Olivat he Topin kanssa olleet liian ylpeät sinä vaalipäivänä, hän
varsinkin, vaimoihminen. Eivät olleet valtesmannillekaan päivää
sanoneet, kun tämä oli palatessa vastaan ajanut. Nyt tuntui pahalta
se ylpeys...
Taas meni yksi yön seutu, mutta ei kuulunut apua.
Luojan aurinko tosin paistoi kirkkaasti yli hangen, mutta mieltä ei
sekään lohduttanut.
"Kun pääsisi Kettuvaarassa käymään?" Mutta ei päässyt läsiviltä
lapsilta tikahtamaankaan pihasta. Kuin vankina ikään tässä elää
täytyi...
Pitkä päivä kului loppuun ja taas tuli yö, hirveä yö, sillä kolme
lapsista oli yhä kovemmassa tuskassa. Mikä uikutti päätänsä
halkaisevan, mikä valitti kulkkuunsa pistävän, mikä itki vatsaansa
kopristavan. Henkeä salpasi, hengitys kulki siuhuen ja koristen
rinnasta, joskus pursahteli töhkää ja limaa suusta ja sieraimista.
Riika sai valvoa ja hyppiä koko yön vuoroin itsekutakin lasta
hoivaamassa, mutta ei hän tietänyt miten lieventää kipuja.
Jessusristus siunatkoon!
Häntä hävetti omain lastensa edessä, kun tunsi täydellisen
avuttomuutensa.
"Mitä varten on maailmaan laittanutkin, kun ei heitä osaa hoitaa?"
Mutta nyt, kun lapset olivat sairaat, tuntuivat ne rakkaammilta kuin
koskaan ennen. "Ei kestäisi sitä surua, jos..." Varhainen huhtikuun
aamu valkeni. Lasten tuskia tavallisesti helpotti tämä vuorokauden
aika. Mutta ei nukuttanut Riikaa, vaikka väsyttikin. Hän nousi ylös,
otti Topin kirkkotakin vaarnasta, katsahti nukahtaneisiin pikku
raukkoihin ja työntyi ulos ovesta. Kettuvaaraan hän kiireenvilkkaa
läksi hiihtämään, avaten umpeenmenneen suksiladun. Aikuiset paraikaa
vasta nouseskelivat yösijoiltaan, kun hän naapurin mökkiin ehti
huohottaen ja kovasti hikoillen:
-- Hyvät ihmiset... en minä yksin pärjää... kolme lasta on tauvissa...
Riika olisi tahtonut Jussin emäntää luokseen, mutta ei Jussin emäntä
sanonut voivansa tulla. Siunatussa tilassa kun oli ja itsekin
ylenanneskeli... Ja sitäpaitsi vuotteli lehmänpoikimista joka päivä...
-- Saapi vanha Kaisa mennä, jos vielä lähtenee.
Ei ollut pahasisuinen ihminen kupparimuori.
Lupasi hankkiutua päivempänä, kun tosi hädän olevan kuuli.
Riika läksi rikeneen takaisin, malttamatta viipyä. Kotivaaraa
noustessa maailma hänen silmissään yhtäkkiä musteni ja hän pyörtyi
pitkäkseen kinokseen. Korvissa räiskyi ja suhisi ja vaivalloisesti
selvisi tajunta:
"Pyörii... pyörii... vimmatusti... kuolemanratas... punaisia
renkaita... kuka minä olen? missä minä olen?"...
Saunan mustuneesta ovesta hän vähitellen tajusi, mitä oli tapahtunut,
ja nousi ylös puistellen lunta hihoistaan.
Hoippuen ja heikkona kiiruhti Riika pirttiin. Lapsiraukat jo olivat
hereillä ja itkivät kilpaa.
-- Voi hyväjumala tätä surkeutta...
Mutta ei Kuppari-Kaisakaan kyennyt lasten kiihtyviä kipuja
lievittämään, vaikka toikin mukanaan linjamenttia ja riikapalssamia.
-- Tietääkö Kaisa mitä ne on nämä tauvit?
-- Eivätkö lie niitä villiuskon tarttumia.
Ikäänkuin puukonterällä olisi pistetty Riikan sydänalaan. Niin muorin
sanat nyt sattuivat...
-- Jottako sen sosialitemokraatin? kysyi onneton äiti arasti,
alakuloisesti.
-- Sen... Jumala ei anna ihteään pilkata, selitti muori armottomasti.
Päivät ja yöt kuluivat. Surkeus kasvoi. Topia ei kuulunut eikä
Topin lähetyksiä. Kettuvaaran Jussi vain pistäysi metsämatkallaan
juttuamassa, että kyllä sosialisteille ääniä kuului karttuvan, mutta
parempia uutisia ei hänkään tietänyt.
Henkiset sumut suikersivat Riikan silmien edessä. Ei tainnut
sosialidemokratiakaan voida ihmistä pelastaa kohtalon kourista?
Alituisesta valvomisesta huimasi Riikan päätä, ja polvet vapisivat
heikkoudesta. Ei uskaltanut oikein saunakylpyäkään kuumeisille.
Turhaan vanha Kaisa iltaisin veisasi hätävirsiä vanhasta
virsikirjasta. Sellainen hengellinen lääke ei tuntunut tepsivän
lapsiin. Jo näkyi taudin oireita Petti tytössäkin, vaikka tämä
yhä oli pystyssä ja muka autteli äitiään. Pikku Pirjeri yksin oli
tervehkö ja tyytyi, kun vain sai maitoa, leipäpurua ja kuivaa ryysyä
allensa.
Viikkokausiin ei sairaille lapsille oltu vaihdettu puhdasta paitaa.
Rääsyt olivat paksussa liassa. Mistä köyhällä olisi ollut kaksittain
lapsenpaitoja? Kuka oikein jouti pesemään?...
Riika valvoi ja rukoili hengessään. Rukoili ikäänkuin anteeksianoen
kaikkia tekojaan ja uskotteli itseään suureksi syntiseksi, jonka
täytyi tehdä täydellinen katumus. Näin toivoi hän pelastavansa
lastensa hengen...
Mutta hurja kuumetauti teki säälimätöntä hävitystyötään, eikä mikään
Jumala näyttänyt rukouksia kuulevan.
Eräänä aurinkoisena iltana Iita Linta Maria lakkasi valittamasta ja
näkyi rauhoittuvan. Tuli niin ihmeen hiljaiseksi ja suloiseksi ja
huoli hiukan ruokaakin sisäänsä. Riika äidin sydän riemastui...
Mutta kun hän keskellä yötä nousi tyttöä katsomaan, huomasi hän
kauhukseen, että lapsi jo oli heittänyt henkensä. Riikalta pääsi
parahdus niin sydäntävihlova, että toiset sairaat lapset säikäyksestä
saivat ankaria kouristuskohtauksia. Muori, unen pöpperössä, saarnasi
synnin vallasta ja ikuisesta piinasta...
Kahden päivän päästä kuolivat lisäksi sekä Sake että Vesteri saman
vuorokauden kuluessa. Tuskin oli toisen ruumis ehtinyt kokonaan
jäähtyä, kun jo toinenkin täytyi kantaa laudalla ulos kylmään
kylkeiseen. Riika hoiperteli kuin liian raskaan kuorman kantaja ja
oli päästään sekaisin...
Itkuun tyrskähti järeä Topikin, kun kotiinsa moniaan päivän päästä
saapui savotasta ja surman niitot edessään näki -- --.
Möi sentään Kettuvaaran Jussi hänelle pari-kolme lautaa
ruumisarkuksi, johon kaikki kolme lapsenruumista rinnakkain
sovitettiin.
Itse läksi hän vetämään ruumisarkkua kelkalla peninkulman päähän
Selkoskylälle, josta, sai lainaksi hevoskaakin kirkolle asti.
Pastori, kuoleman ristejä piirtäessään kirkonkirjoihin, virkahti
arvokkaasti rykäisten:
-- Jumala käyttää toisinaan ankaria kurituskeinoja, jotta hänen
eksyneet lampaansa ymmärtäisivät tämän maailman oikean järjestyksen,
eivätkä potkisi esivallan pyhiä tutkaimia vastaan!
Ei Topi Romppanen ymmärtänyt papin pakinaa, pää oli hänellä paksuna
kiitosta teettäessään ja hädintuskin hän tajusi, mitä pappi
milloinkin kysyi.
-- Kolome lasta, joo, paljonkos se maksaa? höpisi hän kuin unessa.
-- Lain mukaan oikeastaan viisikymmentä penniä multarahaa hengeltä,
mutta jos nyt pantais markalla, koska ovat yhdessä arkussa.
-- Ka niin...
Ruumiita silmättäessä sunnuntai-aamuna Topin polvet tutisivat. Hänen
sydämensä oli aina ollut herkkä kaikille juhlallisille toimituksille:
"Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman:
"Jeesus Kristus, vapahtajamme, on sinut viimeisenä päivänä
herättävä..."
Hautausmaalta palattuaan Topi poikkesi suutarin mökille. Suutarin
Kunilla oli parahiksi lukenut postin ja tiesi kertoa:
-- Meidän puoluepahan voittaa niin että maailma romisee. Kyllä pian
herrainvalta Suomessa nutistuu!...
Topi katsoi suutarin emäntää suu auki.
Aivankuin Kunilla olisi aavistanut toisen kipeän sieluntilan hän
virkahti:
-- Herrain syyksi se toki on pantava sinunkin lastesi kuolema. Jos
olisi ollut varoja ja lääkäreitä, niin eivätpä tietystikään olisi
kuolleet kuin koiranpenikat!
Topi ei kyennyt vastaanväittämään, vaikka ajatteli hän jotakin
asiankohtaa kysyä. Raskain mielin hän saapui takaisin kotimökkiinsä.
Riika seisoi vastassa kynnyksellä, laihana kuin luuranko...
Olihan noita toki vielä pari lasta elossa. Ja näytti Riika vähän kuin
olevan... Mutta tyhjältä sittenkin tuntui.
Kirveli, kirveli se isän mieltä että työn nousevat tuet niin äkkiä
olivat poisryöstetyt. "Sakeus, astu nopeasti alas puusta?" Ei ollut
vanhimman pojan kautta tullut elämän vapahdusta Topille.
Riikaa enin itketti oma kukkansa. Se Iita Linta Maria...
18
Kauan oli korvenkuningas Karjalan rajalinjalla maannut.
Pitkän talven aikana ei mikään hänen untansa ollut häirinnyt. Tuulten
suhina ja vihurituiskun vingunta olivat hänelle olleet kuin suloista
tuutulaulua lapselle. Pakkasen paukahdukset kuusipuissa eivät olleet
häntä säikäyttäneet. Kerran vain oli hän aavistanut suksen sihinän
päänsä ylitse, kun Simana, partasuu reppuri, pesän päällitse oli
hiihtämään sattunut, mutta sitten taas oli vallinnut täydellinen
hiljaisuus. Koirain kaukaiseen haukuntaan oli hän hyvin harjaantunut
ja pesintäsijaa etsivien joutsenten haikeat laikahdukset korkealla
ilmassa oli hän vain kevään ensi enteiksi oivaltanut.
Nyt hän vihdoinkin heräsi, sillä pesän pohja tuntui tuiki märältä.
Korkeat lumihanget olivat sulahtaneet aukeilta, mutta siimespaikoissa
paistoi vasta päiviä. Kömpelösti hän kömpi ylös pesästään ja haisteli
ilmaa.
Valonhohtava lämpö hulmahti vastaan ja hiveli pehmeästi
metsänkuninkaan tylppää kuonoa. Hän hieroi käpälillään tihruisia
silmiään... koetti tirkistää ylös taivaalle.
Pärskähtävä aivastus yllätti hänet samalla niin että koko metsä
ympärillä kajahti.
"Aivan oikein", tuntui hän itsekseen sanovan, "sehän on vanha tuttu,
aurinko!"
Ja pärskäytti vielä kerran aurinkoa vasten. Sitten hän käänsi
selkänsä paisteelle ja oikoili kangistuneita jäseniään. Päästi
pihkatapin peräsuolestaan sekä alkoi muistella jotakin. Vatsassa
kurisi...
"Liian varhaista!" hän ikäänkuin itsekseen tuumaili ja istahti
peräsilleen miettimään mitä oikeastaan oli tehtävä.
Hän kiikaroi pitkin rajalinjaa pohjoista kohti, silmähteli molemmille
sivuilleen...
"Niinpä niin!" näytti hän mielessään arvelevan: "Tuolla puolen on
kurja syntymäseutu, mutta tällä toisella puolen leviää se maa, joka
rajantakalaiset ruokkii..."
"Liian varhaista!" arvosteli hän jälleen ja haukotteli vesissäsilmin.
"Mihinkähän minä tästä oikeastaan kesäksi lähtenen?"
Korvenkuningas huoahti raskaasti, mutta samalla hän jo ikäänkuin teki
pikaisen päätöksensä ja läksi tallustamaan lounatta kohden. Pisti
käpälänsä ensimäiseen kusiaiskekoon ja söi muurahaisia, nuollen niitä
käpälästään. Se vain kiihoitti ruokahalua.
Maa oli alakuloisen harmaja ja paljas, ei mikään kasvi vielä
vihoittanut, ainoastaan suopursun väkevälemuiset varret loihtivat
mieleen menneen suven muiston. Rimmikäs räme oli vielä vahvasti
roudassa.
Karhu suuntasi kulkunsa yli suuren suon ja lipoi kielellään punaisia
karpaloita mättäiltä. Mutta marjojakin oli liian niukalti.
Yhtäkkiä karhu pörhisti korviaan ja kuulosti tarkoin, kallellapäin.
Korva oli ollut erottavinaan jonkun äänen.
Ei sellaista ääntä, joka säikyttää, vaan sellaisen, joka panee
metsänpedon veret ihanasti läikkymään!
Juoksujalkaa läksi karhu sitä ääntä kohden, yleni pienelle mäelle ja
kuulosti uudelleen, perätörässä istuen.
"Kil-kal..."
Oliko se mahdollista!
Näinkö varhain jo keväällä!
Sellainen suloinen ääni! Sellainen suloinen soitanto, joka hiveli
aina vatsanpohjaan saakka ja kihautti makean veden syvälle kurkkuun!
"Kil-kal!" kaikui yli keväisen metsän... Karhu tunsi nyt huimaavaa
nälkää. Se alkoi juosta lönkyttää yhä eteenpäin, alkoi kiivetä ylös
jyrkkää vaaran rinnettä kuppelehtien kuni suuri karvainen kerä puiden
lomitse...
Yksi ainoa mielihaave oli sen vallannut ja kaikki viisauden
varovaisuus oli unhoksissa...
Jo vilahti silmään mökin harmaa seiväsaita. Sen takaa, aivan likeltä,
tuo suloinen kellonkalkatus kuului...
Ihmisiä ei näkynyt.
Peto pysähtyi -- kiljahti. Tuokiossa tempasi se pari paksua seivästä
irti aidasta ja mennä rymisti ylitse niin että koko aita kallistui.
Mökin lehmä oli pedon kiljahduksesta kadottanut vaistonsa. Se pyöri
kuin hullu paikallaan kykenemättä pakenemaan. Yhdellä sivalluksella
löi karhu lehmän alas pientarelle ja alkoi raahata raatoa takaisin
metsään. Tavattomalla voimalla kouristi se sen syliinsä ja kahdella
jalalla kävellen kantoi särkynyttä aitaa kohden. Mutta siinä tuli
ihminen vastaan.
Topi isäntä itse se oli, joka lehmäänsä paimentaen oli hakkaillut
veräjäpuita metsän reunassa ja havahtunut vasta siihen, että aita
oudosti rymähti ja Jysky haukkuen pakeni pihaan. Silmänräpäyksessä
Topi silloin oli älynnyt tapahtuman ja nytpä hän kirves ojona ryntäsi
karhua vastaan.
"Voi perrr...!"
Hirmuinen vihanpuuska oli miehen vallannut, hätä teki hänestä
sankarin. Juuri kun peto saaliineen oli kapuamassa yli aidan,
silloin kirveen isku osui sen rintaan. Mutta puolensa piti peto.
Silmänräpäyksessä se irroitti kyntensä lehmästä ja hyökkäsi miehen
päälle.
Ei ehtinyt Topi toista kertaa kirvestään kohottaa. Verta purskuten
hän kaatua jymähti aidan taakse, ja kirves kirposi loitos kädestä.
Toisella puolen aitaa virui kuolonkoriseva Ämmikki sorkat pystyssä.
Hätähuuto ja hälinä oli kuulunut ylös mökkiin: -- siunaillen, pahaa
aavistaen, sydänalaansa painellen riensi sieltä Riika emäntä alas
pellon kuvetta...
Silloin oli jo vertatihkuva karhu pakenemassa metsään. Koira ei sitä
seurata uskaltanut, vaan ulvoi ja vapisi, häntä koipien välissä,
saunan takana.
-- Topi hoi, Topiii...!
Mutta ei Topi enää vastannut. Hän makasi hievahtamatta pälvellä, ja
hänen kaulansa poikki valui veri -- punaisena viivana.
Mökin pärepaikkaisen akkunaruudun takaa näkyivät tyttölapsen kalpeat,
kauhistuneet kasvot.
Kirjoitettu: Sockenbacka -- Suomussalmi v. 1909.