"Konditoriaksi sanotaan täällä outoa, kauhistuttavaa voimaa, jonka
luullaan voivan tehdä ihmisistä aivan mitä hyvänsä. Se kohtalo
hallitsee tätä omituista, pientä kansaa, ja kaikki pelkäävät sitä
niin suuresti, että pahinkin meteli rauhoittuu, kun vain mainitsee
tuon nimen, niinkuin pormestari juuri on todistanut. Kukaan ei
silloin enää ajattele maallisia, kukaan ei peuhaa eikä melua, vaan
jokainen ajattelee itsekseen: Mitä onkaan ihminen ja mitä hänestä voi
tulla?"
Maria päästi äänekkään ihastuksen ja hämmästyksen huudahduksen, kun
hän yhtäkkiä seisoi ruusunpunaisessa hohteessa loistavan satatornisen
linnan edessä. Siellä täällä muureilla oli komeita orvokki-,
narsissi-, tulpaani- ja leukoijavihkoja, joiden tummanhohtavat värit
kohottivat ruusunpunaiselle vivahtavan valkean muurin loistoa. Suuri
kupooli ja tornien pyramiidikatot olivat täynnä pieniä tähtiä, jotka
kimaltelivat kuin kulta ja hopea.
"Nyt olemme Mantelisokurilinnan edustalla", selitti Pähkinänrusentaja.
Maria unohtui kokonaan katsomaan taikalinnaa. Kuitenkaan ei
häneltä jäänyt huomaamatta, että eräs suuri torni oli ilman
kattoa, ja muutamat pienet miesolennot, jotka seisoivat kaneelista
valmistetuilla rakennustelineillä, korjasivat sitä parastaikaa.
Ennenkuin hän ehti kysyä Pähkinänrusentajalta miten sen asian laita
oli, jatkoi tämä:
"Joku aika sitten uhkasi linnaa suuri hävitys, niin, ehkäpä
täydellinen häviö. Jättiläismakeiskäärme tuli tietä pitkin,
puraisi nopeasti tornin katon ja alkoi jo maistella suurta
kupoolia. Mutta Konvehtilinnan asukkaat antoivat hänelle kokonaisen
kaupunginkorttelin ja suuren osan Sokerihedelmälehtoa, ja hän tyytyi
siihen ja meni tiehensä."
Samassa kuului lempeätä, miellyttävää soittoa, linnan portit
avautuivat, ja kaksitoista pientä hovipoikaa astui linnasta, palavat
ryytineilikkaoksat kädessä ikäänkuin tulisoihdut. Heidän päänänsä
oli helmi, ruumiit rubiineista ja smaragdeista, ja he käyskentelivät
somasti taotuilla kultajaloilla. Heitä seurasi neitosia, jotka
olivat melkein yhtä suuria kuin Marian Clara, mutta ne olivat niin
äärettömän hienosti puetut, että Maria ei hetkeäkään epäillyt,
etteivät he olisi olleet synnynnäisiä prinsessoja. He syleilivät
Pähkinänrusentajaa hellästi ja huudahtivat puoleksi surumielisesti,
puoleksi iloisesti:
"Oi, prinssini! Parahin prinssini! Oi, veljeni!"
Pähkinänrusentaja näytti hyvin liikutetulta, hän pyyhki runsaat
kyyneleet silmistään, tarttui sitten Mariaa käteen ja lausui
juhlallisesti:
"Tässä on neiti Maria Stahlbaum, sangen kunnioitettavan
lääkintäneuvoksen tytär ja minun henkeni pelastaja! Ellei hän olisi
heittänyt tohvelia oikeana hetkenä, ellei hän olisi hankkinut minulle
eläkettä nauttivan everstin miekkaa, makaisin minä nyt haudassa,
ja kirottu Hiirikuningas olisi purrut minut kappaleiksi. Oi, neiti
Stahlbaum! Ei Pirlipat, vaikkakin hän on synnynnäinen prinsessa, ole
hänen veroisensa kauneudessa, lempeydessä ja hyveissä! Ei, sanon
minä, ei!"
Kaikki naiset huusivat: "Ei!" ja ottivat Mariaa kaulasta ja
nyyhkyttivät:
"Ah, te, meidän rakkaan prinssimme pelastaja -- oivallinen neiti
Stahlbaum!"
Nyt saattoivat neitoset Marian ja Pähkinänrusentajan linnan suureen
saliin, jonka seinät olivat erivärisistä säteilevistä kristalleista.
Mutta kaikkein enimmin Mariaa miellyttivät somat pienet tuolit,
pöydät, kaapit, lipastot j.n.e., joita oli kaikkialla, ja kaikki ne
olivat valmistetut seetristä ja brasilialaisesta puusta kultaisine
kukkakoristeineen. Prinsessat pyysivät Mariaa ja Pähkinänrusentajaa
istahtamaan ja lupasivat itse valmistaa tuossa tuokiossa aterian.
Sitten toivat he koko joukon pieniä maljoja ja vateja, jotka
olivat japanilaista posliinia, lusikoita, veitsiä ja haarukoita,
riivirautoja ja kasareja ja muita kultaisia ja hopeisia
taloustarpeita. Senjälkeen toivat he hedelmiä ja makeisia, jotka
olivat ihanampia kuin Maria koskaan oli nähnyt, ja he alkoivat
lumivalkeilla käsillään sirosti pusertaa hedelmiä, jauhaa
ryytejä, hienontaa manteleita, sanalla sanoen hommata sellaisella
taitavuudella, että Maria selvästi huomasi, kuinka hyvin prinsessat
olivat perehtyneet keittiöaskareihin, ja mikä maukas ateria häntä
odotti.
Varmasti arvellen itsekin osaavansa kaikkea sitä, toivoi hän kaikessa
hiljaisuudessa, että hänkin saisi ottaa osaa prinsessojen hommiin.
Kaunein Pähkinänrusentajan sisarista ojensi Marialle -- aivan kuin
arvaten salaisen toivomuksen -- pienen kultaisen huuhmaren ja lausui:
"Ah, kallis ystävätär, veljeni pelastaja, survo hiukan näitä
manteleita!"
Sillaikaa kuin Maria iloisesti survoi huuhmaressa niin että se
kilahteli kuin pieni soma laulu, alkoi Pähkinänrusentaja kertoa
laveasti, kuinka kauhea taistelu oli syntynyt hänen ja Hiirikuninkaan
joukkojen välillä, kuinka hän pelkurijoukkoineen oli siinä jäänyt
tappiolle, kuinka inhottava Hiirikuningas sittemmin olisi tahtonut
puraista hänet kappaleiksi ja kuinka Marian senvuoksi oli täytynyt
uhrata useita alamaisiaan, jotka olivat hänen palveluksessaan, ja
niin edelleen.
Mariasta tuntui kertomuksen aikana ikäänkuin Pähkinänrusentajan
sanat, niin, vieläpä hänen omat huuhmareniskunsakin olisivat tulleet
yhä kaukaisemmiksi ja epäselvemmiksi.
Pian näki hän hopeahuntuja nousevan hienona sumuna, jossa prinsessat
-- hovipojat -- Pähkinänrusentaja -- niin, hän itsekin -- liehuivat.
Hetken ajan kuului omituista laulua, surinaa ja mutinaa, joka häipyi
suureen avaruuteen.
Nyt kohosi Maria ikäänkuin korkeilla laineilla yhä korkeammalle ja
korkeammalle -- yhä korkeammalle ja korkeammalle -- yhä korkeammalle
ja korkeammalle --.
14. luku.
LOPPU.
Prr -- puh! kuului.
Maria putosi mittaamattomasta korkeudesta. Sepä vasta oli menoa!
Mutta samassa avasi hän silmänsä.
Hän makasi sängyssään, oli suuri valoisa päivä. Äiti seisoi hänen
vieressään ja sanoi samassa:
"Mutta kuinka saatat nukkua näin kauan, aamiainen on katettu jo kauan
sitten!"
Te ymmärrätte toki, kunnioitettu yleisö, että Maria, joka oli aivan
päästään pyörällä kaikesta ihmeellisestä, mitä hän oli nähnyt, oli
lopuksi nukahtanut Mantelisokurilinnan saliin ja että murjaanit tai
hovipojat taikka ehkäpä oikein itse prinsessat olivat kantaneet hänet
kotiin ja panneet sänkyyn.
"Oi, äiti, rakas äiti, et voi uskoa missä kaikessa nuori herra
Drosselmeier on kuljettanut minua yöllä, ja mitä kaikkea kaunista
minä olen saanut nähdä!"
Sitten kertoi hän kaikesta melkein yhtä tarkasti kuin minä juuri olen
kertonut, ja äiti katseli häntä aivan hämmästyneenä.
Kun Maria lopetti, sanoi äiti:
"Sinä olet nähnyt pitkän ja aika kauniin unen, rakas Maria, mutta
heitä nyt kaikki tuollainen mielestäsi."
Maria väitti itsepäisesti, ettei hän ollut uneksinut, vaan nähnyt
kaikki todellisuudessa. Silloin äiti saattoi hänet lasikaapille, otti
esiin Pähkinänrusentajan, joka tavallisuuden mukaan oli kolmannella
hyllyllä, ja sanoi:
"Miten voit sinä, hupsu tyttö, kuvitella mielessäsi, että tämä
nürnbergiläinen puunukke saattaisi elää ja liikkua?"
"Mutta, rakas äiti", lausui Maria, "minähän tiedän vallan hyvin, että
Pähkinänrusentaja on nuori herra Drosselmeier Nürnbergistä, setä
Drosselmeierin veljenpoika."
Silloin purskahtivat sekä lääkintäneuvos että lääkintäneuvoksetar
heleään nauruun.
"Voi", jatkoi Maria melkein itkien, "nyt sinä päällepäätteeksi naurat
minun Pähkinänrusentajalleni, rakas isä, ja kumminkin on hän puhunut
niin hyvää sinusta, sillä kun me saavuimme Mantelisokurilinnaan, ja
hän esitteli minut sisarilleen, prinsessoille, sanoi hän, että sinä
olet sangen kunnioitettava lääkintäneuvos!"
Nauru tuli yhä äänekkäämmäksi. Myöskin Louisa, niin, vieläpä Fritzkin
yhtyivät siihen.
Silloin kiiruhti Maria viereiseen huoneeseen, otti kiireesti pienestä
laatikosta Hiirikuninkaan seitsemän kruunua ja ojensi ne äidille
sanoen:
"Kas tässä, pikku äiti, nämä ovat Hiirikuninkaan seitsemän kruunua,
jotka nuori herra Drosselmeier yöllä lahjoitti minulle voittonsa
merkiksi."
Lääkintäneuvoksetar tarkasteli täynnä ihmetystä pieniä kruunuja,
jotka olivat tehdyt aivan tuntemattomasta, mutta erittäin kiiltävästä
metallista, ja ne olivat niin sirot, ettei niitä mitenkään voinut
luulla ihmiskäden tekemiksi. Lääkintäneuvoskaan ei saattanut
kyllikseen katsella pieniä kruunuja, ja sekä äiti että isä koettivat
vakavasti saada Mariaa tunnustamaan, mistä hän oli saanut kruununsa.
Mutta Maria pysyi sanoissaan, ja kun isä pani hänet oikein kovalle ja
nimitti häntä päällepäätteeksi pieneksi valehtelijaksi, purskahti hän
katkeraan itkuun ja valitti:
"Oi, minua raukkaa, minua raukkaa, mitä minä teen!"
Samassa avautui ovi. Hovioikeudenneuvos astui sisään ja huudahti:
"Mitä nyt, mitä nyt? Pikku kummityttöni Maria itkee ja nyyhkyttää.
Mitä nyt, mitä nyt?"
Lääkintäneuvos kertoi kaikki mitä oli tapahtunut ja näytti hänelle
kruunut.
Mutta tuskin oli hovioikeudenneuvos ehtinyt katsahtaakaan niihin,
ennenkuin hän huudahti naurahtaen:
"Roskaa ja hullutusta, nämähän ovat samat pienet kruunut, joita monta
vuotta sitten pidin kellonperissäni ja sitten annoin pikku Marialle
syntymäpäivälahjaksi, kun hän täytti kaksi vuotta. Ettekö muista
sitä?"
Ei lääkintäneuvos eikä lääkintäneuvoksetarkaan muistanut sitä. Mutta
kun Maria huomasi, että vanhempien kasvot olivat jälleen muuttuneet
ystävällisiksi, kietoi hän kätensä setä Drosselmeierin kaulaan ja
huudahti:
"Ah, sinä joka tiedät kaikki, setä Drosselmeier, sano nyt itse,
että minun Pähkinänrusentajani on sinun veljenpoikasi, nuori herra
Drosselmeier Nürnbergistä, ja että hän on lahjoittanut minulle pienet
kruunut."
Mutta hovioikeudenneuvos näytti sangen synkältä ja mutisi:
"Tyhmää lorua."
Sitten veti lääkintäneuvos pikku Marian luokseen ja lausui vakavasti:
"Kuuleppas, Maria, jätä nyt nuo mielikuvitelmasi ja hassutukset, ja
jos vielä kerran puhut siitä, että tyhmä muodoton Pähkinänrusentaja
olisi herra hovioikeudenneuvoksen veljenpoika, niin heitän sekä
Pähkinänrusentajan että kaikki muut nuket, vieläpä mamsseli Clarankin
ulos ikkunasta."
Nyt ei Maria-parka enää saanut puhua sanaakaan koko asiasta, vaikka
koko hänen sydämensä oli täynnä, sillä ymmärrättehän toki, ettei
niinkään pian unohda sellaisia ihanuuksia, joita Maria oli saanut
nähdä. Vieläpä toverisi Fritz Stahlbaum -- sinä pieni lukijani
tai kuulijani -- käänsi selkänsä sisarelleen, kun tämä yritti
kertoa siitä ihmeellisestä maailmasta, jossa hän oli ollut niin
onnellinen. Fritz taisi useasti suoraan sanoen mutista itseksensä:
"tyhmä hanhi!", mutta sitä on minun vaikea uskoa, kun ottaa huomioon
hänen muutoin niin hyvän luonnonlaatunsa. Mutta se on totta,
että kun hän ei enää kiinnittänyt huomiota Marian kertomuksiin,
pyysi hän julkisessa paraadissa anteeksi husaareiltaan sitä
vääryyttä, joka oli heitä kohdannut, korvasi hävitetyt arvomerkit
kauneilla hanhen sulkatöyhdöillä ja antoi heidän jälleen soittaa
kaartinhusaarimarssia. No niin! -- me tiedämme parhaiten, millaisella
mielellä husaarit olivat, kun inhottavat kuulat tahrivat heidän
punaisia nuttujaan!
Maria ei uskaltanut enää puhella kenenkään kanssa seikkailuistaan,
mutta tuon ihmeellisen haltiatarmaan kuvat seurasivat häntä laineiden
loiskinassa ja kaunista soittoa kuullessa. Hän eli kaiken uudelleen,
heti kun hän suuntasi ajatuksensa siihen, ja seurauksena oli, että
hän usein istui hiljaa ja ääneti, vajonneena mietiskelyihin, sen
sijaan että hän olisi leikkinyt kuten ennen. Sentähden sanoivatkin
kaikki häntä pieneksi uneksijaksi.
Sattui niin, että hovioikeudenneuvos korjaili kerran kelloa
lääkintäneuvoksen luona. Maria istui lasikaapin vieressä, vaipuneena
unelmiin, ja katseli Pähkinänrusentajaa. Silloin sanoi hän aivan
huomaamattaan:
"Ah, rakas herra Drosselmeier, jospa te olisitte todella elävä
olento, en tekisi kuten prinsessa Pirlipat, en halveksisi teitä siksi
että te -- minun takiani -- ette enää olisi kaunis nuori mies!"
Samassa huusi hovioikeudenneuvos:
"Hei, hei -- tyhmää lorua!"
Mutta samassa kuului sellainen jyräys ja täräys, että Maria putosi
pyörtyneenä tuoliltaan lattialle. Kun hän tuli jälleen tuntoihinsa,
seisoi äiti hänen vieressään:
"Mutta kuinka voit pudota tuolilta, iso tyttö! Tässä saat nähdä
hovioikeudenneuvoksen veljenpojan, joka on saapunut tänne
Nürnbergistä --, ole nyt oikein kohtelias!"
Maria katsahti ylös. Hovioikeudenneuvos oli asettanut päähänsä
jälleen lasisen tekotukkansa, pukeutunut keltaiseen takkiin ja
hymyili sangen tyytyväisenä, mutta hän talutti tosin pienikasvuista,
siitä huolimatta aika hauskannäköistä nuorta herraa. Nuorukaisen
pienet kasvot olivat kuin puolukoita ja maitoa, hänellä oli
komea punainen takki kultakirjailuineen, valkeat silkkisukat ja
kengät. Hatussa oli hänellä soma kukkavihko, hän oli sirosti
kammattu ja puuteroitu, ja selässä riippui pitkä palmikko. Pieni
miekka oli hänellä vyöllään, näytti olevan pelkistä jalokivistä,
niin se säteili, ja pieni hattu, joka oli kainalossa, oli tehty
silkkikuiduista.
Nuori mies osoitti miellyttävää käytöstä tuomalla Marialle
koko joukon ihania leikkikaluja, mutta ennen kaikkea kauniita
mantelisokuriolentoja, jotka olivat aivan samanlaisia kuin ne, joita
Hiirikuningas oli pureksinut, ja Fritzille antoi hän hirveän hienon
miekan.
Pöydän ääressä särki kohtelias nuorukainen pähkinöitä koko perheelle.
Kaikkein kovimmatkaan eivät tuottaneet hänelle vaikeutta. Hän pani ne
oikealla kädellään suuhun, vasemmalla veti hän palmikosta ratsis! --
särkyi pähkinä.
Maria tuli aivan tulipunaiseksi, kun hän näki kohteliaan nuorukaisen,
mutta hän tuli vieläkin punaisemmaksi, kun nuori herra Drosselmeier
pyysi häntä kanssaan arkihuoneeseen lasikaapin luokse.
"Leikkikää nyt aika lailla, lapsukaiset, nyt ei minulla ole mitään
sitä vastaan, kun kaikki kelloni käyvät niinkuin niiden pitääkin",
huusi hovioikeudenneuvos.
Mutta tuskin oli nuori Drosselmeier jäänyt kahdenkesken Marian
kanssa, ennenkuin hän lankesi polvilleen ja sanoi:
"Ah, kaikkein oivallisin neiti Stahlbaum, tässä näette jalkojenne
juuressa onnettoman Drosselmeierin, jonka elämän juuri olette
pelastanut! Te lausuitte äsken hyväntahtoisesti, että te ette, kuten
halpamielinen prinsessa Pirlipat, halveksisi minua, jos olisin
teidän tähtenne muuttunut rumaksi! Samassa lakkasin minä olemasta
halpa Pähkinänrusentaja ja sain jälleen entisen ulkomuotoni, joka
ehkä ei ole kovin epämiellyttävä. Oi, oivallinen neiti Stahlbaum,
tehkää minut onnelliseksi ja lahjoittakaa minulle arvokas kätenne,
jakakaa valtakunta ja kruunu kanssani, hallitkaa kanssani
Mantelisokurilinnaa, sillä minä olen nyt sen kuningas!"
Maria nosti nuorukaisen seisomaan ja lausui hiljaa:
"Rakas herra Drosselmeier! Te olette hyvä ja hurskas mies, ja koska
päällepäätteeksi hallitsette ihastuttavaa maata, jonka kansa on
kaunista ja iloista, niin otan teidät mielelläni sulhasekseni!"
Mariasta tuli siis samassa Pähkinänrusentajan morsian.
Vuoden ja päivän kuluttua kerrotaan nuoren Drosselmeierin hakeneen
hänet kultaisilla vaunuilla, joita hopeahevoset vetivät. Häissä
tanssi kaksikymmentäkaksi tuhatta loistavaa olentoa, jotka
olivat helmillä ja timanteilla koristetut, ja Maria kuuluu vielä
tänäpäivänäkin olevan kuningatar maassa, jossa kaikkialla on
säteileviä joulumetsiä, läpinäkyviä mantelisokurilinnoja, lyhyesti
sanoen maailman kaikkein hauskimmat ja ihmeellisimmät asiat, jos vain
on silmiä niitä näkemään.
Sellainen oli tarina Pähkinänrusentajasta ja Hiirikuninkaasta.