paljon hienoja nimityksiä -- mies, joka ennen ei ollut osannut
Retriika Euphrosyyneäkään kunnollisesti lausua!
-- Mitä mieletöntä tarkoitusta varten semmoista rahvaankokousta
pidettiin ja mitä lempparia sinunkin sinne piti tukkeutua? hän jo
melkeinpä vihan vimmoissaan sanoi.
Mutta Topi se hätiköimättä, tietävämmän maltillisuudella, vastasi
eukolleen että:
-- Ka se kun nyt on tulossa se uusi lakimeininki, jotta alhaiset
saavat vetää punaisen viivan. Hekkää...
-- Vai uuet meiningit! epäsi toinen, -- mistä ne semmoiset tulisi?
-- Keisaristapa kai...
-- Kuka sulle sanoi? -- äh!
-- Suutari Raappana ja raatari Kal...
-- Suutari-raatari! -- entäpäs punainen viiva?
-- Kuuluvat sen saavan vetää toki akatkin!
-- Valehtelet?
-- Ka käy ite perustelemassa, jos et usko...
-- Enkä käy. Vääräuskoisten kokouksiin minä en mene.
-- Vaan maaliskuussa kuulutaan sinuakin tarvittavan.
-- Kuka?
-- Sepä se soli-sali-ratti!...
Hölmistyi Riika parka taas täydellisesti. Hulluksiko lienee tullut
vai varsin viisaaksi Topi? Ei tahtonut mitenkäänpäin saada selvää.
Aivankuin olisi karahuttanut umpikujaan joka kerta kun mainitsi tuon
oudon sanan.
"Jos sentään vielä jotenkuten koettaisi sen kanssa järkipuheella
selvittäytyä?"
Ja Riika kysyi:
-- Sano nyt hyvä mies, mitä varten vaimoväenkin sinne tulla pitää?
Mitä se hyövää?
Ja vastasi Topi:
-- Näin puhui raatari Kalle kokouksessa: "Viekää terveisiä joka
mökkiin ja kuta matalampi on, sinne viekääkin visusti, että jokainen,
joka on kärsinyt aineellista puutosta, muistakoon tulla äänellänsä
avustamaan köyhäin johtajia ja puolesta-puhujia, niin kaikensorttinen
nuusa tässä maassa loppuu."
-- Nuusa? toisti Riika havahtaen. -- Vai niin sanoi raatari Kalle.
Somastipa se kuulestaa sanoneenkin, jos sinä vain hänet oikein
muistat?
-- Oikein minä muistan..., vakuutti Topi.
-- Menneekö häneeseen muittenkin mökkiläisten akat? kyseli Riika.
-- Aikoilevan kuuluvat. Se kun on semmonen parakraahvi, jotta itekuhi
saa äänensä käyttää, jos uuteen vuoteen mennessä on kerinnyt täyttää
neljäkolmatta vuotta.
-- Vaan minähän täytän kolmeneljättä joulukuussa, huomautti Riika
suutaan longottaen.
-- Kuulut silti saavan punaisen viivan vetää sinäkin, vakuutti Topi.
-- Niin sanoi raatari, kun vartavasten kävin nykäisemässä hihasta ja
tievustin. On se oppinut mies suutari, vaan raatari on oppineempi
näissä lakiasioissa, jatkoi hän: -- Pelottelihan tuo suutari että
saanevatko muka korpiloukkolaiset ensinkään tulla vaaliin, kun eivät
ole ruununveroja makselleet, vaan kun minä rassasin raatarilta
sitäkin asiaa, niin hän neuvoi minua juoksemaan ruununmiesten
puheille ja pyytämään varattomuuden passia. Ja sainhan tuon senkin,
ja kuuluu nimet tulevan rulliin.
Topi ryypiskeli jo kolmatta kupillista. Kuta enemmän hän joi kahvia,
sitä sulemmaksi liukeni hänen kielensä kanta ja kävi helpommaksi
selittää Riikalle asiain todellinen tila.
Jo alkoi Riikakin haistaa, että nykymaailmassa oli tekeillä jotakin
ihmeellistä, sellaista ihmeellistä, mikä pyrki hiipomaan pienenkin
mökin jokapäiväistä elämää. Hyvin se näin äkkiseltä tunnahti oudolta
ja peloittavalta ja mahdottomaltakin uskoa, että köyhällekin kansalle
kuuluttiin tositeolla hommailtavan oikeutta ja elannon parannusta,
mutta täytyihän tuo sentään mielihyvällä uskoa, koskapa niin viisas
mies kuin raatari Kalle ja niin okeva akka kuin suutarin Kunilla
moiset terveiset olivat yli salojen panneet kapulana kiertämään
mökistä mökkiin.
-- Ja jo onkin aika oikeuven jakoon tässäkin pitäjäässä, lopetti Topi
selityksiään: -- on herrat ja porhot tälläkin perukalla ihtevaltiutta
harjoittaneet ja köyhäin kylkiluita kalunneet -- ja lieneekö nuo
ruunun omaisuutta kaikki nämä metätkään, vaikka hostmestarit
niin hokevat; joutaisi minusta halmeeksi ja tervoiksi polttaa ja
tukit puulaakeille kaupata, jotta pienikin tästä pääsisi kiinni
selvään leipään eikä iänikuisesti tarvihteisi tuon petäjänkuoren
kanssa kissanhäntää vetää. Ja lieneekö hyö oikein toestaan Jumalan
valtuuttamia kaikki papitkaan...
-- Älähän nyt. Kävitkö sinä pappilassa? keskeytti Riika yhtäkkiä.
-- En minä kehannut, tunnusti Topi.
-- Hyvä olikin ettet käynyt, sanoi Riika iloisesti. -- Minä unen
semmoisen näin... Ruustinna oli sanovinaan...
Ja Riika alkoi selittää.
-- Heh, heh, naurahti Topi. -- Mitäpä ne akkain unet tienovaa, jospa
omansakin? Vaan kummastipa sinä sentään arvasit nähä. Kuulehan:
otin minä lintukaupan päähän velaksi vähän muutakin kuin sitä
kukkaretonkia -- annahan kun riisun takkini, se oli mulla selässä
pussin pehmikkeenä -- tässä tämä nyt on.
Ihmeellinen, ovela mies oli tosiaankin Topi Romppanen! Hänen
selkäpuoleltaan löytyi paperiin käärittynä mytty ristiraitaista
puserovaatetta sekä toinen mytty ohutta punakukkaista kretonkia,
huikaisevan koreata, niin että se valaisi koko mökin pirtin, kun sitä
pärevalkean valossa leviteltiin ja katseltiin.
Riikan suu oli mennyt leveäksi ja paistoi kuin messinki. Vaikka
arvasikin, niin kysyä piti varalta:
-- Kenelle sinä näitä näin rapiasti? Eihän tästä ristiraitaisesta
pojille housuiksikaan...
-- E-ei, minä meinasin, tunnusti Topi, -- jotta jos saisit hänestä
sinäkin jonkunlaista päällepantavaa sitten kun maaliskuulla
lähettänee sitä punaista viivaa reistaamaan. Ja muutenkin, koska
minäkin nyt sen kokouksen jälkeen nuo so--.
-- Elä sano kun et vielä oikein osaa! koki Riika estää, mutta
itsepäisesti työnsi Topi suustaan uuden voimasanansa:
-- Soli-sali-ratti.
Sitten hän rauhallisesti kaivoi povestaan venäjänlehtimällin ja
vääntäytyi pitkälleen peräpenkille. Selkäydintä näet kolotti... Mutta
Riika puhalsi uuden tulen lieteen ja alkoi keittää tuliaisvelliä.
9
Jospa tämän maailman napa nyt hyvinkin pyyhkäistänee uuteen tervaan,
niin että se alkaa uudella vauhdilla pyöriä hyrrätä ja herkiää
kitkuttamasta, niinkuin on tähän asti kitkuttanut kaiken kansan
kuulten?
Jospa nuo käräjäin käkkyrähäntäiset parakraahvit ja lain paksut
puustavit hyvinkin ruvennevat suojaamaan köyhänkin selkänahkaa eikä
ainoasti varakkaan itramahaa?
Jospa näistäpuoleen sydänmaan tolloillekin nuo onnen tähtöset
alkanevat vilkuttaa pitkän taipalen takaa ja viittoilla mehtäsaunaan
yöpymään, kylmää kiuasta kylkensä suojaksi lämmittämään?
-- Sitä kai se tarkoitti, raatari Kalle...
-- Kuuluu siellä maaliman pääpaikoissa löytyvän ihmisasunnolta
niin komeita ja kirkkaankorskeita, ettei sellaisia unissaankaan
nälkäiset näe; kuuluvat siellä syöskentelevän silavaa ja siirappia
kullankilluvista kupeista hopeisilla lusikoilla, ja juoskentelevan
niin viinisorttisia viinoja, jotta yhden ryypyn hinnalla mökkiläinen
perheensä viikon päivät elättäisi; kuuluu siellä moniaille herroille
heruvan niin äijälti rahan seilejä, jotta ei hyväkään hevonen
liukkaalla kelillä kuormaa perässään junnata jaksaisi; kuuluvat
siellä polteksivan semmoisia turkintupakoita, jotta rupiaman
savun hinnalla nisujauhosäkin jo kauppiaasta hilaisi; kuuluu
siellä rouvasväellä sormet ja peukalot tököttävän niin paksuissa
kullankierukoissa ja rinnukset niin kalliissa kivenkimmellyksissä
ripajavan, jotta niillä kuuluisi elättävän tämän kihlakunnan koko
kansan; ja ryökkynät siellä kuuluvat kylpyjänsä ottavan silkassa
kermassa ja kuorimattomassa maijossa kuin hyttyset viilipytyssä...
-- Niin että jokohan mahtanee siitä semmoisesta elämänkuhinasta loppu
tulla ja rikkahiston rippeet köyhänkin pöksään piristä? -- Sitä kai
se tihtaili raatari Kalle...
Kuuluvat siellä herrat narikoista ostelevan naisen lihaa niinkuin
tukkijätkät amerikanläskiä ja kuulostaapa saavan rikkauksillaan
harjoittaa vaikka minkämoista irstautta, eivätkä kuulu papit eivätkä
pispat semmoisille mitänä voivan, vaan rapialla rahalla kuulutaan
syntisen ruumiskin päällepäätteeksi siunattavan ja sielun raato
taivaaseen kyijittävän, vaikka helevettiinhän ne semmoiset hyvinni
kuskata joutaisi... -- Niin että minä meinaan, jotta mahettaneenko
nyt näistäpuoleen semmoiset räähkärahat kiristää paatuneilta
poikkeen ja lähettää vaivaishoitokassaan? Sitä kai se kaipasi
raatarikin-Kalle...
Ei ole näihen asti köyhän kansan henkeä isossa kunniassa pidetty,
ei se ole ollut paljonkaan korkeampi koiran sielua. Joka polun
käänteessä sitä on sysitty ja syrjätty. Menet manttaalimannun isännän
puheille jauhokiloa lainaksi pyytämään: jo nyrpistää nokkaansa ja
ärhähtää että hään ei muka rupea muutaman mökkiläiskutjuksen tautta
petäjän kuorta vuolemaan. Menet kunnan hallintomiesten pakeille:
sieltä neuvotaan, jotta parasta kun tuommoiset pantaisiin Amerikan
laivaan, jotta pitäjä heistä pääsisi, tai että menkööt ryssille
viinakokiksi. Riennät peninkulmien päähän vallesmannia tapaamaan,
niin vallesmanni laittaa piikansa pirtin puolelle toimittamaan, että
jos on asiamiehiä, niin vuottakoot huomiseen, ei hän nyt jouva, kun
on kaupunnin ruununvouti ja herroja muitai vieraina ja totinjuonti
parhaallaan; vaan aamusella sitten nukkuu puolille päivin ja lähtee
herroja saatolle kirkonkylään ja vielä huutaa jälkiin, että ei
hän nyt mitenkään kerkiä, vaan vasta tuossa iltapuoleen, tai on
hän lähtemässä kalaretkilleen rouvineen ja poikineen ja selittää,
että pitää sitä virkamiehienkin joskus kukkokalaa pyytää, muuten
muka kuolee nälkään. Ja niin jää köyhän ääni kuulematta, köyhän
asiat alulle panematta. Vaan kymmenen lehmän isännille se on hyvin
heltyisä ja vielä kuhtuu totinkin tekoon kamariinsa kun ronttipäälle
sattuu. Ja samanlaisia ovat vosmestarit ja muut ruununherrat,
ei ne ole tietääkseenkään, kun köyhä saatana kartanoon astuu,
lippulakeissa vain kekkasevat ja koneitaan rassailevat, niitä
vesimasinoita mitä hyö lienevät kommelvärkkejä, joilla ne lystäilevät
ja yökauvet kylillä porhuavat ja ruohtiansa järven selillä
rallattavat -- tyhyi!... Herrain verkkoihinpa jo näkyy sotkeutuneen
koulunopettajakin, vaikka herroja muka haukuksii se lörppähuuli,
jotta saisi rahvaan luottamukset lakkariinsa. Höyli tuo on olevinaan
pikkueläjille niinkuin minullekin, vaan ei sitä kauniilla sanoilla
tyhjiä säkkejä täytetä. -- Eikä ne papitkaan sielunasioissa köyhimiä
niin paimentele kuin varakkaita, olen minä toki sen asian iänpitkään
merkille pannut. Kun minutinkaan rippikirjoituksesta myöhästynet,
niin eivätpä taho kehata kirkonkirjojaan enää aukoilla ja Jumalan
näkyviin ristejä tilittää, ja herranehtoollisessa sitten antavat
köyhimmän kurjan vain kieltänsä kalkkiin lipaista, mutta vieressä
nyköttävälle isopartaiselle isännälle kulauttavat kulkkuun tavallisen
markkinaryypyn niin että jo kauas henki haiskahtaa. Kyllähän ne
vähäväkisille saarnaspöntöstä sitä koreinta paikkaa taivaassa
lupailevat, vaan eivätpä sairaan luo hevillä lähe, jos on kaukana,
eikä ole kahvikuppia tievossa eikä hevoskyytiä porrasten eissä
vuottamassa.
-- Niin että kyllä se nyt onkin tuiki tärkeä asia, jotta tästä
säätyerotuksesta loppu tulee meijänkin pitäjäässä. Sitä se
tietystikin se raatarikin tahtoi ja tarkoitti...
Vaan jotta tuota niinkuin Jumala, se Sepaotti, sen uuen vaalilain
perustalla ei enää passaiskaan tän puolen rahvaan vormuntariksi,
niin sitä asian haarukkaa minun järkivähäni hitusen arastelee, jotta
mitenkä tuo oikein mahtanee laatuun luontua ja asioissa sopeutua,
jos semmoinen iso herra pois pukataan valtaistuimelta niijen muihen
herrain völjyssä? Kyllähän se tukkipäällikkö Turkkinen hyvinni joutaa
rökkiinsä saaha, kun mehtäkaupoissa kuuluu kansaa nylkeneen, vaan
erittäin on minun mielestäni tukkihuijari ja erittäin Sepaotti,
taivaan herastuomari. Niinpä häntä tässä vikoilen, jotta jääpi
kirkonkylän suutarin akalta semmoinen herra alas pukkimatta! Lienee
hänellä toki ihmisen luojalla siksi pulmahtia vanhaan virkatoimeensa?
Sitäpä se kai kautta rantain huopaili raatarikin, jotta jääköön
vain isän Jumalan parta koskematta. Vaan ainoasti että hänelle
siivosti huohmautettaisiin, jotta eikö nyt näistäpuoleen passoaisi
hänenkin ruveta köyhän kansan ahväärejä vunteeraamaan ja oorninkiin
tälläämään. Mutta jos tuota niinkuin papit ja opettajat ovat köyhälle
kansalle taivaan valtakunnan salaisuuet väärinpäin selitelleet ja
uskotelleet, jotta runsaammin saisivat maallista elatusta itselleen,
niin pankoonpa herra Sepaotti semmoiset kelvottomat palkkapaimenet
viralta poikkeen taikka, jos ei pane, niin elköön vastaankaan äkiskö,
jos kansa itse viralta panee. Suuremmatkin herrat tässä viralta
pois pantaviksi tulee, niinpä ne sitä kokouspaikassa jo etukäteen
koprailivat. Poliisi Pirhosesta lähtien Helsingin herroihin saakka,
jotka kuuluvat olevan ne rikkaimmat ja laiskimmat -- rotuvaaria
vain kävellä koppasevan kuuluvat, nisupullaa haukkoillen, ne
helesinkiläiset...
Ja ihka uuesta nyt maalimaan maat ja mannut jaettavat ovat ja ruunun
metät annettavat sille, joka heitä enin tarvihteekin ja likinnä
asuu. Mutta verot ja ulosteot köyhältä kansalta koppina poikkeen!
Lapsiluvun mukaan on kunnan avustettava mökkiläisiä, niin että kellä
enin Jumalan luomia, sille enin elämisen neuvoja. Ja atteiki, atteiki
pykätä pitää joka kyläkunnan keskuuteen ja siitä roppeja ilmaiseksi
jakaa on pakko kaikille sairastaville! Joutaa hänessä olla hokmannit
jos koljatitkin saatavissa, kun Jumala milloin tauvin lähettää.
Vaan tiet ja sillastukset ovat laitettavat ruunun kustannuksella,
eipähän tässä ilmankaan elämisestä tolkkua tule rajamailla. Ei ne
siitä maininneet kokouksessa, että minkälaiset tiet, vaan niin minä
meinaan äänestää -- ja kaipa se Riikakin sitä miettii -- jotta oikeat
rautatiet ne olla pitää! Ja tästä Korpiloukon sivuitse on muuan
menemään pantava Venähen Kemiä kohti -- tuosta justiin saunan alite!
Hehhee...
-- Perkunas!
Näin Topi Romppanen näinä päivinä mielessään mietiskeli ja
suunnitteli, laskeskeli ja päässänsä punniskeli milloin metsän
rinnassa tarvispuuta lepisko-kirveellä kilkutellessaan, milloin
rihmapyydyksillään hiihdellessään, syvässä, lumisessa korvessa.
10
Jouluaattona tuprusi vaaran rinteeltä mustan sinervä paksu savu
kohoten pystysuorasti pakkasseijastuvaa taivasta kohti, mutta metsän
korkeuden tasalle kiivettyään läksi pyöriskellen painautumaan
viistoon Venäjälle päin, hitaasti hälveten avaruuteen. Korpiloukon
pieni sauna se siinä oli lämpiämässä, sauhutellen oven täydeltä
karvasta kitkua.
Hameet ruopaistuina ylös paljaisiin polvilumpioihin saakka,
rikkinäiset varsipieksut jaloissaan, kaahlaili emäntä Riika
edestakaisin lumessa saunan ja navetan väliä töitänsä toimitellen.
Ei hän ollut hyvällä tuulella, ei paki pahallakaan, olipahan
vain suomalaisen mökinakan arkipäällä -- tuollaisessa harmaassa
mielen tilassa, mikä on seurauksena päivästä-päivään jatkuvasta
kinnaroimisesta puolinälkäisen, puolialastoman lapsijoukon kanssa.
-- Kyllä tästä taas tulla rätkähtää kaunis joulu, kun ei ole paijan
palttinata päälle panna, purpatti hän yksikseen puhellen, tuntien
välttämätöntä tarvetta purkaa sisuaan, sattuipa toinen kuulijaksi
tahi ei. -- Enkä minä tässä tuota taanuakaan perille asti siivotuksi
saanut noitten kakarain tautta, kun piti kyly lämmitä pannak. Missä
lienee saippuakaan?... Ja senkötähden se ei sieltä kerkiä Topikaan
vesikelkan vetoon! Hyi horna tätä mökkiläisjoukon mehtäelämää! Kuin
märkä rääsy ikään on tässä olenta ja eläntä, syömiset loppumaisillaan
ihmisiltä ja luontokappaleilta, eikö pitäne loppiaiseksi vasikka ja
lampaat järkiään tappaa, mikä niitä luuanvarvuilla hengissä pitää,
ihan tahtovat jyrsiä sormet silpuiksi aina kun navetassa käväisee...
-- Etkö sinä sieltä jo pääse, hönttähousu? Hoi! huutaa huikahutti hän
ylös pihaan, jossa Topi oli kykkysillään navetan kupeella vesikeikan
kaplasta paikoilleen kaputellen.
-- Määhän eiltä, jystä avanto auki! hoilasi Topi eukolleen vastaan.
-- Siellähän se on tuura...
Yksissä he raskasta vesisaavia vetää jutuuttivat saunalle.
Jääsirpaleinen kylmä vesi roiskahti pari kertaa Riikan hameille,
kun hän takaapäin hajareisin varoskeli saavia, Topin kiskoessa
jäätyneestä puuköysijutkosta, selkä köykyssä.
-- Vetele ihmisiksi eläkä siinä...
-- Vetelenhän minä...
He nostivat saavin kynnyksen yli saunaan, josta sakea savupilvi
hulmahti heitä vastaan. Silmänsä viiluiksi kipristäen kumartui
Riika kohentamaan palavaa pesää kiukaassa, jonka moniaat kivet jo
tulipunaisina kuumottivat saunan hämärässä.
-- Vieläkö sinä minnuo tarvihet vai --? kysyi Topi ulkoutuen
savupilven mukana, tikua kurkussansa kakistaen.
-- Mää! tuhahti Riika lyhyeen, ikäänkuin vihoissaan, kiukaan ääreltä.
Topi ei sentään mennyt, vaan jäi kynnyksen eteen.
-- Kuulehan tuota noin...?
-- Hä --?
-- Tulehan ensin poikkeen savusta...
-- Noh --?
-- Että tuota eikö juotaisi niitä kahvinloppuja jo tän'iltana?
Riikan silmät verestivät kuopissaan. Hän yskähti syvälle rintaan asti
ja vastasi:
-- Luntako sitten huomenna höystöksi pannaan?
-- Vaan nythän on aatto... arveli Topi. -- Minua niin himottaa. Ja
kuuluvat muuallai maalimassa herkuttelevan näin jou...
Riikan leuka tutisi ja karkea käsi tapaili kyynelkarpaloa poskelta.
Toisen silmän kyynel oli ehtinyt tipahtaa alas lumeen, jossa se heti
kiteytyi pieneksi jäähelmeksi.
-- Mitä sinä... Riika... ke? kummasteli Topi hämillään.
-- Että kun pitääkin... tämä köyhyys ja nuusa... tuntua ja näkyä...
ihan joka asiassa! vaikeroi vaimo heltyneenä. -- Että kun ei
ole noille lapsirievuille puhasta paitaa joulusaunaan... eikä
sinullekaan...
-- Välttää minulle likainenkin! sanoi aviomies lujasti. -- Elähän
nyt turhia, Riika... Viimeinen kerta kai tämä nyt onkin näissä
puitteissa..., sopersi Topi.
-- Viimeinenkö? takertui vaimo sanaan.
-- Silimääni! vakuutti toinen vannoen.
-- Uskotko sinä sitten siihen maaliman mullerrukseen... meijän
elannon kohalta?
-- Uskon minä... tunnusti Topi.
-- Senkö punaisen viivan turvin?
-- Senpä sen. Ja sen soli-salin-ra...
-- Elä...
Mutta Topin silmäterät kiiluivat niin terävästi ja valkuaiset
välähtelivät melkein peloittavasti aivankuin mies tosiaan olisi
luullut kykenevänsä kumoamaan puolet tämän maailman vääryyksistä.
Riikaankin taas vastoin tahtoa tuulahti jotakin saman uskon ja toivon
tarttumaa.
-- Keitetään vaan, hän virkkoi hetkeksi unohtaen huolensa kipeimmän
kärjen ja viehtyen kuvittelemaan nautintoa kahvin lemussa. Se
viimeinen juonti marraskuulla oli ollut niin hengellisestikin
järkyttävää -- aivankuin mitä satua...
Topi läksi pirtille, mutta Riika jäi lakaisemaan saunan permantoa ja
siivoamaan lauteita. Sauna näytti vähitellen selviytyvän savusta sitä
myöten kuin pitkät tervashalot kiukaassa lohkeilivat siniliekeissä
hehkuviksi hiiliksi.
Päivä jo hämärtyi. Ei sitä kauan ollut kestänytkään tänä vuoden
pimeimpänä aikana, jolloin pohjolan aamu ja ilta ojensivat toisilleen
kylmänkalpeat kätensä ikäänkuin paarilla kantaen päivätärtä hautaan.
Melkein yhtäjaksoista yötä oli koko tämä joulukuu, ja luonnotar
nukkui raskaassa unessa, ainoastaan joka 24 tunnin kuluttua hiukan
raottaen silmiään, joiden ripset näyttivät kiinni jäätyneen...
Topi oli merkillisen kepeällä päällä ja pouhusi sisällä pirtissä,
vuoroin tulipesän ääressä askartaen, vuoroin lasten sotkuja
järjestellen. Kyllä hän näki ja tunsi tämän oman pirttinsä kaiken
surkeuden, lastensa repaleisuuden ja puolinälkäisyyden, ja liiankin
hyvin ymmärsi, miksi Riikan kuoppaisista silmistä äsken tuolla saunan
kynnyksellä oli puristunut kyynelkarpalot ja miksi eukko pyrki
olemaan niin kipperä kieleltään, josta kaikki saivat kärsiä, kyllä
hän kaiken tämän mielessään käsitti, mutta hän katseli ilmiöitä
vähän eri valossa kuin ennen, hänen järkeensä oli iskenyt nujertava
totuus että ihmisen ulkonainen hädänalaisuus ei ollutkaan mikään
elinkautistuomio, vaan että köyhyydestään kärsineen oli pakko päästä
parempaan asemaan ja varmempaan leipään. Tämä muutos oli tapahtuva
semmoisella ihmerymäyksellä, semmoisella tulimmaisen tempauksella,
ettei maailma mokomata ennen ollut aavistanutkaan, ja sen tempauksen
oli toimittava hän, Topi Romppanen, ja lisäksi tuhannen muuta miestä,
samanlaista metsämykrää, ja akkaväki apurina, koskapa uusi laki
kuului sallivan oikeuden kaikille esiin rynnistämään ja ihan keisarin
korvain kuultaviin selittämään, miten mökkilöissä oikein eleltiin.
Ja niitä kuulesti olevan kamalasti paljon matalia majoja tässä
matoisessa maassa ja puutteentuttuja kaupuntipaikatkin kukkuroillaan,
jätkämiestä ja työnorjaa jos jonkinlaista. Tottahan semmoisen
joukon yhteinen mölähdys oli paneva päämiehet, ne raharuhtinaat
korvallisiaan kynsimään. Tottahan semmoisilta herroilta, jotka
eivät tehneet oikeata työtä, täytyi kiristää suolivyöt tiukemmalle
nääntyvän kansan hyväksi?
-- Isä hoi, Vesteri vetää tukasta! kantelee Peata Parpara Raakeli,
mutta Topia eivät semmoiset pikkuseikat tällä haavaa ensinkään kiusaa.
-- Katohan isä, Iita Linta ryösti lapselta leivän! syyttää Sake, joka
tavallisuuden mukaan on kätkyen vartiana äidin ulkona ollessa.
Topi kuulee lasten hälyn ikäänkuin vain puolella korvallaan ja
tuuppaa kirkuvalle uuden leipäpalan imeskeltäväksi.
"Jokainen ihmislapsi tulee äitinsä kohdusta yhtä alastomana tähän
maailmaan, ja ansaitsee yhtä hyvän vaatetuksen, toimeentulon ja
kasvatuksen", kaikuu hänen korvissaan raatari Kallen puhe, josta
hänelle viikko-viikolta on ruvennut mieleenpalautumaan yhä useampia
lauselmia. Ja lisäksi hän muistaa suutarin Kunillan luikauksen
punaisesta laulukirjasta:
"Rahat kansan keräämät
on menneet kaikki konnain kukkaroon!"
Topi nauraa kikahtaa, kun ajattelee, kuinka nasevasti siinä kirjassa
olikin arvattu ilmilausua köyhän kansan mielikarvaus olevia oloja
vastaan. "Jospahan nyt ei kaikkikaan", lauhduttelee hän, "vaan on se
kuitenkin niinkuin naulan päähän lyöty".
Lapset häärivät isänsä ympärillä, kun Topi survoo kahvipapuja
lasipullolla pöytää vasten. Uteliaina he silmillään seuraavat
jokaisen pavun murenemista.
-- Mistä isä on saanut? Mistä suutari on saanut? Mistä kauppamies on
saanut? ahdistavat he kysymyksillään.
-- Onko se makeaa? utelee Petti.
-- Eikös-ss! epää isä. -- Pahalle maistuu!
Tyttö ei näytä uskovan:
-- Anna isä maistaa!
Topi työntää pavun puolikkaan kärttäjän suuhun. Petti ottaa
sukkelasti pavun huuliltaan, tarkastelee sitä hyppysissään kaikilta
puolilta, pistää sitten kielelleen, henkeään pidättäen, imaisee ja --
samassa sylkäisee ulos suustaan.
Toiset lapset ovat seuranneet jännityksissä tätä siukkunsa kokeilua.
-- Ei semmoista syö muut kuin herskapit! tietää Sake kätkyen äärestä.
-- Vaan sokuri on makeaa.
Topi isä on auliilla mielellä. Hän jakaa kullekin lapselle
sokurinokareen, puukollaan jystäen, ja säästää kahvinjuontia varten
vain neljä viisi peukalonpään kokoista palaa. Lapset ovat mielissään
ja maiskuttelevat suitaan.
-- Tulee joulu, puhelee Topi.
-- Mistä se tulee? kummastelevat lapset. -- Hiihtämälläkö se tulee?
Onko se ennen käynyt pirtissä? Sittenkö se vasta tulee kun isä ja
äiti ensin on juonut kahvia?...
Jo työntyi Riikakin sisään pirttiin, kopistellen jäätyneitä
saappaitaan. Ei näyttänyt hän pahakseen panevan, vaikka Topi olikin
lohkonut toisen puolen sokurista lapsille.
-- Pottupuuroakin kai tässä keittää pitää, puheli hän: -- ei kai ne
nuo raukat muuten maarajaan täyteen saa. -- Vaan ei ole paljon mistä
taas pataan paiskata, lisäsi hän, vettä kauhaillen.