yönkin, jollei Kettuvaaran Jussi olisi väkisten raahannut niskasta
omaansa pirttiin, joten sähköjohtolanka katkesi, ja haukkujat pitkin
ketjua vähitellen tulivat järkiinsä, ja ainoastaan hulluimmat ja
epäluuloisimmat jäivät vahtimaan ja ulahtelemaan iltamyöhäksi.
Mutta Korpiloukon Jysky, joka ei tiennyt mitään kirkonkyläläisten
ammattitoveriensa harrastuksista ja joka tuskin voi kuulla muuta
kuin oman äänensä, haukkui yksikseen läpi yön eikä tätä sydänmaan
äänenkannattajaa mikään mahti maailmassa olisi kyennyt komentamaan
sisälle mökkiin. Vasta kun aamuhämärissä tuuli sattui kääntymään
ja ilma viileni, se väsyksissä ja häpeissään hiipi vikisten pirtin
lämpöiseen, jossa kissa sitä huolestuneena oli ikävöinyt --
nälkäriitatoveri ihmisten armoasunnossa.
Mutta pitkin Venäjän rajan toistakin puolta paikoin olivat koirain
kovimmat haukahdukset tuulen torkahtaessa edellisen päivän
iltana ristikansan korviin kaijonneet, ja olivat siellä Karjalan
lakkipää-naiset keskenään tuumailleet:
-- A mintäh hyö koirat Suomessa noin ärhiestäh haukkuo loukutetah,
vain meänkö urohot sielä kylien kesellä sumptshan kannannasta kotih
tulomassa oltaneh?
Et armahaisen asjoa arvoa, oli toinen siihen vastannut: -- vet meän
kakkara rosmiessa hurtilla ylen makielta njokkah haisuu, a Ruotshin
sakonat rajan yli loikkimah ei suvata!
Ei kukaan korven asujamista tietänyt, että sinä päivänä, jona koirat
haukkuivat, Karjalan rajarastilla oli tapahtunut muuan varsin
merkittävä luonnon tapaus. Pesässään makaava suuri karhu näet oli
juuri sinä päivänä kääntynyt toiselle kyljelleen, ja tuuli oli
kantanut pedon ominaishajun Korpiloukon koiran sieraimiin.
18
Punaisen viivan päivä lähestyi lähestymistään. Painokoneet tekivät
jyskyen työtä. Punaisia sanoja sinkoili kuin tulisia käärmeitä
kiemurrellen ympäri maan, purren veriin asti, sytyttäen hehkuvaa
henkeä köyhälistöön. Ei ollut moista villitystä ennen nähty!
Kyynäräin korkuisina paistoivat sanomalehtien vaalikehoitukset.
Kymmenet tuhannet kansalaiset, jotka ennen olivat lukeneet vain
pitkää, ikävää, vaikeatajuista katekismusta, lukivat nyt loppumatonta
valtiollista julistusta, jonka jokaisen sanan jokainen ymmärsi ja
joka huumasi päät ja jäsenet kuin jalo ulkomainen viini...
"Kaikki valta kansalle!" puhalsi tuo tuomion pasuuna. "Lait on
tehty kansaa sortaviksi. Rikkaat ovat lakien avulla päässeet yhä
rikastumaan, mutta köyhät ovat köyhtymistään köyhtyneet. Vai eikö
tämä ole totta?"
Totta on! vastasi tuhatkertainen kaiku korvesta.
"Työväen liike on totuuden paljastanut!" jatkoi Vaalilehti. "Nyt
pitää torpparien asema turvattaman, nyt täytyy tilattoman väestön
päästä maita viljelemään. Tukkiyhtiöiden ja rahapösöjen maahuijaus
pitää lopetettaman ja kuoletettaman. Koko työtätekevä kansa on
saatava Arvatuksi sairauden, tapaturman ja vanhuuden varalta.
Viinavirrat ovat tukittavat suurilla suluilla. Kaikki kuristuslait
ovat kumottavat, kaikki herrat...!"
(Paria viimeistä sanaa ei kone painanut, mutta jokainen lukija näki
ne sentään ikäänkuin jatkona.)
-- Tottatosiaan! vastasi kaiku korvesta.
"Herrat ovat aina sortaneet tätä kansaa ja tahtovat edelleenkin
sortaa. Pois harvain valta, alas työn riistäjät! Oikeutta
sorretuille! Ja vaalipäivät vapaiksi kautta maan. Huomenna lähdetään!
-- silmälasit matkaan!"
Maaliskuun viidestoista päivä oli koittanut. Kirkkaasti paistoi
talvinen aurinko yli korkeiden lumihankien. Erämaan hiljaisuudessa
olivat kankaat ja korvet äkkiä alkaneet raikua rekien ritinästä,
kulkusten helinästä ja ajajien hoilauksista. Sadoilla suksiladuilla
sihisivät sivakat ja vilahtelivat sompasauvat näreitten ja
rämekuolleiden vaivaishonkien keskitse. Neljään ilmansuuntaan vaelsi
kansajoukko ajaen tai hiihtäen, sillä neljään äänestysalueeseen oli
pitäjä jaettu.
Nyt se oli se punaisen viivan tulenpolttava päivä!
Nyt se oli se maan uudestaluomisen ensimäinen päivä!
Nyt, nyt se oli tuo henkisen sotataistelun hikihelmeilevä päivä.
Topi Romppanen ja hänen vaimonsa Riika hiihtää hivittelivät
jäljetyksin. Mies hiihteli edellä, eukko takana, kuten kansan
tapa sen vaati. Tosin tuppautui Riika tasaisilla maisemilla ihan
rinnalle liukumaan, mutta ei Topi sitä vaimoihmisen ponnistusta
oikein suvainnut. Käski vain perässään pysymään. Jo edellisenä
päivänä olivat he matkalle lähteneet, kun Kettuvaaran Kaisa taas oli
kotimieheksi saatu. Nyt lähestyivät he vaalipaikkaa.
Ei kumpikaan mitään puhunut. Kovin oli outoa tämä yksissä-kulku
pitkästä-aikaa ja ihmeelliseltä tuntui koko retki -- unennäöltä se
tuntui. Oli kuin kirkkopyhäinen päivä, vaikka ei kelloilla soitettu.
Riikan alushameiden seasta vilahti jotakin punavihreätä vaatetta,
mutta Topiaksella oli ainoasti nenän nipukka entistä helakampi.
Ilmanpielissä seisoi ikäänkuin kirjoitus: "Ääneen puhuminen
kielletty!" Mutta sitä enemmän hauteli juhlanjännittävä mieli. Näin
Topias itsekseen arveli:
"Topakkana siinä olla täytyy -- aivankuin karhun ammunnassa. Ensin
tähdätä ja vasta sitten laukaista. Kun ei vain virma yllättäne ja
veriä seisattane. Kunhan pää polo kestäisi -- vielä tämän kerran.
Vaan miksi ei kestäisi, jos akkaväelläkin kestää?"
-- Hiiha sinä kiukempaa! kuului takaa eukon kiirehtivä ääni.
Topi havahtui mielihauteistaan ja alkoi lykkiä niin että sukset
lätsähtelivät latupohjaa vasten.
Riikakin itsekseen mietiskeli.
"Jutkautan minä punaisen viirun, oikein paksun ja sakian. Saapi
Venähen keisari nähä, miten Suomen akan sappi paisuu, kun on leipä
laiha. Ja puumerkkini minä alle rätkään, vaikka kieltäköönkin
peruslaki!"
Hän muisti, että semmoisista oli ankarasti varoitettu.
"Mutta ihan uhallakin minä piirustan, jottapa älyävät, että
Korpiloukossa on kysymyksessä täysi tosi."
Ei aavistanut Topi näitä eukkonsa mieliuhkia. Tovin aikaa hiihtivät
aviopuolisot hiiskahtamatta. Niistäen punehtivan nenänsä virkahti
vihdoin mies:
-- Ja muista sinä, että et tukkeu minusta eille sielläkään
vaalipaikoissa. Minä ensin ropsautan, niin sitten vasta sinä saatat
reistata. Minä sinulle suomennan, että miten siinä oli oltava...
-- Eipä siellä saa puhua! tiesi Riika.
-- Ka minä silmää isken --! arveli Topi.
Riikaa nauratti, että miltähän sekin näyttänee, kun hänen Topinsa
silmää iskeksii, sen silmät kun hänen mielestään aina niin
värähtämättä pöllöttivät päässä? Mutta ei tohtinut hän vastaankaan
väittää. Oli tämä siksi pyhä yritys, jotta ei sopinut lirkutella
ja joutavia puhua. Aviosopu olla piti entistä ehompi. Niin tuntui
vaativan sydän yhteisessä mielen jännityksessä...
Jo saapuivat hiihtäjät kirkonkylään ja hiipivät tunkion taitse sivu
pappilan. Kosolta näkyi olevan rahvasta liikkeellä, mutta aivan
nuoria ei raitilla näkynyt.
Suutarin mökille he ensin kulkunsa suuntasivat. Tulivat jo veräjän
kohdalle, niin siinä kumpikin yhtaikaa pysähtyivät ja katsahtivat
toisiinsa säpsähtäneinä. Taivaallinen näkykö tämä oli vai mikä
ilmestys? Suutarin katon harjalla sinitaivasta vasten hulmusi huikean
heleävärinen hattara. Sosiaalidemokraattien lippu se oli, ensimäinen
mitä milloinkaan oli nähty tässä pitäjässä liehahtelemassa taivaan
tuulessa. Tulikivenkeltaisilla kirjaimilla siihen oli kirjaeltu sanat:
_Köyhälistö valtaasi nouse!_
Korpiloukkolaiset toipuivat hämmästyksestään ja alkoivat liketä
mökkiä juhlatunnelmissa. Selkänsä takaa maantieltä he tosin kuulivat
ilakoivaa naurua, kun joku selitti toisille että: "suutarin akan
hamepa siinä heiluu kuivamassa" kun oli muka "akiteerausmatkoilla
kastunut", mutta semmoisen pilkan sydänmaalaiset toki helposti
sietivät. Tiettiinhän tuo jo hyvin, että puolueet toisiaan
hämmästelivät ja härnäilivät.
Suutarin pirtti oli täynnään väkeä. Itse rakutaattori Puntarpää
siellä johti laulua, jolla puoluelaiset sielujaan vahvistivat tänä
koettelemuksen tärkeänä päivänä. Useimmat jo olivat ehtineet käydä
äänestystalolla, mutta uusia tulokkaita saapui vähäväliä kyselläkseen
viimeistä kertaa neuvoa johtajalta. Tämä hääräili hikipäin, rusetti
vinossa, ja keskeytti tuontuostakin laulamisen.
-- Joko, rakkaat toverit, kävitte äänestämässä? ehätti hän
tiedustamaan heti kun Riikan ja Topin kynnyksellä havaitsi. Mutta kun
kuuli, etteivät kaukalaiset vielä olleet äänestystalolla poikenneet,
niin tarjoutui itse heitä saattamaan.
Topi niisti nenänsä juhlasiivoon ja katsahteli altakulmain
kunnioituksella kaikkia niitä, jotka jo olivat punaisen viivan
vetäisystä onnellisesti suoriutuneet. Pyhimyksiä he hänen
mielialassaan olivat ja tiesivät jokainen enemmän salaisuuksia kuin
tavallinen sydänmaan moukka tietää. Olivat ikäänkuin läpikäyneet
kuoleman portista...
-- Ehken te tarvitsette hengen vahvistusta? virkkoi agitaattori
syvänkiiluvin silmin ja riehahti lauluun, johon moni joukosta yhtyi.
Sitten hän heti purskahti puhumaan siitä samasta kalliista kansan
asiasta, ja Topi kuuli korvissaan vielä kerran tutut törähdykset
kansan katalista sortajista, herroista, joiden valta nyt oli
kukistettava. Mutta Riika näkyi halailevan suutarin Kunillaa, joka
rakkaasti supatteli hänelle korvaan...
Pankolla höyrysi iso kahvipannu, joka yhteisillä rovoilla oli
kustannettu.
-- Ottakee kahvia kaverit ja aatesysterit ja mänkee sitten kansan
kaikkivaltiaaseen nimmeen!
Kahvinkeittäjä se näin lausui, kahvinkeittäjä, joka näytti jotenkin
herraskaiselta kirkuvan punaisine ihomyötäisine puseroineen,
käherrettyine hiuksineen, ja jota moniaat kuulestivat karahteeraavan
"rouvaksi", vaikka toiset häntä sanoa töksäyttivät vain Heta
Moilaseksi. Eivät kaukalaiset sitä naisihmistä sen paremmin
tunteneet, mutta oikea sosialisti se vain olevan kuului -- Iisalmen
puolesta tänne ilmestynyt.
Topi ja Riika alkoivat ryypiksiä tarjottua kahvia ja saivat korputkin
käteensä. Maantiellä kulkuset heläsivät. Akkunan läpi näkyi
vaalitalolta jo poispäin ajelevia. Sosialistit alkoivat arvostella:
-- Noin ne rikkaat rehkivät. Siinä papit ja patruunat. Kahtokeehan
kaverit noita vehkeitä. Vieläköhän karhuntalja tulevana vuonna
mollottaa Nuurperin reen perässä?
-- Ei mollota! Ja taitaa patruunankin maha näistäpuolin hoiketa, kun
olutpullot pois kielletään.
-- Kuka se tuo sinilasinen herra on, joka mustalla ruunalla raksuttaa?
-- Etkö sinä tunne? Uusi vosmestarihan se on...
-- Voi häjyn räikäle! Kuusituhatta markkaa kuuluu vosmestarillekin
annettavan siitä, että köyhiltä puun oton kieltää. Vaan vieläköhän
tulevana vuonna kiellät, kelmi?
-- Verenimijät...
Joku jätkämies pui nyrkkiä maantielle päin ja sylkäisi akkunalle.
Sitten pisti sikarin hampaisiinsa ja alkoi soittaa hanuria, hattu
takaraivolla.
Topi ja Riika pyyhkeilivät suitansa toiselta kupilta. Agitaattori
seisoi vieressä ikäänkuin vahtien:
-- Joko te nyt lähdette?
-- Jos vielä vähän laulaisia? äänsi Topi arasti pyytäen.
-- Mitä minä kaverille laulan? kysyi agitaattori pahastumatta.
-- Jos niitä internalleja luikauttaisia? arveli Topi, jonka henkeä
oli ruvennut kummallisesti salpaamaan.
Riikaa hieman hävetti Topin puolesta. Se kun hänen mielestään ei
koskaan osannut koreita sanoja oikeinpäin lausua.
Agitaattori veti suutansa hymyyn, iski silmää jollekin, joka nurkassa
istui ja alkoi jalkaa lattiaan polkien laulaa. Näitä sydänmaan
lapsia täytyi toki perille asti paimentaa! Ne pelkäsivät sielunsa
pohjalla virkavaltaa ja virkamiesten kostoa. Eivätkö liene salaisesti
pelänneet Jumalaakin, vuosisatojen rääkätyt orjaraukat?
Hartaasti kuunteli Topi. Syvästi hän vielä kerran sielussaan
punnitsi, mitä hänenkin rauhaansa sopi. Hänen muistissaan vilahti
koko tähänasti eletty elämä: pikkupojasta saakka, jolloin hän
paitasillaan oli seurannut isävainajaansa metsään ja tahtonut
välttämättä nähdä, kuinka isä kiskoi petäjänkuorta puusta ja
kuinka äitivainaja sitten oli survonut sitä petäjänkuorta suuressa
huhmaressa sekä kuinka siihen sitten oli ripotettu sekaan vain
kolmanneksi osaksi jauhoa ja siitä sekoituksesta tehty leipätaikina.
Ja petäjänsekaista karvasta rieskaa hän sitten oli syöskennellyt aina
kuusitoistavuotiaaseen asti, jolloin, isän ja äidin koviin tauteihin
kuoltua, oli lähtenyt tukkisavottaan ja ensi kerran elämässään
saanut maistaa selvää leipää. Ja muisti hän sitten kituroimisensa
Riikan kanssa ynnä alastoman, aina nälkäisen lapsijoukon -- ja
suolainen kyynel kihahti hänen silmänurkkaansa. Lisäksi hän muisti,
kuinka herrat umpimähkään aina olivat syyttäneet häntä laiskaksi ja
saamattomaksi...
Ja pohjaton murhe ja pyhä katkeruus yhdellä haavaa valtasi nyt hänen
sielunsa ja laulua kuunnellessaan hän todellakin tunsi vahvistuvansa
siihen tekoon, jota varten oli mökistään liikkeelle lähtenyt.
Usko punaisen viivan voimaan taas kasvoi ja kukoisti.
"Maat uudestaan jaetaan! Köyhäin verot poistetaan! Vanhuuden eläkkeet
varataan! Virkamiehet, tyhjäntoimittajat, vähennetään! Tuhansien
markkojen palkat supistetaan! Ylellisyys herroilta kielletään! Tieto
ja valistus levitetään ilmaiseksi! Lapset puetaan ja koulutetaan!
Lääkärit pannaan kiertämään ympäri perukoita, niin ihmislääkärit kuin
eläintohtoritkin! Jokainen köyhä elää tästä lähtien kättensä töillä
omassa kodissaan tarvitsematta milloinkaan työntyä peninkulmain
päähän rahapennin hankintaan. Koko elämän muoto paranee!"...
-- Joko nyt lähdetään?
-- Jo!
Topi Romppanen astua heippasi varmoin askelin ja niin ripeästi, ettei
itse nokkela agitaattorikaan tahtonut rinnalla pysyä, eikä Riika
hevillä jäljessä.
Kansakoulun pihalla vallitsi ihmeteltävä hiljaisuus, ei siellä ollut
mitään markkinan tapaista räyhinää, niinkuin moni oli kuvitellut
rahvaan kokouspaikasta. Vain silloin tällöin avautui narahtaen
etehisen ovi, kun joku tuli tai meni hiljaa ovesta. Agitaattori
puristi kiihkeästi sekä Topin että Riikan kättä, katsahti hieman
arasti ympärilleen ja palasi takaisin. Laki kielsi kaikenlaiset
mielenosoitukset likellä vaalitaloa, -- täytyi totella. Kansalliset
apajanvedot olivat säädetyt tapahtuviksi mitä suurimmassa
meluttomuudessa. Viidensadan askeleen päässä sopi kyllä vallan
mainiosti purkaa sielunsa ja yllyttää puoluetaisteluun.
"Rauha maassa -- ihmisille hyvä tahto!"
Topi astui yli kynnyksen, otti karvalakin päästään ja rykäisi.
Riika hänen takanaan niiata nuksautti.
Etuhuoneessa oli ainoastaan yksi toimimies. Karivaaran Anteri se
olevan näkyi, joka äänestyslistaa selaili. Ylpeä se näkyi ammatissaan
olevan, ei ollut tuntevinaankaan korpiloukkolaisia, vaan kysyä
koppasi nimiä ja katsoi tuimasti päästä jalkoihin!
-- Topias Topiaanpoika Romppanen?
-- Joo! sanoi Topi.
-- Vaimo Fretriika Eufrosyyne --?
-- Juntusia minä oun omalta suvultani! väitti Riika, mutta
Anteri suhahti lyhyeen, että ei tässä akkaväen omat nimet tule
kysymykseenkään ja käski siirtyä toiseen huoneeseen.
Topi pudotti lakkireuhkansa ovensuuhun (mällin hän oli
varovaisuudeksi heittänyt jo suutarin mökille) ja Riika löysäsi
huivinsolmua. Jäljekkäin he nyt astuivat sisään vaalihuoneeseen.
Pitkän pöydän takana istui neljä-viisi henkilöä, vaalilautakunnan
jäseniä. Johtajana näkyi toimivan nuori pitkäkaulainen
kansakoulunopettaja, jolla oli rillilasit nenän päässä.
Poliisikonstaapeli Pirhonen seisoi keskempänä lattiaa eriskummallisen
laitoksen vieressä. Hyvin näyttivät kaikki olevan virantärkeitä,
konstaapeli käytökseltään koppava kuin mikä kuvernööri.
-- Jahah! äänsi puheenjohtaja ja käski ojentaa Topille ison,
kiiltävänpuhtaan vaalilipun. Heti perään hän käski antaa samanlaisen
lipun Riikallekin.
Konstaapeli nyökkäsi oppineesti niinkuin oli nähnyt nimismiehenkin
nyökkäävän.
-- Tulkaahan tänne...
Vaalihuoneessa seisoi kaksi äänestyskojua.
"Vai tässä ne nyt karsinat --."
"Vähän siihen tyyliin kuin lapukkalaisten markkinareet...", ajatteli
Topi.
"Tulisi tuosta poijille paitoja", arvosteli Riika ja mieli teki
käsillä hypistelemään vaatteesta tehdyn mallikojun seinää.
-- No menkäähän! murahti konstaapeli.
Topi työntyi likimmäisen karsinan suojaan ja levitti paperinsa
pöydälle. Riika jäi seisomaan ulkopuolelle, vaalilippu värähtämättä
käsissään. Vaalilautakunnan jäsenet näyttivät vaivihkaa katahtelevan
vaimoon ja virnistelevän. Konstaapeli Pirhonen asettui Topin selän
taakse ja kysyi:
-- Osaatteko te itse vai autanko minä miestä mäessä?
-- Löytyy täältä numero ilman herrojakin! mutisi Topi.
-- Hä? pani Pirhonen, mutta syrjäytyi.
Topi oli alkanut kopeloida punaista kynää, joka riippui sidottuna
rihmaan.
Konstaapeli toimitti Riikan toisen kojun sisään ja tarjosi apuansa,
mutta ei Riikakaan huolinut, kun muisti agitaattorin varoituksen,
että Pirhonenkin kuului olevan sitä herrain puoluetta ja vähän
niinkuin omaan apajaansa porkkailevan tohmerointa rahvasta.
Yhtaikaa Topi ja Riika nyt siis joutuivat äänestämään, kumpikin
seistä nyyköttäen eri suojuksen takana. Tovin aikaa he suojusten
takana viipyivätkin, ja huoneessa vallitsi sellainen hiljaisuus, että
olisi voinut kuulla kärpäsen lentävän.
Topi tuijotti siihen aitaukseen, jonka numero hänelle oli päähän
pantu ja jonka hän tiesi olevan köyhälistöä varten aidatun.
"Kolomekymmentä ja... soli sali rattia!"
Hän tarttui kynänvarteen, puristi sitä lujasti kankeissa sormissaan
ja alkoi tähdätä, ummistaen vasemman silmänsä ja kirpeästi siristäen
oikeanpuolimaista. Suu oli vääntynyt pahasti väärään.
"Nyt?..."
Mutta ei hän uskaltanutkaan vielä painaa. Numero oli ikäänkuin
ruvennut liukumaan ja vei silmän mennessään. Topi hätkähti, laski
kynän kädestään ja rupesi uudestaan pyydystämään numeroa.
"Nämä ovat niitä sielun vihollisen viimeisiä viekoituksia...",
vilahti hänen päässään, ja rypistäen kulmiaan, terästäen katsettaan
alkoi hän hakea molemmin käsin.
"Kolomekymmentä ja... soli sali rattia."
-- Et pirhana vie pääsekään kynsistä!
Hän tuippasi vasemman kätensä peukalon lujasti numeroa vasten ja otti
taas kynän oikeaan käteensä. Varovaisesti, henkeään pidättäen rupesi
hän piirtämään hienoa viivaa...
Mutta kuuluipa samalla yhtäkkiä huoneessa omituinen rapsahdus.
Riika oli painanut niin lujasti paperiin, että punaisen kynän kärki
oli poikki rapsahtanut! Koko vaalilautakunta naurahti, ja poliisi
Pirhonen ryntäsi suojuksen eteen sanomaan:
-- Ei saisi niin rajusti ruunun kapineita käsitellä.
Riika ei mitään vastannut, hän oli hiukan tyrmistyksissään, mutta
vaalilippunsa sisustaa ei hän sentään poliisille näyttänyt, vaan
käänsi paperin näppärästi kokoon.
-- Kyllä sen viivan pitäisi näkyä! kehahti hän omituisesti naurahtaen
ja astahti ulos suojuksen takaa. Samalla tuli Topikin toisen
suojuksen takaa ja rypisteli hitaasti vaalilippunsa kokoon. Hiki
oli kohonnut miehen kasvoille aivankuin olisi ollut kovimmassa
ponnistuksessa.
Liput leimattiin, ja asianomaiset saivat ne vielä kerran käsiinsä
määräyksellä pudottaa ne vaaliuurnaan, joka oli huoneen perällä.
Topi ikäänkuin arvioi lippunsa painoa ennenkuin sen päästi
solahtamaan arkun rakoon, mutta Riika työnsi lippunsa itsetietoisen
intohimoisesti sisään lovesta, vieläpä käänsi ylpeästi selkänsä
vaalilautakunnan jäsenille.
-- Joko tästä nyt passaa köyhän mennä tiehensä? hän suhahti poliisi
Pirhoselle, jonka käytös häntä oli ärsyttänyt.
-- Yksi on ovi sekä köyhille että rikkaille! vastasi Pirhonen
virnistäen.
Tuskin oli ulko-ovi lupsahtanut kiinni äänestäjäin jälkeen, kun
vaalilautakunta rähähti vilkkaaseen keskusteluun:
-- Taisivat olla niitä maailmanparantajan opetuslapsia?
-- Niitä ne oli! Näki sen siitä, että itse muka viivansa töhersivät...
-- On niillä moniailla akoilla käsivoimia!
-- Heh heh heh... Terotahan Pirhonen kynä!
-- Vaan näittekös miten äijä-rukalla hiki otsalta tippui?
-- Ja housunpaikat tutisi... heh...
-- St! sanoi nuori puheenjohtaja herroiksi. -- Sieltä koluaa lisää
karjaa...
Puheenjohtaja korjaili rillejään, jotka eivät mitenkään ottaneet
pysyäkseen viekkaanvärähtävien silmien peittona, ja tekeytyi niin
puolueettoman näköiseksi kuin suinkin oli mahdollista poikamaisen
parrattomilla kasvoilla. Olihan tämä Suomen kansan suuri
uudestasyntymisen päivä, ja vaalilautakunnan puheenjohtaja tunsi
olevansa yksi uudenajan historian tärkeimpiä henkilöitä.
Topi ja Riika palasivat perätyksin kävellen suutarin mökille, jonka
katon harjalla punainen lippu uljaasti liehui värehtien sinikirkasta
taivaankantta vasten.
_"Köyhälistö valtaasi nouse!"_
Kumpikin katsoi kiinteästi siihen punaiseen lippuun.
17
Tukkityöhön oli Topin täytynyt lähteä, sillä hätä oli suuri. Riika
yksin lasten kanssa elää kitkutti kotosalla. Viimeiset reikäleivät
riippuivat häkkärässä, jonka yläpäässä näkyi jäniksennahkainen
kaistale -- russakkain esteeksi.
Lapsiin oli ilmestynyt oudon taudin oireita.
Ei ollut korpimökkiin vielä ehtinyt kantautua mitään tietoja
eduskuntavaalien tuloksista. Ei hiiskausta oltu kuultu, voittiko
köyhän kansan ääni vai herratko yhä jäivät maailmaa vallitsemaan.
Siunaili, sähähteli ja huokaili Riika. Pelko ja vavistus hiipi
väkistenkin sieluun. Toivo ja pettymys kiisteli mielialoissa...
Suloisen, salaperäisen huumauksen vallassa hän monena aamuna oli
noussut makuusijaltaan ja katsahtanut ulos akkunasta kirkonkylää
kohden, mielessään kuvitellen: "tänäpäivänä, tänäpäivänä saapuu
maailmanparantaja, kurjuuden lievittäjä, onnentuoja".
Mutta onnentuojaa ei ollut saapunutkaan. Ei edes yksinäistä
hiihtäjää. Illat menivät ja tulivat yksitoikkoisesti, ja moniaana
aamuna oli tuisku peittänyt suksiladun umpeen. Alakuloinen hiljaisuus
levisi yli erämaan.
"Punainen viiva? -- eivätkö siellä lienekään huomanneet, että se oli
kärsivän kansan sydänverellä vedetty?"
"Eivätkö rakutaattorien ennustukset toteutuneetkaan?"
Piti tulla tuossa tuokiossa valkeat leivät ja valkeat puurot, silavat
ja rokat? Piti tulla eheät paidat ja kauniit kuvakirjat lapsille?
Piti tulla nisukahvit ja lämpöiset turkit vilusta värjöttäville?
Ihmemullistukset tuleman piti punaviivan perässä -- miksi ei
tullutkaan?
Tulee jahka joutuu?
Tulee -- ei tulekaan?
Vai tulleeko sentään?
Täytyy kärsivällisesti vuottaa.
Täytyy lujasti uskoa...
Pitkä on porras Pietarista, monta rapiaa neljännestä on Helsingistä
Korpiloukkoon... --
Taivahinen taatto -- mikä lapsia vaivaa?
Miksi Sake poika päätänsä pitelee ja voivottelee?
Miksi Vesteri yhtäläistä itkeä tuhertaa ja kyyköttää surkeana
nurkassa?
Miksi kullannuppunen Iita Linta Maria oksentelee eikä huoli
liikkileipää pieneen kouraansa!
Jospa olisi äidillä antaa sokeria?... Sokeri makeaa on -- siitä lapsi
pitää. Mutta ei muruakaan löydy. Lupasi Topi muka toimittaa kulkijain
matkassa sokerit ja kahvit. Ei kuulu...
Turhaan tähystelee äiti ruuturepaleen lävitse. Musta kanto siellä
vain muurottaa kuin mörkö rämeen laidassa. Ja pitkän kuusen
tuppuralatva yli metsän reunan piipottaa...
-- Elkäähän itkekö lapset. Tulee kesä -- paranee pää, paranee kaula,
paranee massu. Makailkaahan penkillä, elkää hätäilkö! lohduttaa äiti.
Riika peittelee Iita Linta Mariaa ryysyihin. Tyttönen tuijottaa
äitinsä silmiin miettiväisesti ja ruikuttaa haikeasti. Äidin sydäntä
vihlaisee se lapsen katsanto.
Pikku Piri kätkyessä kitisee. Riika laskeutuu polvilleen lattialle ja
kumartuu antamaan rintaa.
-- Syöhän ruikku, tu-tu... Tulehan Petti souvattamaan, niin minä käyn
navetassa. Saapi Sake maata, kun on kipeä.
Riika lähtee navettaan ja miettii itsekseen kujalla:
"Jumalako lapsi-raukkoihin taudit ohjasi? Vai paha henkikö tauteja
hallinnee?"
Hän muisti, että agitaattori oli maininnut tauditkin herrain syyksi.
Ei tiennyt ihminen korvessa mitä oikein uskoa, mitä ei. Jos lienee
ollut kurjuus herrain syy eikä Jumalan vihan, niin tottapa olivat
tauditkin pantavat herrain laskuun, koskapa niitä kurjuudessa ei
kyetty parantamaan.
Yksi oli Riikalla paha epäilys, kiduttava aavistelma -- että jos sen
punaisen viivan vetäminen sittenkin oli synniksi luettu ja nyt tulee
rangaistus?