttavan enemmän isäänsä kuin äitiään, sillä hänen
piirteensä ikäänkuin henkivät lempeyttä, hyvyyttä ja suvaitsevaisuutta.
Mutta hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin äidinkin. Puhuessa tapasi
hän usein levittää ne mahdollisimman suuriksi. Silloin saattoi pelästyä
sitä omituista tulta, vaihtelevaa kimmellystä, joka leimusi niistä,
ja joka heitti heijastuksensa kasvojen ilmeeseen, tehden sen äkkiä
julmaksi, hekumalliseksi.
"Hääsi Oktavian kanssa", sanoi keisarinna prinssille, "ovat
mahdollisimman pian vietettävät. Nämä häät ovat nykyään polttavin
kysymys niiden suunnitelmien sarjassa, joita minä mietin. Ole siis
valmiina ja koeta edes esiintyä paremmassa valossa hänen silmissään,
kuin tähän asti olet tehnyt."
Nero katseli äitiään synkästi, mutta samalla nöyrästi. Itse asiassa ei
hän rakastanut tätä äitiä, joka vain koetti tehdä hänet tahdottomaksi,
rajattoman kunnianhimonsa välikappaleeksi. Toiseltapuolen tunsi hän
kuitenkin tuon naisen henkisen etevämmyyden liian hyvin, voidakseen
olla osoittamatta hänelle ehdotonta kunnioitusta, johon kuitenkin
liittyi salainen pelko.
"Sinä vaadit paljon minulta", sanoi hän vihdoin. "Olen suostunut
menemään kihloihin Oktavian kanssa, olen luvannut mennä hänen
kanssaan naimisiinkin. Suunnitelmasi, äiti, eivät kyllä ole minulle
tuntemattomat. Mutta kuitenkin -- minun täytyy tunnustaa, että en tunne
juuri erikoista halua tyydyttää Oktavian tasavaltalaisia mielipiteitä
kaikenlaisten hyveiden suhteen; ne sopivat hänelle erittäin
mainiosti, mutta minua ne ikävystyttävät. Eikö ole kylliksi, kun olen
suunnitelmiesi orja -- täytyykö minun vielä teeskennellä ikäänkuin
olisin osakas niissä? Sinä aiot tehdä minusta caesarin -- jätä tuo
hymysi, äiti, älyn puolesta en ole huonompi sinua -- ja tahdot siitä
huolimatta kasvattaa minusta ilveilijän?"
Keisarinna katseli poikansa ryhdikästä, komeaa vartaloa ylpeänä
hymyillen ja sanoi sitten ivallisin äänenvärityksin:
"Suurisuinen houkka! Tietysti minä sitä tahdon. Ensin ilveilijä,
sitten caesar ja lopuksi kumpikin. Semmoiseksi minä sinut tahdon, ja
toivon sinun nyt käsittävän minun päämääräni, jotka ovat kaiketi samat
kuin sinunkin. Mikä on keisari, ellei hän näyttelijä ole? Raukka. Ei
ole ollut vielä ainoatakaan caesaria, joka sitä ei olisi ymmärtänyt.
Kansalle on majesteetti sama kuin jumaluuskäsitekin; se pelkää, mutta
ei ymmärrä sitä. Ilveilijää ymmärtää se, ja siten pääsee hallitsija
hallittaviaan lähelle, välttämättömyys, joka sinulle myöhemmin on
selviävä. Se siitä."
Prinssi, jälleen kytkettynä tuon naisen tahdon voiman hänelle
valmistamiin kahleihin, kysyi ujosti:
"Entäs Akte?"
Keisarinna, jolle tämä nimi oli siihen määrään tuttu, että hän sitä
vihasi, koska se ei sulautunut hänen aikeittensa puitteisiin, ei ollut
täydelleen ymmärtävinään poikansa tarkoitusta.
"Akte? Akte?" toisti hän kärsimättömästi. "Mikä hän on laatuaan?
Nainenko?"
"Neito."
"Mitä on neidon nimellä tekemistä sinun ja äitisi välissä?"
"Hän on..."
"Orjatar, prinssi. Minun taloni orjatar, jonka annan heti ruoskia ulos,
kun luen kajastuksenkin hänen nimestään sinun silmistäsi."
Nero räpytteli silmiään keisarinnan läpitunkevan katseen edessä. Siten
jäi tältä näkemättä raju leimu, joka syttyi prinssin silmissä ja joka
muistutti vastenmielisesti kesyttäjänsä tahtoon taipuvan tiikerin
katsetta.
"Akte on minun lemmittyni", virkkoi hän epäröiden.
"Ja mitä sitten? Puhutko sinä minun kanssani koirista? Taikka oletko
koskaan tullut maininneeksi hevosistasi? Mistä se johtuu, että
mainitset orjattaren nimen linnassa, keisarillisen äitisi edessä?"
"Akte ei ole mikään orjatar", sähähti Nero.
"Mikä sitten?"
Nero mietti hetkisen, kavahtaen Agrippinan väijyvää katsetta.
"Hän on lemmittyni", toisti hän punastellen.
"Niinpä juuri. Lemmitty on aina orjatar", vastasi kylmästi tuo nainen,
joka purppuransa alle kätki tuhansia paheita.
Nero leimahti vihanvimmaan. Peto jota tänään piiskan iskuilla
lakkaamatta oli ärsytetty, alkoi todenteolla vastustaa piinaajaansa.
"Akte on _minun_ lemmittyni", karjahti Domitius. "Se nainen, jota
prinssi Nero rakastaa, ei ole orjatar!"
Keisarinna puristi huuliaan yhteen ja pirullinen ilme leikki hänen
kasvoillaan.
"Kohta saat sanoa, hän on _ollut_ sinun lemmittysi. Menneisyys on
kuollut, nykyisyyttä vallitsen _minä_, ymmärrätkö, poika?"
Nero kalpeni.
"Sinä annat hänet surmata?"
"Tietysti. Kuten tapetaan hyttynen, joka on käynyt kiusalliseksi."
Agrippina huomasi menneensä liian pitkälle. Hän oli nähtävästi
arvostellut "pojan" liian huonoksi, oli unohtanut, että _hänen_ verensä
virtasi tämänkin suonissa ja se oli leijonan verta.
Muutos, joka nyt tapahtui muutoin niin kuuliaisessa pojassa, sai tuon
kylmästi harkitsevan äidinkin pelästymään. Prinssin silmät olivat
laajentuneet ja kipenöivät vihertävinä, hänen vartalonsa oli pidentynyt
ja täyteläisten huulien raosta kimmaltivat terävät helmimäiset hampaat.
Mitä liikkui hänen sisimmässään? Oliko hän karkaava oman äitinsä
kimppuun? Tämä, vaikkakin pelästyneenä, ei muuttanut ilmettäkään
kasvoillaan. Hän oli varma vallastaan ja hallitsi katseillaan jokaista
pojan liikettä. Prinssi kääntyi äkkiä:
"Hyvästi!"
"Domitius!" kajahti lyhyesti ja ankarasti keisarinnan suusta.
Kun prinssi ei tästä kääntynyt, painoi Agrippina salamannopeudella
salaista soittokellon nappulaa. Melkein samassa silmänräpäyksessä
seisoi kaksi pretoriania, kuin maasta kasvaneina, sisäänkäytävässä.
Nero aikoi heistä välittämättä mennä ohi, mutta upseerit eivät
väistynnet ovelta.
"Mitä tämä merkitsee?" huusi prinssi raivoissaan. "Ettekö tunne
keisarillisen huoneen jäseniä?"
Pretorianien sijasta vastasi Agrippina.
"Sinä olet vankini, Nero. Minulla on vielä sinulle sanottavaa."
Prinssi kääntyi ympäri.
Hänen äitinsä kasvot olivat kovat kuin marmoriin hakatut. Äidin ja
pojan katseet risteilivät hetkisen kuni miekkailijain kalvat.
Sitten kietasi Nero vaippaansa ja äännähti koleasti:
"Olen valmis."
"Mitä aikoo prinssi Domitius?"
"Pelastaa Akten."
"Hänen elämänsä on sinulle kallis?"
"Yhtä kallis kuin omani."
"Hm. Minä lahjoitan sen sinulle."
"Vannotko sen?"
"Jupiterin kautta." Hengessään ajatteli hän, mitä myrkkyä olisi paras
käyttää orjattaren huomaamatta tieltä poistamiseksi.
Nero heittäytyi hänen jalkoihinsa.
"Kiitos, äiti. Sinä olet jalo. Määrää elämästäni."
Agrippina kumartui suutelemaan poikansa otsaa. Sitten työnsi hän
kädellään kiharat hänen otsaltaan ja pakoitti hänet katsomaan ylös.
"Sinä näet, Domitius, kuinka pian opit ilveilijäksi."
Nuori mies, nähden itsensä paljastetuksi, ei uskaltanut sen pelottavan
vaikutuksen vuoksi, joka tämän naisen kylmällä, kaikki vallitsevalla
hengellä häneen oli, valheen kautta torjua ivallista syytöstä. Niinpä
oli hänestä sangen mieleistä, kun keisarinnan suosikkiorjatar ilmoitti
Pallaan odottavan puheillepääsyä ja Agrippina salli poikansa jälleen
poistua, ensin velvoitettuaan hänet Senecan kanssa menemään puistoon
filosofisia ajatuksia vaihtamaan.
Tuskin oli prinssi ehtinyt ottaa äidiltään jäähyväiset, kun Pallas
astui huoneeseen, varman itsetietoisesi, ilman nöyryyttä, mutta myös
ilman sitä kohteliaisuutta esiintymistavassa, joka Rooman ritareille
oli ominaista. Ei mikään osoittanut sitä juopaa, joka eroitti entistä
vapautettua keisarinnasta.
Agrippina oli ottanut uuden asennon; kasvot olivat myös muuttaneet
ilmettä. Etevämmyyttä ilmaiseva, ankara piirre oli hävinnyt, ja sijalle
tullut viettelevä hymy. Äsken niin varma jäykkä suu avautui hiukan,
huulet värisivät tuskin huomattavasti, ja silmäluomet laskeutuivat
puoleksi silmäterien päälle, mikä antoi hänen katseelleen jotain kissaa
muistuttavaa.
Pallas oli noin 40 vuoden ikäinen mies, oikea voimaluonne
ruumiillisessa ja henkisessä suhteessa. Hänen liikkeensä olivat
rauhalliset ja varmat, hänen ryhtinsä sotilaallinen, hänen käyntinsä
jäntevää ja voimakasta samalla. Rohkeapiirteiset kasvot vaativat
itselleen kauniin nimen; silmät kätkivät läpitunkevan katseen, joka
kaikki ymmärsi eikä mitään ilmaissut.
Hän seisoi ääneti sisäänkäytävässä, kunnes orjattaren askeleet
lakkasivat kuulumasta. Sitten astui hän keisarinnan luo ja suuteli
keveästi hänen otsaansa, vaikka Agrippina tarjosi huulensa hänelle.
Ruumiillistutettu miehinen raakuus ja naisellinen salakavaluus olivat
kahden kesken.
Pallas veti togansa liepeistä vahataulun ja hymyili jäätävästi,
keisarinnan katseen kärsimättömästi riippuessa hänen huulillaan.
"Ratkaisu on lähestynyt hyvän joukon", alkoi ministeri hajamielisesti.
"Meidän täytyy alkaa toimia."
"Ah", tuli keisarinnan huulilta. -- "Sinä tunnet viime yön tapahtumat?"
"En. Mitä ne ovat?"
"Että Oktavia on ollut tapaamassa Silanusta."
"Sen kuulin omalta vakoojaltani."
Keisarinna nyökkäsi tyydytettynä.
"Sinä olet valpas. Se on hyvä. Me sanomme, että he ovat punoneet
salaliiton."
"Ei."
"Mistä sen tiedät niin varmasti?"
"Asianhaaroista. Oktavia on liian avuton sellaiseen ja Silanus..."
"No? Hän on tuittupää!"
"Voipi olla. Mutta hän on rakastunut. Sellaiset narrit ovat
vaarattomia."
"Sinä puhut kuin olisit kuunnellut heidän keskustelunsa."
"Minä olen _antanut_ sen tehdä."
"Ah -- kuka oli kyllin sukkela sen tekemään?"
"Kukas muu kuin Anicetus -- tässä, lue ja tuomitse."
Hän ojensi keisarinnalle vahataulun, jolle Silanuksen ja Oktavian
jäähyväiskohtaus oli jokseenkin uskollisesti jäljennetty.
"Edelleen olen minä", jatkoi Pallas, "tullut siihen päätökseen, että
meidän täytyy poistaa Narsissus, ellemme jonakin kauniina hetkenä tahdo
nähdä tiellemme nousevan ylipääsemättömiä esteitä."
"Sinä puhut minun ajatuksiani", vastasi Agrippina, "mutta oletko
unohtanut, miten vaarallisiksi hankkeet häntä vastaan voivat käydä?
Hän nauttii puolisoni rajattominta luottamusta; puolisoni on kylliksi
heikkopäinen antaakseen tuon hyveen sankarin johtaa itseään."
Pallas nojasi teräväpiirteisen päänsä oikeaan nyrkkiinsä ja kalvoi
hampaillaan huultaan.
"Ja sitten", jatkoi keisarinna kavalasti hymyillen, "on hänen vaimonsa
meidän tiellämme; tuo nainen kuuluu olevan yhtä siveellinen kuin
viekaskin."
Pallas hymyili. Tällä hetkellä tekivät hänen kasvonsa sanomattoman
vastenmielisen vaikutuksen, sillä tämän miehen sisimmät ajatukset,
hänen ihmishalveksumisensa, kaikkien ihanteitten ja ihmiskunnan uskon
ivaaminen esiintyivät tällä silmänräpäyksellä huomattavan selvinä,
vaikkakaan kukaan ei olisi kyennyt selittämään mitä hänen hymynsä
oikeastaan tarkoitti. Siinä oli jotain kammottavaa; kun Pallas hymyili,
silloin uhkasi vaara jotakin.
"Olen juuri keksinyt keinot", virkkoi hän hypistellen kultakirjaista
leposohvan esirippua, "tuon vaimon eristämiseksi."
"Et kai aio häntä vangita? Silloin olisi kaikki edeltäkäsin hukkaan
tuomittu!"
Pallas rypisti kulmiaan.
"Epäluulosi on loukkaavaa. Yleensä olet jättänyt minun huolekseni
vaarallisimpien suunnitelmien toimeenpanemisen, joten en voi käsittää,
mistä sinun äkkinäinen pelkosi johtuu."
"Sinä liioittelet, Pallas. Missä on kysymys miehistä, siellä on sinun
paikkasi ennen muita; mutta josko sinä osaat naisia käsitellä --"
Pallas siristi silmiään ja katsoi keisarinnaan niin ivallisesti, että
tämä punastuen käänsi päänsä toisaalle.
"Arvaa, minkä tuhon olen suunnitellut Narsissuksen uskolliselle
puolisolle?"
"Sinä annat syyttää häntä --"
"Hm. En ymmärrä, mistä rikoksesta häntä voitaisiin syyttää ja toiselta
puolen sellaisesta tavasta olisi vähän hyötyä. Paljon mieluummin
tahdon vetää hänet voitettuna meidän puolellemme. Hänestä tulee meidän
liittokumppanimme."
"Ah -- sinä teet minut uteliaaksi!"
"Minä voitan hänet siellä, missä hän näyttää haavoittumattomalta."
"Alan ymmärtää."
"Poikani Markus on saanut tehtäväkseen tämän toistaiseksi vaikean työn.
Hänen onnistuu kyllä vietellä Narsissuksen puoliso."
"Oivallista", huudahti Agrippina käsiään taputtaen.
"Sitten on helppo asia toimittaa tuolle palatsinukelle myrkytettyjä
sieniä taikka muuta tepsivää, ja välttää epäluulot. On paras aika
ratkaisevaan askeleeseen. Kukaan ei epäile meitä; osoittaahan hän
silminnähtävästi suosiotaan Nerolle. Toimemme on onnistunut, kiitos
siitä hänen heikkoutensa ja epäluuloisuutensa."
"Olen mahdollisuuden mukaan käyttänyt hyväksemme näiden ominaisuuksien
tuottamia etuja", keskeytti Agrippina.
"Tietysti. Mutta tämän Claudiuksen heikkouden huomasi Narsissus yhtä
hyvin kuin mekin. Sitten on hänellä erikoisia etuja puolellaan. Kansa
seisoo edelleen hänen takanaan. Kaarti on tyytyväinen, ja hänellä on
oikeus puolellaan. Hän aikoo tunkea poikasi takaisin ja säilyttää
kruunun Britannicukselle.
"Mitä me olemme vuosikausien vaivaloisella, vaarallisella työllä saaneet
aikaan, voi hän muutamassa päivässä tuhota, jos hänen onnistuu jollakin
taitavalla käänteellä herättää Claudiuksessa luonnon ääni, joka näyttää
nyt vaan uinuvan.
"Taktiikka, jota hän noudattaa, on oikea. Tähän saakka on minun
onnistunut estää hänet pääsemästä prinssi Neron omituisten
mielijohteitten perille. Sattuma voi hänelle ilmaista, että sinun
poikasi puuhailee aivan toisia, mitä me Caesarille kerromme. Minä
puolestani en voi hyväksyä prinssin elämäntapoja, kaikista vähimmin
hänen juominkejaan!"
"Salli toki hänelle huvinsa", keskeytti nauraen keisarinna.
"Tietysti. Minulla ei ole minkäänlaista oikeutta sekaantua niihin.
Minä voin ainoastaan antaa neuvoja. Mutta mitä tekee Britannicus?
Hän käyttää aikansa filosofisiin tutkimuksiin ja sotilaallisiin
harjoituksiin."
"Pah", nauroi keisarinna. "Hän on Claudiuksen poika. Hänen
sotaleikkinsä ovat vaarattomia meille."
"Ei niinkään kuin luulet! -- Älä unhota, että kansansuosio takaa
hänelle joukkojen uskollisuuden. Häntä rakastetaan. -- Prinssi Nero
saisi alkaa hankkia itselleen myöskin kansansuosiota."
"Jätä se minun huolekseni, Pallas. Minä osaan orjia kohdella. Nero käy
minun kouluani. Toimita Narsissus tieltä; se on sinun tehtäväsi!"
Keisarinnan kasvojen sävy oli jälleen muuttunut. Hymy oli sammunut.
Suupielissä väreili ylimielistä ivaa, silmäterät olivat supistuneet ja
niistä säkenöi kammottava tuli.
"Minun on vielä yksi asia lisättävä", jatkoi ministeri keskustelua.
"Sinä tiedät, Agrippina, me olemme useamman kerran laskeneet väärin.
Myös Polybius, muinoinen virkatoverini, oli Messalinan suhteen laskenut
väärin. Hän oli valmistanut kaikki tuon naisen kukistamiseksi, mutta
tämä oli arvannut hommat paheelle ominaisella vainulla ja ennättänyt
ennen häntä. Mies mestattiin. Keisari oli antanut suostumuksensa ilman,
että siitä kukaan hänen uskotuistaan olisi tietänyt. Hänen päätöksensä
eivät ole koskaan laskettavissa, ja taistelussa häntä vastaan ei auta
minkäänlainen matematinen johdonmukaisuus."
Agrippina venytti ihanaa vartaloaan, kuten naarastiikeri, aasialaisilla
nahoilla vieritteleiden.
"Minä olen nyt Messalina, ystäväni", nauroi hän äänekkäästi ja
ylimielisesti, "nyt sätkii Claudius _minun_ kynsissäni. -- Ei sinun
tarvitse päätäsi pelätä, Pallas", lisäsi hän julmin silmäniskuin,
taivuttautuen häntä lähelle, niin että tämä tunsi hänen tulisen
hengityksensä.
Pallas hymyili äänetöntä, jäätävää hymyään.
"Enhän minä olekaan Polybius", sanoi hän omituisella painolla. "Pahaan
kaulaan ei pysty pyövelin kirves."
"Pallas, me elämme rajattomien mahdollisuuksien valtakunnassa, ja
jumalat ovat käyneet oikullisiksi."
Tokko Pallas kuvitteli sellaista mahdollisuutta. Hänen kasvoissaan ei
värähtänyt yksikään lihas.
"Varovainen sotapäällikkö", jatkoi hän, käymättä lähimpään
puheenaiheeseen enään käsiksi, "turvaa ennen kaikkea selkänsä
ratkaisevaan taisteluun ryhtyessään. Ehkäpä tuottaa peräytyminen
vaarallisia yllätyksiä, jotka meidän täytyy nyt jo ottaa huomioon."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Ei voi kieltää mahdollisuutta, että Livia jäisi häntä vastaan
suunnitellussa salahankkeessa voittajaksi."
"Pah --! Hän on nainen."
"Nainen kyllä. Mutta roomalainen!"
"Kuinka?" hohotti keisarinna, "enkö minäkin ole roomatar? Ja etkö ole
nähnyt, että olen ollut paljon enemmän nainen kuin roomalainen, --
sinua kohtaan?"
"Kyllä", vastasi uskottu pisteliäästi hymyillen. "Sinä et ole aina
ollut roomalainen, mutta aina keisarinna. -- Myöskin minua kohtaan?"
"Tahtoo sanoa?"
"Että nainen sinussa kantaa pantterin nahkaa."
Agrippina katsoi miestä kummissaan, enemmän yllätettynä kuin
tyytyväisenä tämän teräväkatseisuudesta, joka tällä hetkellä teki
hänelle epäilyttävän kohteliaisuuden.
"Eikö ole vaarallista antautua tekemisiin olennon kanssa, joka on
nainen ja --"
Hän pysähtyi ja etsi sopivaa sanaa.
"Ja peto samalla kertaa, tahdoit sanoa", täydensi Pallas rauhallisesti.
"Sinä käyt karkeasanaiseksi ja häijyksi," kuohahti keisarinna.
"Miksikä en sinua pelkää, kysyt", jatkoi Pallas järkähtämättömän
rauhallisesti. "Minä tahdon sinulle antaa vastauksen. Ensiksi, koska
minulla on voimaa, toiseksi, koska -- koska minä rakastan sinua."
Jos kaikki muu, mitä tämä kunnianhimoinen, mistään välittämätön mies
sanoi, oli valhetta, niin puhui hän tällä kertaa totta.
Agrippina katseli häntä hetkisen tutkivin silmäyksin. Hän muistutti
tällä hetkellä käärmettä, joka väijyen asettuu uhrinsa eteen, sitoen
sen sydämen yhdellä ainoalla lumoavalla silmäyksellä ja ryöstäen sen
tahdon, voiman, kyvyn, valmistautuu sitä tuhoamaan.
Agrippina ei epäillyt voivansa käyttää vaikutustaan kaikkiin miehiin
nähden, tuota määrättömän syntisen voiman vastustamatonta vaikutusta.
Sillä hän piti kaikkia miehiä heikkoina raukkoina, joiden tahdon täytyi
loppuun hehkua rakkauden myrkyn vaikutuksesta, kuten hiili hehkuu
tuhaksi tulessa.
Hän itse keskitti kaiken tahtonsa intohimoihinsa, sillä hän ei
rakastanut ketään -- ei mitään muuta kuin kultaista tulevaisuutta ja
siinä poikaansa.
Tämän rakkauden alle alisti hän kaiken, yksinpä omat paheensakin.
"Me jouduimme syrjään puheenaiheestamme", alkoi hän uudelleen, tehden
kiusallisesta asemasta, jonka tuo pieni välikohtaus oli aiheuttanut,
taitavasti lopun. "Ehkäpä sinun pojassasi ei ole miestä suoriutumaan --
roomattaresta?"
"Luulen, että on. Olen kasvattanut hänet valtiomieheksi."
"Ja hänet ensi paheeseen neuvonut?"
"Niin. Pahe on tärkein tekijä politiikassa."
"Mutta otaksutaan, että hän onkin huono valtiomies..."
"Silloin olisi tämä vedos katsottava epäonnistuneeksi. Täydellinen
peräytyminen olisi vaarallista, eikä sopisi meidän ohjelmaamme. Jos
meidän siis ei onnistu suoriutua Narsissuksesta tuota pikaa, niin -- --"
Hän pysähtyi. Agrippina kohottautui puoleksi. Hän katsoi puhujaan
jäykästi, sillä hän oli heti arvannut tämän ajatuksen kulun; vieläpä
se, mitä mies ei uskaltanut tai tahtonut sanoa, oli hänen oma, kauvan
harkittu suunnitelmansa, jonka hän itse tuhansina viittauksina,
aina erilaisessa muodossa, aina kätkettynä oli pannut rakastajansa
suuhun. Mitä mies piti omana päätöksenään, sen oli tämä nainen hänen
ajatuksiinsa ajanut aikoja sitten, niin että ajatus oli juurtunut hänen
aivoihinsa jo ennen kuin hän sitä todella oli ehtinyt harkita.
Mutta Agrippina tahtoi, että tämä hänen rikoksiensa välikappale tuon
vaarallisen suunnitelman ensin ilmoille saattaisi; ei siksi, että hän
olisi omasta puolestaan pelännyt -- se heikkous oli hänelle vieras --
vaan siten kiinnittääkseen miehen lujemmin rikoksiensa ketjuun.
Eikä Pallas kaihtanutkaan ratkaisevan sanan ilmoille lausumista.
"Voi sattua tapaus", virkkoi hän niin hiljaa, että Agrippina pikemmin
arvasi kuin kuuli hänen sanansa, "että Claudiuksen hallitusaikaa täytyy
lyhentää."
"Hallitusaikaa?" toisti keisarinna väijyen, sanaa venyttäen ja
äänellään alleviivaten.
"Hänen _elämäänsä_", täydensi ministeri kylmästi. "Mutta se saa olla
_sinun_ tehtäväsi."
Hän nousi lähteäkseen virkatoimiinsa, odottamatta keisarinnan vastausta.
"Saan jo tänään tietoja pojaltani, miten pitkälle suunnitelmamme ovat
edistyneet, taikka, taikka taantuneet", kuiskasi hän puristaen raskasta
purppuraista verhoa. "Jumalat olkoot sinulle armolliset."
* * * * *
Kun Agrippina jälleen oli yksin, levisi ilkeä hymy hänen kasvoilleen.
Hän nousi hitaasti ja astui kevein askelin suuren kyprolaisen peilin
eteen. Hänen komea vartalonsa kuvastui hienoin, täyteläisin piirtein
lasissa, ja hänen kalpeissa kasvoissaan hehkuivat suurten, mustien
timanttien lailla salaperäiset silmät.
Hän hymyili tyytyväisenä, ja ripusti raskaan purppuraviitan
olkapäilleen.
"Minä olen voittava", mutisi hän, "sillä minä olen kaunis ja minulla on
voimaa."
III. LUKU.
SALAJUONIA.