ruoka juuri sinä päivänä maistui aivan erikoisen hyvältä kuninkaan
mielestä ja että hän siitä syystä oli hyvällä tuulella ja suostui
kuuntelemaan järkeviä sanoja, joita jalomielinen ja Drosselmeieriä
säälivä kuningatar säästämättä saneli. Drosselmeier rohkaisi mielensä
ja huomautti, että hän oikeastaan oli tehnyt tehtävänsä keksimällä
keinon, jonka avulla prinsessa voisi parantua, ja siten siis
ansainnut elämisoikeutensa. Kuningas sanoi sitä turhiksi verukkeiksi
ja tyhmäksi roskaksi, mutta päätti kuitenkin nautittuaan lasillisen
vatsalikööriä, että molemmat, sekä kelloseppä että tähtitieteilijä,
saisivat lähteä maailmalle, eivätkä he saisi palata, ennenkuin heillä
olisi Krakatuk pähkinä taskussaan. Mies, joka särkisi pähkinän,
hankittaisiin -- niin lausui kuningatar -- kuuluttamalla sekä
koti- että ulkomaisissa sanomalehdissä. --
Hovioikeudenneuvos keskeytti jälleen kertomuksensa ja lupasi kertoa
loput seuraavana iltana.
9. luku.
LOPPU SADUSTA.
Aikaisin seuraavana iltana, juuri kun tulet sytytettiin, saapui
myöskin setä Drosselmeier ja jatkoi kertomustaan:
Drosselmeier ja hovitähtitieteilijä olivat olleet jo viisitoista
vuotta matkoilla, pääsemättä Krakatuk pähkinän jäljille. Kaikesta
siitä missä he kävivät, mitä omituisia ja merkillisiä asioita
he saivat kokea, siitä saattaisi kertoa teille, pienokaiset,
vaikkapa neljä viikkoa. Mutta sitä en aio tehdä, vaan sanon
sensijaan heti, että Drosselmeier tunsi kesken syviä huoliaan
suurta kaipausta rakkaaseen kotikaupunkiinsa Nürnbergiin. Erikoisen
voimakkaana valtasi se hänet kerran, kun hän ystävänsä kanssa istui
aarniometsässä Aasiassa ja poltti pientä piippunysää.
"Oi, ihana, ihana syntymäkaupunkini Nürnberg! Ihana kaupunki, se joka
sinua ei ole nähnyt, olkoonpa hän sitten käynyt Lontoossa, Parisissa
ja missä muualla hyvänsä, hänen sielunsa ei ole vapautunut, hän elää
ikuisesti kaihoten sinua -- sinua, oi Nürnberg, ihana kaupunki,
kauniine taloinesi ja ikkunoinesi!"
Kun nyt Drosselmeier valitteli niin surullisena, valtasi
tähtitieteilijän syvä osanotto, ja hän alkoi itkeä niin äänekkäästi,
että kuului pitkin koko Aasiaa. Hän hillitsi itsensä kuitenkin
jälleen, pyyhki kyyneleet silmistään ja kysyi:
"Mutta, kunnioitettava virkaveikko, miksi istumme täällä itkemässä?
Miksi emme matkusta suoraan Nürnbergiin? Eikö ole aivan yhdentekevää,
mistä ja miten me etsimme tuota onnetonta Krakatuk pähkinää?"
"Sehän on totta", vastasi Drosselmeier lohdutettuna.
Molemmat hypähtivät samassa seisoalleen, kopistelivat piippujaan ja
lähtivät matkaan, Aasian syvistä metsistä suorinta tietä Nürnbergiä
kohti.
He olivat tuskin saapuneet perille, ennenkuin Drosselmeier juoksi
nopeasti serkkunsa nukkesorvari, kiillottaja ja kultaaja Christoph
Zacharias Drosselmeierin luokse, jota hän ei ollut nähnyt useihin
vuosiin. Kelloseppä kertoi nyt hänelle koko jutun prinsessa
Pirlipatista, rouva Hiireläisestä ja Krakatuk pähkinästä, ja tämä
löi kerran toisensa jälkeen kätensä yhteen sulasta ihmetyksestä ja
huudahti:
"Ohhoh, serkku, serkku, nepä olivat sitten merkillisiä asioita!"
Drosselmeier kertoi edelleen seikkailuistaan matkan varrella, kuinka
hän oli viettänyt kaksi vuotta taatelikuninkaan luona, kuinka
manteliruhtinas oli halpamaisesti osoittanut hänet ovelle, kuinka hän
turhaan oli kuulustanut Oravamaan luonnontutkijaseuralta, lyhyesti
sanoen, kuinka täydellisesti hän oli epäonnistunut, löytämättä edes
jälkiäkään Krakatuk pähkinästä.
Kertomuksen aikana naksahutti Christoph Zacharias useampia kertoja
sormiaan --, pyörähti sitten ympäri kantapäillään --, maiskahutti
suutaan -- ja huudahti sitten:
"Hm -- haa -- hoo -- tuhat tulimmaista!"
Viimein singahutti hän hattunsa ja irtotukkansa ilmaan, tarttui
serkkuaan kiivaasti kaulaan ja huudahti:
"Serkku, serkku, te olette pelastetut, pelastetut olette, sen minä
sanon, sillä elleivät kaikki merkit ole väärät, niin minä itse
omistan Krakatuk pähkinän."
Hän toi heti paikalla rasian, josta hän otti esiin keskikokoisen
kullatun pähkinän.
"Katsos", sanoi hän näyttäen pähkinää serkulleen, "katsos, tämän
pähkinän laita on seuraava: Monta vuotta sitten tuli tänne
joulunaikaan muukalainen, joka tarjosi ostettavaksi säkillistä
pähkinöitä. Juuri minun nukkekauppani edustalla joutui hän riitaan
ja asetti säkkinsä maahan voidakseen paremmin puolustautua kaupungin
omaa pähkinänmyyjää vastaan, joka ei tahtonut sallia, että
muukalainen möisi pähkinöitä. Samassa ajoivat raskaat työrattaat
säkin yli, kaikki pähkinät särkyivät, paitsi yhtä, ja muukalainen
tarjosi sitä minulle, omituisesti hymyillen, kirkasta 1720 vuoden
kaksikymmentäviisipennistä vastaan. Se tuntui minusta sangen
omituiselta, minä löysin taskustani juuri sellaisen rahan, jota
mies pyysi, ostin pähkinän ja kultasin sen, itsekään tietämättä
minkätähden maksoin pähkinästä niin paljon ja sittemmin panin siihen
niin suurta arvoa."
Kaikki epäilykset siitä, että serkun pähkinä ei olisikaan tuo kauan
kaivattu Krakatuk pähkinä, katosivat heti, kun saapuville kutsuttu
hovitähtitieteilijä raaputti pois kultauksen ja löysi kuoresta
kiinalaisin kirjaimin kaiverrettuna sanan Krakatuk. Matkailijain
ilo oli suuri, ja serkku oli autuain ihminen auringon alla, kun
Drosselmeier vakuutti hänelle, että hänen onnensa oli taattu,
sillä hän saisi siitä alkaen, paitsi kohtalaista eläkettä, kaiken
kultauskullan ilmaiseksi.
Molemmat, sekä kelloseppä että tähtitieteilijä, olivat jo asettaneet
yömyssyt päähänsä ja aikoivat mennä nukkumaan, kun viimeksi mainittu,
nimittäin tähtitieteilijä, avasi suunsa ja puhui täten:
"Parahin herra virkaveikko, onni tulee harvoin yksinään -- usko
minua, emme ole löytäneet vain Krakatuk pähkinää, vaan myöskin sen
nuorukaisen, joka särkee sen ja ojentaa kauneuspähkinän prinsessalle!
Tarkoitan herra serkkusi poikaa! Ei, nukkua en voi", jatkoi hän
haltioituneena, "vaan jo tänä yönä asetan nuorukaisen horoskoopin".
Näin sanoen kiskoi hän yömyssyn päästään ja ryhtyi työhön.
Serkun poika oli toden teolla kaunis ja sopusuhtainen poika, joka
ei koskaan ollut käynyt parturilla eikä käyttänyt saappaita.
Vihreimmässä nuoruudessaan oli hän tosin parin joulun aikana ollut
hyppynukke, mutta sitä ei ollenkaan voinut huomata hänestä, niin
hyvin oli hän kehittynyt isän omien vaivojen iloksi. Joulupäivinä
oli hänellä kaunis kullallakirjailtu punainen takki, sapeli, hattu
kainalossa ja ihana tukka niskapalmikkoineen. Sellaisena seisoi
hän loistaen isänsä puodissa ja särki synnynnäisellä nokkeluudella
pähkinöitä nuorille tytöille, jotka siksi nimittivätkin häntä
Kauniiksi Pähkinänrusentajaksi.
Seuraavana aamuna heittäytyi tähtitieteilijä ystävänsä kellosepän
kaulaan ja huudahti:
"Se on hän, hän on käsissämme, hän on löytynyt! Vain kahta asiaa,
rakkahin virkaveikko, emme saa laiminlyödä. Ensiksi täytyy teidän
palmikoida oivalliselle veljenpojallenne vahva puinen palmikko,
joka on yhteydessä alaleuan kanssa siten, että sen voi tämän avulla
voimakkaasti työntää ylös. Sitten täytyy meidän myöskin, saavuttuamme
palatsiin, visusti salata, että olemme tuoneet mukanamme nuorukaisen,
joka osaa särkeä Krakatuk pähkinän. Hänen täytyy päinvastoin olla
saapuvinaan paljon myöhemmin. Minä luin horoskoopista, että kuningas,
kun vain muutamat ensin ovat purreet hampaansa mäsäksi, lupaa
prinsessan käden ja valtakunnan kuolemansa jälkeen sille, joka särkee
pähkinän ja lahjoittaa prinsessalle hänen kadotetun kauneutensa."
Nukensorvaaja serkku oli suuresti tyytyväinen siitä, että hänen
pikku poikansa menisi naimisiin prinsessa Pirlipatin kanssa ja
tulisi prinssiksi ja kuninkaaksi, ja hän luovutti hänet kokonaan
lähettiläille. Palmikko, jonka Drosselmeier asetti nuorelle
toivorikkaalle veljenpojalleen, onnistui erinomaisesti, ja kaikki
kokeet piikivenkovien persikansiementen kanssa onnistuivat
loistavasti.
Heti kun Drosselmeier ja tähtitieteilijä ilmoittivat hoviin Krakatuk
pähkinän löytymisestä, pantiin siellä toimeen asianmukaiset
kuulutukset, ja kun matkamiehet saapuivat kauneuspähkinöineen, oli jo
koko joukko kauniita nuoria miehiä saapunut, ja heidän joukossaan oli
prinssejäkin, jotka terveiden hammasriviensä uhalla aikoivat yrittää
pelastaa prinsessan lumouksesta.
Matkamiehet kauhistuivat suuresti, kun he näkivät prinsessan. Pieni
ruumis laihoine pikku käsineen ja jalkoineen saattoi tuskin kantaa
muodotonta päätä. Kasvojen rumuutta lisäsi valkea pumpulinkeltainen
parta suun ja leuan ympärillä.
Kaikki kävi kuten hovitähtitieteilijä oli lukenut horoskoopista.
Toinen kenkäjalka kukonpoika toisensa perästä puraisi hampaansa ja
leukansa rikki Krakatuk pähkinään, auttamatta prinsessaa vähääkään,
ja kun paikalle saapuneet hammaslääkärit kantoivat pois puoleksi
pyörtyneenä sankarin, huoahti tämä:
"Olipa se kova pähkinä purtavaksi!"
Kun kuningas sitten tuskissaan oli luvannut tyttären ja valtakunnan
sille, joka voisi vapauttaa prinsessan, ilmoittautui kohtelias ja
hiljainen nuorukainen Drosselmeier ja pyysi saada yrittää.
Kukaan ei ollut miellyttänyt prinsessaa niin paljon kuin nuori
Drosselmeier. Pirlipat pani pienet kätösensä sydämelleen ja huokasi
sydämensä pohjasta:
"Ah, jospa hän särkeekin pähkinän ja tulee miehekseni!"
Sitten kun nuori Drosselmeier oli kohteliaasti tervehtinyt
kuningasta ja kuningatarta ja sitten prinsessa Pirlipatia, sai hän
yliseremoniamestarilta Krakatuk pähkinän, asetti sen muitta mutkitta
hampaittensa väliin, veti voimakkaasti palmikosta ja -- ritsis --
ratsis kuori särkyi palasiksi. Hän puhdisti pähkinänsydämen kätevästi
ja ojensi sen prinsessalle, raapaisten kohteliaasti jalallaan, ja hän
sulki sitten silmänsä ja alkoi astua taaksepäin.
Prinsessa ahmi heti pähkinän ja -- voi, ihmettä! rumuus katosi
samassa, ja sen sijaan näkyi enkelinkaunis naisolento, jonka kasvot
olivat ikäänkuin kudotut liljanvalkeista ja ruusunpunaisista
silkkikuiduista, ja jonka silmät säkenöivät kuin lazurit ja kauniit
suortuvat kähertyivät kuin kultalanka.
Torvien ja patarumpujen pärinä sekautui kansan äänekkäisiin
riemuhuutoihin. Kuningas ja koko hänen hovinsa tanssi yhdellä jalalla
samoin kuin Pirlipatin syntyessä, ja kuningattaren päälle täytyi
pirskotella hajuvettä, sillä hän oli mennyt tainnoksiin ilosta ja
ihastuksesta.
Suuri melu oli vähällä hämmentää nuoren Drosselmeierin, jonka vielä
oli astuttava seitsemän askeltaan. Hän pysyi kuitenkin lujana ja
ojensi juuri oikean jalkansa ottaakseen seitsemännen askeleensa --
silloin nousi rouva Hiireläinen lattiasta inhottavasti vikisten
ja piipattaen, ja kun Drosselmeier pani jälleen jalkansa maahan,
polkaisi hän sitä ja kompastui niin pahoin, että oli vähällä kaatua.
Voi onnetonta! -- siinä samassa oli nuorukainen yhtä muodoton kuin
prinsessa Pirlipat ennen oli ollut. Ruumis oli yhtäkkiä kutistunut
kokoon ja saattoi tuskin kantaa paksua, muodotonta päätä suurine
ulkonevine silmineen ja inhottavan leveine suineen. Palmikon sijalla
riippui selässä kapea puinen viitta, jolla hän johti alaleuan
liikkeitä.
Kelloseppä ja tähtitieteilijä olivat aivan suunniltaan pelosta
ja kauhusta. Kuitenkin näkivät he miten rouva Hiireläinen
heittelehti verissään lattialla. Hänen pahuutensa ei siis ollut
jäänyt kostamatta, sillä nuori Drosselmeier oli osannut terävällä
kengänkorollaan niin pahoin hänen kaulaansa, että hänen kuolemansa
oli varma. Mutta kun kuolemankauhu valtasi hänet, vikisi ja vaikeroi
hän aivan surkeasti:
"Krakatuk, sä pähkinöistä kovin -- sun tähtes aukee mulle kuolon
ovi -- Pähkinäherrankin jo kohta -- kohtalo kova kuoloon johtaa --
poikani seitsenkruunuinen -- antaapi palkkion viimeisen -- äitinsä
kuolon kostaa kerran -- murskaten vielä Pähkinäherran -- ah, elämä
reipas ja iloinen -- on ero sinusta suruinen --"
Näin huutaen kuoli rouva Hiireläinen, ja kuninkaallinen
uuninsytyttäjä kantoi hänet pois.
Kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota nuoreen Drosselmeieriin, mutta
prinsessa muistutti kuningasta hänen lupauksestaan, ja kuningas
käski heti, että nuori sankari oli tuotava esiin. Mutta kun onneton
muodoton nuorukainen astui sisään, asetti prinsessa molemmat kätensä
kasvojensa eteen ja huudahti:
"Pois, pois tuo inhottava pähkinänrusentaja!" Hoviherra tarttui heti
nuorukaisen pieniin olkapäihin ja heitti hänet ulos ovesta.
Kuningas oli raivoissaan, koska hänelle oli tyrkytetty
pähkinänrusentajaa vävyksi, syyti kellosepän ja tähtitieteilijän
taitamattomuutta ja karkoitti molemmat ikuisiksi ajoiksi hovista.
Tätä ei juuri näkynyt horoskoopissa, jonka tähtitieteilijä oli
asettanut Nürnbergissä. Mutta hän ei voinut olla ryhtymättä uusiin
tutkimuksiin, ja hän oli lukevinaan tähdistä, että nuori Drosselmeier
edistyisi niin suuresti uudessa asussaan, että hän, huolimatta
rumuudestaan, tulisi sekä prinssiksi että kuninkaaksi. Hänen
epämuodostuksensa katoaisi kuitenkin ainoastaan siinä tapauksessa,
että se poika, jonka rouva Hiireläinen oli saanut seitsemän poikansa
kuoleman jälkeen, ja jolla oli seitsemän päätä ja joka nyt oli
hiirikuninkaana, kaatuisi hänen kätensä kautta, ja että joku neito
rakastuisi häneen huolimatta hänen surullisesta ulkomuodostaan. Nuori
Drosselmeier kuuluu todellakin joulun aikaan olleen isänsä puodissa
Nürnbergissä, tosin pähkinänsärkijänä, mutta puettuna kuin prinssi!
Tällainen, pienokaiseni, oli satu kovasta pähkinästä, ja nyt
tiedätte, miksi ihmiset niin usein sanovat: olipa se kova pähkinä
purtavaksi! ja mistä johtuu, että kaikki pähkinänsärkijät ovat rumia.
--
Näin lopetti hovioikeudenneuvos kertomuksensa. Maria ajatteli, että
prinsessa Pirlipat oli oikeastaan alhainen ja kiittämätön olento.
Fritz vakuutti sensijaan, että Pähkinänrusentajan ei tarvitsisi,
jos hän vain muutoin oli aika mies, panna montakaan korttia ristiin
Hiirikuninkaan takia, vaan että hän pian saisi takaisin kauniin
ulkomuotonsa.
10. luku.
SETÄ JA VELJENPOIKA.
Harvat kunnioitetuista lukijoistani tai kuulijoistani lienevät
kokeneet, miltä tuntuu saada haava lasista; vain he tietävät,
kuinka kipeä se on ja kuinka inhottava se on, koska se paranee
niin hitaasti. Niin sai Maria viettää melkein kokonaisen viikon
sängyssään, sillä häntä alkoi aina heti pyörryttää, kun hän nousi
ylös. Mutta viimein tuli hän aivan terveeksi ja saattoi hyppiä
ympäri huonetta yhtä iloisesti kuin ennen. Lasikaappi näytti kovin
hienolta, sillä kaikki oli uutta ja siistiä, puut ja kukat ja talot
ja komeasti puetut nuket. Ennen kaikkea tapasi Maria jälleen rakkaan
Pähkinänrusentajansa, joka oli toisella hyllyllä ja hymyili hänelle
aivan tervein hampain.
Kun Maria siinä istui ja sydämensä pohjasta iloitsi katsellessaan
lemmikkiään, pälkähti yhtäkkiä hänen päähänsä -- ja hän tuli samalla
hiukan huolestuneeksi --, että Drosselmeierhän oli ainoastaan
kertonut sadun Pähkinänrusentajan ja rouva Hiireläisen ja hänen
poikiensa riidasta. Nyt hän tiesi, että hänen Pähkinänrusentajansa ei
voinut olla kukaan muu kuin juuri nuori Drosselmeier Nürnbergistä,
setä Drosselmeierin miellyttävä, vaikkakin ikävä kyllä rouva
Hiireläisen noituma veljenpoika. Sillä että neuvokas kelloseppä
Pirlipatin isän hovista todellakin oli hovioikeudenneuvos
Drosselmeier itse, sitä ei Maria kertomuksen aikana epäillyt
hetkeäkään.
"Mutta miksi ei setä auttanut sinua, miksi ei hän auttanut sinua",
näin valitti Maria, kun hän yhä elävämmin huomasi, että se taistelu,
jonka silminnäkijänä hän oli ollut, koski Pähkinänrusentajan
valtakuntaa ja kruunua; "eivätkö kaikki nuket olleetkin hänelle
alamaiset ja eikö hovitähtitieteilijän ennustus ollut käynyt toteen
ja nuori Drosselmeier tullut nukkien valtakunnan kuninkaaksi?"
Samassa kun miettiväinen Maria punnitsi kaikkea tätä
mielessään, luuli hän myöskin, että Pähkinänrusentaja ja hänen
vasallinsa, samassa kun hän kuvitteli niiden olevan elollisia ja
liikuntakykyisiä, myöskin todellisuudessa elivät ja liikkuivat. Mutta
niin ei ollut kuitenkaan asianlaita. Kaikki kaapissa oli päinvastoin
jäykkää ja liikkumatonta. Mutta sensijaan että Maria olisi luopunut
sisäisestä vakaumuksestaan, syytti hän yksinomaan rouva Hiireläisen
ja hänen seitsenpäisen poikansa jatkuvaa loihdintaa.
"Mutta", lausui hän ääneen Pähkinänrusentajalle, "ellette vielä
kykenekään liikkumaan tai puhumaan, niin tiedän kuitenkin, rakas
herra Drosselmeier, että ymmärrätte minua ja huomaatte miten hyvää
minä tarkoitan. Luottakaa minun apuuni, jos joudutte hätään. Ainakin
pyydän sedältä, että hän, joka on ovela kaikessa, ojentaisi auttavan
kätensä, kun sitä tarvitaan."
Pähkinänrusentaja oli yhä hiljaa ja ääneti. Mutta Mariasta tuntui
kuin hiljainen huokaus olisi kuulunut lasikaapista, ja se pani ruudut
miellyttävästi, tuskin kuuluvasti väräjämään, ja oli aivan kuin pieni
hento kello olisi kilissyt:
"Maria pieno -- enkeli vieno -- mä olen sun -- Maria mun."
Mariasta tuntui, huolimatta jääkylmistä väreistä, jotka karmivat
häntä, omituisen miellyttävältä. Hämärä laskeutui, lääkintäneuvos
astui sisään setä Drosselmeierin kanssa, ja hetken kuluttua kattoi
Louisa teepöydän, ja perhe istahti sen ääreen iloisesti jutellen.
Maria toi aivan hiljaa pienen nojatuolinsa ja istuutui setä
Drosselmeierin jalkojen juureen. Yhtäkkiä, kun kaikki sattuivat
vaikenemaan, katsoi Maria hovioikeudenneuvosta suoraan silmiin
suurine sinisilmineen ja sanoi:
"Nyt tiedän, rakas setä Drosselmeier, että minun Pähkinänrusentajani
on sinun veljenpoikasi, nuori Drosselmeier Nürnbergistä. Hänestä
on tullut prinssi eli oikeammin kuningas. Kaikki mitä toverisi
tähtitieteilijä on ennustanut, on toteutunut. Mutta sinähän tiedät,
että hän on avoimessa sodassa rouva Hiireläisen pojan, inhottavan
Hiirikuninkaan kanssa. Miksi et sinä auta häntä?"
Maria kertoi vielä kerran koko taistelun kulun, sellaisena kuin hän
oli nähnyt sen; äidin ja Louisan helähtävä nauru keskeytti hänet
tavan takaa. Ainoastaan Fritz ja Drosselmeier pysyivät vakavina.
"Mutta mistä tyttö on saanut kaikki nämä hullutukset?" kysyi
lääkintäneuvos.
"No niin", vastasi äiti, "hänellähän on vilkas mielikuvitus.
Oikeastaan ovat ne vain kovan haavakuumeen aiheuttamia unia."
"Ei siinä ole mitään totta", huudahti Fritz, "minun punaiset
husaarini eivät ole sellaisia pelkureita, -- tuhat tulimmaista, kyllä
minä ne muutoin peittoaisin!"
Mutta setä Drosselmeier otti Marian polvelleen omituisesti hymyillen
ja sanoi lempeällä äänellä:
"Oi, sinulle, rakas Maria, on annettu paljon enemmän kuin meille
kaikille muille. Sinä olet, samoinkuin Pirlipat, synnynnäinen
prinsessa, sillä sinä vallitset kauniissa ja loistavassa
valtakunnassa. Mutta sinä saat kärsiä paljon, jos tahdot puolustaa
muodotonta Pähkinänrusentaja-parkaa, kun Hiirikuningas ajaa häntä
takaa kaikilla teillä ja poluilla. Kuitenkaan en minä, vaan sinä,
sinä yksin saatat pelastaa hänet. Ole vain kestävä ja uskollinen!"
Ei Maria eivätkä muutkaan tienneet, mitä Drosselmeier tarkoitti
näillä sanoilla; ne tuntuivat lääkintäneuvoksesta päinvastoin niin
omituisilta, että hän koetti hovioikeudenneuvoksen valtasuonta ja
sanoi:
"Rakas ystäväni, teillä on voimakas verentungos päässä, minä
kirjoitan teille lääkemääräyksen."
Ainoastaan lääkintäneuvoksetar pudisti miettiväisenä päätään ja sanoi
hiljaa:
"Minä aavistan kyllä, mitä hovioikeudenneuvos tarkoittaa, mutta en
todellakaan osaa sanoa sitä selvin sanoin."
11. luku.
VOITTO.
Nyt ei kestänyt kauan, kun Maria heräsi kuunkirkkaana yönä omituiseen
meluun, joka kuului huoneen nurkasta. Kuului siltä kuin pikkukiviä
olisi heitelty ja vieritetty sinne tänne, ja välillä kuului kovaa
vikinää ja vinkunaa.
"Voi, hiiret, hiiret tulevat jälleen!" huudahti Maria ja aikoi
herättää äidin. Mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa yhtäkkiä,
eikä hän saattanut liikuttaa jäsentäkään, kun hän näki kuinka
Hiirikuningas tunkeutui seinänraosta ja kuinka hän sitten silmien ja
kruunun säkenöidessä kulki ympäri huonetta ja lopuksi otti vauhtia ja
hyppäsi pienelle pöydälle, joka oli aivan Marian sängyn vieressä.
"Hi -- hi -- hii -- sokuriryynit mulle anna -- mantelisokuri myöskin
kanna, -- Pähkinänsärkijää purasen muuten -- ystäväs hakkaan mä
palahan kuuteen!"
Näin vikisi Hiirikuningas, nakerteli ja kitkutti inhottavasti
hampaillaan ja hyppäsi sitten uudelleen seinänrakoon.
Maria tuli niin huolestuneeksi kauheasta näystä, että hän seuraavana
aamuna oli vallan kalpea, ja niin poissa tasapainosta, että hän
tuskin sai sanaakaan suustaan. Sata kertaa aikoi hän valittaa
tapahtumasta äidille tai Louisalle tai ainakin Fritzille, mutta hän
ajatteli:
"Tokkohan kukaan ymmärtäisi minua, ja ehkäpä he vain nauraisivat
minulle päällepäätteeksi?"
Mutta yksi asia oli hänelle selvä: hänen täytyi luopua
sokuriryyneistään ja mantelisokurista Pähkinänrusentajan
pelastukseksi. Sentähden asetti hän seuraavana iltana kaikki
makeisensa kaapinreunalle.
Aamulla sanoi lääkintäneuvoksetar:
"En ymmärrä kuinka arkihuoneeseen yhtäkkiä on ilmaantunut hiiriä.
Katsos vain, Maria-rukka, ne ovat ahmineet kaikki makeisesi."
Ja niin oli todellakin käynyt. Ahne Hiirikuningas ei ollut oikein
mieltynyt mantelisokuriin, mutta hän oli nakerrellut sitä terävillä
hampaillaan, ja se oli heitettävä pois. Maria ei välittänyt vähääkään
makeisistaan, vaan iloitsi sen sijaan sydämestään, sillä hän arveli,
että Pähkinänrusentaja oli nyt pelastettu.
Mutta kylläpä hän pelästyi, kun seuraavana yönä kuului vikinää ja
vinkunaa aivan hänen korvansa juuresta. Se oli taaskin Hiirikuningas,
ja hänen silmänsä säkenöivät yhä inhottavampina kuin edellisenä yönä,
yhä ilkeämmin sähisi hän hampaittensa välistä:
"Tänne makeisnukkesi sun -- makeises kaikki ovat nyt mun --
Pähkinänsärkijää purasen muuten -- hakkaan sun ystäväs palahan
kuuteen", ja näin sanoen loikkasi Hiirikuningas jälleen tiehensä.
Maria oli kovin huolissaan. Hän meni seuraavana aamuna kaapille
ja katseli kaihomielisesti pieniä sokurileivosnukkejaan.
Mutta hänen suruaan ei saata ihmetelläkään, sillä tuskin voit
uskoa, tarkkaavainen kuulijattareni, kuinka ihania pieniä
sokerileivos-olentoja Maria Stahlbaum omisti. Lukuunottamatta somaa
paimenpoikaa ja -tyttöä, jotka vartioivat valkeata lammaslaumaa,
iloisen pienen koiran hyppiessä edestakaisin, kuljeskeli kaksi
kirjeenkantajaa kirje kädessä. Ja neljä kaunista paria hyvin
puettuja poikia ja somasti vaatetettuja tyttöjä keinui venäläisessä
kiikussa. Muutamien tanssijoiden takana seisoi sitäpaitsi arentimies
Feldkümmel Orleansin Neitsyen kanssa, joihin Maria ei pannut mitään
erikoista arvoa, mutta kaukana nurkassa oli pieni punaposkinen lapsi,
lemmikkinukke. Kyyneleet valuivat Marian silmistä:
"Voi", huudahti hän kääntyen Pähkinänrusentajan puoleen, "rakas
herra Drosselmeier, kuinka paljon olisinkaan valmis uhraamaan teidän
pelastukseksenne; mutta tämä on kuitenkin sangen vaikeata!"
Pähkinänrusentaja näytti kuitenkin niin surkealta, että Maria
päätti uhrata kaikki, etenkin kun hän kuvitteli mielessään, miten
Hiirikuningas seitsemine kitoineen nielaisisi onnettoman nuorukaisen.
Illan tullen asetti hän siksi kaikki pienet sokerinukkensa
kaapinreunalle, kuten ennen muut makeisensa. Hän suuteli paimenpoikaa
ja -tyttöä ja lampaita ja toi viimeiseksi nurkasta lemmikkinsä,
pienen punaposkisen sokerileivos-lapsosen, jonka hän kuitenkin asetti
kauas hämärän varjoon. Arentimies Feldkümmel ja Orleansin Neitsyt
saivat seistä eturivissä.
"Ei, tämähän on vallan hullua", huudahti lääkintäneuvoksetar
seuraavana aamuna, "lasikaapissa asustaa varmastikin suuri ilkeä
hiiri, sillä kaikki Marian kauniit sokurinuket ovat nakerretut ja
rikkinäiset."
Maria ei voinut tosiaankaan pidättää kyyneleitään, mutta hän hymyili
kuitenkin pian jälleen, sillä hän ajatteli:
"Mitä se tekee? Onhan Pähkinänrusentaja pelastettu!"
Illalla, kun äiti kertoi hovioikeudenneuvokselle mitä pahaa hiiri oli
tehnyt lasten lasikaapissa, lausui lääkintäneuvos:
"On inhottavaa, että emme voi päästä noista elävistä, jotka
temmeltävät lasikaapissa ja pureskelevat Marian sokeriukkoja."