porvariluokan puolelta. Köyhän kansan on napisematta täytynyt
kärsiä puutetta ja nälkää ja kuolla kurjuuteen, josta ei kukaan
ole tahtonutkaan pelastaa. Herrat sortajat eivät ole mitään
tietää tahtoneet kansan suurista kärsimyksistä, vaan ovat aina
niille nauraneet ja sanoneet niiden johtuvan vain typeryydestä ja
laiskuudesta. Eikä rehellinen työmies tähän asti ole koskaan saanut
työstään sitä palkkaa, jota on oikeus ja kohtuus vaatia. Pappi on
petollisesti opettanut kirkossa ja rippikoulussa, että näin olla
pitää ja että Jumalalta muka tulee sekä rikkaus että köyhyys. Nyt
tästä perkeleellisestä järjestelmästä, tästä valheen ruhtinaan
vallasta vihdoinkin täytyy tulla loppu. Jokaisen köyhän on pakko
jyrkästi nousta etujansa puolustamaan, omia ihmisoikeuksiansa
vaatimaan. Tämä käy laatuun sillä tavalla, että kaikki köyhät kautta
maan valmistuvat joukossa ensi tuleville valtiopäiville äänestämään
sellaisia edustajia, jotka ajavat ainoastaan köyhälistön asiaa ja
pitävät puolensa varakkaitten luokkien hävyttömyyksiä vastaan.
Koska herrain viime tingassa on ollut pakko antaa valtiollinen
äänioikeus köyhille, niin nyt on näytettävä, että niistä entisistä
herrainpäivistä tehdään oikeat kansan päivät. Nyt on jokaisen köyhän
-- olkoon mies tai nainen -- riennettävä ottamaan selko uudesta
vaalilaista ja jo hyvissä ajoin opittava tuntemaan, mitä merkitsee
köyhälistön vetämä punainen viiva. Sillä tietäkää, rakkaat ystävät ja
toverit, se punainen viiva lähtee Suomen kansan omasta sydänverestä.
Ja niin totta kuin köyhälläkin on Jumala ja herroilla on herra:
tämän punaisen viivan pitää viiltämän kansamme sortajia ytimiin ja
munaskuihin..."
Suutarin akka hykähti hyväksyvästi ja jatkoi lukemistaan kirjoituksen
loppuun asti.
Topin päätä huimasi. Sydän oli ikäänkuin herjennyt tykkimästä.
Tämmöistä puhettapa hän ei vielä elämässään ollut kuullut! Ei ollut
aavistanut, että semmoista sananvapautta koskaan voisi maailmassa
olla olemassakaan, varsinkaan kirjoihin räntättynä. Hän oli ikänsä
päivät luullut, että paperille painettu sana saattoi olla ainoastaan
saarnaa tai jollei varsin saarnaakaan, niin korkeintaan kuvernöörin
kuulutusta, jolla peräänkuulutettiin jotakin suurvarasta tai
maantieryöväriä. Mutta tässä räntissä aivankuin olisi puhellut joku,
joka piti rahvaan puolta ja rohveteerasi ennenkuulumattomia asioita...
Topi katsahti alta kulmainsa, että mitä muut --?
-- Joo! virkkoi isäntä suutari, -- niin on asia. Tänä talvena se
tässäkin kylässä verenkarvainen vetäistään, jotta sutkahtaa!
-- Oikein on asia räntätty, arveli muuan kirkkomiehistäkin. -- Näistä
puolin sitä reistataan.
-- Herrojen selkämuniin asti! toisti suutarin akka käärien
sanomalehden kokoon ja nousten pöydän takaa Topia kättelemään.
Suutari alkoi kaputella vasarallaan samalla puhutellen suopeasti
Topia, joka istui hänen edessään ikkunan pielessä.
-- Kuuluuko sitä mitä?
-- Eihän sitä kummempaa. Talvi tästä taisi tulla. Terveisiä
laitettiin..., äänteli Topi harvakseen ja hillitysti.
Mutta suutarin akka hytkäytti pulleaa mahaansa niin omituisesti uunin
kupeelta, jossa musta kahvipannu näkyi olleen kiehumassa sanomalehden
lukuaikana.
-- Kiitoksia! hän sieltä kimahti. -- Kyllä ne köyhän akan terveiset
paljon painaa, mikäli sen Korpiloukonkin muijan. Vellijauhon
hakuunkos sinä hiihoit?
-- Ka piti..., myönsi Topi hieman arastellen outoa kirkkoväkeä.
-- Arvaahan sen kysymättäkin, mitä varvasta kenkäraja hieroo, ramasi
suutarin akka ja alkoi kaataa kahvia pariin kuppiin, joista kaikki
vuoronperään joivat. Sai Topikin kupposen, varsinkin koska oli sukua
suutarin väelle; tästä sukulaisuudesta tosin ei milloinkaan puhuttu,
vaikka se molemmin puolin tiedettiin.
Kahvia särpiessä ympäri laitain Topi lämminneenä ja ikäänkuin
kesyttyneenä jo kysäisi että:
-- Mitä kirjaa se Kunilla tässä kuului äsken lueksivan?
Johon suutarin akka ehätti vastaamaan että:
-- Eihän se mikään kirja ollut, vaan sanomalehti "Kansan voima", sekä
lupasi antaa Topille pinkan vanhoja numeroita kotiin vietäväksi.
-- Mitäpä minä heillä, esteli Topi kohteliaasti: -- välttää ne
semmoisen mökin seinät paperoimattakin.
Mutta silloin suutari Raappana pärähti lyhkäiseen nauruun ja sanoi
että:
-- No jo sitä sinäkin Topi elät kuin mykrä metässä! Ei se meijän
Kunilla sinulle aviisujaan russakan syötiksi toki tyrkytäkään, vaan
rakuteeratakseen.
Topi oli hämillään. Ei hän tietänyt mitä rakuteeraamisella
tarkoitettiin eikä iljennyt tiedustaa. Oppinutta väkeä näkyi tulleen
tästä suutarin joukosta sitten viime juhannuksen.
-- Vaan hyvinpä hänessä, siinä räntissä, tuntuivat rohveteeraavan
siitä viimeisestä tuomiosta! uskalsi hän sentään huomauttaa. --
Minulla ihan veriä seisottamaan tuppasi, kun tuo Kunilla paasasi.
-- Jopahan on oravakoirakin ketun jälillä! nauroi suutarin akka
leveästi. -- Muistakin tulla kokoukseen!
-- Mikä kokous se on? kysyi Topi neuvottomana.
-- Vai et sinä sitäkään... Ei ole tainnut kapula kiertää
Korpiloukolle asti? No ka: Sepä se sosial-mokraatti!
-- Höö! sanoi Topi tyhmistyneenä.
-- Juu! selitti suutarin akka. -- Se on kauppias Visuliinin pirtissä
tän'iltana kello seitsemän.
-- Höö! pani Topi siivokseen. -- Papitko sitä pitää vai valtesmanni?
-- Eiköss helkkunassa! pärähti suutari. -- Ei sinne toki tohi
lukkarikaan.
-- Vai ei lukkarikaan! toisti Topi yhä enemmän ihmeissään. -- Kekä
sitä sitten pitänee?
-- Raatari Kalle ja minä! ilmoitti suutarin akka juhlallisesti.
-- Höö! pääsi Topilta vielä kolmannen kerran ja sitten hän vasta
alkoi päästä oikein urille oivaltaessaan, että tuo kokous on
tapahtuva samantyylisessä hengessä kuin äskeinen sanomalehden
lukeminen.
Seurasi kotvan vaitiolo. Jurot kirkkomiehet tupruttelivat
venäjänlehtiään niin että puolet pienestä pirtistä oli sakean
savupilven peitossa; suutari ja suutarin akka ryyppivät kahviaan
vieraiden jo juotua; vähän herrahtavammin ne näkyivät osaavan juoda
kuin muut -- eivät särpineet vadilta ympäri laitain. Sanoi suutari
ryyppimisen lomasta:
-- Se on sillä tavalla, kuule Topi, että tulevan maaliskuun 15
päivänä tämä maa ja tämä maailma taitaa tosiaankin kallistua toiselle
kantilleen.
-- Niinpä taitaa, myönsi Topi.
-- Sinäkin saat vetäistä punaisen viivan. Ja Riika myös! säesti
suutarin akka.
-- Vai semmoinen nyt on laki, arveli Topi.
-- Ei pirhana! huomautti suutari. -- Taitaa sentään Topilta ja
Riikalta veren karvainen jäädä riipaisematta. Vai lieneekö maksettu
ruununverot viime vuosilta?
-- Eipä ole tullut maksetuksi, tunnusti Topi.
-- Jääpi sitten vetämättä punainen viiva! tiesi suutari. -- Tunnen
minä sen verran uudet parakraahvit.
-- Vielähän nuo kerkiää selvittää rästit, kuka tahtonee, jyrähti yksi
kirkkomiehistä, katkeran näköinen jätkä.
-- Milläpä köyhä selvittää? penäsi toinen kirkkomies, entinen isäntä,
jolta olivat kaupungin porvareille hävinneet maat ja mannut, talot ja
metsät.
Kolmas kirkkomies tirskautti syljen pitkälle hammastensa lomitse ja
lausui ylenkatseellisesti:
-- Herrain tekemältäpä haisee se uusikin lakilaitelma, koskapa raha
ensin maksaa pitää ennenkuin köyhän ääni kelpaa.
Mutta suutarin akka otti nyt puheenvuoron ja selitti mahtipontisesti:
-- Kyllä nyt vielä tänä talvena täytyy verot suorittaa ja kiskoa raha
vaikka kiven raosta, jotta köyhimmätkin pääsee äänestämään. Vaan
sitten tulevana talvena itse tehdään laki ja nilistetään köyhiltä
verot koppina pois!
-- Noo joo, silläviisin se on justeerattava, myönsi toinen
kirkkomiehistä.
Mutta Topi oli kuunnellut eri mielipiteitä ja ajatellut omaa
kohtaansa ja sitä punaista viivaa. Hän kynsi korvantauksiaan, ja
kylmä hiki kihoili hänen ohimoillaan. Lausahti matalalla äänellä:
-- Olisi minulla linnunraatoja siksi verran jotta parin vuon verojen
tukkeeksi. Vaan mistäpäs sitten vellijauhot --?
-- Tänä talvena täytyy köyhän nakertaa vaikka männynkäpyjä, muuten
jää selvä leipä iäksi saamatta! opetti suutarin akka huiviansa
solmuun sitoen leveän leukansa alle ja tehden lähtöä kylälle.
Kirkkomiehet myös läksivät asioilleen, mikä pappilaan, mikä
vallesmanniin, mikä kunnan esimiehen luo. Topi jäi vielä
tuntikaudeksi suutarin kanssa juttuamaan maan uusista asioista
ja niitä tarkemmin tiedustelemaan. Sitten hänkin työntyi kylän
keskustaan toimituksilleen saatuaan suutarilta viimeisen varoituksen,
että oli välttämättä muistaminen saapua sosiali-mokraattien
perustavaan kokoukseen kello seitsemän illalla.
Topi lupasi pyhästi.
7
Erämaan koko luomakunta sen tuntui tietävän, että Korpiloukon Topi
oli lähtenyt vellijauhon hakuun kaukaiseen kirkonkylään. Metsän
puut siitä keskenään puhelivat suhisten toinen toisensa korvaan:
"Mies on kylässä, mies on kylässä!" Mustapartainen korpikuusi antoi
merkin suon saarekkeessa seisovalle paljaspäiselle petäjävanhukselle,
liikuttaen korviaan: "Tästä hän hiihti, tästä hän hiihti!" "Ja koira
oli matkassa -- se Jysky!" kuiskivat katajapensaat jäniksille, jotka
uutisesta suuresti ilostuivat ja alkoivat heitellä kuperkeikkaa
lumessa, suut ristissä rupatellen: "tänä yönä mennään mökille --
yleinen huviretki mökille!" Kettumikko, metsän pika-airut, loikkasi
yli ladun häntä suorana ja päätti sivumennen kuiskata rajalinjalla
nukkuvan kuninkaan korvaan, että hänen majesteettinsa suvaitkoon
nähdä kauneimmat unensa nyt, sillä seudun ainoa urkkija oli
kirkkomatkalla.
Myös navetassa mökin isännän poissaolo tiedettiin. Ämmikki
oli tyytymätön, että lantakasa takajalkojen takana kasvoi, ja
mullivasikka Kuropatki mylähteli närkästyksissään, kun muka
mielestään sai liian niukasti ravintoa. Emäntä näet aina oli kahta
kitsaampi, kun isäntä milloin oli poissa. Tosin oli suloista
kuvitella päivää, jolloin isäntä koteutuu ja jolloin tavallisesti
navetassakin hiukka herkutellaan -- nuolemalla emännän taikina
jauhoisia käsiä.
Paitsi kissamirriä, joka naukuen ikävöi riitatoveriansa Jyskyä,
näyttivät myös mökin pienemmät huonemiehet, russakat, olevan
tietoisia isännän harvinaisesta poissaolosta. Samana yönä, jona
Topi Topinpoika istui työväenyhdistyksen perustavassa kokouksessa
kirkonkylässä, nämä ruskeatakkiset toverit myös pitivät omaa
kokoustaan Korpiloukon honkaisen pöydän ääressä ja mökinväen
sikinukkuessa ikäänkuin kiihkeästi keskustelivat asioista.
"Toverit", sanoi yksi: "Romppanen on poissa!" "Mutta", huomautti
toinen sarvet pystyssä: "akkansa nukkuu tuossa lattialla".
"Veljet", virkkoi kolmas: "onko täällä mitään syötävää?"
"Ei murun suremaa", ilmoitti neljäs: "silkkaa vettä vain tuossa
tuopissa".
"Mitä mahtaa merkitä että Romppanen on poissa?" kysyi viides.
"Kuolemaa se ennustaa", selitti kuudes: "mökissä ei ole ruokaa".
"Kurjaa väkeä!" huokasi seitsemäs: "eivät kykene edes meitä
elättämään!"
"Sellaisia ovat ihmiset!" arvosteli kahdeksas katkerasti: "He
vihaavat meitä ja tahtovat meidät tappaa."
"Mutta miksi he meitä oikeastaan halveksivat ja vainoovat?" tiedusti
yhdeksäs synkeästi.
"Siksi että meitä pidetään rumina ja iljettävinä ulkomuodoltamme",
tiesi kymmenes.
"Ei suinkaan siksi", väitti yhdestoista vilkkaasti: "vaan siksi
ainoastaan, että nimemme on se mikä on".
"Jos niin on, eikö siis voi muuttaa nimeä?" arveli kahdestoista.
"Sitä ei voi muuttaa niin kauan kun emme voi muuttaa ulkomuotoamme",
vakuutti kolmastoista.
"Mutta miksi jumalan nimessä meidän täytyy kärsiä tätä kaikkea
kurjuutta?" huudahti neljästoista.
"Siksi että olemme siinneet ja syntyneet liasta!" vastasi
viidestoista jylhästi.
Seurasi haikea vaikeneminen. Pitkät, notkeat tuntosarvet vain
heiluivat hurjasti ilmassa ja ohuet siivenalukset värähtelivät
mielenliikutuksesta. Vihdoin -- ikäänkuin -- virkkoi taas yksi
ankarasti:
"Se lika on tullut ihmisistä itsistään."
"Niin", myönsi myös toinen: "heillä siis on meitä kohtaan elättämisen
velvollisuus".
"Nyt minulle selkenee!" huudahti kolmas: "he inhoavat meitä
sentähden, että he meidän olemassa-olossamme näkevät oman kurjuutensa
kuvastuksen".
"Meidän on vain yöllä salaa liikkuminen, jottei heidän silmänsä
koskaan tarvitsisi meitä nähdä!" ehdotti neljäs.
"Se on aina ollut lakejamme, mutta siitä on tehty poikkeuksia",
huomautti viides ja lisäsi vielä: "luulenpa ymmärtäväni sen
inhon, jos ihminen meidät näkisi suuressa laumassa. Hän kiroilisi
kauheasti ja alkaisi meitä survoa kirvespohjalla. Mutta jos se olisi
herrasihminen, niin hän pyörtyisi inhosta ja tulisi pahoinvoivaksi."
"Mitä ovat herrasihmiset?" kysyi kuudes uteliaasti ja juoksi likelle
puhujaa.
"Ne ovat sellaisia ihmisiä, jotka meidät heti myrkyttävät, jos me
heidän taloihinsa tunkeudumme."
"Niin", kertoi seitsemäs: "Kerran minä tein Romppasen eväskontissa
huvimatkan pappilaan, mutta kiitänpä jumalaani, että pääsin ehein
nahoin takaisin. Heti kun hyppäsin ulos kontista, alettiin minua
hurjasti ajaa takaa pitkin sileän kiiltävää lattiaa, jossa jalka
livetti. Juoksin niin paljon kuin jaksoin ja kaarsin takaisin
konttiin, josta eivät enää löytäneet."
"Kutti parahiksi huvimatkailijalle!" pilkkasi kahdeksas: "täällä
eivät yksinäistä koskaan ahdista paitsi silloin kun korvaan sukeltaa.
Täällä saapi juosta vaikka Romppasen housuissa ja vain lapset
vahingossa päälle polkaisevat. Täällä on ikuinen vapaus."
"Ja ikuinen nälkä!" ilkkui yhdeksäs.
"Hiljaa toverit!" keskeytti kymmenes varoittavasti: "akka nousee
juomaan..."
Kaikkien sydämet lakkasivat tykkimästä ja väräyttämättä
tuntosarveakaan jäivät kaikki kuin kiinninaulatut paikoilleen.
Ainoastaan ne, jotka tuopin laidalla istuivat, juoksivat kiireesti
alas pöydälle. Yksi ainoa putosi? hätäyksissään tuopin sisään ja
alkoi vimmatusti uida ympäri puisia rantoja.
Riika emäntä tosiaankin kopeloi pimeässä tuoppia, ryyppäsi pitkään ja
sylkäisi jotakin suustaan.
-- Thyi! kuului ympäri pirttiä niin että kissakin uunilla heräsi
ja sähkötti silmillään. Pikku poikanen kätkyessä alkoi huutaa,
mutta asettui vähitellen kun sai äidiltään rintaa. Riika toimitti
tehtävänsä sytyttämättä pärettä.
Sitten taas vallitsi haudan hiljaisuus pirtissä, ja pienet
ruskeatakkiset uskalsivat jälleen vaihtaa ajatuksiaan.
"Niin kauan kun on vettä ja lämpöä maailmassa, niin kauan ei meidän
uskonlahkomme kuole sukupuuttoon!" lausui eräs toivehikkaasti ja
kiipesi juomaan tuopista.
Muut seurasivat hänen esimerkkiään.
"Veljet ja sisaret", sanoi sitten taas yksi pitäen puhetta
tuopin korvan huipulta: "koska nyt on puolen yön hetki ja olemme
keskustelleet tärkeistä asioista, niin emmeköhän tekisi joukossa
pyhiinvaellusta sille vuorelle, jolla niin monta kertaa ennenkin
olemme elämän salaisuuksia tutkistelleet pimeyden hiljaisina hetkinä".
"Missä se on?" tiedustivat toiset.
"Minä näin tyttölapsen päivällä sitä vetelevän tuohisessa pitkin
lattiaa", ilmoitti joku.
"Aivan oikein", sanoi toinen: "se viruu penkin alla nurkassa".
Ruskeatakkiset rupesivat pitkässä jonossa marssimaan nurkkaan, jossa
iänikuinen, paksu virsikirja virui lattialla, retkottaen keskeltä
auki. Kun heitä oli kerääntynyt sen päälle noin viisikymmentä sielua,
kuiskasi eräs joukosta:
"Ssst! on harvinainen ilmiö, että kirja on auki näin yöllä. Minä olen
ollut huomaavinani, että akka pitää kirjaa arvossa. Tietääkö kuka,
mitä hyvää akka siis tästä löytää?"
"Minä tiedän", ilmoitti joku: "akka lukee tästä lumoavia loitsuja,
silloin kun hänellä on vatsanpuruja. Ja kun hän on lukenut, niin hän
unohtaa nälkänsä."
"Mutta sepä konsti pitäisi meidänkin oppia", esitti toinen: "Eikö
joukossamme löydy yhtään kirjanoppinutta?"
Seinän raosta riensi esiin valkeatakkinen toveri ilmoittaen olevansa
lukutaitoinen. Mutta tuskin oli hän katsahtanut mustaan lehteen, niin
hän pudisti päätänsä ja sanoi:
"Ei käy. Se on latinaa. En ymmärrä latinaista tekstiä!"
"Herrajumala, onko se latinaa?" huokasivat ruskeatakkiset haikeasti.
"Sepä oli suuri vahinko!"
Valkeatakkinen toveri oli puhunut totta. Vanhan virsikirjan lehdellä
paistoi tosiaankin oikea latinankielinen virsi.
Aufer immensam, Deus, aufer iram! j.n.e.
* * * * *
Mutta näkipä Riikakin sinä yönä lyhykäisen, kummallisen unen.
Topi on olevinaan pappilan keittohuoneessa ja pyytää ruustinnalta
kehruuksia Riikalle.
"En minä semmoisille ihmisille anna mitään tienestiä", sanoo
ruustinna vakavasti.
"Ka minkätähen ei?" kysyy Topi.
"Sentähden, että se Topin akka kuuluu kulkevan punakukkaisissa
vaatteissa!" sanoo ruustinna ja lisää: "Mutta lapset alastomina!"
"Se nyt on hävytön hännätön vale, jotta minun akkani punaisissa
kukissa!" kivahtaa Topi.
"Mutta niin vain ihmiset puhuvat", vakuuttaa ruustinna. "Ja puhuvat
ne paljon muutakin teidän väestä."
"Mitä muuta?" tokaisee Topi ja polkaisee vihaisesti jalkaa.
"Sitä että Topi itse kuuluu kieltävän Jeesuksen Kristuksen",
ilmoittaa ruustinna.
Topi rupeaa kauheasti kiroilemaan, noituu ja sylkee niin
jumalattomasti, että ruustinnan täytyy käskeä hänet ulos.
Sitten samassa näkee Riika koko maailman loimottavan punaisenaan,
mutta Topin ääni on kuuluvinaan kuin haudasta:
"Pappilan riihi palaa! Ja palakoon vain!"
Siihen huutoon Riika heräsi eikä enää nähnyt jatkoa uneensa.
-- Minkähän eillä nyt kuvastelee? ajattelee Riika.
8
Tiistai-iltapäivän hämärtäessä, kun Vesteri ja Iita Linta Maria
pitivät vahtia mökin akkunassa, vilahti vihdoinkin jääkukkaisen
lasiruudun lävitse koiran kiekkuroiva häntä ja kohta sen jälkeen
näkyi lounaanpuoleisessa metsänreunassa mies, jonka lapset heti
tunsivat isäkseen.
Topi sieltä hiihteli ylös mäkeä, pienenläntä jauhopussi selässään.
-- Jo tuli Jysky! Äiti hoi! Jo hiihtää isä! huudahtivat lapset
melkein yhteenääneen.
Riika emäntä syöksähti akkunaan kivun kouristus sydänalassa, tähdäten
silmillään tulijaan: "Onko saanut vai ei?" Mutta kun näki pussin
köyristyneessä selässä, niin huoahti ääneen:
-- Armahti luoja vielä tämän erän!
Mutta Sake oli karannut kesken lapsensoudatusta ulos pihalle, Petti
siukku perässään, ja kaahloi paljain jaloin lumessa, jota nyt
kolmisen yön aikoina oli karttunut polviin asti. Pitihän toki olla
isää vastassa. Petti sentään pakeni takaisin pirttiin Jyskyä hellästi
kaulasta halaillen:
-- Aipi siti ressua! aipi siti koeranpoekaa! tyttönen puheli
loppumattomasti hyväillen kotiintunutta koiraa, jonka silmäinvälke
myös ilmaisi hyvää mieltä.
-- Juoksetko pirttiin paleltumasta! huusi isä Topi heti kun havaitsi
Saken pihalla kuuristelemassa, mutta ei poika nyt pahemmin kuin
ennenkään hätäillyt, vaan odotti miehuullisesti, kunnes isä oli hänen
kohdallaan. Sitten hän vasta juosta kipaisi lämpimään punavilkkuvin
varpain, sinertävin poskin.
Topi laski pussin selästään etehisen kynnyspölkylle, irroitti
jalkansa mäystäistä, joihin taipalella oli tekaissut vitsaiset
kannantakaiset, nosti sukset pystyyn seinää vasten, niisti nenänsä
kaikuvasti kintaspeukalopihdillä, tarttui jauhopussiin ja huusi:
-- Aukaskaahan ovi!
Ja niin hän työntyi sisään, ja mökinlapset vaikenivat jännityksestä,
uteliaasti tihdaten pussiin.
Riika huomasi heti että Topin käytöksessä oli jotakin erilaisempaa
kuin ennen... ikäänkuin uusi ryhti...
Aviopuolisot eivät kätelleet toisiaan, välttihän tuo hyvänpäivän
sanonta silmäniskullakin. Kotvaan ei kukaan pirtissä ääntä
päästänyt, ainoastaan pikku Piri porahteli kätkyessä... Vihdoin Topi
juhlallisesti komensi:
-- Ota-hae pannu ja pistä tulelle!
Välähtivät Riikan silmät kuopissaan ja kieli suussa loksahti
kuuluvasti:
-- Onko sulla kahvit?
-- Lie heitä pariksi kertaa: täksi ja jouluksi. Ja lisäsi: --
Suutarin Kunilla valmista työnsi ruuttiin. Terveisiä laittoi...
-- Kiitoksia! sanoi Riika ajatellen kuitenkin enemmän kahvia kuin
terveisiä. -- Antoiko se sokeria?
-- Ite otin puojista, hilkun eistä, vastasi Topi aukoen eväspussin
suuta.
Riika alkoi touhuta kuin tulisella kekäleellä ajettu, hän lennähytti
tervaksiset pilkkeet pesään, koppasi pikimustan pannun piilostaan,
kaataa huiskahutti vettä pahkakauhalla -- kaikki muutamassa
kädenkäänteessä. Polttava himo oli äkkiä ruvennut kirvelemään hänen
vatsanpohjaansa, makea vesi kihoili jo edeltäpäin kurkussa, kun
varmasti _tiesi_ saavansa kahvia.
-- Vieläkö sulle mitä muuta kuuluu?...
Mutta ei ollut Topi kuulevinaankaan. Kovinpa se nyt olikin ylevä...
Riikan olisi mieli tehnyt itsensä kopeloida eväspussin suuta,
jotta oliko siellä se punakukka-retonki ja muut asiat... "Vaan
kyllä se kaiken kertoo ja selvittää, jahka tässä kahvi kiehahtaa",
päätteli hän ja kun sai Topilta paperitötterön käsiinsä, niin iski
poltettuihin papuihin kiinni kuin havukka pikkulintuihin, ja musersi
toisen puolen annoksesta muutamassa silmänräpäyksessä hallin potelia
pyörittämällä pöytää vasten, sillä tätä jauhamiskeinoa oli ennenkin
käytetty myllyn asemesta. Sitten yhteenkyytiin surautti surveet
pannuun, jossa pintavesi jo iloisesti kupluili.
Ja ihana kahvin haju täytti pian tuon pienen erämaisen töllin, pannen
kidutetut makuhermot kummasti kutajamaan...
Mutta olivatpa lapsukaisetkin saaneet isältään pompoolia, joita
Topi heille oli tuonut kauppiaasta viidellä pennillä tuliaisiksi,
huolimatta siitä, että suutari oli tietänyt sanoa moista tavaraa
epäterveelliseksi.
Epäterveellisyyden punnitseminen ei kuulunut köyhimmille -- pääasia
oli, että pienet räkänenätkin joskus saivat räiskähdellä tämän
maailman hyvästä. Ja niin tekivät Topin lapset tänäpäivänä, namuja
saatuansa...
Mutta Topi itse ja hänen vaimonsa Riika nautitsivat mustanväkevää
kahvia hehkuvan lieden äärellä, ja kierähtivätpä kyyneleet mökin
emännän kuoppaisiin silmiin, kun hän ensimmäisen kupposen oli
kurkkuunsa valanut. Jessus sentään, kuinka teki hyvää sydämyksille!
Sai olla vaikka viisi reväisintä irti -- tällä voiteella meni
varmasti paikoilleen.
Mutta Topin ryppyisessä otsassa karkeli joku syvällinen ajatus, josta
hän ei tietänyt, että mitenkä sen vaimolleen ilmaista. Vihdoin hän
painokkaasti sanahti:
-- Olin minä kokouksessa.
Ja katsahti Riikaan altakulmain, että minkä vaikutuksen tämä
tiedonanto eukkoon teki? Mutta Riika hörppäili kahvia ja hymähti:
-- Yhyy.
Ajatteli akka näet punakukka-retonkiansa. Topi oli tovin tuppisuuna,
mutta toista kupillista särpiessään tokaisi lisäksi:
-- Kyllä nyt taitaa herroilta housut revetä... tässä maassa.
-- Hääh? kysyi Riika ja pysähtyi ryyppimästä.
-- Se näes... tuota... oli se..., selitti Topi.
-- Mikä niin? ihmetteli Riika
-- Ka se... mitenkä hyö häntä..., sopersi mies.
-- Etkö sinä osaa sanoa? ahdisti vaimo.
-- Soli-sali-ratti! tömähti Topi ja katsoi Riikaa vasten naamaa,
jotta eiköhän se akka nyt ala kunnioituksesta vavista semmoisen
mahtavan asian edessä.
Ja tosiaankin: Riikalta jäi suu auki kuin leivinuuni ja kahvivati
näytti tärisevän kämmenissä. Topi oli kuin seitsemännen taivaan
korkeudessa!
-- Missä kokouksessa sinä siellä olit?
-- Visuliinin pirtissä.
-- Öhöö, sanoi Riika luullen pääsevänsä jäljille. -- Kuka sitä piti?
-- Raatari Kalle ja suutarin Kunilla, selitti mies.
-- Raatari-suutari! puhutko sinä oikein täyvessä tolkussasi?
-- Kyllä minä järilläni olen, kunhan vain sinä pysynet! vakuutti
Topi korkeamielisesti ja ryysti pitkän ryypyn kahvia, joka näytti
imeytyvän hänen kurkkupartansa sisään ikäänkuin vesi pesusieneen.
-- Keitä siellä muita oli? tiedusti Riika.
-- Jätkämiehiä vain oli, vastasi Topi.
-- Eikö ollut lukkariakaan?
-- Ei ollut lukkareita!
-- Eikäkö veisattu? tarkisteli Riika.
-- Veisasi raatari Kalle ja suutarin akka... punaisesta virsikirjasta
veisata lurittelivat, selitti Topi.
-- Tottako sinä puhut?
-- Mitäpä minä häntä valehtelemaan!
Riikan ihan hiki tuppasi kainalokuoppiin. Ei ymmärtänyt, että missä
hulluin hoijakassa Topi siellä kirkonkylässä oli kolunnut.
-- Näitäkö ne meijän virsiä tuntuivat veisaavan? hän taas kysyi.
-- Ei ne näitä lut-heruksia, muita ne oli, ilmoitti Topi.
-- Herra jessus! huudahti Riika kauhuissaan muistaen kammottavaa
unennäköänsä Topista ja ruustinnan keskustelusta.
Mutta Topi selitteli ylen vakavasti:
-- Intteri naaliksi se raatari Kalle niitä lauluja nimitteli.