ovien takana...
Monet olivat näkevinään merkkejä auringossa ja kuussa, metsänelävissä
ja puissa; sadat akat vieläpä ukotkin näkivät unia toinen toistaan
kummempia, joita ei voitu mitenkään muuten selittää kuin että
oli tulossa koko kansakunnan turmio, selkkaus ja verenvuodatus
semmoinen kuin Japanin sota, jonka puhkeamisen edellä niinikään oli
nähty varmat merkkinsä -- tosin ei ihmisissä, vaan outojen hiirien
ilmestyksessä. Nämä olivat monta vertaa arveluttavampia tunnustähtiä,
sillä ne ilmenivät ihmisen sielussa, mielenlaadussa, suunpuheessa,
laulunnuotissa, päänkeikutuksessa vieläpä ihmisen järjessäkin, jonka
ne kauttaaltaan näyttivät vallanneen niin, etteivät sitä vastaan
vanhat tietäjät ja poppamiehetkään keksineet tepsivää vastamyrkkyä.
Tottatosiaan eivät Suomen kansan suurloitsijat kuunapäivänä olleet
saaneet salaisuuksiensa ukkojumalalta pussinsa pohjalle sitä
taikakalua, jolla olisi voitu tyhjäksi tehdä hengellinen kulkutauti
nimeltä _sosialidemokratia_.
Joka kyläkunnassa nyt aivankuin itsestään ilmestyi paikallisia
pukareita ja ympärillensä yllyttäjiä; joka mökissä nyt alettiin
niskaa ruopien mietiskellä, mikä on puolue ja äänioikeus ja mistä
jumalanvilja tässä maailmassa oikeastaan tihkuu, taivaastako vai maan
ytimistä. Tai mikä on yksinkertaisella järjellä päätellen niinsanottu
kansanoikeus tai kansan valta ja mikä herrain ja virkamiesten? Ja
miten kaikki pitäisi uudesta järjestää, jotta eläminen suuntautuisi
tasaisille tolille? Ja puhuuko pappikaan kaikki asiat kohdalleen
-- joskohta niinkuin Jumalan nimessä ja uskonnon turvissa? -- ja
puhuneeko vallesmannikaan, puhuneeko vosmestarikaan tai kaupungin
suuret herrat?...
Synnytyspoltteissaan nyt näytti kiemuroivan, kiljahtelevan Suomi
morsian, ja kätilöt ja lääkärit ikäänkuin vahtivat yötä-päivää,
että milloin se tapahtuu ja miten se tapahtuu, minkä tapahtua
täytyy. Kaukaisten kaupunkien puoluehallinnot lähettelivät yhä uusia
airueita, pillerinsekoittajia, nurkkasaarnaajia ja rakutaattoreita,
jotka kyllä näkyivät hosuvan ja kiekkuroivan toisiaan vastaan, mutta
yhteen aittaan ne silti kaikki siemenviljoja keräilivät sekä läksivät
ylen tyytyväisinä takaisin turkeissansa, jos ei vain kansa ketään
vastustellut -- noin ihan nenän edessä.
Sillä Suomen kansa ei koskaan vastusta kauniita puheita, vaan se
kuuntelee niitä niinkuin matkamies koreata markkinaposetiivin
soittoa: hartaana, kallella korvin ja suu auki seuraten monenmoisia
lurituksia ja taiteellisia sävelluikauksia, vieläpä itsekin
hihkaisten sekaan ja lunastaen onnenkirjeitä ennuslinnun nokasta;
mutta kun kotimökkiinsä taas palajaa, niin talonasioistaan vain
puhuu, hädintuskin markkinasoitteloa muistaenkaan tai jos muistaakin,
niin sanoa jarauttaa eukolleen vain noinikään että: "olipahan
semmoista masinapelin surinaa" sekä nakkaa rutistuneen onnenkirjeen
lastensa reposteltavaksi lattialle.
Kuta useampia viikkoja kului, sitä useampia kauniita puheita kaikui
pitäjässä eivätkä ne enää kaikuneet yksinomaan Visuliinin pirtissä,
vaan kiirivät, kiertelivät jo syrjäkylissäkin -- pirteissä, joissa
talon ruunat ja tammat syödä rouskuttelivat appeitaan nokisten orsien
alla tai joiden sopessa joku surkea sairas virui, voimatta käsittää,
mistä outo hälinä oli syntynyt ennen niin hiljaisessa talossa, kun ei
kinkereitäkään oltu kuulutettu.
Mutta eivät ainoastaan agitaattorit ja puoluehärkätaistelijat
torkkuvia sieluja näin härsytellä koettaneet, vaan sanomalehtiäkin jo
lenteli ikäänkuin pörräileviä sontiaisia kesälämpöisinä iltoina.
Ennen oli sanomalehtiä joskus onnistuttu saamaan virkamiesten
rouvilta makeita leipäjuustoja vastaan eikä niillä oltu älytty muuta
tarkoitusta olevankaan kuin että kamaripöksän seiniin tapeteiksi --
ja aivan samantekevää hengellisessä katsannossa oli ollut, miten päin
niitä kukin halusi kämmenissään pidellä ennenkuin ne liistaroitiin.
Mutta nyt niitä jo ymmärrettiin lukea oikeinkin päin.
Sanomalehtiä ei ainoastaan lueskeltu, vaan niitä osattiin jo
valitakin, mutta menkääpä rakas lukija väittämään, että joku
saloseutulainen siihen aikaan olisi ehdottomasti _uskonut_
sanomalehtien sisältöön ja vakuutuksiin, niin iskette kirveenne
kiveen. Niin kauan kun ei käsikopelolta itse tunnettu vihollislehteä,
jota oma lehti haukkui ja häpäisi, niin kauan asusti ainian hienoinen
epäluulo suomalaisessa sydänalassa: "lempo sen tiesi eikö toinen
lehti ollut vielä parempi, koskapa tämä sitä noin pommitteli ja
pilkkasi?"
Mutta mikä taloudellisissa asioissa tuntui sattuvan liki
sydäntä, niin sellaisessa uskallettiin alkaa olla jyrkästi omaa
mielipidettä sanomalehtien turvissa. Kun esimerkiksi köyhälistön
pää-äänenkannattaja kuuluisan torpparihäädön johdosta kymmeniin
tuhansiin leviävissä numeroissaan rummutti että: "Torpparit! Köyhät!
Varustautukaa vaalitaistelussa _kostamaan_ nuo julmurityöt --",
niin sellainen painettu sana upposi moneen sieluun kuin kuumennettu
terva kuivaan veneeseen. "Ihmisiä palellutettu pakkaseen? Akkunoita
ja tulimuureja särjetty? Suomalaista rahvasta ratsupiiskoilla
ruoskittu?" -- sellaiset asiat uskottiin vertaamatta muiden lehtien
lausuntoihin.
Kaiken sovinnollisuuden ja rauhan ihanteen pohjalla karkeli, kirveli
vuosituhantinen herraviha, kostonhimoinen kauna niitä kohtaan, joilla
tässä maassa näytti olevan liian helppo elää ja herraslakien suojissa
köyhiä komentaa.
Tottatosiaan olivat lakien hinkalot laitojaan myöten puhdistettavat,
viljat seulottavat ja tasattavat?
Sillä samanlaisia susia olivat tietysti herrat pohjan perillä kuin
etelän seutuvilla, -- samanlaisia susia, vaikka liikkuivatkin
lammasten vaatteissa? Kautta koko maailman ne olivat samanlaisia
sortajia, laukkolaisparooneja -- herrat? Se uskonkappale oli imetty
köyhän sieluun jo äidin nisistä, siitä niukasta maidosta, joka noista
nälkäraatajain rinnoista oli herunut. Sitä uskonkappaletta ei pappi
ollut koskaan rippikoulussa arvannut kysyä -- sitä uskonkappaletta,
joka kuitenkin oli se ainoa, minkä moukan muistikone säilyttää --
silloin kun kaikki muu autuuden asiain selostus huljuu kuin häkäsavu
sameana päässä, aikaansaaden tukkapöllyä, laiskankoulua tai laitonta
akanottoa.
Vastakaikunsa olivat siis sanomalehdet tavanneet salojenkin suuressa
hiljaisuudessa. _Isänmaallisella_ innostuksella osattiin lukea
hälytyksiä ja julistuksia: "Puoluetoverit: Teidän roponne vuotavat
alituisena virtana porvarillisten kukkaroon -- lakkauttakaa tuo
vietävä virta ja pitäkää omien ropokukkaroidenne vetorihmat tiukalla!"
Tapahtui jo, että joku uskalsi hengessään vastustaa pääsiäisrahojen
maksua rovastille ja joku toinen harmikseen muisteli, että oli
pudottanut hopeakolikoita kirkkokolehtiin.
"Silmät auki, köyhälistö! Meille on parasta, että teemme täydellisen
pesäeron noiden sydämettömäin anastajaporvarien kanssa!... Kuulkaa:
hädän ulina käy halki herraspuolueiden -- älkää uskoko kansan
pimittäjiä! Koko maan proletaarinaiset yhtykää! Työn orjattaret
tulkaa mukaan! -- Miksi porvarit kiukuitsevat ja herrat turhia
tuumailevat?"...
Kaikki vastaanotettiin kiitollisuudella:
"Pohjolan tukkityöläiset! Teistä itsestänne riippuu, tahdotteko jäädä
ryömimään kurjuudessa riistäjienne kahleiden alle vai tahdotteko
vapaina ihmisinä tulevaisuudessa itse nauttia työnne tulokset.
Tietäkää! Meidän mahtimme ja voimamme on _meissä itsessämme_!"
Ikäänkuin nuijasodan aikuinen talonpoikaisveri oli ruvennut
kuohumaan, vaikka ei marssivia joukkoja näkynytkään. Herrasvallan
olemassaolo oli muuttunut rasittavaksi, linnaleiriksi.
Ne olivat itsenäisyyden herätyshuutoja kauan nukkuneille
ihmislaumoille, mahtavia manausloitsuja maan uumenissa viruville
voimalähteille.
Täytyihän lyödä sotarumpua kovilla kalikoilla, jotta pauke johonkin
kuuluisi -- jotta hidas suomalainen hurme, sitkeä pohjoisnapamainen
sielu läikähtäisi, räiskähtäisi, toiminnan tuleen leimahtaisi!...
Kuinka heikoksi täytyikään näinä päivinä huveta kristillisen
kohtaloonsa tyytymisen hengen, tuon jeesuslaisen uskontunnusteen:
"Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät!"?
Ei kärsivä Kristus nyt kelvannut valtiovallalle, ei kirkolle eikä
puoluekiihkolle, vaan kaikkien oli pakko hänen yksinkertaisesta
paimensauvastaan takoa se tikari, jolla kursailematta saattoi pistää
epämieluisia lähimmäisiänsä milloin keisarin, milloin Jumalan,
milloin lain, milloin kansallistunnon, milloin kansantahdon pyhänä
pidetyssä nimessä.
Uskonto?? -- ja ikuinen yhteiskunnallinen ristiriita??
Mutta ne, jotka sen huomasivat, ja jotka siis eivät voineet yhtyä
mihinkään puolueeseen, lohduttivat itseänsä sillä, että maailman
kaikkeudessa ehkä löytyi se avara henki, joka tämän hirvittävän
ristiriidan kerran oli sovittava.
14
Helmikuu oli menossa. Melkein joka mökissä puheltiin jo punaisesta
viivasta. Jätkät leikkiä laskettelivat hirren ajosta päästyä
iltasilla. Selällään loikoen pitkillä raheilla tai peräpöydillä,
tupakkata tuprutellen, he leveästi siitä haastelivat:
-- Mitenkä se oikein pitänee vetää -- se punainen viiva?
-- Ka kun peukalollaan noin vain pyöräyttää...
-- Mitenkä sitä peukalolla -- eihän siitä mitä lähe?
-- Pitää painaa kovasti ja puristaa lujasti niin jotta leppä kynnen
alta tirskahtaa!
-- Vai sillä tavalla että lepän värillä. Vaan taitaa jäähä
monelta silloin vetämätä, jos ei leppä niinkuin tirskahtaisikaan
tervapeukalon pääköstä?
-- Tirskahtaa pitää -- sinä päivänä. Muuten ei kuulu herroihin
tepsivän...
-- Joo! Pitääpä sitten puukon kärellä vähän reijän tapaista tuikata
vaaliin lähtiessä. Ei kai sitä laissa kielletty ole?
-- Eipä kai. Ei ole parakraahvia peukaloista...
-- Heh, heh. No se tuo Epra osoaa...
Toisessa pirtissä pakistiin näinikään:
-- Kyllähän se pännämiehillä passoaa punaviivoja vejellä joka raamin
nurkkaan, vaan erittäin se on semmoisilla, jotka alvariinsa ovat
vain mehtäkirvestä ja sontalapiota koprissaan heilutelleet. Ei taija
liitupännä monen ukon känsissä putoamatta pysyä ja arvannevatko nuo
akatkaan puumerkkiänsä piirustaa, kun ikänsä kaiken ovat lehmän
nännejä kopeloineet...
-- Tahallaan ne herrat sen toki niin ovat tällänneetkin jotta ei
tyhmempi-sorttinen ihminen piirustuksissa pärjeäisi. Eihän se
mitä oikeata eänestämistä ouk että vain punapännällä hissukseen
raaputellaan? Vaan kun oisi laki semmoinen että itekuhi saisi eänensä
puolesta isosti karjaista jotta "sitä ja sitä minä Matti tai Tuomas
tahon ja tarvihen", niin siinä ei pahasti sattuisi erreyksiäkään. --
Se on se uusi vaalilaki niin mutkikas ja metkuinen kuin esivallan
peräsuoli!
-- Hehhehheh! Niinpä taitaa olla...
Kolmannessa mökissä ukko tuumaili eukolleen:
-- Se on sen punaisen viivan veto -- kuulostaa -- justiin niinkuin
Ristuksen veriviinan ryypäntä herranehtoollisessa. Siinä saattaa
sielunsa päälle vetäistä kavotuksen ja iankaikkiset kuolemat.
Vaan kekä kohalleen osunee ja täyvellä järellä ja oikeassa
mielentämmingissä viivan jutkauttaa, niin sille se autuuveksi ja
elinonneksi kopeutuu.
-- Tohtineeko häntä sitten reistatakaan? epäili akka.
-- Reistata pitää! vakaili ukko: -- Jos sattuisi hyvinni
lykästämään...
-- Mistä heitä punaisia pänniä niin rapiasti piisannee? tuumailtiin
neljännessä paikassa. -- Että joka miehen käteen ja joka ämmän
sormien koloon?
Mutta toinen siihen tiesi ilmoittaa että:
-- Keisarista asti kuuluu kojeet kuvernöörin kautta tuotettavan, sekä
ne punaiset pännät että ne paperinroskat.
Johon taas edellinen aukisuin arveli että:
-- Vai keisarista asti. Palajonkoon hyö maksavat rahinvetäjille --?
Mutta ei toinen sattunut tietämään, minkä verran vaalivehkeiden
kuljettajille maksaa aiottiin kuormakilolta.
Viidennessä pirtissä keskusteltiin myös näin:
-- Kumma paikka se kuulostaa se valtion vaali olovan eikä sitä
äkkinäinen ymmärrä ennenkun ite näköö. Hokevat sinne aituutettavan
karsinoita, joihin itekuhi saapi lyyhistyä niinkuin kuuronpiiloon ja
sieltä sitten eäni möläytetään...
-- Ei se varsin niin oo, väitti toinen nuoremmakseen. --
Pännärustinki siellä roikkuu koijun pielessä ja sillä viivataan.
-- Vai sillä?
-- Sillä-sillä!
-- Karsinan seinäänkö se viiva veännetään --?
-- Eipä kun vaalilippuun.
-- Y-hyy...
Piisasi sitä asiaa miettiä.
Monessa paikassa sentään jo aivan järkevästi käsitettiin, miten tuo
punaisen viivan vetäminen oli tapahtuva, sillä kuka sanomalehdet
oli tarkoin tutkinut ja agitaattorien ohjeet tyystin kuunnellut tai
opaslentokirjat lukenut, hän tiesi esimerkiksi, että mainittu viiva
oli vedettävä sen nimiaituuksen yläreunaan, joka itsekutakin enin
miellytti ja että viivaa ei saanut päästää niin pitkäksi, että se
leikkaisi toisen roikan aituusta sekä että se oli vedettävä vinosti
ylhäältä alaskäsin.
Mutta kaikille, sekä tietävämmille että vähätietoisille oli asia
samalla tavalla mieltäjännittävä, syystä siitä että se kaikille oli
yhtä uutukainen ja ennenkokematon. Tunnustipa se herroillekin antavan
päänvaivaa, koskapa kirkonkylän vaalilautakunnan puheenjohtajakin
kuului yökaudet valvoksivan ja ähkäilevän mallipapereiden ääressä, ja
virkamiesten pirttilöissä kuuluttiin pitkät puhteet harjoiteltavan
renkejä ja saunapiikoja sen saman viivan viljelemiseen. Huhuttiin
nuoren papin oikein tositingassa siitä konstaappeli Pirhosen
kanssa väitelleen että miten päin se oikein oli vedettävä, jotta
lakikirjojen mukainen tulisi...
Punaisen viivan vilske siis joka paikassa kummitteli, ja monet miehet
metsiä hiihdellessään sitä jo sompasauvoillaan hankeen viileskelivät
-- samoinkuin monet vaimonpuoletkin navetoissa hyöriessään sen
piirtämistä aprikoivat, kirjavan lehmän kylkiä olkitukolla
hangatessaan.
Monen, vanhaan yhteiskuntajärjestelmään tympäytyneen, mielessä se
kuvasteli taikatemppuna, jolla aivankuin satupilliä puhaltamalla
saapi surkeat asiat ja olosuhteet silmänräpäyksessä muuttumaan:
"Kulkee korvessa näkö-nälkäinen paimenpoika, ryysyniekka, viheliäinen
orpo raiska. Itkee, värjöttelee, nukahtaa mättäälle. Unessa ihana
peikko hälle luikun käteen työntää, sanoo sitä ihmeluikuksi. Taas kun
itkettää, poika rukka luikkuun puhaltaa. Ilmestyypä koreat vaatteet,
poika niihin pukeiksen. Puhaltaa vielä luikkuunsa -- ilmestyypi
kultaiset vaunut ja valkoiset hevoset, jotka kiidättävät paimenpojan
kuninkaan linnaan, jossa kukkurainen ruokapöytä eteen lentää ja
passarit paimenpoikaa palvelevat. Poika syöpi minkä jaksaa, puhaltaa
vieläkin ihmeluikkuunsa: -- kuninkaan kaunis tytär hänelle kaulaan
kapsahtaa ja kuningas puolet valtakuntaansa lahjoittaa."
Ne olivat vanhan suomalaisen kuningassadun uudet ihailijat,
jotka ihmemuutoksiin uskoivat. Ihanata oli karvaan petäjänkuoren
pureskelijan haaveilla makean mesileivän pian tulevia päiviä.
Jos ei kukaan muu, niin kai sen Jumala ymmärsi, jos kerran
kaikki-ymmärtäväistä jumalata olemassa olikaan?...
Korvessa, jossa satavuotiset partakuuset ja tikan reikäiset
kelohongat tähän asti ovat humisseet samoja iänikuisia hohinoitaan,
veisaamatta koskaan toivonvirttä viluiselle vaeltajalle, --
siinä samassa korvessa nyt nuori metsä laulaa kulkijan korvaan
vallankumouksen ylpeitä marsseja ja pyhän kapinan loitsuja.
"Oo te vanhat hongat, oo te pilviä piirtävät kokkokuuset! Totisesti
on teidän aikanne maahan romahtaa -- te olette lahot ja hourupäiset,
te horisette vanhoja virsiä veisatessanne! Antakaa sijaa meille,
meille! Me nousemme pian norosta, me viritämme uudet laulut ilmassa
soimaan!"
Näin suhisee nuori metsä suomalaisilla salomailla, ja metsänhiihtäjät
sen sävelet kuulevat ja ymmärtävät.
Vanhan maailmanjärjestyksen _täytyy_ murtua! Täytyy, ah täytyy?
Rikkaiden anastajien ja perintöporhojen täytyy väistyä. Köyhyyden ja
kurjuuden täytyy kadota. Kaikille riittää hyvinvoinnin välineitä.
Kaikille riittää ruokaa, juomaa, vaatteita ja nautinnoita.
Ihmiskunnan tarvitsee vain luopua itsekkäisyydestään ja vääristä
perustuslaeista -- ja kaikki tämä meille annetaan.
Annetaanko? Ei annetakaan hevillä. Eivät herrat välitä...
Pyhä Jumala -- paha perkele -- tästä ei selviydytä muuten kuin
taistelemalla. Ja koska eivät koulunkäyneet ihmiset ja kansan
järjestyksen viralliset valvojat välitä köyhän elämästä ja
hätähuudoista enempää kuin sääsken puremasta; koska ne köyhälistöä
aina vain nuhtelevat eivätkä heidän heikkouksiaan käsitä syviä
perussyitään myöten; koska ne tuohon takapihan karjaan pian
tuskastuvat ikäänkuin tahtoen päästä sitä kokonaan näkemästä; koska
ne alaspolkevat kristinuskonkin kauneimmat opit hyväntekeväisyydestä
ja lähimmäisen auttamisesta ilman että oikea käsi tietäisi mitä
vasen käsi tekee; koska ne iäti lykkäävät huomisesta huomiseen
parhaat parannushankkeensa, niin -- kavahtakoot, kun kansa huomenna
napisten nousee ja itse ryhtyy maailmata järjestämään. Kavahtakoot,
vavahtakoot, sillä he saavat nähdä, ketä he ovat pistäneet?...
Köyhälistön sotarumpu pauhaa! Katsokaa: sanomalehtiä sinkoilee kuin
tulisia käärmeitä äveriään peltomiehen jalkoihin. Sanomalehtiä
luetaan vapaasti, eivätkä ilkeimmätkään herrat voi niitä lukemasta
estää. Siis lukekaamme, kuunnelkaamme tekstiä:
"Nyt on kansalaisilla tilaisuus panna mielipiteensä vaakalaudalle,
mitä ja miten he tahtovat tämän maan ja tämän kansan kohtaloita
vastaisuudessa ohjattavan. Kaikkien pitää nyt tietää mitä he tahtovat
-- --."
Niin juuri! -- ja kyllä se jo alettiinkin tietää, mitä kukin tahtoo.
Niin juuri! -- ja kyllä kaikki varmasti tietävät ainakin sen mitä
_eivät_ tahdo...
"Sosialidemokratia on ainoa, joka on tarttunut pahan perusjuuriin ja
tahtoo tehdä niin suuren mullistuksen yhteiskuntajärjestelmässä että
_paha kokonaan poistuu_!"
Niin juuri! -- ja se olkoon köyhälistön uusi uskontunnustus, kun
verenkarvainen veitsi vanhan autuudenkatkismuksen kahtia leikkaa...
"Ja kaikkien kansalaisten kesken koittaa tasa-arvoisuus, vapaus ja
veljeys!"
Oi tervetuloas siis pian sinä aamuruskon punertava päivä, joka
raatajallekin työn raskaan lomahetkiksi virvoituksen, huvituksenkin
takaat!
15
Korpiloukon koira haukkui harjakarvat pystyssä kotivaaransa
rinteellä...
Kohtapa alkoi Kettuvaaraltakin koiranhaukunta kuulua...
Kotvan kuluttua peninkulman päässä sinisiintävän Selkoskylänkin
hurtat toinen toisensa jälkeen rähähtivät haukkumaan, kukin
kotipihansa lähettyviltä. Räiske kantautui kauas yli sulamustien
metsien, tartutti sysimajallaan oleksivan miilunpolttajan koirankin
siihen osaa ottamaan, ja ennenpitkää vielä etäämpänä sijaitsevan
Muikkulankin Musti yhtyi kuoroon...
Eipä kulunut montakaan minuuttia ennenkuin sähkösanoma oli vierinyt
halki ilmojen aina kirkonkylään saakka, ja kymmenien koirien haukunta
nyt raikui avaruudessa...
Äärimmäiset eivät tarkimmalla kuulostelullakaan voineet erottaa
toistensa haukuntaa, mutta ketjun keskimmäiset ylläpitivät äänen
johtoa.
Ei yksikään selvästi tietänyt, miksi oikeastaan piti näin kauheasti
haukkua ilmaan, mutta kaikki haukkuivat vain sentähden, että
toisetkin haukkuivat.
Yksi ainoa koira oli haukunnan sytyttänyt ja yksi ainoa oli tuntenut
olevan pätevää syytä haukkumiseen!
Sää oli leuto, Tapion talvilauha, ja tuuli liihotteli idän korvalta,
rajalinjalta päin...
Jysky haukkui -- ja kaiku vastaili autiosta Hiisivaarasta. Jysky
haukkui -- ja Halli vastaili Kettuvaaran laelta. Mutta Jysky ei
välittänyt kaiusta eikä Hallista, ei kääntänyt kuonoaan sinne
päinkään, vaan räikytti omaan suuntaansa vasten tuulta, toisinaan
vinkaisten sekaan ja vavahtaen, vieläpä joskus laskien kiekkuran
häntänsä takakoipien väliin, näyttäen pelästyneeltä...
-- Mitä kummaa koira kutjake haukkuu? ihmetteli Topi, joka paraikaa
havukirveellään paloitteli hakoja pölkyn päällä tanhualla. Hän läksi
vartavasten tähystämään metsään päin. Mutta ei hän sieltä mitään
keksinyt -- puun latvat vain nuojahtelivat hiljakseen ja naavaparrat
heiluivat tuulessa.
-- Lempoako nyt nallit kahtapuolta luskuttaa? kummasteli
Kettuvaarankin Jussi mökillään.
-- Eikö nuo haukkune tätä uuen ajan synnin sumua ja sisilistejä...,
jupisi Kuppari-Kaisa.
-- Hääh? Mitä se muori siellä mutisee?
-- Minä vain tässä ihtekseni hunteeraan jotta kyllä kai se jo
koirainkin nokkaan haiskahtaa.
-- Mikä niin? kysyi Jussi julmistuen.
-- Ka se punaisen räähkän löyhkä!
Mökin isäntä paukautti nyrkkiä pöytään niin että sinukkatuoppi
hypähti korkealle ja russakat pahanpäiväisesti säikähtivät:
-- Et sinä, muori töllerö, alaluokan ahväärejä ymmärrä!
-- Ymmärrän minkä ymmärrän, Jumala minullekin järenjuoksun on
antanut. Ja jos Porsröömi vainaa vielä eläisi, niin --.
-- Elähän viihti saarnata, on sitä sorttia silavaa Suomen rahvas
jo kyllikseen syönyt, vaan eipä ole kylkiä lihottanut..., arveli
Jussi miehekkäästi, kopeloi kintaansa, nakkapohjakirveensä, ja läksi
ulkotöihin.
Mutta koirat ne yhä pitivät kovaa ulinaa.
-- Mikä niitä nyt haukuttaa? virkettiin Selkoskylälläkin, jossa
oli kymmenkunta kuonolaista kivenheittovälien päässä toisistaan
sijaitsevilla pihoilla.
-- Eikö nuo jätkyttäne sitä puoluetoran taistelua, johon sanomalehdet
mökkiläiskansaakin härsyttelevät, naurahti joku varovampi isäntämies
tunkion huipulla taikkoansa ilmassa väläyttäen.
Kasakkamiehet tunkion juurella eivät mitään sanoneet isännän
leikinlaskuun, vaan sylkäisivät kämmeniinsä ja kävivät kahta kovemmin
kiinni taikkoihinsa, työntäen piikit syvälle höyryävään lantaan.
-- Mitähän nyt Musti murisee? puhui myös Muikkulan retutalon isäntä
hevostaan kaivolla juottaen.
-- Jos lie mustalaisia liikkeellä? arveli nääntyneen näköinen emäntä,
joka sattui puistelemaan lapsen makauksia porraskatoksen alla.
Mutta kirkonkyläläiset olivat koirainsa haukkumisiin siksi tottuneet,
etteivät siellä juuri muut kuin kansakoululapset, jotka maantiellä
teutaroivat, sitä huomanneet.
Ensimmäiseksi ärähti äärimmäisestä kylän laidasta raatarin virkeä
rakkikoira, sitten urahti suutarin lintukoira narttu, sitten
murahti nahkurimestarin puhdasrotuinen pystykorva, sitten kirahti
kauppiaan valkoinen, särkisilmäinen ressu, jolla oli tiuku kaulassa,
sitten pompahti, ulos porhahtaen, papin mustanokka karvapörhö
teurastajakoira, sitten kimahti kirkkoväärtin sekasikiö matalajalka,
sitten helähti metsäherran töpöhäntä foxterrier, sitten kalkahti
kanttorin järeä jäniskoira, sitten havahti haudankaivajan surullinen
susisilmä, sitten kuikutti kunnanesimiehen kettuhäntä, ja lonkutusten
lopuksi eivät lapset saaneet selkoa, että mistä kaikista taloloista
koiranlaulu vielä kuuluikaan, sillä kaiku kierteli hurjasti ympäri
järven rantoja ja räiske oli tiheä kuin kivääriyhteisammunta
sotilasmanöövereillä.
Puoluepukarit, jotka hermostuneina istuivat huoneissa vaalipaperiensa
ääressä, kuullessaan ulkoa tämän koirain joukkohaukunnan, tunsivat
sieluissaan kiihkeätä puoluevimmaa.
"Kaikkia niitä etusmiesehtokkaiksi pannaankin -- saakuri soi!"