Raharuhtinaat nuo röyhkeät,
Ei koskaan tee ne itse työtä,
Vaan ne työtä ryöstävät.
Varat kansan hankkimat on menneet
Kaikki konnain kukkaroon.
Pois kansa velkansa jo vaatii,
Nyt ryöstösaalis tuotakoon!
"Kohalleen sattuu!" ajatteli Riika. "Joutaisi kauppamies maksaa monet
markat takaisin Topillekin, kun on polkuhinnasta vuosikauet lintuja
ostanut."
Hän seisoi varpaisillaan, vesisumu silmissä, yhä kuunnellen tätä
totuuden pursuavaa kapinalaulua:
Työmiehet, kyntäjät ja kaikki
Työkansan joukko nälkäinen!
Maa meidän on ja olla täytyy,
Vaan ei laiskain lurjusten.
Nälkä meill' on...
"Herrajessus!" suhahti Riika, jonka päätä nälkä tosiaan tälläkin
hetkellä huimasi.
... aina vieraanamme,
Vaan kuin korpit haaskoiltaan
Me kerran kaikki karkoitamme,
Niin päivä pääsee paistamaan.
Tää on viimeinen taisto;
Rintamaamme yhtykää:
Niin huomispäivänä kansat
On veljet keskenään!
Siihen loppui kansainvälinen työväen marssi, joka kolmen hengen
laulamana ensi kertoja kajahti tässä Suomen syrjäpitäjässä.
Agitaattori pyyhkäisi hikihelmet otsaltaan punakirjavalla
nenäliinalla, astahti pöydän eteen, iski vihreänvivahtavat
silmänsä väkijoukkoon, huojutti ruumistaan ja aloitti puheensa: --
Aateveljet! Aatesisaret! Saapunut on keskellenne se kirkkovallan, se
pappisvallan, se virkavallan, se rahavallan, se asevallan, se kaiken
pirullisen vallan leppymätön verivihollinen! Minä se olen, katsokaa
minuun, kuulkaa mitä minä puhun, sillä minut on tänne lähettänyt
asioita selittämään Suomen kansan järjestynyt porletaaripuolue, ei
mikään herrojen salasakki.
Hän viskasi vihaisen silmäyksen sivulla istuviin herrasmiehiin,
joiden virkoja hän ei arvannut. Jotakin äärimmäistä sieluntuskaa
värähteli hänen kasvoissaan, kun hän jatkoi:
-- Irvistelkää vain vapaasti partanne alta, te herraskaiset, olkaat
keitä tahansa, tämä mies ei teitä tunne eikä tuntemaan tuppau.
Kuulkaa päältä, kuinka todellinen sosialidemokraatti haukkuu
ja häpäisee ja teidänkin pahat sisunne paljastaa. Kyllä teidän
puolueenne on tähän asti koettanut meidän puolueen syntejä päivän
valoon vetää, vaikka eipä ole onnistunut. Minä ilmoitan tälle
köyhälle kansalle, joka teitä tässä tähän asti on kumarrellut ja
passaillut, että nyt on meidän vuoro astua sotatantereelle. Meillä
on voimaa, tietäkää se, me emme pelkää lahtarikaarteja, me lyömme
sortajaluokan alas kuin niittymies koiranputket. Vapiskoot valheen
ritarit ja hirmukonnat, kun Pohjolan nuijajoukko käypi tuomitsemaan
rosvotöitä ja kansan murhaajia. Kostonhetki koittaa ja oikeus
lopultakin voittaa! Ihmisyyttä me vaadimme ja jos ei sitä meille
hyvällä anneta, niin me otamme sen väkisten.
Hän, agitaattori, alkoi hengessään kauhtua. Silmiään välähytellen,
pieniä nyrkkejään suonenvetoisesti puristellen hän huusi:
-- Kuka tässäkin pitäjässä pellot kyntää ja ojat kuokkii? Kuka
mutakuopissa tonkii ja savessa piehtaroi? Kuka taivasalla
vesisateessa nukkuu? Kuka jään railolla palelevin käsin kalanuottaa
vetää? Kuka tuiskussa ja pimeässä hiihtää? Kuka tervasjuurikkaat
kiskoo ja tervatynnyrit raahaa ja soutaa henkensä kaupalla,
nälkäpalkalla, satojen virstojen päähän -- suurille herroille? Kuka
virkamiehet, kuka poroporvarit, kuka tyhjäntoimittajat elättää, kuka
ihramahat ja punanokkaiset juomarit leivässä ja viinassa pitää ja
itse puutetta kärsii? Eikö se ole köyhälistö, raskaan työn raatajat?!
Kuka tämänkin pitäjän nurkalta maailman raharatasta pyörittää ja
kautta rantain kapitalisteille työtä tekee, jotta toiset voisivat
nauttia ja koreissa vaatteissa keikkua ja hekumassa elää? Kuka
tässäkin pitäjässä ylpeäin rouvain pitsipaidat pesee? -- kuka
tunkiot luopi? -- kuka herroille hevoset huviajoon valjastaa? Kuka
perustuslaillisten ryökkynäin pyykit jääkylmässä avannossa huuhtelee,
kuka suometarlaisten herrain hännät helvettikuumassa saunassa
siivoaa? Eikö se ole köyhälistö, porletaarijoukko?!
Agitaattori huoahti sydämeenkäyvästi huoneen täydeltä ja pälyi
ympärilleen verestävin silmin. Herrat sivupenkillä näyttivät
kalvenneilta, talonpoikaiset seisoa töllöttivät tyrmistyneinä
lakit kourissa näöltään vielä arkoina ja umpimielisinä, mutta
akkojen silmäterät olivat alkaneet loistaa ja suut suippuilivat
autuaallisessa supussa.
Riika tuskin hengitti ahmiessaan sanan sanalta:
-- Vai luullaanko täällä, että Jumala se näin on nämä asiat
määrännyt? Sitä varten olen minä tähän pitäjään saapunut,
jotta mielenvalaistusta teille tuon. Pappi kirkossa puhuu
väärin, kun opettaa, että orjan pitää olla nöyrä, vaikka herrat
saavat mielinmäärin mässätä. Pappi kirkossa valehtelee! Me
sosialidemokraatit tiedämme että ihminen on luotu vapaaksi,
että jokaisella on oikeus leipään ja maahan ja mukavuuteen ja
-- nautintoonkin. Ei ole ketään ruoskan suutelijaksi luotu; ei
ole ketään känsäisin käsin, verta vuotavin sormin pantu iäkseen
tervasjuurikkaita kiskomaan, jotta porvarit kansan hankkimilla
rahoilla saisivat laiskan päiviä viettää, verkavaatteissa ja
samettisilkeissä pöyhistellä ja makeita viinejä juoskennella.
Semmoinen jumala, josta pappi saarnaa ja jonka eteen hän köyhänkin
polvet notkistaa tahtoo, se on kapitalistein keksimä kultainen
vasikka, samanlainen kuin josta vanhantestamentin tarinoissa
kerrotaan. Ei se kelpaa köyhälistön jumalaksi, ei veljet rakkaat
ja sisaret. Uskonto on pyhä asia, mutta köyhälistön täytyy luopua
herrain uskostakin ja etsiä Jumalan valtakuntaa omilla aseillaan.
Kuin lampaita karsinoissa meitä on kasvatettu -- pitää jo oppia
tuntemaan vääryys ja valhe. Ei saa nälkäruoska ja orjanpamppu enää
vinkua tässä maassa, vaan roletaarin täytyy siihen tarrata kiinni
-- justiin niinkuin ärsytetty koira kalikkaan. Ja sen minä sanon,
että jos nuo isopalkkaiset herrat tälläkin paikkakunnalla pilkkaavat
köyhää työmiestä ja työnaista ja nylkevät nälkäisten selkänahkoja,
niin tietäkööt että Elävän Jumalan kosto...
Agitaattorin lause katkesi siihen, sillä yksi penkillä istuneista
kuuntelijoista oli äkkiä ponnahtanut pystyyn ja vaati puhevuoroa.
Se oli nuori pappismies, kirkkoherran uusi apulainen, jota ei vielä
moni seurakuntalaisistakaan tuntenut ja jota olikin vaikea päältäpäin
papiksi arvata, sillä hän kulki puettuna yhtä yksinkertaisesti
kuin pappilan renkipojat eikä vähääkään näyttänyt komeilevan
pappeudellaan. Vanha kansa ei siitä syystä uutta apulaista oikeaksi
papiksi tunnustanutkaan. Hänen kasvonsa olivat kivulloisen kalpeat,
kun hän hiljaisuuden ja hävyn syntyessä väkijoukossa alkoi sävyisästi
puhua.
-- Pyydän anteeksi, hän virkkoi, -- mutta minä en voinut olla
keskeyttämättä arvoisaa puheenjohtajaa tässä kokouksessa, koska minä
selvästi tunsin, että jokainen lause, minkä hän kiihkomielessään
suustansa syytää, yhä enemmän vain pilaa hyvää asiaa ja kaataa
kumoon sen, mitä ei minun mielestäni koskaan saisi kumoon kaataa,
nimittäin tervettä ihmisjärkeä. Minä tosin satun olemaan valtiokirkon
opettaja tässä joukossa ja ymmärrän varsin hyvin, miksi meidän
ammattikuntaamme nykyjään ankarasti ahdistetaan -- ja minä myönnän,
että paljon paljon on syytä, mutta minä puhunkin tässä ihmisenä
enkä palkkapappina. Enkä minä kuulu mihinkään puolueeseen, enkä
kuulua tahdo. Hyvät toverit, ajatelkaa nyt toki itse, mihin se
johtaa, jos meitä yllyttämällä yllytetään _vihaan_ -- niinkuin herra
agitaattori näyttää tekevän ja luulee siten parhaiten tarkoituksensa
saavuttavansa. Minä sanon: eiköhän nyt voisi aivan rauhallisesti
selittää sitä samaa, mitä täytyy sanoa uuden vaalilain perusteella
sosialidemokr...
-- Ulos perrr...! kuului äkkiä raaka kirous ovensuusta, mutta uhkaus
raukeni samalla ja joku puolihumalainen tukkijätkä rymähti toisen
jätkän työntämänä ulos ovesta.
Kaikki kuitenkin kuulivat häväistyksen ja katsoivat
kauhistuneina nuoreen pappiin, että eikö tämä vihdoinkin suutu.
Sosialistiagitaattori hypisteli hermostuneesti rusettiaan ja änkytti
sanoakseen jotakin, mutta ei saanut suustaan. Nuori pappismies seisoi
kotvan aikaa ääneti ja katsoi vakavasti väkijoukkoon ikäänkuin
koettaen arvata, mitä kaikkea sen sisimmässä kätkeytyi. Hän rykäisi
ja lausui pontevasti:
-- Pyydän vielä kerran anteeksi, että olen uskaltanut häiritä
kokoustanne. Mutta samalla minä myös vielä kerran panen sydämillenne
mietittäväksi: kumpi on siunausta tuottavampi asia maailmassa:
vihako vai rakkausko? Kostoko vai anteeksianto? Riitako vai
sopusointu ihmisten kesken? Ihmiskunnan suurin opettaja on sanonut:
jotka miekkaan rupeavat, ne miekkaan hukkuvat. Minä tahtoisin,
että sosialidemokratia Suomessa lähtisi kokonaan eri suuntaan kuin
mihin herra Puntarpää sitä tässä koettaa lykätä. Minä suon sydämeni
pohjasta onnea ja menestystä köyhälistön hengenjalolle asialle,
mutta minä en tosiaankaan hyväksy vihan lietsomista, sillä se on
pakanallista -- eikä sitä hyväksy yksikään todellinen sosialistikaan.
Se tuottaa vain lisää kärsimystä tähän kärsivään maahan, uskokaa jos
tahdotte.
Hän ei puhunut enempää, vaan nyökäytti päätään agitaattorille ja
läksi kiireesti ulko-ovea kohti. Väkijoukko antoi hänelle tietä. Pari
muuta herraa paperossit sammuksissa ja pappilan renkipojat hiipivät
ulosmenevän apulaisen perässä.
Tuskin oli ovi sulkeutunut poismenneiden jälkeen, kun koko pirtti
aivankuin sähähti ja räjähti ikäänkuin joku äkkiä olisi alkanut
vimmatusti kiskoa rätiseviä päreitä. Agitaattori Puntarpää oli
hypähtänyt ylös pirtin pöydälle ja ruvennut sieltä karjumaan:
-- Näittekös nyt? Kuulittekos nyt? Uskottekos nyt? Semmoisia ovat
herrat! Joka paikkaan ne tuppautuvat, joka nurkkaa ne nuuskivat, ei
niillä ole häpyä eikä kunniantuntoa. Ne tahtovat tukkia kansalta
suut ja sieraimet, mutta jos joku meistä uskaltaa heidän heimojaan
saarnatuolista nykäistä, niin linnaan joutuu että paukahtaa. Tuokin
papinkisälli istui kuin mikä santarmi täällä salaa urkkimassa --
rovokaattori, piooni, ilmiantaja! Mutta eipä uskaltanut pitkään puhua
eikä Jumalasta väittelyyn ruveta. Eipä uskaltanut kokouksen loppuun
asti jäädä, kun oli kuumat paikat ja pakaroita poltteli. Tahallani
minä sen annoin puhua, että saarnatkoon sappensa kuiville. Helppo
sille toki olisi ollutkin vastata, siksi tyhmästi se puhui, mutta
eipä kestänyt jäädä tilille. Irti kiskaisi tassunsa kuin kettumikko
käpylaudasta. Rakkaat toverit ja aatesisaret. Ei pidä mitään pelätä.
Jos te olisitte enemmän viljelleet sanomalehtiä, niin te tietäisitte,
että nyt on kansanvallan nousuaika. Ei nyt ruunun virkamiehet ja
pyrokraattien sapelipoliisit kokouksia hajoita niinkuin Venäjällä.
Nyt on sananvapaus porletaarillakin ja nyt saa köyhäkin purkaa suunsa
puhtaaksi. Ja minä puhun kansan luvalla... oikeasta asiasta... Ja
joka ei kestäne kuunnella totuuden julistusta, se kursikoon tiehensä
niinkuin tuo papinkisälli...
Näin hän pauhasi ja pilkkasi ja kiihoitti ja kehui tuo köyhälistön
vaaliagitaattori ja pehmitteli saloseudun jäykkäniskaista joukkoa,
joka niin harvoin oli kuullut minkäänlaisia yhteiskunnallisia
puheita. Hänen kissanvihertävät silmänsä välähtelivät oudosti
päässä, jonka jokainen hiuspiikki näytti kirkuvan taivasta kohti,
hiki tipahteli kirkkaina pisaroina rypistetyltä otsalta ja punainen
rusetti letkahteli leuan alla...
Hän oli uljas ja kunnioitettava kaikessa hullunkurisuudessaan. Hän
oli lumoava ja vastustamaton, sillä jokaisen oli pakko tuntea, että
hän kosketteli maailman kanteleen hellimpiä kieliä.
Halpa välikappale suuressa asiassa! Tienraivaaja tiheässä
murrokossa... Ja kuta enemmän hän puhui, sitä rajummaksi hänen
uskonvilleytensä paisui. Hänen sanansa syöksähtelivät kuin sulkunsa
särkeneen kosken vedet ryöppyen kovien kallioiden välissä, huuhtoen
tieltänsä esteet. Kuni haltioihinsa tullut maalari hän paiskoi
punaista ja mustaa väriä siveltimestänsä ympäri laveita seiniä
ja loi ihmisparkojen eteen kuvia, jollaisia moni ennen ei ollut
aavistanutkaan.
Viha ja rakkaus, kostonhimo ja onnenhaave -- nämä kaksi äärimmäistä
tunnetta tuiskusivat yhtaikaa hänen sielustaan.
Hänen kurkkunsa pyrki kiikastelemaan, ääni vuoroin vingahteli,
vuoroin rämähteli -- suupielistä pursusi vaahtoa.
Silloin hyppäsi hän alas pöydältä, pani kätensä kuin rukoilija
ristiin ja alkoi yhtäkkiä itkeä. Todelliset kyyneleet sirahtelivat
hänen paahtuneista silmistään ja itkunulvahdusten seasta hän
vaikeroiden puheli:
-- Surkea on sorretun elämä. Kurjuutta olen nähdä saanut joka
paikassa missä olen matkustanut. Mutta niin suurta surkeutta kuin
näillä teidän perukoilla en ennen ole nähnyt. Sadoissa mökeissä on
ruoka viheliäisempi kuin kuritushuoneissa ja linnankopeissa. Sadoissa
pirteissä on siivo huonompi kuin sikopahnoissa ja takapihoilla.
Viime tiistaita vasten oli minä yötä naapuripitäjässä, sellaisessa
torpassa, jossa ei ollut vieraalle myydä kuin pari pettuleivän palaa
ja purtilo haisevanhapanta piimää. Minä en valehtele. Lapset olivat
apposen alasti, vaari makasi sopessa löyhkäävissä paiseissa, joita
ei kukaan hoitanut, mies oli lyönyt kirveellä jalkateränsä poikki ja
emäntä oli siunatussa tilassa. Kylmä muuri oli rikki, akkunan aukko
olkiriehkoilla tukittu. Minä vapisin ja itkin koko sen yön enkä
voinut nukkua silmänräpäystäkään. Ja kuitenkin siinä seurakunnassa
kuului olevan rikas pappi, joka ei armahtanut ketään, vaan haki
ryöstöllä saatavansa viimeiseen ropoon asti ja, jos ei ropojansa
saanut, vei ainoan lehmän. "Herra Jumala taivaassa!" minä ajattelin.
"Milloinkahan tästäkin päästään?"
Kuolemanhiljaisuus vallitsi pirtissä. Matka-agitaattori jatkoi:
-- Eilisiltana minä satuin kävelemään tuota maantietä, niin tuli
vastaan tyttö, joka itki niin että hampaat yhteen kalisivat. Varpaat
irvistelivät kenkäin nokista ja kengät kopisivat pakkasessa. "Mitä
sinä itket?" minä häitä kysyin. "Niin kun tuo punaisen talon rouva
tarttui minua tukasta ja ajoi minut ulos kyökistä ja sanoi minun
varastaneen häitä kalossit..." Voi Herra Jumala, jos ei tämä oli
suurta vääryyttä, niin sitten ei mikään!
Agitaattorin itkunväräjävä välinäytös teki syvälle tärisyttävän
vaikutuksen kuulijakuntaan. Se hävitti viimeisenkin epäilyksen siitä,
että tässä tositeolla oli kyseessä sorretun ihmissydämen kipu-hellä
asia.
Ja kun puhuja taas oli pyyhkinyt likomärät kasvonsa kirjavaan
nenäliinaansa pitämällä vakavan lomahetken sekä muuttuneella,
virallisella äänellä alkanut puhua köyhälistön järjestymisen
tarpeellisuudesta tässäkin pitäjässä ynnä lähestyvän eduskuntavaalin
tärkeydestä, niin eipä Visuliinin pirtissä -- senjälkeen kun arimmat
olivat hiipineet hiljaa pois -- ollut ainoatakaan sielua, joka
olisi ollut ymmärtämättä, että kaikkien äänioikeutettujen, ja juuri
köyhimpien, oli pidettävä varansa sinä maaliskuun päivänä, jolloin
punainen viiva ensi kerran saatiin vetää, ja että se oli vedettävä
sosiaalidemokraattien ehdokaslistalle.
Lopuksi agitaattori vakavasti varoitti pysymään vahvana muiden
puolueiden viettelyksiä vastaan ja kehoitti yhteishengen vireillä
pitämiseksi uhraamaan roponsa puolueen sanomalehtien tilauksiin sekä
opiksi ja huviksi ostamaan laulukirjoja, jollaisia hänellä oli tässä
pöydällä tarjona.
Viimeiseksi kajahti Työväen suomalainen marssi raatari Kallen ja
suutarin Kunillan säestämänä ja pyrkivätpä jo moniaat muutkin siihen
lauluun osaa ottamaan:
Käy eespäin väki voimakas!
Äl' orjajoukko halpa
Täst' alkain ole...
-- -- -- --
-- -- -- --
Tähdet kiiluivat kirkkaasti taivaan laella, kun Riika, Muikkulan
isännän reslassa, yötä vasten taivalsi kohti hiljaisia saloja ja
nukkuvia lumisia vaaroja. Riikan vieressä perälautaa vasten kenotti
karkea jauhopussi ynnä tukku vanhoja sanomalehden numeroita. Mutta
palelevassa kädessään, rikkinäisen karvarukkasen sisässä hän piteli
pientä tulipunakantista "Työväen Laulukirjaa".
Kumpikin oli vaitelias.
12
Loppiaispyhä Korpiloukossa. Tuuli viheltelee akkunaruudun ritilässä,
jonka raoista lumihiutaleet pyrkivät sisään. Iita Linta Maria kävellä
keikkailee keskellä lattiasiltaa, sormi syvälle suuhun pistettynä.
Onpa syytäkin pitää sormea suussaan, sillä tyttösen yllä on nyt
punakukkainen kretonkileninki ja silmät on lähdevedellä sirkeiksi
pesty, pellavainen tukka nuolusileäksi suittu. Onpa syytä tosiaankin,
sillä paitsi kotiväkeä on pirtissä tällä erää pyhävieraita --
kettuvaaralaiset, jotka vakavina istuvat pitkin seinävieriä eivätkä
liikoja laverra. Miesten visakoppaiset piiput vain hiljaa sauhuavat
ja sauhun tuprut juhlallisesti kiertelevät kaartelevat ympäri
sunnuntaisiivoista pirttiä.
Kuppari-Kaisa häärii lieden ääressä selkä köykyssä...
Mutta missä onkaan Retriika Euphrosyyne, mökin emäntä? Navetassako
vai --? Eipä suinkaan: navettatyöt ovat jo aikuisin aamurupiamalla
suoritetut. Poissako kotoa, kirkonkylälläkö toistamiseen? Eipä
niinkään, koskapa kissamirrikin näkyy viihtyvän kotosalla ja kehrää
murrittaa rauhallisesti muurin kupeella. Kuollutko vilustumiseen?
Taivahinen varjelkoon, sehän olisi ani armoton kohtalo moisena aikana.
Kotona hän on ja leviästi --! Tuossa hän istuu honkaisen pöydän
takana ja tuijottaa rapiseviin paperilevyihin.
-- Mitä heissä näkyy? kysäisee Topi arvokkaasti ja kopauttaa
piippuaan.
-- Sitä samaa..., vastaa Riika ja suu mutruilee asianymmärtäväisesti.
-- Etkö sinä saattaisi isommalla äänellä lukea, jotta vieraatkin
kuulisivat?
-- Jos halunnevat...
-- Kunhan ei Jumala synniksi kirjoihinsa kuittoaisi että näin
merkkipyhinä...? murahtaa vanha Kuppari-Kaisa pankon äärestä.
-- Eikö tuo passanne Kaisalle mikä meillekin, äännähtää naapurinmökin
Jussi ja lisää sylkäisten lattialle: -- Yksi lammas vettä määkii --
koko karsina janoopi.
Riika naurahtaa ja alkaa ääneen lukea sanomalehtiä:
... "Va-varokaa pappien kiihoitusta!" sattuvat sanat silmiin. "Ne
vastustavat kaikkia yhteiskunnallisia uudistuksia, sillä heidän
valtansa supistuu niiden johdosta..."
-- Eikö heissä satu puhumaan siitä solisaliratista ihtestään?
keskeyttää Topi tolkussaan ikäänkuin tahtoen näyttää naapurinväelle,
kuinka hän jo on perehtynyt noihin, uusiin asioihin.
Riika selailee lehtiä, jotka mahtavasti rapisevat, ja alottaa
uudelleen.
"Sosia..."
-- Sattuipahan! ilahtuu Topi.
Riika lukee:
"Sosialismin ihanneoppi on jo avannut tuhansien, jopa miljoonien
ihmisten silmät näkemään sen tosiasian..."
-- Tosiasia on, joo! keskeyttää Topi... "asian", jatkaa Riika:
"että luonto kaikille jakaa samalla mitalla. Väärin on luulla sitä
sallimuksen kovaksi kohtaloksi, että niin moni ihminen saa kärsiä
vilua ja puutetta, nälkää ja ylenkatsetta..."
-- Ja vellijauhon ja kahvipöönän nuusaa! parantaa Topi tosissaan.
Mutta Riika kiiruhtaa lukemistaan ja hänen äänensä yhä korkenee kuin
papilla: "Luonto ei ole sorrettujen lastensa kovaan kohtaloon syypää,
vaan sydämettömät ihmispedot. Juuri nämät ryöstävät itsellensä
väärien lakien varjon alla lähimmäisellensä kuuluvat luonnonantimet,
vieläpä ihmisarvonkin..."
-- Joo! äänsi Topi ylpeänä eukkonsa hyvän lukutaidonkin puolesta
ja tahtoen lähemmin selittää tekstiä naapureilleen, mutta Riika ei
sallinut, vaan jatkoi sisältöä:
"Sosialismi ei salli yhdelle paremmin kuin toiselle maallista
paratiisia, vaan vaatii jokaiselle säätyyn ja sukuun katsomatta
hyvinvoinnin mahdollisuuden, ihmisarvon ja vapaan ihmisyyden..."
-- Vapauvenpa hyvinkin! sai Topi taas tokaistuksi väliin.
"Sosialidemokratia se asemamme parantaa", luki Riika yhä,
"Sosialistit ne meidän etujamme puolustavat eivätkä kutkaan muut.
Eivätkä herrat eläkettä tarvitse, vaan työmies tarvitsee. Työmiehen
pitääkin saada kunniallinen eläke..."
-- Eikö hänessä vaimosille mitään annettanekaan? kysäisi nyt yhtäkkiä
naapurin Jussin Tiina, hieman katkerasti.
-- Ou sinä järkeilemättä saarnan aikana! moitti kettuvaaralainen.
-- Kyllä täällä kipene kaikille... selitti Riika emäntä ja
alkoi hakea makupalaa, puoliääneensä sivuutellen otsakkeita ja
lentolauseita: nälkäruoska -- anastajaluokka -- kiristystoimet --
vallassaolijat -- vaalisyötti. -- Tuossapahan paistaa oikein vanhan
kansan räntillä:
Akkaväki akiteeraamaan!
Hän alkoi taas lukea ja toiset kuuntelivat...
Mutta Kuppari-Kaisa, kun oli kahvit keittänyt ja kaikille juottanut
ja itsekin särpinyt, virkkoi jälleen varoittavan vakavasti:
-- Kyllä minä kaikesta kuulen, jotta ne ovat justiinsa niitä
Antti-Ristuksen puheenpärinöitä. Ja maaliman loppu siitä varmasti
tulee, jos Suomen akatkin sitä punaista viivaa vetämään puijataan.
Sen tietää jokainen ristitty että kuka perkeleelle pikkulillinsä
lykkejää, siltä se koko kämmenen koppoaa...
-- Aina se tuo meijän muori murisee! sanoi Kettuvaaran Jussi, vaan
Kuppari-Kaisa yhä nuhteli:
-- Murisen minkä murisen. Ei tämä nykyinen kansa enää näy sielunsa
autuutta huolehtivan. Ei tällä tavalla ennen loppiaisen sapattia
mehtämökkilöissä viirattu että vain aviisuja aukoiltiin ja Jumalan
järjestystä tuomittiin. Eh-ei. Helvetin veräjiä kohti nyt ollaan
menossa oikein ruunun kyijillä! Ja jos vain Porsröömi vainaa eläisi,
niin vanhalla testamentilla se teitä päähän iskisi...
-- Elähän nyt Kaisa, asetteli Topi. -- Paranee ne sullakin tupakit,
jahka verenkarvainen vetäisty on!
Muori muljautti silmiään ja käänsi selkänsä:
-- Venähen lehtiä ikäni kaiken polttanna oun ja petäjänsekulia
pureskellut. On taivahinen, pilven herra, hengen pitimiksi mannan
korvessa antanna, kun ainukaisen poikansa ristikuoleman uskonna oun
enkä tutkainta vastaan elämässäni potkinna. Enkä minä sikalistein
punaleipiä tarvihe enkä rakkiraatarein paperossinpätkiä...
Näin kupparimuori ripitti nuorempiansa ja kaivoi hameensa taskusta
mustan mukuraisen piippunsa ruveten ähkien sitä lataamaan
häränrakkoisesta kukkarostaan. Vasta kun oli väkisauhut syvälle
keuhkoihinsa siemaissut, hän huokasi helpotuksen huokauksen ja tunsi
taas mitenkuten sietävänsä noita ruman hengen verkkoihin käpertyneitä
tuttavia ja omaisia.
Mutta toiset ne vain yhä palailivat pohtimaan ja jauhamaan
synnillistä mielihaavettaan omaisuuksien tasajaosta, yrittelivätpä
lisäksi veisaista hyreksiä outoja rallatuksiaan siitä
tulipunakantisesta laulukirjasta, jonka Riika oli kokouksesta tuonut.
Kuppari-Kaisa parka oli ihan läkähtyä hengellisestä kauhusta...
Vasta iltapimeässä kettuvaaralaiset kotiinsa laittautuivat, kun
muori -- jonka viransijaisuus oli loppunut -- ensin oli lähetetty
etukäteen hiihtämään. Entistä kovemmin lykkikin Kaisa suksiaan --
vähän niinkuin vihan voimalla -- ja kun perille pääsi ja kuivan
päreen valossa satavuotisen virsikirjansa oli käsiinsä kopeloinut,
niin tärisyttävän kimakan veisuun kurkustansa huilahutti, niin
että kajahteli koko Kettuvaaran torppa ja russakoita karisi alas
korpuneesta laipiosta:
Patriarcha Jacob jalo mies
Hän leivän puuttes oli myös,
Herra helpoitt' hänen hätäns;
Joseph Egyptin maan herra
Hän ruocki näljäs Isäns...
-- -- -- --
13
Mutta huolimatta Kuppari-Kaisan virren veisuusta ja manauksesta
läksi se uusi villiusko ihmeellisellä voimalla leviämään
saloseutuihinkin. Päivä päivältä, viikko viikolta se eteni paisuen
kuin kevätpuro korvessa. Ruttotautina sitä monet pitivät, mustan
kuoleman riemukulkuna. Huhu rakutaattorista, joka oli saarnannut
papin ulos kokouspirtistä ilman että esivalta siinä asiassa näytti
kykenevän sormeaankaan pystyyn nostamaan, se huhu kierteli joka kylän
kynnyksillä ja herätti hämmästystä ja itsetuntoa. Toiset vavahtivat
ilosta, toiset pelosta. Kolmannet hokivat kuin horkassa:
-- Kyllä nämä ovat niitä maalimanlopun oireita!