PUNAINEN VIIVA
Kirj.
Ilmari Kianto
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1909.
1
Mikä ääretön hiljaisuus vallitsikaan erämaassa! Koko luonto ikäänkuin
pidätti hengitystään odottaessaan hetkeä, jona taivas suvaitsisi
peittää sen alastomana värisevän ruumiin lumen pehmoisiin untuviin.
Yöt-päivät oli roudan herra kopristellut maaemon rintoja, tunkeutunut
yhä syvemmälle sydämyksiä kohti, jäädyttänyt sykkivät suonet ja
sulina läikehtivät nesteet. Kivikoviksi jähmettyneet olivat äsken
vielä vetelinä hyllyneet suot sekä rimmet, ja tuonoin tuulessa
karehtivat korpilammet tuijottivat nyt kylmänloistavina kuni
käärmeensilmät. Satavuotisten petäjävanhusten paljaat käsivarret
olivat nekin kangistuneet, ja ainoastaan korkeimpien kuusten
naavaiset parrat häilähtelivät ilmavirtojen virissä.
Kaikki oli kohvettunutta; sammal ja jäkälä lepäsivät äänettömässä
kaihon syleilyssä myöhäsyksyn viimeisenä päivänä.
Näytti kuin korven kaikki eläimetkin tänä päivänä olisivat aristuneet
liikkumaan, luonnollisia tehtäviään toimittamaan. Raskaat maalinnut
olivat paenneet likemmäksi ihmisten asuma-aloja, vesilinnut ja
laululintuset olivat matkustaneet kauas etelään, laihalauluiset,
talveen tuomitut pikkulinnut lymyilivät suruisina puiden pimennoissa;
harakka ei uskaltanut ääneen nauraa, tikka ei takoa, kuuskelainen
ei kujeilla. Ketut loikoivat luolissaan ikäänkuin rokulia pitäen,
jänikset kyyköttivät peloissaan sakeimmissa näreiköissä kauhistuneina
ajatellen mahdollisuutta että joku järkevä olento voisi nähdä
heidän valkoisina paistavat takapuolensa... Kärpät kurkistelivat
kiviröykkiöistään, mutta eivät hirvinneet ryöstöretkilleen. Tänä
ankaran aavistuksen päivänä ei vikkelä metsähiirikään rohjennut
lähteä liikkeelle puunjuuren alta; se kuunteli vain, kuinka
kaikki sen ympärillä pysyttelivät hiljaa, ja se muisteli, kuinka
sisiliskot ja sammakot jo aikaa sitten olivat sille toivottaneet
hyvää yötä painautuessaan nukkumaan louhikoiden ja lahokantojen
syvimpiin sokkeloihin. Ja se ymmärsi, ettei hilpeä oravakaan tänä
päivänä askaroinut ulkotöissään, vaan, kuten aavistaa sopi, torkkui
huolellisesti tilkityssä yliskamarissaan, kävyn kerkkä suussa...
Tosiaankin -- pyhänkammottava oli erämainen hiljaisuus.
Mutta äkkiä, silloin kun vähin aavisti, vihlaisi ilmaa outo ääni,
niin läpitunkeva, että kaikki ne pienet luomakunnan jäsenet, jotka
makasivat tainnoksissa maan povessa, vaistomaisesti vavahtivat, ja
kuusen rosossa uinuva pöllö oli vähällä pudota maahan, ja puron
kaltaalla vahtiva saukko tyrmistyneenä sukelsi jään alle. Koko
luomakunta oli kaksinkertaisesti kauhistuksissaan. Se ääni kantautui
neljänneksien päähän kaikille ilmansuunnille, mutta heti senjälkeen
seurasi ryskettä, ikäänkuin kokonaisia kantoja olisi kiskaistu
ylös maan rehkosta, tai joku puu romahtanut alas kankaalle. Kuului
kummallista murinaa, ähkäilevää huohotusta ja routaisen maankamaran
kuminaa, kun raskas olento astahteli salolla.
Karhu, metsänkuningas se oli.
Jo viikkokauden se oli samonnut läpi korpien hiljakseen palaillen
kesäisiltä laitumiltaan ja suunnaten kulkunsa itäpohjoista kohti.
Luonnon kaameahko hiljaisuus oli kiukustuttanut petoa. Se oli kai
tahtonut osoittaa mieltään kuulemalla oman äänensä kajahduksen
kaukaisista vaaroista ja tuntemalla oman jättiläisvoiman jäsenissään.
Vielä pari korvapuustia puunpökkelöille -- ja se rauhoittui, kiipesi
peuranjäkäläiselle harjanteelle ja pysähtyi tarkastamaan ympäristöään.
Salovaltakunnan kunnioitettava majesteetti -- siinä hän seisoi
kaikessa komeudessaan. Leveärinta, pörhökarva, kimaltelevainen kuin
aamuinen huude. Olisi luullut, ettei peto pienillä hiirensilmillään
mitään huomaa, mutta jo parilla katsauksella, parilla pärskähtävällä,
irvistävällä ilman haistolla oli se oivaltanut, mihin paikkaan
se nyt oli saapunut. "Vai niin", näytti se itsekseen tuumivan.
"Tämä on Kolkan kangas. Ja lampi, joka tuolta alangosta hohtaa,
on Seitsenahvenisen lampi. Eikä tästä enää ole kaukana valtioiden
rajalinja, jonka poikki matkani kulkee."
Karhu hieraisi silmäkulmiaan ja haukotteli niin että imelä vesi
kihahti kitaan. Sitten se rupesi tuijottamaan tulenkeltaista haavan
lehteä, joka oli jäänyt yksikseen matalaan puuhun heikosti heijumaan
kangistuneessa kannassa.
"Kesä on mennyt!..."
Aivankuin olisi se saanut itsensä kiinni sopimattomissa haaveiluissa,
joita niin vanhan uroskarhun jo tuli osata hävetä, se mörähti. Mutta
tuo vähäpätöinen haavanlehti oli sen mieleen juohtanut jotakin.
"Nyt muistan selvästi", se ikäänkuin mietiskeli. "Tämä paikka on
nuoruuteni hulluuden pyhäkkö. Tässä paikassa olen painanut päähäni
viisauden kruunun. Silloin oli kevätkesä. Saavuin ensi kertaa
Suomeen. Karjalan kallioluolissa oli emoni minulle kertoillut
kaskuja kalisevakaulaisista otuksista, joita muka piileksi Suomen
saloilla ja joiden vatsanalukset muka maistuivat makealle. Olin
pitänyt noita emoni seikkailuja satuina, mutta samottuani rajan yli
-- oitis, tuolla lammen notkossa kyhnäili ihmeellinen elukka, jolla
oli kalisevainen kaulassa. Hämmästyin hyvänpäiväisesti, samalla kun
tunsin outoa himoa. Kuulostin kummallista kalkatusta kallella-korvin,
sitten kiljaisin minkä kurkusta lähti ja kirmaisin kohti. En
tiedä, miten kaikki oikein tapahtuikaan. Kirjokinttu oli tarttunut
takajaloistaan rommakkoon, siinä sen yllätin. Sivelin kämmenellä
valkoista selkää. Laiha ronkale, mutta utareet kuin hunajaa -- totta
oli emoni haastellut.
"Kyllikseni herkuteltuani tuli minulle jollakin tavoin paha olla.
Minua kammotti varsinkin se kalisevainen. Kiskaisin sen irti elukan
kaulasta ja paiskasin menemään. Se lensi korkeassa kaaressa ja
pudota molskahti rämähtäen lampeen. Mutta sittenkin oli minun paha
olla. En saanut rauhaa ennenkuin olin haudannut haaskan kokonaan
sammalien sisään. Mutta en raahtinut siitä luopuakaan. Päätin jäädä
pariksi päivää lähettyville uutta nälkää odottamaan, nauttiakseni
vielä kerran sitä ihmeellistä herkkua. Kun toisena yönä lähestyin
haaskaa, olin tuntevinani sieraimissani vihollista hajua. Mutta minua
himottivat udarten hienot kalvot -- marssin eteenpäin -- nuoruus
ja hulluus. Yhtäkkiä havaitsin, että ylhäällä petäjässä, joka oli
haaskan vieressä, jotakin liikahti. Lintuko? Oravako? Kavahdin
takajaloilleni tutkiakseni tarkemmin... Samalla kuului räikkyvä
pamahdus, ja toisessa takajalassani tuntui outo napsahdus. Minä
ärjäisin hirveästi, hirveästi, käännyin pois ja pakenin peninkulmien
taakse. Siitä alkaen on ukkovarpaani ollut hieman kipeä. Mutta siitä
alkaen olen myös kanneksinut viisauden kruunua päässäni."
Peto ähkähti, paiskasi vielä pari kantoa kumoon ja läksi tallustamaan
edelleen. Korpi koleasti ryskähteli, manner kumahteli, risut ja
murrot ritisten taipuilivat. Oravalta putosi käpy suusta, kivikon
raosta kurkistelevan kärpän päätä pakkasi pyörryttämään -- koko
luonto vapisi.
Mutta raskaana riippui taivas sinä päivänä väkevän pedonkin päällä,
ja koko ilmapiiri pimeili uhkaavaisesti. Herpaiseva painostus oli
vallannut vaeltavan otson, ja taistellen unetusta vastaan se raahasi
raajojaan. Vaistomaisesti se osasi oijustaa yli kovettuneiden
rämeiden, kiivetä kuin unissakulkija ylös vaarallisia kallioseinämiä
ja lasketella alas jyrkkiä töyräitä. Joskus se nauraa murmatteli
omille kuperkeikoilleen, mutta toisinaan ikäänkuin synkästi kirosi,
kun satutti itsensä liian kipeästi pahki paasia tai petäjän kylkiä.
Huohottaen ja uuvuksissa se saapui rajalinjalle.
Rajalinja aukesi leveänä hakkauksena pohjoiseen ja etelään päin.
Jykeviä kantoja törrötti niin pitkälti kuin silmä kantoi rajankäynnin
päivinä alasromautettujen puiden lomassa. Vain siellä-täällä näkyi
nuoren, nousevan metsän alkua.
Kontio oli seisahtunut keskelle rajalinjaa, tunnusteli ilmaa
sieraimillaan ja näytti syvästi hautovan jotakin asiaa aivokopassaan.
"Esi-isäin pyhä tahto on -- talvehtiminen syntymäseuduilla. Mutta
tästä karttuu vielä seitsemisen peninkulmaa sinne. Valkoinen katto
voi tuossa paikassa pudota niskaani. Tekisinköhän rikoksen, jos
jäisinkin tähän --?"
Karhu käänsihen pohjoista kohti ja alkoi hitaasti käämerehtiä pitkin
rajalinjaa. Se hautoi yhä ovelampia ajatuksia:
"Alkaa olla vaarallista näin myöhään -- sinne asti... Siellä Simanat,
siellä Ontreit ja Hovatat heti hiihtelemään jälkiäni, jotka jo
huomenna voivat näkyä. Ei ole hauskaa joutua kierrokseen. Kesken unta
makeaa äkkiä seiväs kylkeesi pistää, hurtat kinttuihin karkaavat,
kärhentelevät, siinä tuliluikut, siinä keihäät, siinä pertuskat
ja ukkoloita viisin-kuusin, pitkäpartaisia pakanoita. Niillä on
iänikuista kaunaa. Ei ole hyvä mennä. -- Mutta jos tähän asetun, kuka
kuolevainen arvaa mesikämmentä rajalinjalta etsiä? Sivu suihkivat
niin että nakrattaa!"
Karhua jo edeltäpäin hykäytti. Tuhannen kepposta se jo oli ihmisille
tehnyt. Viekkaus viekkautta vastaan. Mikäs auttoi! Sen, jolle vuosien
vieriessä oli karttunut omalletunnolleen viitisenkymmentä lehmää,
seitsemisenkymmentä lammasta ja tusinan verran nuorta hevosta, sen
täytyi jo jotakin uhmaten uskaltaa.
Peto haistoi vielä kerran ilmaa, tirkisti taivasta ja höhähti.
Irvisteli ja haukotteli yhtaikaa.
"Näin sen siis päätän -- ja jumala esi-isieni sieluja siunatkoon!"
Peto nousi kuusta vasten ja söi viimeiseksi ravinnokseen aimo
annoksen pihkaa. Näin oli säädetty karhujen pyhissä säännöissä.
Senjälkeen alkoi peto silmillään etsiä mukavinta makuupaikkaa. Sattui
siinä linjalla löytymään vanhan muurahaiskeon pohja, jonka ympärille
oli kasvettunut tiheähkö näreikkö. Ei tarvinnut muuta kuin kaivaa
pohjaa pidemmäksi, kasata hieno risukko peitoksi selkäpuolelle...
"Vältti!"
Siihen karhu paneutui, pää päin pohjoista. Tästä saattoi vahtia
kummallekin puolelle sekä itään että länteen. Etelän imelät tuulet
saivat vapaasti pyyhkiä ylitse... Hyvä olisi tässä urohon olla,
kaunis köllöttää...
Hämäryys oli muuttunut täydelliseksi pimeydeksi. Korpi kohahteli
molemmin puolin linjaa -- Suomen ja Vienan yhteissoittelo.
Karhu imaisi käpälätään, huoahti syvään, ummisti silmänsä ja nukahti
pian.
Lumihiutaleet tanssivat ilmassa. Kuni valkoiset perhoset ne
piirittivät uinuvaa kuningasta. Jotkut istahtivat rohkeasti kuninkaan
selkäänkin...
Aamun valjetessa koko erämaa kauttaaltaan oli lumen peitossa.
Pakkanen rasahteli puissa.
Makaava peto havaitsi talvisen valonhohteen puolella silmällään,
tuhahti tyytyväisesti, korjasi vuodettaan ja vaipui pitkään,
kuolemanraskaaseen uneen. Ainoastaan pää jäi näkymään pesän suulta...
2
Mökin nimi oli Korpiloukko. Se kyykötti kuin musta kivi valtavalla
vaaralla, josta näköalat avaralti aukeilivat luoteeseen, koilliseen
ja varsinkin vesietelään, mutta lounaan puoleista silmänsiintoa
rajoitti vielä korkeampi ylänne, jota vanhalta hokemalta sanottiin
Hiisivaaraksi. Syvällä norossa, pari kivenheittoa mökiltä, lekotti
nimetön lampare, mutta Seitsenahvenisen isommalle lammelle oli
neljänneksen taival. Rajalinjalle arvioitiin neljä venäjänvirstaa ja
rapia päälle, kuten rahvaan mitta sen määritteli. Raakoja rämeitä
ja kuolemanalakuloisia aukeita soita levisi eri suuntiin, mutta
paikkapaikoin maan-kovilla kasvoi aivankuin uhalla solskeita,
korkeita koivikoita, vieläpä lenseitä lepikoltakin yksityisten
havumetsien helmoissa. Korpinotkossa, jossa kevätaikoina porisi puro,
kasvoi sarja hoikkavartisia pihlajoita, tuomia ja raitoja. Kataja
rehenteli itsepäisesti missä tahtoi, uskaltamatta sentään urheilemaan
sinne, jossa viheliäinen vaivaiskoivu värjötteli.
Mökki oli hyvin yksinäinen; lähin ihmisasunto, toinen torpan röttelö,
murjotti puolen peninkulman päässä suuren suon takalistossa, mutta
ensimmäiselle Vienan puoleiselle pirtille venähti taivalta kokonaista
kaksi peninkulmaa. Suomen kirkonkylään taas karttui niin pitkälti
polkuja, ettei vielä ilmoisna ikänä oltu kuultu kirkonkellon kuminaa
pyhäaamuina, ei tyynimpinä kesälämpöisinäkään, silloin kun ihmiskorva
jo kaukaa erottaa pienten hyönteistenkin surinan metsässä. Vanhat
hokivat tätä kirkkomatkaa viideksitoista neljännekseksi, mutta
nuoret arvailivat neljää täyttä peninkulmaa, käskivätpä vielä
siihenkin lisätä "rapian päälle". Kukapa koskaan noita taipaleita oli
laillisesti tarkistanut? --
Korpiloukon mökinisännän nimi oli Topi Topinpoika Romppanen --
hänen vaimonsa nimi Riika. Samoinkuin Topilla oli säädyllisempikin
nimenmuoto, nimittäin Tobias ässän ja pehmeän peen kanssa,
samoin kuului vaimonkin nimi täyteläisimpänään: Retriika
Euphrosyyne Saarantytär Juntunen. Näitä hienompia nimiä ei
koskaan turhaanlausuttu arkielämän hyörinässä, vaan ne vedettiin
esiin ainoastaan juhlatilaisuuksissa, kuten henkipanossa,
rokonistutuksessa ja rippikirjoituksessa. Kyllähän oikeastaan Riika
alkujaan oli toivonut juhlanimen käyttöä keskinäisessäkin elämässä
ja morsiamena ollessaan nykäissyt Topia hihasta muistuttamalla
että "sano sinä viinimmästi", mutta kun Topi oli yrittänyt, niin
kielenkanta aina oli kangertanut: Retriikasta oli väkistenkin
tullut Returiikka ja Euphrosyyne katkennut kahtia ja muutenkin
niin rumasti karskahtanut, jotta toisen oli ollut pakko luopua
mielihalustaan. Eihän ne nuo miehen-kämpyrät, sydänmaan tollot,
mitään ymmärtäneet maailman hienouksista -- hän, Riika, oli ollut
kerran heinäkasakkana lukkarissakin ja silloin sattunut kuulemaan
kuinka koreasti herrasväet siellä puhelivat. "Takku miukast, nella
venni, jaska vunteera, tak tak!" Niin olivat livertäneet kuin
rastaat helluntaiyönä. Mutta kaikki se koreus ja hauskuus oli
iäksi kadotettu, kun joutui Topille vaimoksi. Luontainen kaiho
herrahtavampiin kielenkäänteisiin oli sentään jäänyt kytemään Riikan
sydämeen vielä mökkiläisen vaimonakin. Kun ensimmäinen lapsi oli
saatu, oli sen nimestä näet noussut pientä sanaharkkaa, sillä äiti
oli tahtonut tehdä Rans-Petterin, mutta isä oli penännyt panevansa
raamatullisen nimen Sakeus, mikä toki oli joutunutkin pojalle, jota
nyt Sakeksi sanottiin. Isä Topiaksessa, itsepäisesti vaatiessaan
ristimäksi Sakeusta, oli arvattavasti hautunut sangen syvällinen
aivoitus esikoisensa tulevaisuudesta. "Sakeus, astu nopeasti alas
puusta" oli ainoa pyhä parsi, mikä hänen muistiinsa oli rippikoulusta
jäänyt. -- Toiselle lapselle, joka myös oli poikalapsi, oli Riika
ehdottanut nimeksi Helanteria, mutta Topi oli ollut siksi tolkun
miestä, että oli tietänyt eukolleen suomentaa, ettei Helanteri oikein
soveltunut ristimänimeksi, hän kun kerran nuorra miessä Kajaanin
markkinoilla muisti myöneensä pari siipioravan nahkaa samannimiselle
herralle, jolla siis Helanteri näytti olleen heimonimenä aivankuin
hänellä Romppanen tai rovastilla Nuurperi.
"Toisinaan vielä sakottavat", oli hän Riikaa peloitellut. Riika oli
silloin haikeasti huokaissut ja tyytynyt nimeen Sylvesteri, jota Topi
oli väittänyt yhtä koreaksi nimeksi kuin Helanteria. Tätä poikaa
sanottiin siis Vesteriksi. Kolmas lapsista oli onneksi sattunut
syntymään tyttönä, ja silloin isä Topilta oli nimenvalintavalta
loppunut. Kannesta kanteen oli äiti Riika allakan lehdet sormiellut,
tavaillut ristiin-rastiin ja vihdoin ristittää ropsahuttanut
tyttösensä kolmelle vieraalle nimelle: Peata Parpara Raakeli.
"Saakeli!" oli Topi kirahtanut, mutta silloin oli ollut jo myöhäistä.
Petiksi tyttöä vain sentään kotioloissa nimitettiin. Neljännelle
lapsukaiselle, joka myös syntyi tyttönä, valtasi Riika niinikään
omakeksimänsä valikoiman: Iita Linta Maria, joka nimi isänkin
mielestä oli näppärä, tyttö kun muutenkin äännähteli kuin mikä
tilttakerttu metsässä. Viidennen lapsen nimenä keimaili Pirjeri, ja
Piriksi pojanpulikkaa hoettiin. Tämä nimeämä ei ollut isän paremmin
kuin äidinkään keksimä, vaan oli siepattu pitäjän ruustinnalta,
joka kuului naapurin Tiinalle kertoneen Birger poikansa olevan
kaukana maailmalla siinä hosmestarein koulussa. Mitenkä lieneekään
sekä Topille että Riikalle pöllähtänyt päähän, että jospa heidänkin
pojastaan vielä tulisi hosmestari!
Siinäpä olivatkin Korpiloukon kaikki lapset toistaiseksi, ei ollut
Topin mielestä kiroluku, vaikka vielä tulisi kuudeskin; "harvoin
riihi tyhjänä paloi".
Mutta perheeseen liittyivät likeisesti kotieläimetkin.
Mökin koiran nimi oli Jysky ja oli se ihmeesti isäntänsä
näköön. Silmäin ilme ja käytöksen tyyli olivat hämmästyttävästi
yhteenvivahtavaiset. Jokainen, joka sattui näkemään koiran ja
entuudesta tunsi Korpiloukon Topin, saattoi varmasti päättää, ettei
sennäköinen pörhöpää pystykorva, pihkanokka, voinut olla kenenkään
muun kuin Korpiloukon Topin koira. Mökin kissa puolestaan ei ollut
erikoisesti emäntänsä näköinen. Mutta nimenannossa oli emännän sana
taas paljon painanut puntarissa. Mirrin nimi, valehtelematta sanoen,
oli näet Ranstakka, minkä merkillisen helkäyksen Retriika Euphrosyyne
muisti kerran kuulleensa vanhan valtesmannivainaan piialta.
Ranstakka oli karvaltaan parranpunerva, silmät tulikivenkeltaiset.
Mökin ainokaisen lehmän nimi oli talonpoikaistyyliin Ämmikki,
mutta pienelle mullivasikalle oli isä Topi paiskannut korkonimeksi
Kurapatki, mikä varsinkin lasten mielestä oli maailman lystikkäin
sutkaus. "Kurapotkuksi" he jukuripäätä karsinan raosta härnäilivät ja
hyväilivät. Mullikan nimeä ei Topi sentään ihan omasta päästään ollut
keksinyt, vaan oli sen sattunut kuulemaan takavuosina kirkkovenheessä
soutaessaan vanhalta kiertokoulumestarilta, joka värisevällä äänellä
oli haastellut hirmuisista veritöistä Japanin sodassa. -- Pientä
karjaa oli mökillä nelisen nuppapäätä, mutta oinasta mainittiin aina
vain pässiksi ja lampaita "testepiioiksi" silloin kun niitä rualle
maaniteltiin.
Siinä pikku mökin koko asujamisto ja piteet. Oli toki ennen ollut
hevoskopukkakin, kolmellakymmenelläviidellä markalla ostettu,
mutta oli ruunarukka sortunut surkealla kuolemalla. Se näet oli
kesäkuumalla kaahliessaan tarttunut lammen liejuun ja siitä löydetty
vasta monen päivän perästä, kun jalat jo olivat mätäturrina ja
viimeinen henkitore ruumiissa -- heti oli lopettaa täytynyt eikä oltu
saatu nahkaakaan nyletyksi kunnolla. Ensimmäisen lehmän oli vuotta
yhdeksisen takaisinpäin mörkö tappanut, ja lammaskatraastakin oli
sama peto aivan viime suvina raiskannut kolme yhteen rysyyn ja niin
ahnaasti syönyt, että vain vähän villan tumpuja oli jäänyt mättäille,
mutta ei luunsuremaakaan velliksi.
Kovaa oli elämä erämailla!
3
Köyhien salolaisten sisäisiä kärsimyksiä ei moni ison maailman
ihminen arvata taida. Jos on olemassa kaikkitietävä olento, hänpä
ne siis yksin tuntee, ehkä ei kenellekään ilmoita. Osakkaampien
pilanteko saattaa joskus olla paikallaan, mutta raaka todellisuus ei
vaihda karvaa kuten orava tai jänis metsässä.
Akan näköiseksi oli jo Korpiloukon Riika muuttumassa yhä käyristyvine
leukoineen ja laihtuvine poskipäineen. Ukosta alkoi Topikin jo käydä
harvahkoine kulkkupartoineen, jota ei milloinkaan ajeltu. Akkaa
oli silmäniskentä Riikalla, kun hän rukkiansa vihaisesti polki
lapsiparven keskessä, akkaa enteili sielukin, joka sihahteli kielen
kärjestä. Ukkoa uhoeli käsikalvosten vavahtelu Topilla, kun hän
petäjän runkoa taivas-alla kuoriskeli, ukolta jo oireili omituinen
yksinpuhelunsa yön pitkinä pimeinä.
Eivät sentään ikäloppuja olleet -- ihmiset sitkaimmassa iässään.
Erämaa heihin oli leimansa painanut.
-- Miten tässä taas tämäkin talvi toimeen tultaneen? puheli Topi
ääneensä ajatellen, ei suinkaan kysyäkseen neuvoa eukoltaan, vielä
vähemmin lapsiltaan, vaan ainoastaan pikkuruikkusen purkaakseen omaa
mielikarvauttaan.
Hän on juuri tullut ulkoa rankapuun raahannasta ja, istuen
seinuspenkillä hämärtyvässä pirtissä, päästelee hitaasti jaloistaan
kovankopisevia pieksulöttöjään.
Riika ahertelee pienemmän lapsen kätkyen ääressä, pöyhien
ryvettyneitä ryysyjä ja tuuppien kitisevälle pojalle suuhun
leivänpuruja omasta suustaan. Kotvan kuluttua hän ikäänkuin vasta
kuulee Topin sanat korvissaan ja vastaa kuivakseen, mieli onttona:
-- Tultava on...
Senjälkeen taas pitkähkö äänettömyys vallitsee mökkiläispuolisoiden
kesken. Isommat lapset vain peuhaavat ja riitelehtivät likaisella
lattialla ja nostavat toisinaan sellaisen metakan että vanhempain on
pakko sekaantua selkkauksiin ja komentaa paljaskinttuiset pirpanat
järjestykseen.
-- Ja mikä ne nuo sikiötkin elättää jaksaa? taas tokaisee Topi.
Mutta siihen Riika heti kimahtaa kirpeästi:
-- Itseppä heijät maailmaan laittanutkin out -- tottapa ruokitkin!
-- Äläs, äläs, ärähtää silloin Topi. -- Kaksi niitä on kiveä
köyhänkin myllyssä. Ja Jumalan voima pyörittää...
-- Vai myllyssä! murahtaa Riika katkerasti naurahtaen. -- Ono, ono.
Vaan tästä meijän mökin myllystä ei lähe muuta kuin paljasta... Kato
häjy, taas minkä teki!
Vaimo kiskaisee pikku Pirin kätkyestään ja melkein viskaamalla
lennähyttää lapsen lattialle. Yksitoistakuukautinen "hosmestari"
poraa kuin riivattu niin että korvia särkee. Räkä purskuu
nenänykeröstä, takapuoli on ulostusten tahrima. Eihän tässä mitään
hätää olisi, mutta perheen äiti on aatamissaan ja se pilaa asiat.
-- Sake hoi! tule, ota kätkyestä, vie ulos! kuuluu komennus porun
seasta. -- Elä sinä paljain käsin, kelvoton. Kurkota Topi pärettä
sieltä ranmuurin raosta. Kiireenvilikkaa!... Vesteri! Työnnä se
ovenrenkkana auki. Mikä tässä kaikkia haisuja... Etkö sinä iippana
sitä vesiämpäriä likemmäksi saa?... Voi häikäle, siinä jo toinenni
lorottaa. Ulos ei mennä? Iita Linta Mar... Jo kasteli, runtti. Ei
tuosta Petistäkään apua ouk. Hehhee. Nyt lammen rannalla ongella
ollaan. Siivotkoon Topi, en kai minä joka nurkkaan kerkiä, ene!...
Tyhyi. Ei noista kakaroista... muuta kuin ikuista vastusta... Vai
myllyssä -- minä sanon jotta tässä pirtissä ei pyöri muu kuin pyll...
Sellaista se on Retriika Euphrosyynen arkipuhelun tyyli, sellaiseksi
se vuosien vieriessä on muodostunut. On siinä köyhän mökin äidillä
tosiaan kestämistä lastensa hoidossa, kun harvoin muut auttelevat.
Mutta on Topillakin kestettävänsä eukkonsa terävähkön kielen kärjen
edessä. Usein mies tätä elämänsä ristiongelmaa on salaa huokaissut,
joskus julkisestikin, ja puhkipäin aprikoinut, miksi sen juuri näin
olla pitää, mutta ei ole hän koskaan löytänyt muuta selvitystä kuin
minkä muistaa isävainajaltaan kuulleensa, että:
"Vaimo haaksi, vaimo hauta,
vaimo himmerkin ilo, vaimo helvetin tuli."
Ja lisäksi hän tietää, minkä kaikki miehet tietävät, että nimittäin:
"Akaton mies -- kuin hännätön susi."
Eihän tästä mihin pääse. Eikähän tässä hätää tulisi eikä pahoja
sanoja paukahteleisi, jos vain elämisen keinot kohentuisivat. Mutta
mikäpä ne kohentaa? Nälän varjo väikkyy yli maisemain...
-- Etkö sinä sitä velliä tänä päivänä keitäkään? rohkenee Topi
kysäistä matalalla äänellä.
-- Keitä sinä! tomahtaa Riika merkitsevästi.
-- Ka kyllähän minä... missä sulla niitä jauhon pölyjä.
-- Ota hae... tuhnasta... siitä isosta... tuohisesta...
Miksikähän se Riika noin nieleksii sanojaan ja ikäänkuin ilkkuu
silmäkuopillaan?
Topi virittää ensin tulen honkaisiin halkoihin ja nostaa vesipadan
koukkuun. Lähtee sitten paljasjaloin läpi etehisen kylmään
huoneeseen, jossa toinen puoli lattiaa on auki ja toinen puoli täynnä
rojua. Hän kuulee vaimonsa omituisesti hykähtävän selkänsä takana...
Topi kopeloipi pimeässä, mutta kun ei heti löydä, huutaa oven raosta
pirttiin:
-- Tuokaa poijat tulen välkettä!
Sake saapi päresoihdun ja, puristaen sitä molemmin käsin, tulla
kaarottaa isänsä avuksi jääkylmään huoneeseen, paljain jaloin hänkin
ja toinen housunlahe melkein olemattomissa. Palava päre luopi
iloisen punertavan hohteen kolkkoon kammioon, jonka laipiossa varjot
salaperäisesti vipajavat. Isä ja poika hakevat yhdessä jauhotuohista.
Jo sattuu päreen tuike mustasisuksiseen tuohiastiaan.
Mökin isännän silmä sävähtää suureksi, sydäntä kouristaa...
-- Tyhjänä tämä... Herra jum...
Hän ottaa koko tuohisen mukaansa ja lähtee kuin ontuva kyykkimään
takaisin pirttiin.
-- Isä hoi, katsohan..., huomauttaa poika, kun päreen loimo
sivumentäessä osuu mustana ammottavaan ulko-aukkoon.
-- Jopahan tuiskuttaa, myöntää isä ja palaa pirttiin, varoo
silmähtämästä Riikaan päin, kaputtelee kolkonäänettömänä
jauhonrippeet irralleen tuohisen pohjasta, korjailee tulta ja alkaa
keittää -- velliä.
Riika pälyy puolella silmällä ukkonsa askarteluun, suu pilkallisesti
supussa, ja liekuttaa lapsen kätkyttä niin rajusti, että poikanen
joka hetki on tipahtamaisillaan yli laidan. Lattiapalkit jymisevät.
Petti ja Iita Linta Maria rassailevat rukkia, Sake ja Vesteri
hyväilevät Jyskyä, joka loikoo rahin alla ja silloin tällöin urahtaa.
Mirri naukaisee tuontuostakin uunin päältä, nähtävästi nälissään.
Laihat russakat juoksentelevat pitkin honkaista pöytää janoisina
piirittäen kaksikorvaista sinukkatuoppia, jonka ylitse sillaksi on
heitetty vanha, mustantahrautunut virsikirja. Jo kiipeää rohkein
pitkin tuopin kuvetta, tunnustelee sarvillaan virsikirjan kantta,
miettii kotvan, näyttää muistavan, ja sukeltaa äkkiä alas juomaan.
Kymmenittäin ruskeatakkisia tovereita seuraa perässä...
Mutta Topi hämmentelee vesivellipataansa, silmäilee häkkärässä
riippuvia reikäleipiä ja päättelee itsekseen: "Pakko tästä on
lähteminen kirkonkylään -- viikon päästä näkyvät leivätkin loppuvan."
Hän niistää pärettä, joka palaa pihdissä muurin kulmauksessa, nostaa
hiukan vapisevin käsin höyryävän padan pölkylle pankon viereen ja
ilmoittaa joukolleen vellin olevan valmiin.
Lapset kirmaisevat padan ympärille, koirakin nousee haukotellen,
silmät kiiluvina. Kissa hyppää alas. Isä Topi ottaa pahkakupin,
lykkää siitä sormellaan entistä ruanjätettä pois, kaataa velliä
kuppiin ja hakee lusikat, puiset käkkyrät.
-- Panitko sinä suolaa, kun en minä nähnyt? kysäisee Riika suu yhä
suippurassa, mutta hieman lauhtuneempana, kun lapsikin juuri on
nukahtanut.
-- Paninhan minä..., sanoo Topi häpeissään, sillä hän on huomannut,
että tuohinen suolakopsakin jo on pohjaan menossa.
Perhe rupeaa rualle. Kaikki saavat leivänkimpaleen kouraansa.
Pyhäinen hartaus valtaa mielet; kielet kangistuvat mykiksi. Pojat
ja vanhempi tyttö syödä lopsivat samasta kupista isänsä kanssa.
Topi tuontuostakin kohottaa pahkakupin partaisille huulilleen,
pitkään ja juhlallisesti ryystäen. Oikuttelevaa Iita Linta Mariaa
syöttää rikkolaitaisesta savimaljasta äitinsä. Vesissä-silmin jyrsii
puolenkolmatta-vuotias tyttönen kivikovaa leivänpalaa, johon ei pieni
hammas mitenkään ota pystyäkseen.
Kun on aterioitu ja siunattu, saa Jysky vellikupin nuoltavakseen,
josta koiran nälkä yhä kiihtyy. Ranstakalle luvataan tuoretta maitoa
yhdessä Iita Linta Marian kanssa, jahka äiti tästä pääsee lypsylle...
Ulkona tupruttaa lunta niin sakeasti, että päresoihtu uhkaa tupsahtaa
sammuksiin, kun Riika emäntä, hameet vyötäryksille kuorittuina, kiulu
kädessä, pihan poikki laahustaa iltalypsylle. Matala navetan katto
paistaa jo valkoisenaan lumesta. Märänkiiltävä ovi narahtaa heikosti
saranoissaan, mutta Ämmikki on heti kuullut, arvannut tutut askelet
tanhualta ja kääntää ynähtäen kippurasarvista päätään päin tulijaa.
Lampaat alkavat määkyä ja töykkiä karsinan seinustaa, mullikkakin
kapsahtaa hoikille säärilleen, mylähtää ja jää tyhmännäköisenä
katsomaan ovea kohti.
Armonenkelin ilmestys se karjalle on tämä Riikan navettaan tulo.
Ämmikki halajaa haudettaan, lampaat kärttävät lehtikerppuaan,
mullikankin on muonansa saaminen. Mutta ei aina ole mistä antaa,
monta kertaa on emännälle kyynel kihahtanut silmiin, kun Ämmikki on
nuoleksinut hänen tyhjiä kämmeniään tai lampaat hennoilla turvillaan
häntä koskettaneet tai mullikka päästänyt intohimoisen pitkän mylinän.
-- Elähän nyt siinä, tp tp, ke ke, seisotko siivosti...
Mökin emäntä lyyhistyy lehmän vatsan alle, tarttuu nännipuikkoihin
ja alkaa lypsää, päresoihtu hammasten välissä. On tämä vähän hankala
tehtävä yksikseen, mutta käy sentään tottuneelta. Ovathan joskus
pojat ja Pettikin auttamassa. Ämmikki ölähtelee, kiulun pohja kihajaa
valkoisenaan vaahdoten ja kupluillen.
Maitoa lähtee toisinaan kiulun täysi, ei ole huonolypsyinen tämä
Ämmikki. Kun vain syöttövehkeet talven yli riittäisi...
-- Eläkä kiulua siinä kaaja, ke-ke...
Voi herrajessus sentään. Vieläkö pitänee valkea virittää kotapadan
alle?... Minkälaisia halonrempaleita _se_ taas on... Joutaapa
itekkin... En minä kehtaa... Saapi tässä kärsiä eläin jos
ihminenkin...
Navetan märänkiiltävä ovi pimahtaa taas kiinni, ja synkkään pimeyteen
jäävät elukkaparat. Päresoihtu hulmahtaa tanhualla ja sammuu äkkiä.
Korpi huhuilee ja kohisee peloittavasti alhaalla saunan takana.
Lunta syytää sihuuttaa vasten silmiä. Lapsen kitinä -- mikäpäs muu
-- taas on vastassa kun Riika emäntä pirttiin työntyy, hame märkänä.
"Pitää antaa pikku miehelle mammia"... Iita Linta Maria on nukahtanut
maitoa vuottaessaan Petin ja kissan viereen. Kalpea pieni raukka...
sydänkukkanen sentään... Tulleeko äidin auttajata milloin?... Ristus
armahtakoon...
Isä Topikin jo nukkuu ja kuorsaa keskellä lattiaa. Kuorsaa, köntti,
ja maatessaan tuhnailee kuin mikä... Pojat siinä kupeella ryysyjen
alla -- Vesterillä suu selällään, posket pöhössä. Tulleeko pereen
tukia, jahka jäsenet karkenee?... Luoja varjelkoon...
Russakat juoksentelevat kuin hullut pitkin vanhan virsikirjan kantta.
4
Kaikki ovat jo syvästi nukahtaneet mökissä, mutta isäntä Topi näkee
unta aivankuin asiat tapahtuisivat valveilla:
Hän on hiihtävinään läpi salojen kaukaiseen kirkonkylään tyhjä
säkki selässään ja menee suoraan pappilaan. "Mitäs sitä Topiakselle
kuuluu?" kysyy rovasti Nuurperi. "Eihän sitä mulle mitä uusia",
vastaa Topi jurosti: "sitä vanhaa vähnitystä vain". "Vai niin, vai
niin", sanoo rovasti: "mitäs Topiaksella nyt sitten on asiaa?" "Ka
on asiata", rykii Topi lakinreuhkaa käsissään pyöritellen. "Lähteä
piti tievustamaan herra rovastilta, jotta onko niitä tullut niitä
hätäapuja Helsingistä, niitä hätäapuja köyhille?" Silloin rovasti
rypistää kulmakarvojaan, katsoo tuikeasti Topia silmiin ja virkahtaa:
"Enkös minä ole Topiakselle ennen sanonut, että kun ihmisellä on
hätä, niin tulla pitää kirkkoon rukoilemaan, niin kyllä Jumala antaa
mitä itsekukin pyytää?" Topi tuijottaa häpeissään alas rikkinäisiin
pieksuihinsa, joista isovarvas kiiluu, ja äännähtää: "Auttaako se
sitten varmasti?" "Auttaa se varmasti", vakuuttaa rovasti, "kun
vain ihminen vilpittömästi uskoo". "No joo", sanoo Topi ja on
vilpittömästi uskovinaan, koska rovasti sen niin vakuuttaa. Ja kas
siinä samassa hän jo onkin menossa kirkkoon, tyhjä säkki selässä.
Kun tulee kirkko törmälle, niin voi ihmettä kummaa: kirkontornissa
pyörii tuulimyllyn siivet, pyörii, pyörii huimaa vauhtia, ja
tapulissa vaskikello pompattaa, pompattaa, mutta korkealla huipussa
kultaristin päällä istuu itse isä Jumala ja kuin ukkosen jylinä
huutaa: "Tulkaat tänne kaikki te, joilla säkki on tyhjä, ja minä
tahdon teille jauhattaa ilman rahaa ja hintaa!" Topi seisoo iloisesti
ällistyksissään eikä ensin ota uskoakseen silmiään, vaan sitten äkkiä
lähtee juosta hölkkäisemään kirkkomyllylle niin että hiukset ilmassa
leijaa ja tyhjä pussi niskassa roihuaa, ja hän saapuu kirkon juurelle
ja läähättää: "minä, minä, minä!" Niin herra Jumala tarttuu myllyn
siipeen ja keikahtaa sen mukana alas maahan ja tuiskahtaa ihan Topin
nenän eteen ja sanoo: "Autuaat ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät
tiedä, mitä heille annetaan. Topias Topianpoika Romppanen, sido
nopeasti säkkis rattiin!" Niin Topi kiiruhtaa kirkkomyllyn sisään
ja hakee torvea, josta jauhon on valuminen alas, ja äkkää, että se
on kuin nurinkäännetty saarnaspönttö, ja hän sitoo tyhjän säkkinsä
siihen hihkaisten ylös: "Antaa nyt solua vain!" Koko kirkontorni
alkaa ryskyä ja huojua aivankuin kaatuakseen, ja hirmuinen viuhke
kuuluu ilmassa kuin pyhän hengen humina, ja kirkonkello pompattaa
pompattamistaan, ja säkkiin alkaa solua jotakin raskasta, ja Topi
seisoo riemuisesti hämmästyksissään hajalla reisin ja pitelee säkkiä
vapisevin käsin, molemmin koprin hän pitelee tanakasti. Ja kohta hän
huutaa ylös torniin että "kyllä piisaa herra Jumala, kyllä piisaa",
irroittaa säkkinsä suun ja tahtoo maistaa sitä jumalanviljaa.
Mutta säkistä hyppääkin häntä vastaan Retriika Euphrosyyne.
"Herrankiekkura!" kiljahtaa Topi kauhistuksissaan, "mitä sinä Riika
säkissä?" "Sano sinä viinimmästi!" vastaa Riika pilkallisesti
naurahtaen; "Jumalan voima se akkojakin pyörittää". Topi seisoo
torottaa, kynsii korvantauksiaan ja meinaa niinkuin suuttua herralle
Jumalalle, mutta samalla rovasti Nuurperi alttarilta lempiästi
huutaa: "Rakkaat ystävät Ristuksessa, avioliitto on itse Jumalalta
säätty, pidelkää nyt yhdessä säkkiänne!" Niin Riika ja Topi yhdessä
pitävät pussia pystyssä ja Jumalan tuuli ulkona pyörittää. Mutta kun
säkki taas avataan, niin sieltä hyppää Sakeus ihka alastomana kirkon
lattialle ja sitten tulee Sylvesteri ja sitten Peata Parpara Raakeli
ja sitten Iita Linta Maria ja vihdoin pikku Pirjeri, ja kaikki lapset
kirkuvat kärttäen maidon tilkkaa ja leivänpalaa. Mutta isä Topilla
ovat hiukset nousseet pystyyn kuin karva vihaisella koiralla, ja hän
juoksee ulos kirkon ovesta koko pere kintereillään ja hän huutaa:
"Herra Jumala, herra Jumala, enhän minä vellijauhoja saanutkaan!"
Eikä hän malta olla kirosanaa sanomatta. Mutta kun hän vääntää
kaulaansa katsoakseen kirkontornin huippuun, niin ei siellä isä
Jumalaa olekaan, vaan siellä huipussa keikkuu musta mies, joka huitoo
kämmentään ja neuvoo:
"Ota sinä Topi siitä isosta tuohisesta!" "Missä se on?" huutaa Topi
vastaan. "Tuolla puolenhan se on!" huutaa se musta mies ja viittoo
koivikkoon ja nauraa hohottaa. Ja Topi juoksee koivikkoon ja koko
perekunta hänen kintereillään ja lapsi-rukat apposen alastomina,
ja kaikki juoksevat, juoksevat samaa polkua, mutta yhtäkkiä isä
Topi pudota moksahtaa avonaiseen hautaan ja koko pere yhteen läjään
hänen päälleen, ja syntyy hirmuinen parku ja ähkintä ja kaikki ovat
tukehtumaisillaan, ja Topi huutaa: "Tuokaa tulen välkettä -- tyhjähän
tämä on, ihan tyhjä!" mutta Riika ilkkuu korvan juuressa: "Enkö minä
sitä sinulle sanonut, jotta semmoinen se on se köyhän mylly?" Ja koko
pere huppuroi kuopassa, mutta rovasti Nuurperi marssii ryhdikkäästi
haudan ääreen, heittää someroa rautalapion kärjellä, ja kaunis ääni
kaikaa yli Riikankin toran, kun pappi kultaristisestä kirjasta
juhlallisesti lukee: "Nimeen isän ja pojan ja pyhän -- amen"...
-- Topi hoi, Topi, mikä piessa sinua riivoaa? Elä karju siinä,
täytinenkö miehen kinttuja viskelee? Eläkä potki siinä, kuuletko
sinä, nukutko sinä vai...?
Mökin emäntä puistelee miestänsä käsivarresta, raapaisee tulenkin
tikkuun ja katsoo: Topi on suinpäin vasten lattiata, nyrkit
puristuksissa ja höyryää märkänä hiestä, havahtuu tulen välkkeeseen,
kepsahtaa istualleen, tuijottaa tukka torrollaan oveen mitään
älyämättä, painaa sitten kämmenellä rintaansa, huokaisee syvään ja
köntsähtää kyljelleen untansa jatkamaan.
Mutta Riikan on paha olla eikä hän enää saa unen rihmasta kiinni, hän
kopeloipi kitiseväistä kätkyessä ja kohentelee ryysyjä toisten lasten
päälle, jotka siinä nukkuvat ympäri lattiaa.
"Lieneekö Topi oikein tervekään, koska se noin yö-sydännä meiskaa
ja mutisee?" miettii Riika ja onea säälintunne vihlaisee hänen
sydäntään. "Jos se vielä kuolemaan sattuisi, silloin tässä
vasta pyykissä oltaisiin. Taivaan pyhät enkelit varjelkoot!
Mutta vellijauhon hakuun sen tästä on pakosta lähteminen, kun
ei ole pottujakaan kuin viitisen kappaa kuopassa. Ja vaateapuja
lapsirievuille pyytää pitää..."
Mökin emäntä viruu selällään, pää hupussa hameen liepeen alla, jalat
paljaina. Ajatus on pistänyt johonkin hellänarkaan paikkaan, ja
silmistä puristautuu kuuma kyynelkarpalo, jota ei kukaan näe ja jota
ei kenellekään kehtaisikaan näyttää...
"Tämmöisissä risoissa sitä minäkin... ei yhdeksään vuoteen hameen
hatuvaa, ei paijan palttinaa. Lupasi Topi toki vihtoriinejakin
silloin kun talosille ruvettiin; ei ole raiska pystynyt hankkimaan
yhtä röijyn räpälettä! Enkä häntä kehtaa kerjätäkään. Rääsynä se nyt
on morsiuspuku -- navettaan vain kelpaa. Saanenko enää elämässäni
uutta kirkkohametta?..."
Riika säpsähtää omia himojaan. Mokomat tunteet täytyy tietysti
kuolettaa. Syntiä ne ovat! Mitenkä siinä äitivainaan antamassa
kirjassa veisasikaan? Kah kun ei ota muisti, vaikka säkeet kielellä
hyppelevät...
Mene pois kiusaaja!
Riika sytyttää päreen, haparoi käsiinsä virsikirjan pöydältä,
karistelee russakat lattiaan ja alkaa istuallaan pärevalossa
puoliääneen hymistä ja lukea:
Pois makia mailma jää -- -- --
Pois paha prameus,
Kanss' tyhmä koreus!
Kaikk' samett' silkkipuku,
Kuin tuuli turhaan hukkuu -- -- --
Sillä tavoin hän löytää mielenlohdutuksen yön hiljaisessa
kiusauksessa ja pääsee jälleen nukahtamaan selin mieheensä,
joka aamuyöstä tuntuu makaavan tyynemmin enää huutelematta ja
piehtaroimatta unissaan.
5
Hämärästi Topi muisti untansa, kun aamulla työntyi lumiselle pihalle
ja pistäytyi navetan taa. Siinä aamutuimassa, tuijottaessaan
alasvalkeaksi muuttuneeseen metsän laitaan, vilahti hänessä
kummallinen kuvitelma, että Jumala -- niinkuin muutkin herrat --
asuu siellä kaukana kirkonkylässä, mutta että ei hänkään rupea
korpiloukkolaisia avustamaan noin vain ilmanaikojaan. Pitää sille
toki olla lintua, oravannahkaa tai muuta metsän riistaa jauhokilon
vastimeksi tai täytyy hänen kanssaan tehdä urakka pajunkuoren
kiskonnasta tai tervasjuurikkain kokuusta ennenkuin se köyhää
asianalkain auttaa. Herrojen herra -- konrahti, konrahti sille olla
pitää!...
Topi ähkäisi tälle epäkristilliselle mielikuvitelmalleen, puri
vihoissaan hammastaan, että kaikkea hapatusta sitä ihmisen kallossa
olla pitikin, sekä häpesi kuvitellessaan, että jos joku voisi
kurkistaa hänen aivoihinsa ja nähdä, miten sekapäisesti mies ajatteli.
"Mutta mikäpä ne minunkaan mielijuohteeni urkkii", lohduttelihen
hän suu omituisesti irvissä, vyöttäen tuppivyöllä housujaan, jotka
ikuisesti pyrkivät solumaan.
-- Isä hoi, isä! kuului nurkan takaa pihan puolelta.
-- Ka tulenhan minä täältä, mitä sinä... eh... menetkö pirttiin
paleltumasta! komensi Topi tullen pihaan, jonka keskellä
kahdeksanvuotias vanhin poika seisoi paljain jaloin lumessa. Mutta
pieni Sakeus ei hätääntynyt ensi käskystä, vaan seisoi tanakkana
paikallaan jalat nilkkoja myöten ummessa, ja ruskeat silmät kiiluivat
kuin pienet tulihiilet isää kohti.
-- Mitä sinä, keh? Määtkö siitä vai...
Mutta poika ei sittenkään hievahtanut ennenkuin sai asiansa sanotuksi:
-- Saanko minä isän suksilla mennä saunatörmästä alas? Niin Vesteri
ottaa äitin sukset...
-- Eihän sulla ole kenkiäkään, poikariepu! muistutti Topi.
-- Kyllä minä kengättäkin kolmisen mäkeä, väitti poika, itku kurkussa.
-- Sinä vielä katkaiset -- ja minulla on tässä lähtö kirkolle, esteli
isä.
-- En minä katkaise, isä, rukoili poika kasvot sinervinä; -- minä
hiihan hyvin varoin ja toisesta suksesta on nokka jo ennestä poikki,
lisäsi hän vakuuttaen.
-- Ka tule nyt pirttiin lämmittelemään, niin saat sitten käväistä
Vesterin kanssa, suostui isä vihdoin.
Mutta eivät pojan kekkulit, kerran luvan saaneina, malttaneet
montakaan silmänräpäystä sisällä viipyä, vaan pian he häärivät
pirtin edessä huutaen ja huipaten suksillaan mennä räpistelivät kuin
vesilinnut järvenpintaa pitkin nuorta lunta ja katosivat saunan
taa. Mökin koira seurasi heitä ilosta ulvahdellen. Ja aamuruskon
verestävästä hohteesta lumen häikäisevää valkeutta vastaan näyttivät
Sakeuksen punaiset varpaat vielä punaisemmilta, mutta Vesterillä
sentään repottivat jaloissa äitinsä vanhat syylingit, vaikka nilkat
vilkkuivat paljaina paikkaisten housunlahkeiden alta. Mieleistä oli
pojista mäenlasku saunatörmässä, ja ihmeissään jänöjussit Hiisivaaran
rinteillä nostelivat korviaan kuulostellen mikä remakka nyt mökiltä
oli lähtenyt raikumaan päivän valjetessa. Koiran ulvahduksista ne
sentään päättelivät, ettei vaara väijynyt jänisten valtakuntaa.
"Ei näy paljon tarvittavan köyhän lapsen iloihin", ajattelee Topi
poikain remakan kuullessaan pirtille. "Hyvä onkin, etteivät vielä
ymmärrä."
Mutta Riika ajattelee näin: "Mikä ne suenpenikat taas syöttää, kun
sieltä takaisin tulevat? Ei pitäisi lainkaan ulos laskea, niin
säästyisi leipää."
-- Tuleeko sulla lähtöä tänäpäivänä? kysyi hän ääneen Topilta.
-- Pitää kai tästä lähteä, vastasi Topi leikkoen puukollaan pyöreää
nahkapalaa pieksunpohjansa paikaksi.
-- Et kai sinä perille tän'iltana kerkiä?
-- Selkoskylälle minä yöksi, sanoi Topi, pikilanka suupielessään.
-- Velaksiko sinä ihan... niitä jauhoja? kyseli yhä Riika.
Topi viivytti vastausta.
-- Hyväpä jos velaksikaan..., murahti hän sitten jurosti
katsahtamatta ylös pieksunpohjastaan, jota koputteli polveansa
vasten. -- Lähteneekö noista linnun raadoista montakaan kiloa...
Riikan silmät välähtivät.
-- Onko sinulla säästössä?
-- Liehän heitä nyt sen verta, jotta joku vellipata velattakin,
vastasi Topi tyynesti.
"Onpa se sentään mies tuo Topi", ajatteli Riika häpeissään. "Kun
on minulta niin silmän vältyttänyt ja yhtäläiseen metsästä tultua
valitellut, ettei lintuja tänä syksynä näy tai jos näkyykin, niin
ovat muka niin arkoja, jotta vain kaukaa saa ampua ja aina sivu
siuhuu luoti. Satimilla lie saanut?"
-- Missä sinä niitä oot säilytellyt kun en minä...? kysyi Riika
hämillään.
-- Siinä vanhassa kuopassa..., tunnusti Topi.
-- Ilmankos se Jysky siellä on juossut nuuskimassa... Vaan miten sinä
ne kuletat?
-- Enhän minä kerralla. Tusinan otan selkääni. Toisen puolen vien
vastakertana.
Pojat tulla rymistivät saunamäestä. Sake vähän nosteli jalkojaan,
mutta kehui laskeneensa lankeamatta, Vesterin nenä turskui ja naama
oli sinipunainen. Mutta ei äiti nyt ottanut kovinkaan vihaisesti
vastaan, vaan alkoi puuhata perunapataa liedelle -- täytyihän toki
Topille pottuja keittää, vaikka olivatkin vähissä. Pojat saivat
jo etukäteen kovimmat leivänkannikat. Niille näytti tänäpäivänä
kelpaavan vaikka anturanpohja.
-- Käyt kai sinä pappilassa? kysyi taas Riika pottuja syötäessä.
-- Lieneekö häneen asioimista, vastasi Topi.
-- Olisi minulla... kehruuksia kysyä pitäisi ruustinnalta... Ja
vielä...
Lupasi Topi käydä.
Hän järjesteli kotiasioita ja valmistautui lähteäkseen.
-- Elähän vielä..., äänsi Riika vähän kuin hätääntyneesti ja rupesi
kaivelemaan riepuja kirstun pohjalta.
Sitten hän ikäänkuin salavihkaa työnsi kourallisen kuparilantteja
Topin käteen ja sanoi:
-- Ota Iita Linta Marialle kauppias Visuliinista sitä
punakukka-retonkia... muistathan sinä... samanlaista kuin näit
juhannuksena vosmestarin Alamalla.
Lupasi Topi tämänkin asian ajaa miten parhaiten taitaisi. Sitä
hän vain ihmetteli, että mistä sillä Riikalla rahoja -- markka ja
viisitoista penniä. Ei malttanut olla utelematta:
-- Mistä sinä näin paljon?
Riika naurahti ja tavoitteli karjalaiskieltä:
-- Ryssän musikat Ruotshin akoille veroa maksetah. Hospo miilui!
-- Yhyy, sanoi Topi ymmärtäväisesti. -- Hyväpä se Ämmikki onkin
lehmä...
Topi jo oli etehisessä ja kiinnitti lintutaakkaa selkäänsä rinnan yli
ristiin kulkevilla nuorilla. Lapset seisoivat ympärillä suut auki.
-- Menkäähän penaskat siitä pirttiin, toimitteli Topi siivosti, ylen
vakavana kasvoiltaan; -- kahtokaa lasista kun pappanne mänöö!
Papaksi hän itseään harvoin nimitteli, nyt miten lie tullut
sanoneeksi... ikäänkuin pilalla itseään kohtaan.
Topi tuikkasi kättä Riikalle -- ei se aina tapahtunutkaan -- ja
työntyi pihalle ottaen aluksi sukset olalleen.
Riika myös astahti yli ulkokynnyksen ja näytti huolestuneelta.
Mielihaikeasti hän virkkoi:
-- Juotaneenko tuota tämän talven jouluna kahviakaan meijän pöksässä?
Topi hätkähti. Tämä kahvin kohta oli aina ollut arin paikka asioissa.
Topi ymmärsi, että kuppi kuumaa oli Riikalle yhtä polttava himo kuin
hänellä itsellään venäjänlehtimälli.
-- Elähän nyt Riika... voihan nyt hyvin... ja kato perään, jottei
lapset tulen kanssa tuherra...
Topi jo mennä lenkkasi alamäkeen lintutaakka selässä. Tyhjän säkin
oli hän kietaissut lintujen ympärille. Jysky juoksi häntä kiekkurassa
edellä.
Riika silmäili tovin aikaa miehensä jälkeen, huokasi raskaasti ja
kiiruhti navettaan.
Mutta mökin pienestä akkunasta katselivat lapset turhaan koettaen
kaikki yhtaikaa litistäytyä naamoineen ainoata läpinäkyvää ruutua
vasten. Pian hävisi Topi näkyvistä, ja lapset lipuivat toinen
toisensa jälkeen alas lattialle. Akkuna jäi yksikseen tuijottamaan
lumista korpea kohti.
Onko kukaan ajatellut, miten mökin akkuna noin voi tuijottaa
erämaahan neljällä ruudullaan, joista yhdessä paistaa olkitukko,
toinen on ristilöity päreillä, kolmannessa kuultaa lehmän virtsarakko
ja vasta neljännestä kiiltää haljennut vihertävä lasi, jota kahdelta
puolelta kiinnipitelee mustunut, rihmavälinen tinanappi-pari?
Se on kuni erämaisen jumalankuvan särkynyt silmä, joka kärsien
katselee avaruuteen...
6
Oli lauvantaipäivän aamu.
Suutari Raappanan mökissä, jossa korpiloukkolaisten oli tapana
majailla kirkonkylässä käydessään, satuttiin parastaikaa lukemaan
sanomalehteä, kun Topi -- heitettyään kantamuksensa etehisen vaarnaan
-- työntyi sisään ovisuuhun. Suutarin akka siinä, sankalasit
nenännipukassa, oli lukemassa, ja muut näkyivät kuuntelevan.
Suutari itse istui lestipölkyn ääressä vasara kädessä, mutta ei
hänkään tuntunut liioin kaputtelevan. Pitkällä rahilla näkyi
istuksivan kolme kirkkomiestä karvalakit päissä, nysät hampaissa,
tuontuostakin sylkäistä ruiskahuttaen keskilattialle. Ei yksikään
pirtissä-olijoista hievahtanut Topi Romppasen sisäänastuessa, suutari
ainoastaan nyykäytti juhlallisesti päätään ja teki äänettömänä tilaa
tulijalle siirtämällä vasemmalla kädellään työkaluja syrjemmäs
seinustalle. Topi istuutui osoitetulle paikalle, ja häneenkin
tarttui kuunteli jäin hartaus aivankuin olisi sattunut kirkkoon
kesken saarnaa. Tuntui tosiaan ensimmältä, että tästä piti panna
kädet ristiin ja katsoa synnintuntoisesti alas lattiaan, mutta kun
ei havainnut muidenkaan siten istuvan, niin ei hänkään, vaan jäi
jäykkänä eteensä tuijottamaan. Yhden syljen sylkäistyään höristi
Topikin korviaan ja koetti ajatella, kun suutarin akka korkealla
äänellä lukea rompotti sanomalehdestä: