harmaa lähetystöneuvos, haen sen tänne. Se herra ryhtyy kyllä asiaan
ja purasee hiiren niskat nurin, olkoonpa se sitten itse rouva
Hiireläinen tai hänen poikansa hiirikuningas."
"Voi", lisäsi lääkintäneuvoksetar nauraen, "se hyppii pitkin tuoleja
ja pöytiä, vetää lattialle lasit ja kupit ja tekee kaikenlaista muuta
pahaa".
"Eikö mitä", vastasi Fritz, "leipurin lähetystöneuvos on taitava
herra, minä vain toivoisin, että osaisin kävellä terävällä
katonharjalla yhtä sirosti kuin hän".
"Mutta ei vaan kissaa yöksi, jos saan luvan pyytää", rukoili Louisa,
joka ei voinut sietää kissoja.
"Oikeastaan", lausui Iääkintäneuvos, "oikeastaan on Fritz oikeassa.
Voimmehan kuitenkin sitäpaitsi asettaa loukun. Eikö meillä ole
loukkuja?"
"Sellaisen osaa setä Drosselmeier tehdä paremmin kuin kukaan muu,
hänhän on keksinyt loukut", huudahti Fritz.
Kaikki nauroivat, ja sitten kun lääkintäneuvoksetar oli vakuuttanut,
että koko talossa ei ollut loukkua, ilmoitti hovioikeudenneuvos, että
hänellä oli niitä useita, ja hän käski heti paikalla tuoda oikein
komean loukun kotoaan.
Hovioikeudenneuvoksen satu kovasta pähkinästä muuttui nyt Fritzin
ja Marian mielikuvituksessa aivan yhtäkkiä todelliseen elämään. Kun
keittäjä paahtoi silavan, vapisi Maria ja lausui kunnon Doralle,
ajatellen satua ja kaikkia merkillisiä tapahtumia:
"Voi, rouva kuningatar, varokaa vain rouva Hiireläistä ja hänen
perhettään."
Mutta Fritz veti miekkansa esiin ja huudahti:
"Niin, jospa he vain tulevat, niin annan heille aimo läimäyksen!"
Mutta kaikki pysyi hiljaisena ja rauhallisena uunin ääressä.
Kun nyt hovioikeudenneuvos sitoi silavan hienoon lankaan ja asetti
hiljaisesti loukun lasikaapin viereen, huudahti Fritz:
"Pidä varasi, setä kelloseppä, ettei Hiirikuningas tee sinulle mitään
kepposia."
Mutta mitä tapahtui Maria-raukalle seuraavana yönä? Hänen
käsivarrellaan tipsutteli jotakin jääkylmää, jokin silitteli
inhottavasti hänen poskeaan ja korvanjuuresta kuului vikinää ja
vinguntaa. Inhottava Hiirikuningas istui hänen olkapäällään.
Veripunaista vaahtoa tippui hänen seitsemästä avoimesta kidastaan ja
kitistäen hampaillaan sähisi hän kauhistuneen Marian korvaan:
"Käpälää loukkuun en minä pistä -- silavassa mulle ei kärkkymistä
-- en mene ansaan hinnasta mistään, minulle tuo, minulle tuo --
kuvakirjasi nuo -- ja pienoinen puku -- muutoin suruhun, huoleen
huku, -- sanonpa sulle siis viimeisen kerran -- muutoin vien sulta
Pähkinäherran -- paloiksi hakkaan ja palaset lentävät toisenkin
kerran -- hihii -- pipii -- kvik-kvik."
Taas oli Maria suruissaan ja tuskissaan. Hän näytti aivan kalpealta
ja riutuneelta, kun äiti seuraavana aamuna sanoi:
"Ilkeää hiirtä ei ole vielä saatu kiinni", ja hän lisäsi arvellen
Marian yhä olevan pahoillaan sokurinukkiensa tähden: "Mutta ole
rauhassa, rakas lapseni, me kyllä opetamme sen ilkeän elukan. Jos
loukut eivät auta, tuo Fritz tänne harmaan lähetystöneuvoksensa."
Tuskin oli Maria jäänyt yksin arkihuoneeseen, ennenkuin hän kiiruhti
lasikaapille ja puhutteli Pähkinänrusentajaa itku kurkussa:
"Voi, rakas hyvä herra Drosselmeier, mitä voin minä, köyhä ja onneton
tyttö, tehdä hyväksenne? Vaikkapa nyt antaisinkin inhottavalle
Hiirikuninkaalle revittäviksi kaikki kuvakirjani, niin, vieläpä uuden
kauniin pukunikin, jonka sain joululahjaksi, niin vaatii hän minulta
sittenkin ikuisesti lisää, niin että lopulta en omista yhtään mitään,
ja viimeiseksi hän varmaan puraisee minut itseni kappaleiksi teidän
asemastanne, herra Drosselmeier. Voi, minua lapsi-parkaa, mitä minä
nyt teen -- mitä minä nyt teen?"
Sillä aikaa kun Maria tällä tavoin valitteli, huomasi hän että suuri
veritahra oli jäänyt Pähkinänrusentajan kaulaan taisteluyön jäljiltä.
Siitä alkaen kun Maria sai tietää, että hänen Pähkinänrusentajansa
oli oikeastaan nuori Drosselmeier, hovioikeudenneuvoksen veljenpoika,
ei hän enää kantanut häntä käsivarrellaan eikä suudellut eikä
hyväillyt häntä, niin, hän uskalsi ujoudessaan tuskin koskettaakaan
häntä. Mutta nyt otti hän hänet varovaisesti hyllyltä ja alkoi
nenäliinallaan hangata veritahraa hänen kaulastaan.
Mutta kylläpä hän hämmästyi, kun hän yhtäkkiä tunsi, että pikku
Pähkinänrusentaja alkoi lämmetä hänen kädessään ja rupesi liikkumaan.
Nopeasti hän pani hänet hyllylle takaisin. Silloin liikkui pieni suu
edestakaisin, ja Pähkinänrusentaja sammalsi vaivalloisesti:
"Ah, arvoisa neiti Stahlbaum -- kunnon ystävättäreni, mistä kaikesta
saankaan teitä kiittää! Ei, teidän ei pidä uhrata kuvakirjoja eikä
joululahjapukua minun tähteni -- hankkikaa minulle vain miekka --
miekka --, muusta minä kyllä huolehdin, olkoon hän sitten...."
Tässä petti Pähkinänrusentajan puhekyky, ja hänen äsken niin
surumieliset silmänsä muuttuivat jäykiksi ja elottomiksi.
Maria ei pelännyt ollenkaan, vaan päinvastoin hyppeli hän ilosta,
koska hän nyt tiesi keinon Pähkinänrusentajan pelastamiseksi ilman
uusia vaikeita uhrauksia. Mutta mistä hän saisi miekan pienelle
urholle?
Maria päätti neuvotella Fritzin kanssa. Ja illalla, kun he vanhempien
lähdettyä ulos istuivat kahden arkihuoneessa lasikaapin vieressä,
kertoi Maria hänelle kaikki Pähkinänrusentajasta ja Hiirikuninkaasta
ja mistä Pähkinänrusentajan pelastus riippuisi. Kaikkein enimmin
ihmetteli Fritz sitä, että hänen husaarinsa Marian tiedonannon mukaan
olisivat olleet niin noloja taistelussa. Fritz kysyi vielä kerran
oikein vakavasti, oliko asianlaita todellakin siten, ja kun Maria oli
vakuuttanut sen kunniasanallaan, meni Fritz nopeasti lasikaapille,
piti korkealentoisen puheen husaareilleen ja riuhtaisi sitten heidän
raukkamaisuutensa ja itsekkyytensä rangaistukseksi arvomerkit
lakeista toiselta toisensa perästä ja kielsi heitä vuoden ja päivän
aikaan puhaltamasta kaartinhusaarimarssia. Kun hän oli antanut
kaikille rangaistuksensa, kääntyi hän uudelleen Marian puoleen ja
lausui:
"Mitä miekkaan tulee, niin voin auttaa Pähkinänrusentajaa, koska
eilen annoin eron ja eläkkeen vanhalle kyrassierieverstille, joka
siis ei enää tarvitse kaunista terävää miekkaansa."
Mainittu eversti nautti Fritzin myöntämää eläkettä kolmannen hyllyn
kaukaisimmassa nurkassa. Hänet tuotiin sieltä esiin, hänen todellakin
kaunis hopeamiekkansa riisuttiin ja ripustettiin sen sijaan
Pähkinänrusentajan kupeelle.
Maria ei saanut peloltaan ja levottomuudeltaan unta seuraavana yönä.
Keskiyön aikaan tuntui hänestä kuin hän olisi kuullut omituista
melua, kilinää ja surinaa arkihuoneesta.
Yhtäkkiä kuului: Kvik-ik!
"Hiirikuningas! Hiirikuningas!" huudahti Maria ja hypähti kauhuissaan
seisoalleen. Kaikki oli taas hiljaista; mutta hetken kuluttua kuului
ovelta hiljaista, hiljaista nakutusta, ja hieno pieni ääni lausui:
"Kaikkein rakkahin neiti Stahlbaum, avatkaa ovi vain rauhassa --,
hyvä ja iloinen uutinen."
Maria tunsi nuoren Drosselmeierin äänen, heitti hameen yllensä ja
avasi heti oven.
Pähkinänrusentaja seisoi oven takana, oikeassa kädessään verinen
miekka ja pieni vahakynttilä vasemmassa. Kun hän näki Marian,
polvistui hän heti ja puhui näin:
"Vain te, korkea neito, olette terästänyt minua ja antanut minulle
rohkeutta ja käsivarsiini voimaa, jotta voisin taistella ylimielistä
Hiirikuningasta vastaan, joka on uskaltanut pilkata teitä.
Petollinen Hiirikuningas makaa nyt verissään. Älkää, kunnioitettu
neito, kieltäytykö ottamasta voitonmerkkiä teille kuolemaansa asti
uskollisen ritarin kädestä!"
Näin sanoen otti Pähkinänrusentaja Hiirikuninkaan seitsemän
kultakruunua, jotka hän oli pannut vasemmalle käsivarrelleen,
ja ojensi ne Marialle, joka otti ne ihastuneena vastaan.
Pähkinänrusentaja nousi seisoalleen ja jatkoi:
"Ah, kaikkein kunnioitettavin neiti Stahlbaum, mitä ihanuuksia
näyttäisinkään teille tänä hetkenä, jolloin olen voittanut
viholliseni, jos vain seuraisitte minua pari askelta! Oi tehkää se --
tehkää se, kunnioitettava neito!"
12. luku.
NUKKEVALTAKUNTA.
Ikänä ei kukaan teistä, pienokaiseni, olisi ollenkaan epäröinyt
seurata rehellistä ja hyväluontoista Pähkinänrusentajaa, jolla
koskaan ei ollut mitään pahaa mielessä. Maria seurasikin
häntä mielellään, etenkin koska hän tiesi, kuinka suuressa
kiitollisuudenvelassa Pähkinänrusentaja oli hänelle, ja hän oli
vakuutettu siitä, että tämä pitäisi sanansa ja näyttäisi hänelle
paljon ihastuttavia asioita. Sentähden hän sanoi:
"Minä lähden kanssanne, herra Drosselmeier, mutta en kovin pitkälle
enkä kauaksi aikaa, sillä minun täytyy mennä sänkyyn nukkumaan."
"Minä valitsen sentähden", vastasi Pähkinänrusentaja, "lyhimmän tien,
vaikka se onkin hiukan vaivalloinen".
Hän kulki edellä, Maria jäljessä, kunnes hän pysähtyi eteiseen vanhan
vaatekaapin eteen. Maria huomasi hämmästyksekseen, että tuon muutoin
niin visusti suljetun kaapin ovet olivat auki, ja hän näki selvästi
isän ketunnahkaturkit, jotka olivat päällimmäisinä. Pähkinänrusentaja
kapusi taitavasti ylös kaapin reunoja ja listoja, kunnes hän saattoi
tarttua suureen tupsuun, joka riippui paksusta nauhasta turkkien
selkäpuolella. Samassa kun Pähkinänrusentaja vetäisi voimakkaasti
tupsusta, ilmestyivät yhtäkkiä sirot seetripuiset portaat
turkinhihaan.
"Nouskaa ylös, olkaa hyvä, kallis neito!" huudahti Pähkinänrusentaja.
Maria teki niin. Mutta tuskin hän ehti nousta ylös hihaa pitkin ja
katsahtaa ulos turkinkauluksesta, kun häikäisevä valo loisti häntä
vastaan, ja hän yhtäkkiä seisoi ihanalta tuoksuvalla niityllä, josta
tuhannet kipinät säihkyivät kuin säteilevät jalokivet.
"Me olemme Sokerihedelmäniityllä" lausui Pähkinänrusentaja, "mutta
kuljemme kohta tuon portin läpi".
Nyt vasta huomasi Maria kauniin portin, joka oli vain muutaman
askeleen päässä niityllä. Näytti siltä kuin se olisi ollut
rakennettu valkeasta, ruskeasta ja rusinanvärisestä kirjavasta
marmorista, mutta kun Maria tuli lähemmäksi, huomasi hän, että
rakennusaine oli yhteenleivottuja rusinoita ja sokurimanteleita,
ja siksipä myöskin, kuten Pähkinänrusentaja vakuutti, oli portin
nimi Rusina- ja Manteliportti. Ihmiset nimittivät sitä väärin kyllä
Ylioppilasmuonaportiksi. Portin päällä olevalla ulokkeella, joka
nähtävästi oli kristallisokerista, soitti kuusi pientä punatakkista
apinaa ihanaa janitshaarimusiikkia, ja Maria tuskin huomasikaan,
että hän kulki koko ajan yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kirjavilla
marmorikappaleilla, jotka kuitenkaan eivät olleet muuta kuin
kauniisti tehtyjä morselleja.
Hänen ympärillään lemusi ihana tuoksu, joka virtasi omituisesta
pienestä metsästä, mikä avautui molemmin puolin hänen eteensä.
Hämärä lehtoholvi loisti ja kiilui niin kirkkaasti, että selvästi
saattoi nähdä, miten kulta- ja hopeahedelmät riippuivat kirjavissa
varsissa ja rungoissa, ja miten oksat olivat koristetut nauhoilla ja
kukkavihoilla kuin iloinen morsiuspari ja riemuitseva hääväki. Ja kun
appelsiinituoksu liehui kuin keinuva länsituuli, silloin lehahtivat
hiljaa oksat ja lehdet, ja kissankulta ritisi ja rätisi, ja kuului
ikäänkuin riemusoittoa, jonka tahdissa pienet tuikkivat tulet
tanssivat.
"Oi kuinka kaunista täällä on", huudahti Maria ihastuneena ja
onnellisena.
"Me olemme Joulumetsässä, parahin neito", vastasi Pähkinänrusentaja.
"Ah", jatkoi Maria, "jospa vain voisin jäädä tänne pieneksi hetkeksi,
täällä on niin hirveän kaunista".
Pähkinänrusentaja taputti käsiään, ja heti tuli esiin pieniä
paimenpoikia ja -tyttöjä, metsästäjiä ja metsästäjätyttöjä, jotka
olivat niin kauniita ja valkeita, että saattoi luulla niiden olevan
puhdasta sokeria, ja joita Maria ei ennen ollut huomannut, vaikka
ne koko ajan olivat kävelleet edestakaisin metsässä. Ne toivat
ihastuttavan pienen kullatun nojatuolin, asettivat siihen valkean
lakritsipatjan ja kehoittivat Mariaa kohteliaasti istahtamaan siihen.
Tuskin oli hän tehnyt sen, ennenkuin paimenpojat ja -tytöt alkoivat
tanssia sangen lystikästä balettia, jota metsästäjät säestivät
torvillaan. Sitten katosivat he kaikki pensaikkoon.
"Anteeksi", lausui Pähkinänrusentaja, "anteeksi, kunnioitettava
neiti Stahlbaum, että tanssi sujui niin kurjasti, mutta kaikki
esittäjät kuuluvat nukkebalettiin. Ne eivät osaa mitään muuta kuin
tanssia ja tanssia. Siihenkin on omat syynsä, miksi metsästäjät
puhalsivat torviinsa niin unisesti ja veltosti. Sokerikori riippui
tosin joulukuusesta juuri heidän nenänsä edessä, mutta hieman liian
korkealla! -- Emmekö kuitenkin jatkaisi kävelyämme vielä hiukan?"
"Oi, se oli kaikessa tapauksessa hyvin kaunista, ja minä
pidin siitä", sanoi Maria nousten seisomaan ja alkoi astella
Pähkinänrusentajan perässä.
He kulkivat pehmeästi porisevan ja kuiskivan virran äyrästä pitkin,
ja siitä nyt tuntuivatkin tulvehtivan kaikki nuo ihanat tuoksut,
jotka täyttivät koko metsän.
"Tämä on Appelsiinipuro", lausui Pähkinänrusentaja vastaukseksi
Marian kysymykseen; "lukuunottamatta sen ihanaa tuoksua ei se vedä
vertoja kauneudessa ja suuruudessa Sitruunavirralle, joka, kuten
tämäkin, laskee Mantelimaitojärveen."
Ja Maria kuuli todellakin hetken kuluttua kovempaa loiskinaa
ja hyrskyntää ja huomasi leveän Sitruunavirran, kun se ylpein
kellertävin lainein syöksyi pensaikon läpi, joka loisti viheriäisenä
kuin hehkuvat jalokivet. Raikkaasta vedestä kohosi rintaa ja sydäntä
vahvistava viileys.
Aivan lähellä virtasi tummankeltainen joki hitaasti eteenpäin,
mutta siitä levisi suloinen tuoksu, ja sen rannalla istui parvi
somia lapsukaisia, jotka onkivat pieniä paksuja kaloja, jotka he
heti söivät suuhunsa. Lähemmäksi tultuaan huomasi Maria, että kalat
näyttivät aivan pähkinöiltä. Kaukana joen rannalla oli pieni soma
kylä: asuinrakennuksia, kirkko, pappila, latoja; kaikki ne olivat
tummanruskeita, kultaisin katoin, ja jotkut seinät olivat niin
kirjaviksi maalatut kuin olisi sitruunankuoria ja manteleita liimattu
niihin.
"Tämä on Piparkakkukylä", sanoi Pähkinänrusentaja, "ja se on
Hunajajoen rannalla. Kylässä asuu kaunista väkeä, mutta he ovat usein
ärtyisiä, sillä heillä on alinomaa paha hammassärky. Emme viitsi
sentähden käväistä kylässä."
Samassa huomasi Maria pienen kaupungin, jonka kaikki talot olivat
monivärisiä ja läpinäkyviä, ja joka näytti peräti somalta.
Pähkinänrusentaja ohjasi kulkunsa suoraapäätä sitä kohti, ja nyt
Maria kuuli iloista puheen sorinaa, ja hän näki miten suuri joukko
pieniä ihmisolentoja tutki ja tyhjensi täyteen lastattuja vaunuja,
jotka olivat torilla. Mutta heidän kantamuksensa näyttivät kirjavilta
papereilta ja suklaatauluilta.
"Me olemme Karamellilässä", selitti Pähkinänrusentaja, "juuri
nyt on saapunut lähetys Paperimaasta ja suklaakuninkaalta.
Muurahaisamiraalin sotajoukko uhkasi hiljattain Karamellilän
asukas-parkoja, sentähden sisustavat karamelliläiset nyt
rakennuksensa Paperimaan tuotteilla ja rakentavat linnoituksia
suklaakuninkaan lähettämästä vankasta rakennusaineesta. Mutta, rakas
neiti Stahlbaum, älkäämme käykö kaikissa pikkukaupungeissa ja kylissä
--, pääkaupunkiin -- pääkaupunkiin!"
Pähkinänrusentaja kiiruhti rivakasti eteenpäin, ja Maria seurasi
uteliaana hänen kintereillään. Hetken kuluttua jumalallinen
ruusuntuoksu täytti ilman, ja kaikki näytti kietoutuvan utuiseen
ruusuhohteeseen. Maria huomasi, että se kajastui ruusunpunaisena
väreilevästä vedestä, joka heidän edessään loiskui ja poreili
miellyttävien sävelten tahdissa. Tässä ihastuttavassa vedessä, joka
laajeni suureksi järveksi, uiskenteli lumivalkeita joutsenia, joilla
oli keltaiset kaulavanteet, ja ne lauloivat kilpaa kauniita lauluja,
ja pienet timanttikalat hypähtelivät aalloissa iloisesti tanssien.
"Ah", huudahti Maria aivan haltioissaan, "ah, tämähän on juuri se
järvi, jonka setä Drosselmeier kerran aikoi laittaa minulle, ja minä
itse olen tyttö, joka hyväilee pieniä rakkaita joutsenia".
Pähkinänrusentaja hymyili pilkallisemmin kuin koskaan ennen ja lausui
sitten: "Sellaista ei setä kuitenkaan koskaan voi aikaansaada.
Ennemmin te itse, rakas neiti Stahlbaum. Mutta älkäämme tuumiko sitä,
vaan purjehtikaamme mieluummin Ruusujärven poikki pääkaupunkiin."
13. luku.
PÄÄKAUPUNKI.
Näin sanoen Pähkinänrusentaja taputti uudelleen pieniä kätösiään.
Silloin alkoi Ruusujärvi kohista voimakkaammin, laineet loiskuivat
yhä korkeammalle, ja Maria huomasi, miten kaukaa kirjavista,
kirkkaasti säteilevistä jalokivistä tehdyt näkinkenkävaunut
lähestyivät, kahden kultasuomuisen delfiinin vetäminä. Kaksitoista
somaa murjaania, joiden päälaki ja rinta olivat kudotut
kolibrinhöyhenistä, hyppäsi rannalle ja kantoi ensin Marian ja
sitten Pähkinänrusentajan näkinkenkävaunuihin, jotka heti lähtivät
liikkeelle ja liukuivat pehmeästi laineita pitkin.
Kuinka ihanaa olikaan olla merellä, ruusuntuoksussa, ruusulaineiden
keskellä! Molemmat kultasuomuiset delfiinit nostivat sieramensa
vedestä ja lähettivät kristallisuihkuja korkealle ilmaan, ja samassa
kun ne kaarina laskeutuivat veteen, kuului aivan siltä kuin kaksi
hopeanheleää ääntä olisi laulanut:
"Ken ruusulaineilla verraton? -- Se haltia on, hyttynen hai hui,
kala pieno ui, ui -- Joutsen, hahaa, kultalintu traraa! -- Pikku
aallot loiskukaa, heliskää ja hyrskykää -- haltiatar se purjehtii.
Ruusuaallot loiskukaa, huuhtokaa ja roiskukaa -- roiskukaa!"
Mutta kaksitoista murjaania, jotka olivat hypähtäneet
näkinkenkävaunujen taakse, näyttivät olevan hyvin pahoillaan
vesisuihkujen laulusta, sillä ne ravistivat päivävarjojaan niin
kiivaasti, että palmunoksat, joista ne olivat tehdyt, rapisivat ja
ritisivät, ja he polkivat jalkojaan omituisessa tahdissa ja lauloivat:
"Klap ja klip ja ristin rastin -- Ylös alas reippahasti -- murjaanit
nyt liikkukaa -- joutsenvaunut vaviskaa -- klap ja klip ja ristin
rastin -- ylös alas reippahasti!"
"Murjaanit ovat omituista väkeä", lausui Pähkinänrusentaja hiukan
huolissaan, "he tekevät koko järven sotaisaksi".
Ja hetken päästä kuului todellakin omituisia, huumaavia ääniä, jotka
ikäänkuin väreilivät järvessä ja ilmassa. Mutta Maria ei kiinnittänyt
niihin huomiota, vaan katseli tuoksuvia ruusuaaltoja, joista
jokaisesta ihastuttava tytönpää hymyili hänelle.
"Oi", huudahti hän iloisesti ja löi kätensä yhteen, "katsokaapas
vain, rakas herra Drosselmeier! Tuolla on prinsessa Pirlipat, hän
hymyilee niin lempeästi minulle oi, katsokaapas vain, rakas herra
Drosselmeier!"
Mutta Pähkinänrusentaja huoahti melkein surkeasti ja sanoi:
"Voi, parahin neiti Stahlbaum, ei se ole prinsessa Pirlipat, vaan
te itse ja yhä te itse, yhä vain teidän suloiset kasvonne, jotka
hymyilevät niin herttaisesti ruusuaalloista."
Silloin veti Maria nopeasti päänsä taaksepäin, sulki kovasti
silmänsä, ja häntä hävetti äärettömästi. Samassa kuljettivatkin
kaikki kaksitoista murjaania hänet maihin näkinkenkävaunuista.
Maria huomasi joutuneensa pieneen lehtoon, joka oli vieläkin
kauniimpi kuin Joulumetsä. Se oli niin loistava ja säteilevä, ja
erittäin ihastuttavia olivat harvinaiset hedelmät, jotka riippuivat
puista ja olivat aivan erikoisen värisiä ja ihmeellisen tuoksuvia.
"Me olemme Hedelmähillo-lehdossa", selitti Pähkinänrusentaja, "mutta
tuolla kaukana on pääkaupunki".
Mitä kaikkea Maria siellä saikaan nähdä! Kunpa minä osaisin kuvailla
teille, pienokaiset, sen kaupungin loiston ja ihanuuden, joka
kirjavalla kukkaiskentällä avautui hänen eteensä. Muurit ja tornit
kohosivat väririkkaina, ja rakennusten muodot olivat aivan erikoisia.
Sillä kattojen asemesta oli taloilla sirosti palmikoidut kruunut ja
tornien ympärillä kiemurteli somia monivärisiä lehtikasveja.
Kun he kulkivat kaupunginportin läpi, joka näytti olevan rakennettu
yksinomaan sokerileivoksista ja sokeroiduista hedelmistä,
seisoi siinä hopeisia sotilaita kivääreineen, ja pieni mies
kultaompeleisessa yönutussa heittäytyi Pähkinänrusentajan kaulaan ja
huudahti:
"Tervetuloa, kallis prinssi, tervetuloa Konvehtilinnaan!"
Maria hämmästyi suuresti, kun hän huomasi, että niin ylhäinen
henkilö tunnusti Pähkinänrusentajan prinssiksi. Mutta nyt kuuli hän
hienojen äänien meluavan, sellaista kikatusta, naurua ja ilonhuutoja,
sellaista leikkiä ja laulua, ettei hän voinut käsittää kaikkea mitä
hän näki, vaan ainoastaan kysyi Pähkinänrusentajalta, mitä kaikki tuo
melu merkitsi.
"Ah, kunnioitettava neiti Stahlbaum", vastasi Pähkinänrusentaja, "ei
se ole mitään merkillistä. Konvehtilinna on väkirikas ja iloinen
kaupunki, sellaista hälyä on joka päivä. Mutta olkaa niin hyvä ja
seuratkaa minua edelleen."
Parin askeleen päästä saapuivat he suurelle torille, joka oli
ihastuttavan kaunis. Kaikki talot olivat sokerista muovailtuja,
toinen pylväskäytävä oli toistaan komeampi, keskellä oli suuri
sokeroitu torttuobeliski, ja sen ympärillä ryöppysi neljä tyylikästä
suihkulähdettä, joista pursui limonaadia ja muita ihania juomia;
altaisiin keräytyi pelkkää hyytelöä, minkä heti saattoi syödä, jos
halutti. Mutta kaikkein hauskimmat olivat somat pikku ihmiset, jotka
tuhansittain pää pään vieressä huusivat ja nauroivat ja laskivat
leikkiä ja lauloivat, lyhyesti sanoen, aiheuttivat sen melun ja
ääntensorinan, jonka Maria jo oli kuullut jonkun matkan päähän.
Siellä oli sirosti puettuja herroja ja naisia, armeenialaisia ja
kreikkalaisia, juutalaisia ja tyroolilaisia, upseereja ja sotilaita,
pappeja, paimenia ja ilveilijöitä, sanalla sanoen, kaikenlaista
kansaa mitä on täällä maailmassa.
Torinnurkkauksessa tuli melu yhä suuremmaksi, kansanjoukot
hajaantuivat, sillä juuri nyt kannettiin Suur-Mogulia kantotuolissa,
ja häntä seurasi yhdeksänkymmentäkolme maan rikkainta suurmiestä ja
seitsemänsataa orjaa. Mutta sattui niin, että kalastusseura, viiden
sadan miehen voimalla, järjesti juhlakulkueen toiseen torinkulmaan,
ja myöskin oli paha, että Turkin sulttaani oli samalla saanut
päähänsä kulkea torin yli kolmentuhannen janitsaarin kanssa, ja tähän
liittyi vielä lisäksi suuri "Keskeytynyt uhrijuhla"-kulkue, joka
johti askeleensa suoraan torttuobeliskia kohti soittaen ja laulaen:
"Ylös, kiittäkää mahtavaa aurinkoa." Siinäpä oli ahdasta ja tungosta,
hirveä sekasorto!
Mutta yhtäkkiä kuului hätähuuto, sillä kalastaja oli tungoksessa
työntänyt bramiinilta pään poikki, ja ilveilijä oli vähällä
juosta Suur-Mogulin yli. Melu tuli yhä hirveämmäksi, ja
kaikki alkoivat jo työntää ja tyrkkiä toisiaan, kun kullalla
kirjailtuun yönuttuun puettu mies, joka kaupunginportilla oli
tervehtänyt Pähkinänrusentajaa ja sanonut häntä prinssiksi, kapusi
torttuobeliskille ja vedettyään kolme kertaa kirkkaasti sointuvasta
kellosta, päästi kolminkertaisen kimakan huudahduksen:
"Konditoria! Konditoria! Konditoria!"
Melu hiljeni samassa, kaikki koettivat järjestyä uudelleen, ja
kun monimutkaiset juhlakulkueet oli taas soviteltu, tahrautunut
Suur-Mogul harjattu ja bramiini saanut päänsä jälleen paikoilleen,
alkoi sama iloinen temmellys uudelleen.
"Mitä merkitsee tuo Konditoria, parahin herra Drosselmeier?" kysyi
Maria.