siipeään yli koko himmenevän pirtin, mutta mökin isännän silmissä
leimahti uhma, eikä hän ollut sitä mustaa siipeä näkevinäänkään.
Iloisesti porisi kahvipannu liedellä ja levitti ympärilleen
toivehikkaan tunnelman. Pian alkoi patakin pulpahdella...
Pihalla oli pilkkonaan pimennyt.
Pärevalkean ja liesihehkun loisteessa perhe aterioitsi yksinkertaista
aattoateriaansa.
-- Nyt se pappilassa kuusenkynttilä tuikuttaa! virkkoi Topi
reippaasti, samalla ikäänkuin iskien silmää jollekin. -- Ja
vosmestarissa ja valtesmannissa, lisäsi Riika, lusikan selkää nuollen.
-- Äiti hoi! miksei meilläkin kuusenkynttilä tuikuta? kysyi Petti.
-- Ka kun ei ole kynttilää, selitti äiti.
-- Vaan jos oisi sitoa päreen suikura kuusen oksaan roikkumaan?
kuvitteli tyttö aukisuin.
-- Hyvä isä noita lapsia..., siunaili äiti syöttäen Iita Linta Mariaa.
Mutta isä Topi jyrähti, ikäänkuin karvasta palaa niellen:
-- Vielä ne meilläkin palaa sekä kuuset että kynttilät...!
Lapset jäivät ihmetellen katsomaan vuoroin isää, vuoroin äitiä, vaan
eivät enää uskaltaneet mitään kysyä.
Vastoin omia laskelmiaan ryypiskelivät Topi ja Riika kahvinsa tällä
kertaa melkeinpä sanaa vaihtamatta. Mutta ajatukset arkipäiväisyyttä
autuaallisemmat karkeloivat kummankin aivoissa. "Jospa tosiaankin
kuusin ja kynttilöin tulevan joulun aattoa vietettäneen...?"
Heti syötyä ja juotua mökin koko perhe laittautui saunaan. Isä Topi
kantoi värisevää Iita Linta Mariaa, pojat ja Petti juosta vilistivät
ympärillä puolialastomina läpi lumen. Riika jäi vielä pirttiin, mutta
tuli hänkin kotvan kuluttua sylissään sylkytellen ryysyihin käärittyä
pikkumiestä Piriä, joka jo syntymästään saakka oli opetettu saunan
lämpimään:
-- Töp-töp, nyt äiti viepi varpusen kylpyyn.
Karstakiiluisen kiuassaunan ikuiseen hämärään oli yhtäkkiä
tullut liikettä ja hälinää. Pojat läiskyttelivät vettä toistensa
silmille hihkuen ja pyllyillen isänsä latuskaisen selän takana
laipion rajassa lavosopessa; Peata Parpara Raakeli kyykötti polvet
yhteenpuserrettuina, kantapäät pystyssä vesikiulun vieressä, ja
koetti turhaan pestä etupuolta nuoremmalta siskoltaan, joka oli
viskautunut vatsalleen ja kirkui kuin tapettava potkiskellen
pienillä tylppäjaloillaan; isä Topi heitti tuontuostakin
juhlallisesti sähähtävän löylyn kiukaan kuumille kiville ja kiipesi
joka heittämältä pieksämään vitsalla karvaista ruumistaan, jossa
kylkiluut terävästi näkyivät; äiti Riika istui hiukset harillaan,
riippuvin rinnoin laudeportaiden alapäässä saippuoiden kämmenellään
sylissään kitisevää poikalasta, jonka hentoinen ruumis paistoi
tiilikivenpunaisena pärevalkean vipajavassa hohteessa.
Mutta alkoipa kesken saunavastan roiskinaa ja lasten ilakoimista
ulkoa kuulua koiran haukuntaa, mikä tavallisesti ei turhan takia
tapahtunut.
-- Jysky siellä haukkuu! huusivat pojat.
-- Olkaapa vähemmällä, jotta mihin päin se luskuttaa? sanoi isä Topi
kuulostaen.
-- Kirkolle päin se jyskyttää, vau, vau, tiesi Sake, joka tuskin oli
kirkolla käynytkään.
-- Joulu siellä hiihtää! arveli Vesteri tosissaan.
-- Pitää joutua pirttiin, huolehti emäntä Riika. -- Tulehan Topi,
pitele pikkuista, jotta saan tässä minäkin reiteni hautoa.
Topi koppoi pikkupojan poikkiteloin polvilleen, jotka höyrysivät
kuumuudesta, mutta Riika, kihautettuaan kolme kipollista vettä
kiljuvaan kiukaaseen, kiipesi vuorostaan ylös lauteelle alkaen
voimakkaasti hangata ruumistaan vastalla. Siinä saunan pehmittävässä
löylyssä mökin emännän kasvojen rypyt silenivät ja silmäin
syvänsinertävät alustat muuttuivat terveen vereviksi. Sielukin
ikäänkuin hautui haaleaksi...
"Kun saisi ikänsä kaiken näin kylpeä kellutella ja tuntea lenseän
lämpimän lantioissaan?" hän ikäänkuin mietti herpautuneena. "Ja
unohtaa leivät... ja lehmät... ja lapset... Kun olisi vielä piian
pullukkana, kesäkasakkana kirkonkylässä --?"
"Vaan ei ole sallittu. Täytyy vain raataa köyhän miehen akkana ja
tehdä lapsia niin kauan kun luonto sietää ja viimeinen verenpisara
viekoittelee. Ei kerkiä koskaan mitään nauttimaan, ei sen vertaa,
että tähän kotisaunan lauteelle selkäänsä suoraksi oikaisemaan."
Koira yhä haukuskeli ja ulvahteli sekaan.
-- Saattaa se yhtäkaikki olla kaukanakin, kuka hään sitten lieneekin
selkosen taivaltaja, tuumaili Topi rauhallisesti pikkupoikaa
hyssytellen.
-- Kunhan ei vain olisi ruunun miehiä? hätäili Riika laipion rajalta.
-- Kukapa se näin juhlain aattona, epäsi Topi. -- Pysyy nyt herrat
vörmaakeissaan. Ja poliisi Pirhonenkin on kotonaan.
-- Poijat pulikat pirttiin! komensi hän sitten. -- Juoskaa alasti! Ei
löylyn henki pakaroita palella...
Poikia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Heistä oli aina ollut
hirveän hauskaa tämä saunan löylystä pirttiin pako. Toisinaan oli
isäkin innostunut heidän kanssaan yhdessä juoksemaan. Silloinkos
heitä oli naurattanut! Kilvan he nytkin sinne kimposivat, rääsyt
kainaloissa. Pari häränpyllyäkin nakkasivat mennessään lumella.
Taivaan korkeat tähtöset heille totisesti vilkuttivat silmää...
Isä Topi asteli poikain jäljissä Iita Linta Mariaa kantaen takkiinsa
käärittynä. Riika laahusti viimeiseksi, läähättäen kovasti, pienin
sylissään ja Petti kintereillä.
Mökin väki oli tuskin ehtinyt alastomuutensa peittää, kun Jyskyn
haukunta pihalla muuttui niin äkäiseksi ärinäksi, että isännän täytyi
kiiruhtaa asettelemaan, jottei koira purisi tulijaa.
-- Kuka on se matkamies? huusi Topi.
-- Omoa ristikansoa olen, Ruotshista tulen! kuului pehmyt ääni
pimeässä suksiaan sihistelevän suusta, ja kotvan kuluttua työntyi
pirttiin isopartainen vienankarjalainen, reppu nahkainen selässä.
Simana Arhippaini se oli, uros tuttu vanhastaan.
-- Terveh taloh! Tervehen' elättä? hän toimitti, silmänsä ripeään
ristitsi ja kantamuksensa ovenpieleen pudotti. Kättelemään käppäsi ja
yösijaa anoi.
-- Saat toki saunankin kun paikalla paitasi riisunet, lupasi Topi.
-- Passipo veikkon', ylen hyvin milma kostitat, kyly on kulta
kulkijalle! kiitteli matkamies ja alkoi oitis riisua liikoja
vaatteita pirtin penkille. -- A teilleh suutari ta suutarin naini
tervehyisie ylen äijä työnnettih. Mie sielä kosinolla makain. "Mistä
kautti hiihat?" miulta kysyttih suutarin väki. "Korpiloukon kautti
miula ijänikuni hotu kulkou", vastain mie. Vet kostintsoa kerallani
työnnettih, anna sumptshastani etshin.
Partaniekka kaivoi repusta käärön ja laski käteen mökin emännälle,
joka paraikaa suki märänkiiltäviä suortuviaan. Vanhan sanomalehden
sisästä pyörähti esiin tötterö valmista kahvinjauhetta,
möykky sokuria sekä puolen tusinaa kuivaneita korppuja, jotka
viimeksimainitut kuuluivat olevan lapsille.
Äänettömällä ihastuksella ja mielenliikutuksella otti Riika vastaan
odottamattoman, uuden lahjan.
-- Ynnäh pakalieggahat ollah suutari ta suutarin prouva, pakisi
Simana partansa sisästä ja kaivoi lisäksi repustaan pienen kirjan,
jonka pisti Topille käteen sanoen: -- A kirja vet siula työnnettih
lukie praasnikoiksi ta itshies voassilan päivältä käsettih kokoukseh
tulomah.
Karjalan mies oli jo alusvaatteisillaan ja työntyi yksikseen ulos
saunaan.
Mieli jännityksissä, vapisevin kalvosin, jäi Topi pitelemään ohutta
kirjaa kämmenissään.
"Jos lienee hyvinkin itse soli-sali ratti!" hän mietti, mutta ei
rohjennut ajatustaan heti ääneen lausua Riikan kuullen.
Hän pujotti kaksi pärettä pihtiin ja tuimasti rypistäen kulmiaan
alkoi paitahihasillaan tavailla puoliääneen:
-- Koo aa ännä -- ka-kan, pitkä ässä aa... Kanaakohan tuo takaa
ajanee? sanoi hän ääneen. -- Tulehan Riika, ei minun silmäni tässä
päreen tuikkeessa oikein ota.
Riika, joka oli hyvä räntin lukija, sai pian selville että
kirjankannessa seisoi nimi:
_Kansalaisen vaaliopas._
-- Arvasinhan minä, että sitä se on justiin sitä soli-sali-rattia!
virkkoi Topi tolkussaan ja käänsi lehteä.
Ja kun Riikan samassa täytyi hypätä kätkyelle, niin Topi taas itse
alkoi tavailla:
-- Ässä uu ja oo; Ämmä ee ja ännä... ei tästä sanaa minulle synny.
Löyly taisi silmiini mennä, koska niin vilajaa.
-- Vai vilajaa! naurahti Riika.
Topi sanoi nuhtelevasti vaimolleen:
-- Etkö sinä nyt senvertaa saata tätä yhteistä aviosäätyä avittaa,
jotta saatais selville esipuheet.
Riika palasi ja luki:
"Suomen suu-suuri ruhtinaan naamamaan valtio päiville ko-koon tuva
etuskunta etustaa Suomen kansaa."
-- Sitäpähän kuulostaa olovan, vakuutteli Topi mielissään. -- Luehan
vielä muuan roikka.
Riika luki.
"Etus kunta on yksikamari nen. Siihen kuuluu ka kaksi
sataa-sannoo-etus tajaa."
-- Joo! pani Topi ylen viisaan näköisenä.
-- Yksi siinä kamari tulee olemaan aivankuin pappilan kanahuoneessa.
Riika luki eteenpäin:
"Oi oi keutettu valitse maan etus tajaa on jokainen Suomen kansa
lainen sekä mies että nainen..."
-- Siinä sen nyt ite kuulet, jotta akatkin kelpaa, selvitti Topi
täydellisesti tyytyväisenä ikäänkuin itse olisi lukenut ja otti
kirjan Riikalta pois sekä vei pöydälle. -- Huomenna päivän valossa
luetaan lisää. Joko sinä alat uskoa?
-- Täytyy kai hänet uskoa, kun on räntätty, äänsi Riika, vaikka
ajatteli vieläkin enemmän huomista joulukahvin keitäntää.
"Jumalan enkeli kahvit taas lähetti. Rukoukset kuuli."
Simana partaniekka kylystä takaisin tultuaan pisti vielä oman
saijupannunsa tulelle ja keittää höyräytti itselleen teetä, jonka
ruohoja hänellä oli kaikkisisältävässä laukussaan. Vieläpä hän
tarjosi kupposen mökin väellekin.
Ihan juhlatunnelmissa mökissä olijat vihdoin laskeutuivat makuulle ja
kohta kuului kahden miehen vuoronperäinen, eriäänilajinen kuorsaus
pimeässä, kuumanlämpöisessä pirtissä.
Erämaa seisoi ympärillä tähtien välkkeessä, ja ainoastaan pakkanen
rasahteli huurteisissa puissa.
Eikä kukaan näistä erämaan eläjistä ollut muistanut lukea Betlehemin
piltistä, jonka juhlaa paraikaa vietettiin humisevassa maailmassa
ympäri maapallon...
Mutta kuusijalkaiset ne sinä yönä kiersivät kammoksuen uutta, outoa
kirjaa mökin pöydällä, pitäen ilmiön johdosta kiihkeätä neuvottelua
pöydän toisessa päässä.
11
Heti joulunpyhien jälkeen hankkiusi Topi lähteäkseen kirkonkylään
lintujansa jauhoihin vaihtamaan saadakseen samalla matkalla
tilaisuuden käväistä kansalaiskokouksessa uudenvuoden pyhänä, mutta
eukkonsa Riika tekaisi tällä kertaa tenän ja sanan virkkoi:
-- Koska tässä nyt akkaväelläkin kuulostaa olevan äänivallan oikeus,
niin se on sillä tavalla, jotta minä sinne mään, mutta sinä saat
jäähä kotimieheksi!
Kyllähän Topias Topianpojalla silmät suuriksi revähtivät, mutta kun
asiaa aprikoi, niin tyytyi esivaltansa päähänpistoon, itsekseen
näin arvellen: "Hyvä onkin jotta akkai siellä pistäypi konstit
kopeloimassa, niin sittenpä tuo minullekin pohjaa myöten selkenee."
Ja vielä hän lisäksi ajatteli: "Sen on tuon Riikan järjenjuoksu yhtä
kirkas kuin minunkin, vaan kun harvoin kylille pääsee, niin näivettyy
se viisaankin aivo."
Asiat järjestettiin nyt siten, että Topi ensin hiihti
lintutaakkoineen parin neljänneksen päässä sijaitsevaan naapurin
mökkiin, Kettuvaaraan, ja hommasi sieltä, jossa oli kaksi aikaihmistä
vaimonpuolta, vanhan Kuppari-Kaisan tulemaan Korpiloukkoon avuksi
lastenhoitoon siksi aikaa kun Riika viipyy kylillä. Lintutaakan hän
jätti naapuriin Riikan itsensä edelleen kuljetettavaksi ja hiihti
taas takaisin kotiinsa.
Siten Riika seuraavana aamuna Topin suksilla pääsi irtautumaan
Korpiloukosta, samaan aikaan kun Kuppari-Kaisa läksi hiihtämään
pyydettyyn toimeen.
Sattuivat suurella suon lakealla vastatuksin molemmat vaimonpuolet.
Niistivät nenänsä, pyyhkäisivät peukalonsa hameisiin, jotka
kouhottivat käärittyinä kaksinkerroin vyötäryksille, ja vasta sitten
tuippasivat kättä toisilleen. Kaisa kupparin käykkä leuka näytti
entistä terävämmältä, kun hän sanoa tokaisi:
-- Vai sinne raivopäijen kurnaalimeijeriin sitä sinäkin nyt
viuhotat? Eh -- heh! Sanohan terveisiä raatari Kallelle, että tässä
kuppasarviuskossa minä ainakin kuolen! Ja kuppuuttaa tuntuisi
sietävän koko nykyinen kirkonkylän väki, jotta liiat veret päästä
pakenisi painelemasta. Niin sanoi se Porsröömi-vainaan ruustinnakin,
jotta kun hengellinen röyhkeys ristikunnassa milloin tulville
paisumaan sattuu, niin semmoisessa virmassa ei muu parannuskeino
luota suuren sonnin sarvi ja jumalansanan ruukki niskasuonia
hieroskeltaessa. No, no. Alahan lykkiä. Vaan muistakin ottaa
kauppiaasta vartti-kiloramma piipussa-palavaista siitä hyvästä kun
nyt lähin sikiöitäsi passaamaan. Eh -- hee!...
Riika tuskin osasi mitään vastata Kaisalle, joka oli häntä liki
kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Huusi vain jälkiin:
-- Sano Topille, että mullivasikka lahata pitää...
-- Hääh? Mikä vasikka?
-- Mullikka!
-- Nö nö..., mumahti Kaisa ja potkaisi vanhan kansan tyyliin oikean
jalan suksella, joka oli lyhyempi, vasemman jalan lylysuksen pitkään
luikuun.
Kumpikin mennä lynkki päinvastaiseen suuntaan pitkin Topin edellisenä
päivänä aukaisemaa tolaa.
Kuta enemmän hiihti, sitä enemmän kiihtyi kiirehtimään hiihtoaan.
Riikan sisäkalpeat poskipäät alkoivat punoittaa...
Tuntui hyvälle kerrankin tuulotella itseään erillään lapsilaumasta...
Mutta mikä ihmeen otus juosta ripsutti jäljessä pitkin latua
niukuin-naukuin?
Kissa, Ranstakka se oli, joka seurasi emäntäänsä ja nosteli
käpäliänsä, hetkeäkään pysähtymättä neljälle jalalle, joita jokaista
paleli, ja moukuen kurkun täydeltä kuin paholainen.
-- Sss! määtkö kotiisi, sss! manasi Riika, mutta mirri ei totellut,
vaan seurasi häntäänsä kieputtaen naapurin mökille asti, jossa pikku
Tiltu sen kiinni nappasi ja lupasi lujasti pidellä sylissään siihen
asti kunnes Korpiloukon emäntä oli näkymättömissä.
Kettuvaarasta sai Riika matkatoverikseen Aapelin, nuoren miehen, joka
oli ollut kotonaan käymässä joulunpyhinä ja taas läksi savottatöihin
pitäjän toiselle kulmalle. Oli siivoluontoinen jätkänalku tämä
Aapeli, ei näkynyt vielä tukkilaiselämässäkään raaistuneen. Tarjoutui
Riikan lintutaakkaakin selässään kantamaan väittäen sitä köykäiseksi
kuin savotan kahvipannua, joka kuului olevan "alvariinsa tyhjä".
Aapeli hiihtää hiputteli edellä, toisinaan tupakaksikin pisti,
kasakkaa lankivarsipiipullaan sauhutteli korpeen ja pitkiä
saapasvarsiaan oikoeli; leikintekoa näytti hänelle olevan moinen
hissukseen hiihtäminen hameväen kumppalina. Riika lykkihen perässä,
nenäänsä niistellen, mutta ei näyttänyt hänkään uupuvan.
Kolmisen peninkulman päässä, kun jo kokonaan oli pimennyt, jättäytyi
Riika sentään yöksi Muikkulan pikkutalon pirttiin, mutta Aapeli
hiihtää roimahutti yötä vasten yksikseen kirkonkylään asti.
Aamusella varhain läksi myös Muikkulan isäntä ruunallaan kirkonkylään
ja Riikan onnistui päästä lintutaakkoineen hänen rekeensä. Lupasipa
pikkutalon isäntä palatessakin avustaa mökin vaimoa jauhopussin
kuljetuksessa ja ehkä vielä sovittaa heinässäkäynti-matkansakin
rajalle päin.
-- Ei taija teilläkään liikoja olla mitä rekeen kuormaksi panna?
arveli Riika puheenaineeksi.
-- Lieneekö tuota rapiammasti kuin mökkiläisilläkään, vastasi
Muikkulan isäntä harvakseen. -- Velkana on kaikki porvaleille. Metät
seiväspuita myöten tukkihuijarin koprissa, mannut vasaran alle
vierimässä. Syötyä mikä saatua ja uuvet saatavat saamattomissa. Hyvä
jos vielä lehmän pitää saa yli talven, ja hyvä jos pakkasen suoja
säilyy. Ruunun rästit, kunnan verot, papin roskat -- pirhanako ne
kaikki maksaa jaksaa?
Isäntämies sylkäsi kantoon ja roiskasi hevosta ruoskallaan.
Takkukarvainen raudikko juosta lönkytti hoippuen, ja pitkähkö resla
kitisi ja kallistelihe romeikoilla mailla.
-- Niin..., äänsi Riika, mutta ei muuta sanonut, koska oli
vaimonpuolena vieraan miehen matkassa. Mutta pikkutalon isäntä,
kankaan kamaralle päästyään, jatkoi omia ajatuksiaan:
-- Niinpä tosiaan on tämä maailman meininki tärväytynyt ja
kaikinpuolin kiikkeräksi kupertunut ja ahtaalle kihnautunut, jotta
saapi kai minun puolestani sosialistimokkuraati tulla Suomenmaahan ja
jakaa metät ja mannutkin pääluvun mukaan.
-- Mitenkä työ sanoja? kysäisi Riika hätkähtäen, vaikka jo arvasikin.
Muikkulan isäntä vääntäytyi kyytilaudallaan taakseen katsomaan:
-- Vai ei vielä teijän perukalle asti kuulunna ouk?
-- Kyllähän se Topi sitä on tolittanut, vastasi Riika. -- Minä vain
sitä nimen sorttia vikoilen, jotta miten hän oikein ollee, niinkuin
alkukielillä...?
-- Sosialisti-mokkuraati se on. Jopa jotta mokkuraati. Niin sitä
karahteeraavat. Niin valtesmannissakin sanoivat, kun menneellä
viikolla pistäysin. Kuuluu olevan muukalaista kielimurretta...
-- Vai muukalaista. Joo! sanoi Riika kiitollisesti. -- Eihän se toki
meijän Topi sitä niin kyennyt perinpohjin laaraamaan.
-- Käypikö se Retriika siellä kansan kokouspaikassa? kysäisi kotvan
kuluttua Muikkulainen.
-- Lie häneen menijätä ilman minunlaistanikin..., sanoi Riika
kainoksuvasti. -- Vaikka hokevathan nuo vaimoihmistenkin siellä
pasteiraavan, lisäsi hän.
Huurteinen talviaamu vasta hämärtäen valkeni, kun seurakunnan vanha
kirkontorni puikahti esiin järven selän takaa. Linjasuorana ampui
näreillä viitoitettu tie yli jään.
Sekä Muikkulan mies että varsinkin Korpiloukon vaimo tunsivat
mielissään jähmetyttävää pyhänkammoista juhlallisuutta, kun reki
hiljakseen vieri jykevän kirkkotapulin ohi. Kumpikin heittihen
äänettömäksi aivankuin olisi rintaa salvannut selittämätön
painajainen. Eivät sanallakaan enää kajonneet uudenajan kuulumisiin.
Heidän nenänpäänsä punoittivat aamutuimassa. Kullankellertävässä
aamuruskon sarasteessa aukeni ja levisi heidän edessään koko
kirkonkylä...
"Kolmiyhteisen Jumalan huone - keisarillis-jumalallinen esivalta --
pyhämustat papit ja lumivalkeiksi maalatut pappilat kimaltelevien
koivikkojen keskessä -- ruunun virkamiesasunnot ja tiheäikkunainen
kansakoulu -- kauppiaat ja koreat kyltit -- postitalo ja keltaiset
kirjelaatikot -- lainamakasiini ja kunnan esimiehen amerikkalaismylly
-- ja lopuksi susiturkkinen outo herrasmies kievarikyydillä ajamassa
pitkin maantietä, kalkattavassa aisakellossa niin että pois tieltä
vain..."
Mikäpä sen maailmanjärjestyksen muuttumaan saisi? Ja pakkoko olikaan
muuttaa? Ei kai tässä kenenkään mieli tehnyt vastaantulevain turkkeja
ryöstämään!...
Kaukoperukkalaisen kirkkoväen harras tunnelma oli ennen pitkää
vallannut sekä Riikan että Muikkulaisen. Sitä tunnelmaa vahvisti
lisäksi vilkas liike kylän kujilla. Joka suunnalta näkyi ajelevan
ja hiihtelevän rahvasta. Nuorta ja vanhaa. Pomoa ja kerjäläistä.
Aivankuin mitkä markkinat olisivat tulossa olleet...
* * * * *
Uudenvuoden kirkonmenot olivat päättyneet, ja ristirahvas hajaantunut
lähipirtteihin eväitänsä syömään. Isot palttoopäälliset isännät
ja päätalojen pönäkät, monihameiset emännät kiirehtivät kukin
kotitaipaleelleen. Aivankuin jokin salainen hätä heitä olisi ajanut
pois kirkolta heti kun olivat jumalalliset ja maalliset asiansa
toimitetuiksi saaneet. Tai aivankuin olisivat tahtoneet säilyttää
papinsaarnan tuoreeltaan aivoissaan ja pelänneet sen jotenkin
väljähtyvän, jos sitä jäisi kirkon lähettyville märehtimään.
Sentähden piti ajaa karahuttaa kuin viimeistä päivää, pakosalle
kotikankaita kohti, eväskukon kalapurstot vielä suupielissä...
Mutta eivät sentään kaikki tänä kirkkopyhäpäivänä näkyneet kiirettä
pitävän takaisin kotitanhuilleen. Jäi joka kylästä jokunen
pikkueläjä, mökkiläinen, mäkitupalainen, ruununtorppari, loinen,
huonemies, jätkä tai häviön partaalla häilyvä talonpoika. Näkyi
jääskentelevän vaimoihmisiäkin, jotka supattelivat keskenään.
Ilmassa oli kuin ukkosen sähköä, joka vaikutti uteliaisuutta ja
mielenjännitystä.
Korpiloukon Riikakin oli käynyt istumassa kylmässä kirkossa ja
huokaissut penkinalaisen rukouksen kaikkivaltiaan Jumalan puoleen
-- sen ihmeellisen Zebaothin, jota sielunpaimen rukoili varjelemaan
valtakuntain sotajoukkoja mailla ja merillä -- mutta ei ollut hän
saanut lohdutusta huolilleen ja sydänalassa oli tuntunut karvaalta.
Vilukin hänelle oli pyrkinyt tulemaan ristivetoisessa kirkossa, jossa
poikaviikarit alinomaa renkkasivat ovissa ja unilukkari vähänväliä
kyyditsi urisevia koiria alas alttarilta tai raahasi niskasta ulos
käytäviltä. Vilustuminen ja jumalanpalveleminen -- ne ne aina olivat
kuuluneet yhteen tässä kristillisessä seurakunnassa, jossa silloin,
kun joku tavattiin jähmettyneenä ruumiina kirkkoreestään, pappi
seuraavana sunnuntaina kiitoksen tehtyään rauhallisesti rukoili:
"Opeta meitä ajattelemaan, että meidänkin kuoleman pitää!"
Niin, kirkossa oli Riikakin käynyt ja papin vakavan varoituksen
kuullut, että piti vältellä sitä uuden ajan rumaa henkeä, joka
tähänkin pitäjään jo kuului nokkaansa pistelehtivän, mutta ei ollut
sana sattunut sorronalaisen sydämeen, vaan ristiriitaisin tuntein hän
oli kirkon portaita alas astunut ja itsekseen ajatellut: "jahka käyn
siinä köyhäinkin rippikirjoituksessa, niin sittenpä heijät tiiän".
Niinpä hän kellon lähetessä iltakuutta muiden kulkijain jäljissä
hiipi Visuliinin pirtille, jonka lyhtykylkisessä ovessa paistoi
paperilappu tiedonantoineen:
_Täsä paikasa pitetän Köyhälistön kokoUs, puhuu sosialitemokrati
Puoluven lähetä Mä akitaa Tori to-Veri Puntarpää. Mjehenpuolisia
Naissed tervehtulet!_
Arkaillen astui Riika sisään ja seisahtui ovensuuhun. Pirtti oli
jo puolillaan väkeä ja uutta yhä tungeksi takaapäin. Näytti olevan
muutamia herrojakin seinuspenkillä istumassa paperossit hampaissa.
Pirttiä valaisi yksinkertainen kattolamppu, mutta pitkän pöydän
nurkalla seisoi pari sytyttämätöntä kynttilää. Hiljaisuus aivankuin
kirkossa... moni ei yskähtänytkään. Kaikki näyttivät odottavan,
mielet kuloisina, kasvot surkeasti väännyksissä.
... Riikan polvet vapisivat. Hän näki pienenlännän nuoren
miehen syöksähtävän sisään toisesta ovesta: piikkitukkaisen,
punaheltta-kaulaisen, patiinijalkaisen. Vieraan kintereillä
seurasivat raatari Kalle ja suutarin Kunilla, jotka molemmat
kantoivat kirjoja ja latoivat ne pinoiksi pöydän päähän.
"Rakutaattori on!" kävi suhaus läpi seisovan ihmisjoukon, ja Riika
tuli työnnetyksi etualalle tungoksessa.
Hän tuijotti punaiseen helttaan eikä ensin nähnyt mitään muuta. Se
punainen heltta alkoi vähitellen heilahdella puoleen ja toiseen...
-- Jos ensin laulettais internatsionale! kuului agitaattori
äännähtävän.
Joukko seisoi hievahtamatta...
-- Eivät taija vielä kaikki sen naalin päälle ymmärtää! arveli muuan
loismies.
-- Tehän osaatte, toverit? kuului agitaattori sanovan tuttavallisesti
käännähtäen raatarin ja suutarin eukon puoleen.
Punainen heltta alkoi kiivaasti heilua, käsi löi tahtia ja
kummallinen veisuu rupesi raikumaan pirtissä:
Työn orjat sorron yöstä nouskaa!
-- -- -- --
Alas lyökää koko vanha maailma!
-- -- -- --
Riika tuijotti rusettiin ja höristeli korviaan. Totta tosiaan oli
tämä ihmeellistä veisuuta, erilaista kuin kirkossa ja kinkereillä.
Oikein oli Topi puhunut...
Ei muuta johtajaa, ei luojaa
Kuin kansa kaikkivaltias!
Riikaa puistatti. Se oli pyörryttävää ja pyhää mitä hän kuuli. "Aivan
toistyylistä kuin Nuurperin rippikouluopetus!" hän ajatteli.
Agitaattori jatkoi huutaen kurkun täydeltä ja poljeksien jalkaa
ryhdiksi:
Lait pettää, hallitukset sortaa,
Verot köyhälistön verta juo!
Ja köyhän ihmisoikeuskin
Ompi tyhjä lause tuo:
-- -- -- --
"Niin on", jupisi Riika itsekseen, ja hänen arkuutensa hävisi säe
säkeeltä, sitä mukaa kuin laulantaa jatkui.
Läpi ytimien ja luiden tuntuivat tunkevan seuraavat laulun sanat: