aikaa tohtori Wendelsternin kanssa. Sitten tyttö kuuli selvästi,
että oli puhe haavakuumeesta. Hänen täytyi jäädä sänkyyn ja
ottaa lääkkeitä, ja siten kului muutamia päiviä, vaikkakaan hän,
lukuunottamatta pientä kipua käsivarressa, ei tuntenut olevansa juuri
sairas eikä halutonkaan. Hän tiesi, että pikku Pähkinänrusentaja oli
pelastunut terveenä ja reippaana taistelusta, ja Mariasta tuntui
usein kuin unessa, että Pähkinänrusentaja vakuutti aivan selvästi,
vaikkakin surumielisellä äänellä:
"Maria, kallis neito, paljosta saan teitä kiittää, mutta vielä voitte
tehdä enemmänkin puolestani!"
Maria aprikoi turhaan, mitähän se mahtaisi olla, mutta hän ei
keksinyt mitään.
Maria ei saattanut oikein leikkiä sairaalta käsivarreltaan, ja
kun hän yritti lueskella tai hiukan selailla kuvakirjoja, niin
kimalteli niin merkillisesti hänen silmissään, että hänen täytyi
luopua koko hommasta. Siitä johtui, että aika alkoi tuntua hänestä
kovin pitkältä, ja hän odotti kärsivällisesti hämärän tuloa, jolloin
äiti istahti hänen vuoteensa viereen ja luki ja kertoi kaikellaista
kaunista.
Äiti oli juuri lopettanut erittäin hauskan kertomuksen prinssi
Fakardinista, kun ovi avautui ja setä Drosselmeier astui sisään
sanoen:
"Nyt täytyy minun kerrankin tulla itse katsomaan, miten sairaan ja
haavoittuneen Marian laita on."
Heti kun Maria näki setä Drosselmeierin keltaisine takkeineen,
avautuivat ilmielävinä hänen eteensä samat näyt, jotka hän näki sinä
yönä, kun Pähkinänrusentaja hävisi taistelussa rottia vastaan, ja hän
huusi tahtomattaan hovioikeudenneuvokselle:
"Voi, setä Drosselmeier, sinä olet ollut oikein inhottava. Minä näin
kyllä, miten sinä istuit seinäkellolla ja peitit sen siivilläsi, niin
että se ei voinut lyödä, koska se muutoin olisi pelästyttänyt hiiret
tiehensä. Minä kuulin kyllä, miten sinä kutsuit Hiirikuningasta!
Miksi et sinä auttanut Pähkinänrusentajaa etkä minua, sinä inhottava
setä Drosselmeier! Eikö olekin yksinomaan sinun syysi, että minun
täytyy maata vuoteessa sairaana ja haavoittuneena?"
Äiti kysyi aivan kauhistuneena:
"Mikä sinua vaivaakaan, rakas Maria?"
Mutta setä Drosselmeier irvisti omituisesti ja korahutti
yksitoikkoisella äänellä:
"Seinäkellon täytyi käydä -- hurista -- eipä ollut surista -- kello
-- kello -- seinäkellon täytyi käydä -- hiljaa käydä -- kellot lyövät
kling ja klang -- pling ja plong ja plung ja plang -- älä pelkää,
nukke, hoi -- kello lyö ja lyö ja soi, hiiriherra ajetaan pois --
senhän pöllö kyllä vois -- hei ja hai ja hai ja hoi -- kello pum pum
-- kello pim pim -- seinäkellon täytyi käydä -- hurista, eipä ollut
surista -- sur ja hur ja pir ja pur!"
Maria tuijotti silmät suurina setä Drosselmeieriin, sillä tämä oli
aivan muuttunut ja paljon rumempi kuin tavallisesti ja huitoi sinne
tänne oikealla käsivarrellaan kuin mikäkin marionetti. Maria olisi
oikein todenteolla saattanut pelätä setää, ellei äiti olisi ollut
läsnä, ja ellei Fritz, joka sillä aikaa oli hiipinyt sisään, olisi
viimeinkin keskeyttänyt häntä äänekkäällä naurulla.
"Ohhoh, setä Drosselmeier", huudahti Fritz, "tänään olet sinä taaskin
hassunkurinen, sinä olet aivan kuin minun hyppyukkoni, jonka jo kauan
sitten heitin uunin taakse".
Äiti oli hyvin vakava ja sanoi:
"Rakas herra hovioikeudenneuvos, tuo on kovin omituista pilaa, mitä
te oikeastaan tarkoitatte?"
"Voi taivas!" vastasi Drosselmeier nauraen, "ettekö enää muista minun
pientä kaunista kellosepänlauluani? Sitä on minun tapani aina laulaa
sellaisille potilaille kuin Maria on."
Näin sanoen istahti hän aivan Marian sängyn viereen ja sanoi:
"Älä ole vihainen, vaikka en heti puhkaissutkaan Hiirikuninkaan
neljäätoista silmää, mutta se ei olisi käynyt päinsä, ja sen sijaan
aion tuottaa sinulle suuren ilon."
Hovioikeudenneuvos pisti samassa käden taskuunsa ja veti hiljaa,
hiljaa esiin -- Pähkinänrusentajan, jonka hampaat hän oli taitavasti
asettanut paikoilleen ja vetänyt leuan sijoilleen.
Maria riemuitsi, mutta äiti sanoi hymyillen:
"Näetkös nyt, että setä Drosselmeier tahtoo hyvää
Pähkinänrusentajalle?"
"Mutta sinun täytyy toki myöntää, Maria", keskeytti
hovioikeudenneuvos lääkintäneuvoksettaren, "sinun täytyy toki
myöntää, ettei Pähkinänrusentaja ole oikein kaunisvartaloinen,
ettei hänen kasvojaan voi sanoa juuri pulskiksi. Jos haluat kuulla,
niin kerron sinulle, miten hänen sukunsa on tullut sellaiseksi
ja jättänyt sen perinnöksi jälkeläisilleen. Tai ehkäpä olet jo
kuullut kertomuksen prinsessa Pirlipatista, Hiireläis-noidasta ja
taiteellisesta kellosepästä?"
"Kuules nyt", keskeytti Fritz hänen puheensa, "kuules nyt, setä
Drosselmeier, sinä olet asettanut Pähkinänrusentajan hampaat
paikoilleen, eivätkä leukaluutkaan tutise enää, mutta miksi et ole
vyöttänyt hänelle miekkaa?"
"Äs", sanoi hovioikeudenneuvos loukkaantuneena, "sinun sitten pitää
moittia ja haukkua kaikkea, poika! Mitäs minua Pähkinänrusentajan
miekka liikuttaa, minä olen parantanut hänen ruumiinsa, hankkikoon
hän itse itsellensä miekan niin hyvin kuin taitaa."
"Onhan totta", huudahti Fritz, "että jos hän on aika mies, niin kyllä
hän osaa hankkia aseen itsellensä!"
"No niin, Maria", jatkoi hovioikeudenneuvos, "sanoppas minulle,
oletko kuullut kertomuksen prinsessa Pirlipatista?"
"Voi, en", vastasi Maria, "kerro, setä Drosselmeier, kerro".
"Minä toivon", sanoi lääkintäneuvoksetar, "minä toivon, rakas
hovioikeudenneuvos Drosselmeier, että kertomuksenne ei ole yhtä julma
kuin ne tavallisesti ovat".
"Eihän toki, kallis rouva lääkintäneuvoksetar, päinvastoin on se
sangen huvittava."
"Kerro, kerro, rakas setä", huusivat lapset, ja hovioikeudenneuvos
Drosselmeier alotti siis.
7. luku.
SATU KOVASTA PÄHKINÄSTÄ.
Pirlipatin äiti oli kuninkaan rouva, siis kuningatar ja Pirlipat itse
oli todellinen prinsessa jo samana hetkenä kuin syntyi. Kuningas
iloitsi suuresti kauniista pienestä tyttärestään, joka makasi
kehdossa, hän riemuitsi ääneen, tanssi ja kieppui yhdellä jalalla ja
huusi kerran toisensa perästä:
"Heisan, onko koskaan nähty kauniimpaa lasta kuin pikku Pirlipat!"
Ja kaikki ministerit, kenraalit ja presidentit hyppelivät, samoin
kuin maan isä, yhdellä jalalla ja huusivat:
"Ei ikinä!"
Eikä kukaan todellakaan voinut väittää, että koko avarassa maailmassa
olisi nähty kauniimpaa lasta kuin juuri prinsessa Pirlipat. Hänen
pienet kasvonsa olivat ikäänkuin kudotut hennoista liljanvalkeista ja
ruusunpunaisista silkkikuiduista, pienet silmät olivat kuin iloisesti
säteilevät lazurit, ja somat pienet suortuvat kähertyivät kuin
loistavat kultalangat. Sitäpaitsi oli pikku Pirlipatilla syntyessään
kaksi riviä pieniä helmihampaita, joilla hän kaksi tuntia syntymänsä
jälkeen puri valtiokansleria sormeen, kun tämä tahtoi tutkia hänen
kasvonpiirteitään, ja tämä huudahti:
"Oi, katalaa!"
Toiset väittivät, että hän huusi: "Haa!" Siitä ovat mielipiteet
eriäviä vielä tänäkin päivänä.
Lyhyesti sanoen, pikku Pirlipat puri todellakin valtiokansleria
sormeen, ja ihastunut maa tiesi nyt, että enkelinkaunis pikku
Pirlipat oli nerokas, virkeä ja järkevä.
Kuten sanottu olivat kaikki tyytyväisiä, ainoastaan kuningatar
oli sangen huolestunut ja levoton, vaikka kukaan ei tiennyt syytä
siihen. Erikoisesti herätti huomiota se, että hän tahtoi että
Pirlipatin kehtoa vartioitaisiin huolellisesti. Paitsi ovilla
seisovia henkivartijoita täytyi, lukuunottamatta molempia kehdon
ääressä istuvia hoitajattaria, vielä kuuden naisen istua siellä
täällä huoneessa. Ja kaikkein merkillisintä oli se -- eikä sitä
kukaan voinut käsittää -- että kullakin kuudella vartijattarella
piti olla sylissään kissa, jota hänen täytyi silittää koko yö, jotta
se koko ajan kehräisi. On mahdotonta, että te, rakkaat lapset,
voisitte arvata minkätähden Pirlipatin äiti ryhtyi kaikkiin näihin
varustuksiin. Mutta minä tiedän sen ja kerron siitä kohta.
Sattui niin, että Pirlipatin äidin hoviin keräytyi kerran joukko
erinomaisia kuninkaita ja miellyttäviä prinssejä, ja silloin
seurasivat komeat turnajaiset, pilanäytelmät ja hovitanssiaiset
toisiaan. Kuningas tahtoi nyt kerran näyttää, ettei häneltä puuttunut
kultaa eikä hopeaa, ja siksi teki hän suuren aukon valtion kassaan
ja antoi rahaa mennä mielin määrin. Hän järjesti sentähden suuret
makkarakekkerit, etenkin koska hän kaikessa salaisuudessa oli
saanut kuulla ylihovikeittiömestarilta, että hovitähtitieteilijä
oli ilmoittanut teurastusajan tulleen; hän heittäytyi vaunuihin ja
tarjosi kuninkaille ja prinsseille -- vain kauhallisen velliä, jotta
yllätys olisi sitäkin suurempi.
Sitten lausui hän ystävällisesti kuningattarelle:
"Sinähän tiedät, rakkaani, kuinka paljon pidän makkarasta!"
Kuningatar ymmärsi heti mitä hän sillä tarkoitti. Se tarkoitti näet
sitä, että kuningattaren piti itse, kuten usein ennenkin, ryhtyä
makkaranvalmistamiseen.
Yliaarremestarin täytyi heti luovuttaa keittiöön suuri kultainen
makkarakattila ja hopeakasarit. Suuri tuli sytytettiin santelipuusta,
kuningatar sitoi vyölleen silkkiesiliinan, ja kohta höyrysi
kattilasta makkaraliemen suloinen tuoksu.
Mieluisa tuoksu tunkeutui aivan oikeussaliin saakka, eikä kuningas
voinut enää hillitä itseään.
"Teidän luvallanne, hyvät herrat!" huudahti hän, kiiruhti keittiöön,
syleili kuningatarta, hämmensi kattilaa kultavaltikallaan ja palasi
sitten rauhoittuneena oikeussaliin.
Sitten koitti se tärkeä hetki, jolloin silava oli leikattava
kuutioihin ja käristettävä hopeahalstarilla. Hovinaiset poistuivat,
koska kuningatar tahtoi uskollisesta rakkaudesta ja kunnioituksesta
puolisoaan kohtaan yksinänsä suorittaa tämän tehtävän.
Mutta samassa kun silava alkoi piristä, kuului kuiskaava ääni:
"Antakaa minullekin paistia, sisko! -- minäkin tahdon pitää kemut,
minäkin olen kuningatar -- antakaa minulle paistia!"
Kuningatar tiesi hyvin, että se oli rouva Hiireläisen ääni. Rouva
Hiireläinen oli asunut jo useita vuosia kuninkaan palatsissa. Hän
väitti olevansa sukua kuningasperheelle ja sanoi itse olevansa
Hiiralian kuningatar. Sentähden olikin hänellä suuri hovi hellan
alla. Kuningatar oli hyvä ja antelias rouva, ja vaikkei hän
aivan tahtonutkaan tunnustaa rouva Hiireläistä kuningattareksi
ja sisarekseen, niin soi hän tälle mielellänsä kekkerit tuona
juhlapäivänä ja huusi:
"Tulkaa tänne vaan, rouva Hiireläinen, te saatte kyllä maistaa
rasvaa."
Rouva Hiireläinen saapui silloin iloisesti hypähtäen hellalle ja
tarttui somalla pienellä käpälällään silavapalaseen toisensa jälkeen,
aina sitä mukaa kun kuningatar ojensi niitä hänelle. Mutta nyt
saapuivat yhtäkkiä kaikki rouva Hiireläisen serkut ja sukulaiset,
vieläpä kaikki hänen seitsemän poikaansakin, jotka olivat hyvin
tottelemattomia viikareita. Ne hyökkäsivät kaikki silavan kimppuun,
ja kauhistuneen kuningattaren oli aivan mahdoton estää niitä.
Onneksi saapui ylihovimestaritar paikalle ja ajoi tunkeilevat
vieraat tiehensä, jotta edes hiukan silavaa jäi jälelle, mikä sitten
hovilaskutaitajan opastuksella jaettiin sangen etevästi tasan
kaikille makkaroille.
Patarummut ja torvet pärisivät, kaikki läsnäolevat mahtimiehet ja
prinssit kulkivat loistavissa juhlapuvuissa, osa valkeilla ratsuilla,
osa kristallisissa katevaunuissa makkarakemuihin. Kuningas otti
heidät sydämellisesti ja armollisesti vastaan ja istahti sitten
isännäksi kruunuineen ja valtikkoineen ensimäisenä pöytään.
Kuningas kalpeni jo maksamakkaran aikana ja nosti katseensa taivasta
kohti -- hänen rinnastaan nousi huokauksia -- ankara tuska valtasi
hänet! Mutta verimakkaran tullessa vaipui hän ääneen nyyhkyttäen ja
huoaten nojatuoliinsa. Hän pani molemmat kädet kasvojensa eteen ja
valitti ja läähätti.
Kaikki nousivat kauhistuneina pöydästä, henkilääkäri koetti turhaan
tarttua kuninkaan valtimoon. Syvä, nimetön tuska raateli kuningasta.
Viimein, viimein pitkien neuvottelujen perästä ja kaikellaisten
voimakkaiden keinojen, kuten poltettujen höyhensulkien ja sellaisten
vaikutuksesta, näytti kuningas tointuvan hiukan, ja hän änkytti
tuskin kuuluvasti seuraavat sanat:
"Liian vähän silavaa."
Silloin heittäytyi kuningatar lohduttomana hänen jalkoihinsa ja
nyyhkytti:
"Voi, onneton puoliso-parkani! Voi, mitä tuskia mahtanetkaan kärsiä!
Tässä on rikoksentekijä jalkojesi juuressa -- rankaise, rankaise
häntä kovasti! -- Voi, rouva Hiireläinen seitsemän poikansa,
serkkujensa ja sukulaistensa kanssa on ahminut silavan ja --"
Näin sanoen kaatui kuningatar taaksepäin pyörtyneenä. Mutta kuningas
nousi vihoissaan seisomaan ja huusi äänekkäästi:
"Ylihovimestaritar, miten se tapahtui?"
Ylihovimestaritar kertoi kaiken mitä hän tiesi, ja kuningas päätti
kostaa rouva Hiireläiselle ja hänen perheelleen, joka oli siepannut
silavan hänen makkaroistaan. Salainen sotaneuvosto kutsuttiin kokoon,
päätettiin nostaa oikeusjuttu rouva Hiireläistä vastaan ja ottaa
hänen omaisuutensa takavarikkoon. Mutta kun kuningas arveli, että
rouva Hiireläinen voisi sillaikaa vielä näpistellä häneltä silavaa,
päätettiin koko juttu uskoa hovikellosepän haltuun.
Tämä mies, joka kuten minä, oli nimeltään Christian Elias
Drosselmeier, lupasi erikoisen valtioviisaalla hankkeella ajaa rouva
Hiireläisen ja hänen perheensä pois palatsista ikiajoiksi. Hän keksi
todellakin pieniä nerokkaita koneita, joihin sidottiin paistettua
silavaa pienellä nuoralla, ja näitä asetteli Drosselmeier yltympäri
rouva silavanhotkijan asuntoon.
Rouva Hiireläinen oli itse niin viisas, että hän huomasi
Drosselmeierin viekkauden. Mutta kaikki hänen varoituksensa,
kaikki hänen selityksensä olivat turhia. Suloisen silavantuoksun
houkuttelemina astui rouva Hiireläisen kaikki seitsemän poikaa ja
useita serkkuja ja sukulaisia Drosselmeierin koneisiin, ja juuri kun
he aikoivat siepata silavaa itselleen, vangitsi heidät äkisti putoava
ristikko, ja sitten mestattiin heidät häpeällisesti itse keittiössä.
Rouva Hiireläinen hylkäsi pienen joukkionsa kanssa tämän kauhun
majan. Viha, epätoivo ja kostonhalu täyttivät hänen sielunsa. Hovi
riemuitsi suuresti, mutta kuningatar oli huolissaan, sillä hän tunsi
rouva Hiireläisen luonteen ja tiesi varmasti, ettei hän jättäisi
kostamatta poikiensa ja sukulaistensa kuolemaa.
Aivan oikein, rouva Hiireläinen näyttäytyikin kerran kun kuningatar
valmisti puolisolleen eräänlaista keuhkomuhennosta, josta tämä
erikoisesti piti, ja sanoi:
"Minun poikani, minun serkkuni ja sukulaiseni ovat murhatut, pidä
tarkkaa huolta, rouva kuningatar, ettei hiirikuningatar puraise pikku
prinsessaasi kahtia -- pidä tarkkaa huolta."
Näin sanoen katosi hän jälleen, eikä häntä näkynyt enää, mutta
kuningatar kauhistui niin, että hän kaatoi keuhkomuhennoksen tuleen,
ja siten pilasi rouva Hiireläinen jo toisen kerran kuninkaan
mieliruuan, ja kuningas raivostui siitä kovin. --
"Mutta nyt riittää jo tältä päivältä. Toiste enemmän", lopetti
hovioikeudenneuvos.
Vaikka Maria, jolla oli omat ajatuksensa kertomuksesta, kuinka olisi
pyydellyt setä Drosselmeieriä jatkamaan, ei tämä kuitenkaan taipunut,
vaan nousi ja sanoi:
"On epäterveellistä saada liian paljon yhdellä kertaa; loput
huomenna."
Juuri kun hovioikeudenneuvos Drosselmeier oli pujahtamaisillaan ulos
ovesta, kysyi Fritz:
"Mutta sanoppa, setä Drosselmeier, onko todellakin totta, että sinä
olet keksinyt hiirenloukut?"
"Miten voit kysyä noin tyhmästi", huudahti äiti.
Mutta hovioikeudenneuvos hymyili perin merkillisesti ja lausui
hiljaisella äänellä:
"Minähän olen varsin omituinen kelloseppä; miksi en siis voisi keksiä
hiirenloukkuja?"
8. luku.
JATKOA SATUUN KOVASTA PÄHKINÄSTÄ.
Nyt, pienokaiset, tiedätte varmaankin -- näin jatkoi
hovioikeudenneuvos Drosselmeier seuraavana iltana -- nyt tiedätte
varmaankin, minkätähden kuningatar käski niin tarkasti vartioida
prinsessa Pirlipatia. Hän pelkäsi tietenkin, että rouva Hiireläinen
täyttäisi uhkauksensa ja tulisi takaisin ja puraisisi prinsessan
kuoliaaksi. Drosselmeierin koneet eivät auttaneet mitään viisasta ja
ovelaa rouva Hiireläistä vastaan. Ainoastaan hovin tähtitieteilijä,
joka oli salainen sekä taivaanmerkkien että tähtien selittäjä, arveli
tietävänsä, että kissaperhe Hyrrä voisi pitää rouva Hiireläisen
loitolla kehdosta. Siitä johtui määräys, että kunkin vartijattaren
täytyisi pitää Hyrrän poikaa sylissään, mitkä muutoin kaikki olivat
sala-lähetystöneuvoksia, ja heidän vaivalloista valtionvirkaansa
koetettiin sulostuttaa asiaankuuluvalla silityksellä.
Kerran keskiyön aikaan sattui, että molemmat ylihoitajattaret, jotka
istuivat kehdon ääressä, havahtuivat ikäänkuin raskaasta unesta.
Ympärillä olivat kaikki vajonneet uneen -- ei kuulunut kehräystä --
vallitsi kuolemanhiljaisuus, sen katkaisi vain puuntoukan naputus.
Mutta miten ylihoitajatar kauhistuikaan, kun hän huomasi aivan
edessään suuren ruman hiiren, joka seisoi takajaloillaan ja nojasi
inhottavan päänsä prinsessan kasvoja vasten. Hän hypähti seisoalleen
kauhusta huudahtaen. Mutta samassa livahti rouva Hiireläinen (sillä
häiritsijä Pirlipatin kehdon ääressä oli juuri hän) nopeasti huoneen
nurkkaan. Lähetystöneuvos syöksyi hänen peräänsä, mutta liian myöhään
--, hän katosi lattianraosta. Pikku Pirlipat heräsi meluun ja itki
katkerasti.
"Taivas olkoon kiitetty", huusivat vartijattaret, "hän elää!"
Mutta kylläpä he kauhistuivat, kun he katsahtivat pikku Pirlipatiin
ja näkivät millaiseksi kaunis pikku lapsi oli muuttunut.
Kultakiharaisen, valkopunaisen enkelinpään sijalla oli muodoton
paksupää, joka kuului surkeaan pieneen koukkuiseen ruumiiseen;
taivaansiniset silmät olivat muuttuneet ulkoneviksi tylsiksi
lehmänsilmiksi, ja pikku suu ulettui toisesta korvasta toiseen.
Kuningatar oli nääntyä valituksiin ja voivotuksiin, ja kuninkaan
työhuone täytyi verhota pumpulilla vuoratuilla seinäpapereilla, sillä
hän löi päänsä vähän väliä seinään ja huudahti ääneen valittaen:
"Voi minua onnetonta kuningasta!"
Hän olisi tosin nyt voinut havaita, että olisi ollut parasta syödä
makkarat ilman silavaa ja jättää rouva Hiireläinen omaisineen
rauhaan hellan alle. Mutta sellainen ajatus ei pälkähtänytkään
pikku Pirlipatin isän päähän, vaan hän syyti kerta kaikkiaan koko
syyn nürnbergiläisen hovikellosepän, Christian Elias Drosselmeierin
niskoille. Sentähden antoi hän sellaisen viisaan käskyn, että
Drosselmeierin täytyisi neljän viikon kuluessa parantaa prinsessa
Pirlipat entiselleen tai ainakin keksiä varma ja pettämätön keino
asian järjestämiseksi; muussa tapauksessa kohtaisi häntä häpeällinen
kuolema telottajan kirveen kautta.
Drosselmeier kauhistui aika lailla. Kuitenkin alkoi hän taas
pian luottaa kykyynsä ja onneensa ja ryhtyi heti kaikkein
välttämättömimpiin valmisteluihin. Hän hajoitti taitavasti pikku
Pirlipatin alkutekijöihinsä, kiersi hänen käsivartensa ja jalkansa
irralleen ja tutki hänen sisäistä rakennettaan. Mutta surukseen
huomasi hän, että prinsessa muuttuisi yhä epämuodostuneemmaksi sitä
mukaa kun hän kasvaisi, eikä Drosselmeier keksinyt mitään neuvoa
eikä apua tähän vaikeaan tilanteeseen. Hän pani prinsessan jälleen
varovaisesti kokoon ja vaipui raskasmielisenä kehdon ääreen, jonka
luota hän ei koskaan saanut lähteä.
Neljäs viikko oli jo alkanut -- niin, keskiviikko oli jo menossa --,
kun kuningas käväisi häntä katsomassa ja huudahti vihasta säihkyvin
silmin ja uhkaillen valtikallaan:
"Christian Elias Drosselmeier, paranna prinsessa, muutoin täytyy
sinun kuolla!"
Drosselmeier alkoi itkeä katkerasti, mutta pikku prinsessa Pirlipat
makasi aivan tyytyväisenä ja särki pähkinöitä.
Ensi kerran kiinnitti hovikelloseppä nyt huomiota prinsessan
erikoiseen pähkinänsyöntihaluun ja siihen asianhaaraan, että tytöllä
oli jo syntyessään hampaat. Toden totta olikin hän maailmaan tultuaan
huutanut siksi kunnes hän sattumalta sai käsiinsä pähkinän. Hän särki
sen heti, söi sen sydämen ja rauhoittui samassa. Siitä alkaen piti
vartijattarien alinomaa antaa hänelle pähkinöitä.
"Oi, luonnon ihana vaisto, kaikkien olentojen ikuisesti selittämätön
tunneyhteisyys", huudahti Christian Elias Drosselmeier, "sinä osoitat
minulle salaisuuden oven, minä kolkutan sitä ja se avautuu".
Hän pyysi heti lupaa saada puhutella hovitähtitieteilijää, ja
hänet vietiin hänen luokseen tarkasti vartioituna. Molemmat herrat
syleilivät toisiaan kyynelsilmin, koska he olivat hyvät ystävät,
vetäytyivät sitten salakammioon ja avasivat joukon kirjoja, joissa
puhuttiin vaistosta, tunneyhteisyydestä ja vastatunteisuudesta ja
muista salaperäisistä asioista. Yö teki tuloaan, hovitähtitieteilijä
tarkasti tähtiä ja asetti näihinkin asioihin perehtyneen
Drosselmeierin avulla prinsessa Pirlipatin horoskoopin. Siitä oli
aikamoinen vaiva, sillä viivat sotkeutuivat vallan sekaisin, mutta
viimein -- mikä ilo! viimeinkin selvisi heille, että prinsessa
Pirlipatin täytyi syödä Krakatuk pähkinän sydän, jotta hän pääsisi
siitä lumouksesta, joka oli rumentanut hänet, ja jotta hän tulisi
jälleen yhtä kauniiksi kuin ennen.
Krakatuk pähkinän kuori oli niin kova, että neljäkymmentä kahdeksan
puutaa painava tykki saattoi ajaa sen yli särkemättä sitä.
Sellaisen miehen, jonka partaa ei koskaan ollut ajettu ja jolla ei
ollut koskaan ollut saappaita jalassa, täytyi särkeä tämä pähkinä
prinsessan silmien edessä ja hänen täytyi ojentaa pähkinänsydän
prinsessalle silmät ummessa. Vasta sitten kun nuorukainen olisi
kulkenut seitsemän askelta taaksepäin lankeamatta, saisi hän
uudelleen avata silmänsä.
Kolme päivää ja kolme yötä oli Drosselmeier herkeämättä työskennellyt
tähtitieteilijän kanssa, ja kuningas istui lauvantaina paraikaa
päivällispöydässä, kun Drosselmeier, joka varhain sunnuntaiaamuna
piti teloitettaman, syöksyi sisään iloisena ja ilmoitti keinon
prinsessa Pirlipatin kadotetun kauneuden takaisin saamiseksi.
Kuningas syleili häntä myrskyisen suosiollisesti ja lupasi hänelle
timanttisapelin, neljä kunniamerkkiä ja kaksi uutta pyhätakkia.
"Heti syötyämme", sanoi hän ystävällisesti, "ryhdymme työhön. Pidä
siis huolta, kallis hovikelloseppä, että nuori parraton mies saapuu
matalissa kengissä, muassaan Krakatuk pähkinä, äläkä anna hänen
sitä ennen maistaa viiniä, jotta hän ei kompastuisi, kun hän astuu
taaksepäin seitsemän askeltansa kuin krapu. Jälestäpäin saa hän juoda
niin paljon kuin häntä ikinä huvittaa!"
Drosselmeier joutui ymmälle kuninkaan sanoista, ja vavisten ja
peloissaan sai hän vihdoin änkytetyksi, että keino oli keksitty,
mutta että Krakatuk pähkinä sekä nuorukainen, joka sen särkisi, oli
etsittävä, ja että samalla oli sangen epätietoista voitaisiinko
pähkinää ja pähkinänsärkijää koskaan löytää. Kuningas heilutti
raivoissaan valtikkaa kruunatun päänsä yläpuolella ja jylisi
jalopeuran äänellä:
"Siis mestauslavalle!"