PÄHKINÄNRUSENTAJA JA HIIRIKUNINGAS
Kirj.
E. T. A. Hoffmann
Saksankielestä [Nussknacker und Mauserkönig] suomentanut
SALME SETÄLÄ
Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1918.
SISÄLLYS:
Esipuhe.
1. Jouluaatto.
2. Joululahjat.
3. Suojatti.
4. Ihmeellisiä asioita.
5. taistelu:
6. Sairaus.
7. Satu kovasta pähkinästä.
8. Jatkoa satuun kovasta pähkinästä.
9. Loppu satuun.
10. Setä ja veljenpoika.
11. Voitto.
12. Nukkevaltakunta.
13. Pääkaupunki.
14. Loppu.
Esipuhe.
Ernst Theodor Amadeus Hoffmann syntyi vuonna 1776
Königsbergissä, itäisimmässä Preussin sopukassa. Hän kuoli
neljänkymmenenkuuden ikäisenä, ja hänen tomunsa on kätketty Berlinin
Jerusalem-kirkkomaalle alati vihreiden pensaiden ja villien kukkien
alle. Koko hänen elämänsä oli kuin yhtä ainoata seikkailua. Hänen
olemuksessaan oli jotakin epätodellista ja merkillistä. Hän oli
kuin ruumiiton olento, kuin tumma lintu, yksinäinen ja rauhaton
sielu, joka kodittomana asusti pienessä raihnaisessa ruumiissa.
Häntä on myöskin verrattu muinaislatinalaiseen Janus-jumalaan, jolla
oli kahdet kasvot. Toisissa kasvoissa oli suljetut ja toisissa
avonaiset silmät. Toiset Kasvot olivat jäykän preussilaisen
virkamiehen, joka päivisin istui synkkänä oikeudessa ja tuomitsi
riitajuttuja. Toiset kasvot olivat haaveilijan, taiteilijan, joka
hämärän tullen istui viinilasin ja tupakan ääressä, milloin soitti
klaveeria, milloin piirsi ukkoja ja milloin sepitti kertomuksia,
siirtyen kaukaiseen ihmemaahan, missä on kaksi torstaita viikossa
ja viinirypäleet kypsyvät ohdakkeen varsilla. Hoffmann oli suuri
lasten ystävä, ja itsekin hän pysyi koko elämänsä lapsena, monista
kovista koettelemuksista huolimatta, joita hänen osakseen tuli elämän
varrella. Usein istahti hän lasten pariin ja antoi mielikuvituksensa
liidellä salaperäisen mystiikan maille. Hän oli hyvin teräväjärkinen
ja samalla taitava huomaamaan ihmisten heikkoudet ja naurettavat
puolet. Hän ymmärsi lasten mielet ja näki siinä ihanteensa, mitä
hän turhaan haki muualta: runouden ja elämän yhdistyneinä. Hänen
kertomuksensa eivät olleet mitään kuninkaallisia seikkailuja, kuten
persialaiset ja arabialaiset tarut, eivät myöskään luonnonleikkejä,
kuten kansansadut, joissa metsät ja vuoret, ilma ja vesi tanssivat,
vaan satuja arkielämästä -- kuten H. C. Andersenin sadut --
joissa mielikuvitus on virkeä, mutta joissa samalla arkielämän
ilot ja surut esiintyvät, höystettyinä hienon hienolla ivalla.
Ne eivät ole millään tavoin opettavaisia, tapahtumat seuraavat
toisiaan suruttomassa tahdissa, ja niistä saattaa itsekukin oppia
ja muodostaa oman käsityksensä. Oikeastaan eivät hänen satunsa
ehkä olekaan etupäässä _lapsia varten_, vaan pikemmin _lapsista_
kirjoitetut. Ne ovat lasten silmillä katsotut, ne kuvaavat lasten
voimakasta, monivivahteista mielikuvitusta. Tämänkaltainen satu on
myöskin "Pähkinänrusentaja ja hiirikuningas". Sitä on aina pidetty
mestarillisena, ja se on ilmestynyt käännettynä monelle eri kielelle.
Tosin useita ajankuvauksia ja erinäisiä paikallisvärityksiä on
vaikea täysin käsittää, ellei ole tarkalleen perehtynyt silloisiin
preussilaisiin oloihin. Sadussa esiintyvät taistelut nukkearmeijan ja
hiirijoukon välillä symbolisoivat Saksan sotaa Napoleonia vastaan ja
osoittavat tekijän paljon ihailua herättänyttä, tarkkaa sotataidon
tuntemusta. Mutta vaikka tämä kuvannollinen puoli menisikin lukijalta
suureksi osaksi hukkaan, lahjoittaa kertomus hänelle kuitenkin
eheän vanhanaikuisen tunnelmapalasen ja vie hänet hetkeksi kauas
pois arkielämän yksitoikkoisuudesta ja saattaa hänet mystilliseen
satumaailmaan, jota jokainen ymmärtää, jos vain tahtoo avata silmänsä
sitä käsittämään. Mutta kertomus puhuu paraiten itse puolestansa.
_Suomentaja_.
1. luku.
JOULUAATTO.
Aattona, joulukuun kahdentenakymmenentenä neljäntenä päivänä,
eivät lääkintäneuvos Stahlbaumin lapset ollenkaan saaneet käydä
välihuoneessa enemmän kuin vieressä olevassa salissakaan. Fritz ja
Maria istua kyyröttivät pihakamarin nurkassa. Syvä iltahämärä oli
laskeutunut, ja heistä tuntui aika kaamottavalta, koska ei valoa,
kuten sinä päivänä oli tapana, ollut sytytetty. Fritz uskoi kaikessa
salaisuudessa nuoremmalle sisarelleen (tämä oli juuri täyttänyt
seitsemän vuotta), että hän jo varhaisesta aamusta alkaen oli
kuullut ritinää ja ratinaa ja hiljaisia vasaran iskuja suljetuista
huoneista. Sitäpaitsi oli pieni musta mies aivan äskettäin hiipinyt
eteisen läpi laatikko kainalossa, ja hän tiesi varmasti, ettei se
voinut olla kukaan muu kuin setä Drosselmeier. Silloin löi Maria
pienet kätösensä yhteen ilosta ja huudahti: "Voi, mitähän hauskaa
setä Drosselmeier on mahtanutkaan keksiä meille." Hovioikeudenneuvos
Drosselmeier ei ollut kaunis mies, vaan pieni ja laiha, ja hänen
kasvonsa olivat kurttuiset, ja oikean silmän asemesta oli hänellä
musta laastari, eikä hänellä ollut lainkaan tukkaa, jonka tähden hän
käytti varsin kaunista valkeata tekotukkaa; tämä oli tehty lasista
sangen taidokkaasti. Sitäpaitsi oli setä itsekin peräti taitava
mies, käsitti kellojenkin rakenteen, ja osasipa hän myös valmistaa
niitä. Sentähden aina kun joku Stahlbaumin kauniista kelloista tuli
sairaaksi eikä enää osannut laulaa, saapui setä Drosselmeier, otti
pois lasitukkansa, kiskoi keltaisen nutun yltään, sitoi sinisen
esiliinan vyölleen ja pisti terävillä aseillaan kelloon, niin että
pikku Mariaankin aivan koski. Mutta se ei vahingoittanut kelloa
ollenkaan, vaan kello heräsi uudelleen eloon ja alkoi samassa
surista, laulaa ja lyödä, ja se tuotti kaikille suurta iloa.
Aina toi hän tullessaan taskussaan lapsille jotakin pikkuista
hauskuutta, milloin pienen ukon, joka pyöritti silmiään ja teki
konsteja, milloin rasian, josta lintu pyrähti, milloin mitäkin. Mutta
jouluksi valmisti hän aina kauniin taiteellisen esineen, joka tuotti
hänelle paljon vaivaa, ja sentähden vanhemmat, kun se ensin oli
lahjoitettu, panivat sen aina hyvään talteen.
"Voi, mitähän hauskaa setä Drosselmeier on mahtanutkaan keksiä
meille", huudahti Maria nyt; mutta Fritz arveli, että se tällä
kertaa varmastikin olisi linnoitus, jossa kaikellaiset sotamiehet
marssisivat ja harjoittelisivat, ja sitten tulisi toisia sotamiehiä,
jotka yrittäisivät mennä linnaan, mutta silloin ampuisi linnoitusväki
tykeillään, niin että jymisisi ja jyrisisi.
"Ei, ei", keskeytti Maria hänet, "setä Drosselmeier on kertonut
minulle kauniista puutarhasta, jossa on suuri järvi, missä
ihanat joutsenet uiskentelevat kultaiset nauhat kaulassa ja
laulavat kauniita lauluja. Sitten tulee pieni tyttö puutarhasta
järven rannalle, kutsuu joutsenia ja syöttää niitä makealla
mantelisokurilla."
"Eivät joutsenet syö mantelisokuria", pisti Fritz varmana väliin,
"eikä setä Drosselmeier voi laittaa kokonaista puutarhaa. Oikeastaan
on meillä hyvin vähän iloa hänen leikkikaluistaan, sillä ne otetaan
meiltä heti pois. Minä pidän paljon enemmän isän ja äidin lahjoista,
sillä ne saamme pitää itse, ja saamme tehdä niille mitä tahdomme."
Lapset arvailivat sinne tänne, ihmetellen mitähän he tällä kertaa
mahtaisivat saada. Maria arveli, että mamsseli Gertrud (hänen
suuri nukkensa) oli muuttunut paljon, sillä hän putoili lattialle
kömpelömmin kuin koskaan ennen ja sai kasvoihinsa rumia merkkejä,
eikä vaatteiden siisteydestä ollut enää puhettakaan. Ankaratkaan
nuhteet eivät auttaneet mitään. Äitikin oli nauranut, kun hän niin
suuresti riemuitsi Gertrudin uudesta päivänvarjosta. Fritz sitä
vastoin vakuutteli, että komea ori oli välttämätön hänen talliinsa,
ja hänen sotajoukostaan puuttui ratsuväki; sen kyllä isäkin tiesi.
Lapset tiesivät kyllä, että vanhemmat olivat ostaneet heille
kaikellaisia ihania lahjoja, joita he parastaikaa järjestelivät,
mutta he käsittivät myöskin, että Jeesus loisti kodissa ystävällisine
lapsensilmineen, ja että jokainen lahja, ikäänkuin hyvän käden
siunaamana, levitti iloa ympärilleen. Vanhempi sisko Louisa muistutti
tätä kaikkea lapsille, jotka yhä vain kuiskailivat keskenään, ja hän
lisäsi vielä, että Jeesus antoi heille aina vanhempien käsien kautta
sellaisia lahjoja, mitkä tuottivat todellista iloa ja riemua, sillä
Jeesuslapsi ymmärsi sen paljon paremmin kuin lapset itse. Siksi ei
heidän pitäisi toivoa ja haluta kaikellaista, vaan hartaasti ja
hiljaa odottaa, mitä heille annettaisiin. Pikku Maria kävi aivan
ajattelevaiseksi, mutta Fritz mutisi itsekseen: "Oriin ja husaarin
tahtoisin kuitenkin kovin mielelläni."
Oli jo tullut aivan pimeä. Fritz ja Maria painautuivat lähelle
toisiaan, uskaltamatta sanoa enää sanaakaan. Heistä tuntui ikäänkuin
pehmeät siivet olisivat suhisseet heidän yläpuolellaan, ja kuin
kaukaa kuuluisi hiljaista soittoa. Kirkas valojuova loisti seinällä.
Silloin tiesivät lapset, että Jeesuslapsi oli lentänyt pois kirkkaita
pilviä pitkin toisten onnellisten lasten luokse. Samassa kuului
hopeanheleä ääni: klinling, lingling, ovet avautuivat, ja suuresta
huoneesta virtasi sellainen valomeri, että lapset huudahtivat ääneen:
"oi, voi!" ja jäivät kuin kivettyneinä seisomaan ovensuuhun. Mutta
isä ja äiti tulivat ovelle, ottivat lapsia kädestä ja sanoivat:
"Tulkaa toki sisälle, tulkaa toki sisälle, rakkaat lapsukaiset, niin
saatte nähdä mitä pyhä Jeesus on teille antanut."
2. luku.
JOULULAHJAT.
Itsesi sinun puoleen nyt käännyn, rakas lukija tai kuulija -- Fritz
-- Theodor -- Ernst -- tai mikä sinun nimesi mahtaneekaan olla --,
ja pyydän, että muistuttelisit mieleesi viimejouluista, kauniisti
koristettua lahjapöytääsi. Silloin ymmärrät myöskin, että lapset
yhtäkkiä pysähtyivät sanattomina hämmästyksestä, silmät loistaen,
ja että -- tosin vasta hetken kuluttua -- Maria huudahti syvään
huoahtaen: "Oi niin kaunista, niin kaunista!" ja Fritz hypähteli
korkealle ilmaan.
Mutta lapset olivat kai olleet koko vuoden erittäin kohteliaita ja
kilttejä: he eivät koskaan ennen olleet saaneet niin paljon kauniita
ja ihania tavaroita kuin tällä kertaa. Suuressa joulukuusessa
keskilattialla oli kulta- ja hopeaomenoita, ja jokaisella oksalla
oli sokurimantelia ja karamellejä kuin kukkasia ja nuppuja. Mutta
kaikkein kauneimmat olivat tuossa ihmeellisessä kuusessa sadat
pienet kynttilät, jotka loistivat oksilta kuin tähdet ja kehoittivat
ystävällisesti lapsia poimimaan kukkia ja hedelmiä. Kuusen ympärillä
kiilsi kaikellaista kirjavaa ja kaunista -- mitä kaikkea kaunista
siellä olikaan! -- niin, kukapa osaisi sitä kaikkea kuvaillakaan!
Maria löysi somia nukkeja ja kaikellaisia pieniä sieviä talouskaluja.
Ja kaikkein ihastuttavin oli pieni, kirjavin nauhoin somisteltu
silkkipuku, joka riippui vaateripustimessa siten, että hän saattoi
katsella sitä joka puolelta, ja sen hän tekikin ja huudahti:
"Oi miten kaunis, miten ihana -- ihana pikku puku; ja sen saan minä
-- aivan varmasti -- sen saan minä pukea ylleni!"
Fritz oli sillä aikaa ehtinyt ravaten ja laukaten ratsastaa jo
kolme neljä kertaa pöydän ympäri uudella oriillaan, jonka hän oli
löytänyt pöydän vierestä satuloituna. Kun hän hyppäsi alas sen
selästä, ilmoitti hän, että "hevonen oli kovin villi, mutta ei siitä
haittaa, hän kyllä kesyttäisi sen", ja sitten silmäili hän uutta
husaariratsujoukkoaan, joka oli komeasti puettu punaiseen ja kultaan
ja käytti vain hopeisia aseita ja ratsasti niin valkeilla hevosilla,
että saattoi luulla niidenkin olevan puhdasta hopeaa.
Lapset aikoivat juuri, hiukan rauhoituttuaan, silmäillä kuvakirjoja,
jotka olivat avonaisina pöydällä, jotta silmä heti saattaisi iloita
kaikellaisista kukista ja kirjavista ihmisistä, niin, vieläpä somista
leikkivistä lapsukaisistakin, jotka näyttivät niin luonnollisilta
kuin ne todellakin olisivat eläneet ja puhuneet.
Niin, lapset aikoivat juuri silmäillä näitä ihmeellisiä kirjoja, kun
kuului uusi soitto. He tiesivät, että silloin oli setä Drosselmeierin
lahjojen vuoro, ja he juoksivat seinän viereiselle pöydälle. Nopeasti
otettiin pois varjostin, jonka takana pöytä niin kauan oli ollut
piilossa. Ja mitä he näkivätkään!
Vihreällä, kauneilla kukilla koristetulla nurmikentällä oli
ihana linna peili-ikkunoineen ja kultaisine torneineen. Kuului
kellojensoittoa, ovet ja ikkunat avautuivat, ja pienet herrat ja
naiset töyhtöhattuineen ja pitkine laahustimineen käyskentelivät
ympäri saleja. Keskisalissa, joka näytti olevan täydessä liekissä
-- niin paljon pieniä kynttilöitä paloi hopeakruunussa --
tanssivat pienet lapset lyhyissä nutuissa ja hameissa kellonsoiton
tahdissa. Eräs herra, jolla oli smaragdinvihreä puku, katseli
useasti ikkunasta, vilkutti sieltä ulos ja katosi jälleen, ja setä
Drosselmeier itse näyttäytyi silloin tällöin linnanportilla, ollen
tuskin isän peukaloa pitempi.
Kyynärpäät pöydänsyrjällä katseli Fritz kaunista linnaa, tanssivia ja
käveleviä ihmisiä ja huudahteli sitten:
"Setä Drosselmeier! Anna minunkin käväistä linnassa!"
Hovioikeudenneuvos selitti, ettei se laisinkaan käynyt päinsä. Hän
olikin oikeassa, sillä oli aivan hullua, että Fritz tahtoi mennä
linnaan, joka kultaisine torneineen ei ollut edes Fritzinkään
korkuinen. Fritz ymmärsi sen itsekin. Hetken kuluttua, kun herrat ja
naiset yhä samalla tavoin kävelivät edestakaisin, lapset tanssivat,
smaragdiukko katseli ikkunastaan ja setä Drosselmeier astui ulos
ovelle, huudahti Fritz kärsimättömästi:
"Setä Drosselmeier, tule nyt kerran ulos toisestakin ovesta!"
"Se ei käy päinsä, rakas Fritz", vastasi hovioikeudenneuvos.
"No anna sitten", jatkoi Fritz, "no anna sitten tuon vihreän ukon,
joka niin usein katselee ikkunasta, käyskennellä muiden kanssa".
"Sekään ei käy päinsä", vastasi hovioikeudenneuvos uudelleen.
"Sitten pitää lasten tulla alas", huudahti Fritz, "minä tahdon
tarkastella niitä lähemmin".
"Ei, ei se ollenkaan käy päinsä", vastasi hovioikeudenneuvos tylysti,
"kaiken pitää käydä, niinkuin koneisto kerran on järjestetty".
"Nii-iinkö?" kysyi Fritz pitkään, "eikö mikään sellainen käy
päinsä? Kuuleppas, setä Drosselmeier, elleivät sinun pienet sievät
kapineesi osaa mitään muuta kuin tuota yhtä ja samaa, eivät ne
kelpaa mihinkään, enkä minä piittaa niistä rahtuistakaan. Ei, minun
husaarini osaavat kulkea eteen- ja taaksepäin, aivan niinkuin
minäkin, eivätkä ne ole teljetyt huoneeseen."
Näin sanoen hypähti hän joululahjapöydän luo ja pani ratsujoukkonsa
ravaamaan ja laukkaamaan hopeahevosillaan, hyökkäämään ja ampumaan
koko sydämensä pohjasta. Mariakin hiipi hiljaa pois, sillä hän
kyllästyi pian nukkein alituiseen kävelyyn ja tanssiin, vaikkakin
hän, koettaen olla kohteliaampi, ei tahtonut sitä niin selvästi
näyttää kuin Fritz veikko.
Hovioikeudenneuvos Drosselmeier puheli vanhemmille melkein
loukkaantuneena:
"Ymmärtämättömille lapsille ei tuollainen taideteos sovellu, minä
vien sen mukanani pois."
Mutta äiti astui esiin ja pyysi saada nähdä linnan sisäistä
rakennetta ja niitä ihmeellisiä taidokkaita rattaita, jotka panivat
nuket liikkeelle. Hovioikeudenneuvos purki kaiken ja pani jälleen
takaisin kokoon. Silloin tuli hän taaskin hyvälle tuulelle ja
lahjoitti lapsille päälle päätteeksi ruskeita ukkoja ja akkoja,
joilla oli kullatut kasvot, kädet ja jalat. Ne oli hän tuonut
muassaan kaupungista, ja ne tuoksuivat makeilta ja ihanilta kuin
piparkakut, ja Fritz ja Maria iloitsivat suuresti. Louisa sisko oli
pukeutunut saamaansa kauniiseen pukuun ja näytti kovin sievältä.
Mutta kun Marian piti ottaa uusi puku yllensä, tahtoi hän mielemmin
ensin katsella sitä hiukan. Ja sen hän saikin mielellään tehdä.
3. luku.
SUOJATTI.
Maria tahtonutkaan mennä pois joululahjapöydän äärestä, sillä hän
oli löytänyt jotakin, mitä kukaan ei vielä ollut huomannut. Kun
Fritzin husaarit, jotka seisoivat paraadissa aivan kuusen vieressä,
hyökkäsivät, tuli näet näkyviin oivallinen pieni mies, joka seisoi
hiljaa ja vaatimattomasti paikallaan, ikäänkuin rauhallisesti
odotellen vuoroaan. Hänen vartalossaan oli paljon muistuttamisen
varaa, sillä lukuunottamatta sitä, että pitkänomainen, voimakas
yläruumis ei oikein sopinut pieniin, hienoihin sääriin, näytti
pääkin hiukan suurelta. Paljon auttoi kuitenkin siisti puku, joka
osoitti, että hän oli aistikas ja sivistynyt mies. Hänellä oli näet
hiukan sinipunervalle vivahtava husaarinuttu runsaine valkoisine
nauhoineen ja nappeineen, samanväriset housut, ja kaikkein kauneimmat
pienet saappaat, mitkä milloinkaan ovat olleet ylioppilaan, ehkäpä
upseerinkaan jalassa. Ne olivat kuin valetut sieviin jalkoihin
ja niin jäykät kuin ne olisivat olleet maalatut. Hullunkurista
oli todellakin, että hän tähän univormuun oli liittänyt selkään
kapean, epäonnistuneen viitan, joka oli aivan kuin puuta, ja päässä
oli hänellä vuoristolaislakki. Mutta Maria arveli, että setä
Drosselmeierinkin tapana oli ottaa ruma yönuttu ylleen ja panna
kauhea hattu päähänsä, ja kuitenkin oli hän sangen rakastettava setä.
Sitäpaitsi ajatteli Maria että setä Drosselmeier ei ollut läheskään
niin kaunis kuin pikku mies, vaikka hän muutoin käyttäysikin yhtä
hienosti.
Kuta enemmän Maria katseli koreaa miestä, johon hän heti ensi
silmäyksellä oli rakastunut, sitä selvemmin huomasi hän,
kuinka ystävälliset kasvot tällä oli. Vaaleanvihreistä, hiukan
liian suurista ja ulkonevista silmistä loisti ystävyyttä ja
hyväntahtoisuutta. Miehelle sopi erinomaisesti hänen kaunis valkea
pumpulipartansa, sillä se kohotti kirkkaanpunaisen suun lempeää hymyä.
"Voi", huudahti Maria vihdoin, "voi, rakas isä, kenen on tuo
ihastuttava pieni mies tuolla kuusen luona?"
"Hänen", sanoi isä, "hänen tehtävänään on, rakas lapsi, työskennellä
uutterasti teidän kaikkien puolesta. Hänen pitää ritarillisesti
särkeä kaikki kovat pähkinät teille, ja hän on yhtä paljon sekä
Louisan että sinun ja Fritzinkin."
Näin sanoen otti isä hänet varovaisesti pöydältä, ja kun puuviittaa
nosti, niin avasi pikku mies kitansa ja näytti kaksi riviä valkeita
teräviä hampaita. Maria pani hänen suuhunsa isän käskystä pähkinän,
ja -- ratsis -- puraisi mies sen rikki, ja kuoret putosivat maahan,
ja Maria sai makean pähkinänsydämen käteensä.
Nyt täytyy jokaisen käsittää -- samoin kuin pikku Mariakin -- että
pikku mies polveutui pähkinänrusentajain suvusta ja harjoitti
esi-isiensä ammattia. Maria huudahti ilosta, ja isä lausui:
"Koska sinä, rakas Maria, pidät niin paljon ystävästämme
Pähkinänrusentajasta, niin saat erikoisesti suojella ja säilyttää
häntä, vaikkakin, kuten olen sanonut, Louisalla ja Fritzillä on yhtä
suuri oikeus käyttää häntä."
Maria otti hänet heti käsivarrelleen ja antoi sen särkeä pähkinöitä;
kuitenkin valitsi hän kaikkein pienimmät, jotta pikku miehen ei
tarvitsisi avata suutansa niin suureksi, sillä se ei oikeastaan juuri
kaunistanut häntä. Louisa liittyi hänen seuraansa, ja hänellekin
täytyi pähkinänrusentajan tehdä palveluksensa, ja sen tämä näkyikin
mielellänsä tekevän, koska hän koko ajan hymyili yhtä ystävällisesti.
Fritz oli sillä välin kyllästynyt sotilaiden harjoituksiin ja
ratsasteluun, ja kun hän kuuli särjettävän pähkinöitä sellaisella
riemulla, meni hän siskoksien luo, ja nauroi sydämensä pohjasta
pienelle hassunkuriselle ukolle, joka nyt, kun Fritzkin halusi syödä
pähkinöitä, vaelsi kädestä käteen ja loppumattomasti aukoi ja sulki
suutaan. Fritz pani sen suuhun aina kaikkein suurimmat ja kovimmat
pähkinät, mutta yhtäkkiä kuului -- ritsis -- ratsis -- ja kolme
pientä hammasta putosi Pähkinänrusentajan suusta, ja koko hänen
alaleukansa heilui ja tärisi.
"Voi, minun rakas Pähkinänrusentaja-parkani!" huusi Maria ja sieppasi
sen Fritzin kädestä.
"Se on yksinkertainen, tuhma poika", sanoi Fritz, "yrittää olla
pähkinänrusentaja, eikä sillä ole edes kunnollisia hampaita --
tuskin osaa ollenkaan ammattiaan. Anna tänne se, Maria! Sen täytyy
purra minulle pähkinöitä, vaikka se silloin kadottaisi viimeisetkin
hampaansa, vaikkapa koko leukansakin; en minä sellaisesta
tyhjäntoimittajasta piittaa!"
"Ei, ei", huusi Maria itkien, "sinä et saa rakasta
Pähkinänrusentajaani! Katsoppas kuinka surumielisesti se katselee
minuun ja näyttää haavoittunutta suuparkaansa! -- Mutta sinä
olet kovasydäminen ihminen -- sinä lyöt hevosiasi ja annat ampua
kuoliaiksi sotilaasi."
"Sellaista täytyy tehdä, vaikka sinä et sitä ymmärrä", huusi Fritz,
"mutta pähkinänrusentaja on minun yhtä paljon kuin sinunkin. Annappa
se tänne vaan."
Maria alkoi itkeä katkerasti ja kietaisi nopeasti sairaan
Pähkinänrusentajan pieneen nenäliinaansa. Vanhemmat ja setä
Drosselmeier tulivat apuun. Viimeksimainittu piti Marian kiusaksi
Fritzin puolta. Mutta isä sanoi:
"Minä olen nimenomaan uskonut Pähkinänrusentajan Marian suojaan. Ja
koska hän, kuten näkyy, juuri nyt tarvitsee suojaa, on Marialla täysi
oikeus huolehtia hänestä, kenenkään sekaantumatta asiaan. Sitäpaitsi
ihmettelen, että Fritz vaatii työhön miestä, joka virantoimituksessa
on sairastunut. Hyvänä sotilaana pitäisi hänen tietää, että
haavoittuneita ei koskaan komenneta rintamalle."
Fritz oli häpeissään ja hiipi, välittämättä sen enempää
Pähkinänrusentajasta, pöydän toiselle puolelle, mihin hänen
husaarinsa olivat asettuneet yömajaan, järjestettyään ensin
tarvittavat etuvartiot paikoilleen.
Maria keräsi Pähkinänrusentajan pudonneet hampaat; kipeän leuan
ympärille hän sitoi kauniin valkean nauhan, jonka hän oli
irroittanut puvustaan, ja sitten kietoi hän nenäliinaan vielä
entistä huolellisemmin pienen raukan, joka näytti sangen kalpealta
ja pelokkaalta. Sitten tuuditti hän tätä käsivarrellaan kuin pientä
lasta ja katseli kuvia kuvakirjasta, joka oli muiden joululahjojen
joukossa. Hän suuttui oikein kovasti -- mikä ei muutoin kuulunut
hänen tapoihinsa, -- kun setä Drosselmeier nauroi ja kerran toisensa
perästä kyseli, kuinka hän saattoi pitää niin hyvänä noin hirveän
rumaa pikku miestä.
Maria tuli samassa taas verranneeksi sitä setä Drossehneieriin,
kuten ensikerrallakin, kun hän näki pikku ukon, ja hän sanoi hyvin
vakavasti:
"Kukapa tietää, rakas setä, mahtaisitko sinäkään näyttää yhtä
kauniilta kuin Pähkinänrusentaja, vaikka pynttäisit itsesi yhtä
komeaksi kuin hän on ja ottaisit yhtä kiiltävät saappaat jalkaasi!"
Maria ei ollenkaan ymmärtänyt miksi vanhemmat nauroivat niin
äänekkäästi, ja miksi hovioikeudenneuvoksen nenä muuttui niin
punaiseksi, ja miksi setä ei nauranut ollenkaan niin iloisesti kuin
ennen. Siihen oli kai aivan erikoiset syyt.
4. luku.
IHMEELLISIÄ ASIOITA.
Vielä on lääkintäneuvoksen arkihuoneessa oven vieressä,
oikeanpuolisella pitkällä seinällä, korkea lasikaappi, jossa lapset
säilyttävät kaikki kauniit tavaransa, joita he vuosien kuluessa
ovat saaneet. Louisa oli vielä aivan pieni, kun isä tilasi kaapin
taitavalta nikkarilta, joka pani siihen niin taivaankirkkaat ikkunat
ja muutoinkin laittoi sen niin kauniiksi, että kaikki mitä kaappiin
pantiin, näytti siellä miltei kauniimmalta ja kirkkaammalta kuin
kädessä pitäen.
Ylimmällä hyllyllä, jonne Maria ja Fritz eivät ylettyneet, olivat
setä Drosselmeierin taideteokset, sen alapuolella kuvakirjat, ja
molemmat alimmat hyllyt saivat Maria ja Fritz täyttää aivan oman
mielensä mukaan. Maria järjesti kuitenkin alimman hyllyn aina
nukkiensa asunnoksi, jota vastoin Fritz asetti sotajoukkonsa leiriin
seuraavalle hyllylle. Niin kävi tänäänkin, sillä sillaikaa kuin
Fritz järjesti husaarinsa paikoilleen, pani Maria mamsseli Gertrudin
syrjään ja asetti uuden sievän nukkensa kauniisti kalustettuun
huoneeseen ja kutsui itsensä hänen luokseen makeiskekkereille.
Sanoin, että huone oli kauniisti kalustettu, ja se on myöskin totta,
sillä en tiedä onko sinulla, sinä tarkkaavainen lukijani Maria,
samoin kuin pikku neiti Stahlbaumilla (sinähän tiedät jo, että
hänenkin nimensä on Maria), niin! -- tarkoitan onko sinulla, kuten
hänelläkin, pieni kukallinen sohva, useita somia tuoleja, sievä
teepöytä, ja ennenkaikkea pieni kaunis kiillotettu sänky, missä somat
nuket nukkuvat. Kaikki nämä olivat kaapin nurkassa, missä seinätkin
olivat verhotut kirjavilla kuvilla, ja siksi voit käsittää, että uusi
nukke, joka oli nimeltään mamseli Clara, viihtyi tietenkin hyvin
huoneessa, kuten Maria jo samana iltana huomasi.
Ilta oli jo myöhä, keskiyö lähestyi, ja setä Drosselmeier oli jo
kauan sitten lähtenyt, eivätkä lapset millään pelillä tahtoneet
erota lasikaapista, vaikka äiti miten olisi koettanut kehottaa heitä
nukkumaan.
"Totta tosiaan", huudahti Fritz viimein, "miesparat (hän tarkoitti
husaareja) haluavat myöskin päästä levolle, eikä yksikään
heistä uskalla nyykytellä niin kauan kuin minä seison tässä, ei
hituistakaan, se on varma se!"
Ja niin hän lähti.
Maria sen sijaan pyyteli kovin:
"Anna minun jäädä tänne, rakas äiti, vain pieneksi hetkeksi, vain
pienen pieneksi ajaksi; minulla on vielä niin paljon tehtävää, ja kun
kaikki on valmista, menen heti nukkumaan!"
Maria oli kiltti ja järkevä tyttö, ja siksi arveli äiti saattavansa
hyvin jättää hänet hetkeksi yksin leikkikaluineen. Mutta jotta Maria
ei uuden nukkensa ja muiden lelujen takia unohtaisi kynttilöitä,
jotka paloivat kaapin ympärillä, sammutti äiti ne kaikki, ja
vain kattolamppu, joka paloi keskellä huonetta, levitti pehmeää
miellyttävää valoaan.
"Tule pian tänne, Maria kulta, muutoin et jaksa nousta ajoissa
huomenna", huusi äiti astuessaan sänkykamariin.
Heti kun Maria oli jäänyt yksin, ryhtyi hän siihen, mikä oli lähinnä
hänen sydäntään, ja mitä hän ei äidilleenkään ollut tahtonut uskoa,
tuskin itsekään tietäen mistä syystä. Koko ajan oli hän kantanut
käsivarrellaan Pähkinänrusentajaa nenäliinaan kiedottuna. Nyt asetti
hän hänet varovaisesti pöydälle, avasi liinan hiljaa, hiljaa ja tutki
haavaa. Pähkinänrusentaja oli hyvin kalpea, mutta hän hymyili niin
surumielisesti ja ystävällisesti, että se aivan pisti Marian sydämeen.
"Voi, sinä pieni Pähkinänrusentaja", sanoi hän hiljaa, "älä ole
vihainen, vaikka Fritz veikko teki sinulle pahaa, ei hän tarkoittanut
mitään pahaa; hän on vain tullut hieman kovasydämiseksi rajusta
sotilaselämästä, mutta muutoin hän on aika kiltti poika, sen voin
vakuuttaa. Mutta minä kyllä huolehdin sinusta oikein hyvin, kunnes
tulet terveeksi jälleen. Setä Drosselmeier asettaa kyllä hampaasi
lujasti paikoilleen ja vääntää hartiasi takaisin sijoilleen, sillä
hän osaa tehdä sellaisia asioita."
Mutta Maria ei ehtinyt puhua loppuun, sillä samassa kun hän mainitsi
sanan Drosselmeier, irvisti ystävämme Pähkinänrusentaja oikein
inhoittavasti, ja hänen silmänsä säkenöivät vihreinä. Kauhu valtasi
Marian, mutta silloin hymyilikin rehellinen Pähkinänrusentaja
surumielisesti, ja Maria ymmärsi silloin, että lampunliekki oli
venynyt ilmavirran vaikutuksesta ja vetänyt Pähkinänrusentajan kasvot
irviin.
"Mikä tyhmä tyttö minä olenkaan, kun pelästyn niin, että aivan uskon
puukappaleen osaavan irvistää! Mutta minä pidän kaikessa tapauksessa
Pähkinänrusentajasta, koska hän on niin hassunkurinen ja samalla niin
surumielinen, ja sentähden tahdon hoitaa häntä hyvin!"
Näin sanoen otti Maria ystävänsä Pähkinänrusentajan käsivarrelleen,
lähestyi lasikaappia, asettui istumaan sen eteen ja sanoi uudelle
nukelleen:
"Minä pyydän, Clara neito, että luovutat sänkysi haavoittuneelle
Pähkinänrusentaja-raukalle ja koetat tulla toimeen sohvalla parhaasi
mukaan. Ajattele, että sinä olet terve ja reipas, sillä muutoin ei
sinulla olisi tuollaisia paksuja tummanpunaisia poskia, ja ettei
kaikilla nukeilla, vaikka ne olisivatkin kauniit, ole tuollaista
pehmeää sohvaa."
Clara neito näytti loistavassa jouluasussaan aika ylhäiseltä ja
loukkaantuneelta eikä virkkanut sanaakaan!
"No niin, mitä minä tässä turhaan kursailen", päätti Maria, otti
esiin sängyn, asetti Pähkinänrusentajan hiljaa ja varovaisesti
siihen, kietoi vielä uuden kauniin nauhan, mikä hänellä itsellään
oli ollut vyötäisillä, loukkaantuneiden olkapäiden ympärille ja veti
peiton aivan hänen nenäänsä asti.
"Mutta epäkohteliaan Claran luo hän ei saa jäädä", jatkoi hän ja
nosti sängyn Pähkinänrusentajineen seuraavalle hyllylle, niin että se
joutui aivan sen kylän viereen, missä Fritzin husaarit asuivat.
Hän lukitsi kaapin ja oli juuri lähtemäisillään makuuhuoneeseen,
kun -- olkaa tarkkaavaiset, lapset! -- kun alkoi kuulua hiljaista,
hiljaista kuiskinaa, tassutusta ja rätinää joka puolelta, uunin
takaa, tuolien takaa, kaappien takaa. Seinäkello alkoi surista yhä
kovemmin ja kovemmin, mutta ei saattanut lyödä. Maria katsahti
siihen. Siellä oli suuri kullattu pöllö, joka istui kellolla,
laskenut alas siipensä ja peitti niillä kokonaan kellon ja kurkotti
inhoittavaa päätään käyrine nokkineen. Ja yhä kovemmin surisi, ja
sanat kävivät yhä selvemmiksi:
"Hiljaa, kello, hiljaa surise -- aivan hiljaa, hiljaa hurise --
hiljaa surise -- tarkka on korva hiirten herran -- purr-purr, pum-pum
-- laula sä laulusi vielä kerran -- purr-purr, pum-pum --, lyö,
kello, lyöppäs nyt, ripeä tahti -- kohta on poissa kuningasmahti."
Ja pum, pum kuului kumeasti ja käheästi kaksitoista kertaa!
Mariaa alkoi aika lailla pelottaa, ja hän oli jo kiirehtimäisillään
pois kauhuissaan, kun hän yhtäkkiä näki setä Drosselmeierin, joka
istui pöllön paikalla seinäkellolla, ja oli ripustanut keltaiset
nutunliepeensä kummallekin puolelle aivan kuin siiviksi. Mutta Maria
rohkaisi mielensä ja huudahti itkuun purskahtamaisillaan:
"Setä Drosselmeier, setä Drosselmeier, mitä sinä teet tuolla
ylhäällä? Tule alas minun luokseni äläkä pelästytä minua tuolla
tavoin, sinä häijy setä Drosselmeier!"
Mutta silloin alkoi kuulua kihinää ja vikinää joka puolelta, ja
hetken kuluttua oli aivan kuin tuhannet pienet jalat olisivat
sipsutelleet ja juosseet seinän takana, ja tuhansia pieniä jalkoja
loisti raoista. Mutta valoja ne eivät olleetkaan, ei, vaan pieniä
säkenöiviä silmiä, ja Maria huomasi, että ne olivatkin pieniä hiiriä,
jotka kaikkialta kurkistelivat ja tunkeutuivat sisään. Hetken päästä
kuului tassutusta ja sipsutusta ympäri salia -- yhä suurempia ja
tiheämpiä hiiriparvia laukkaili sinne tänne, ja ne asettuivat viimein
riviin, aivan samoin kuin Fritzillä oli tapana järjestää sotilaansa,
kun niiden oli määrä mennä taisteluun. Tämä oli Marian mielestä
kovin hullunkurista, ja kun hänellä ei ollut, kuten useilla muilla
lapsilla, synnynnäistä kauhua hiiriä kohtaan, oli kaikki pelko jo
haihtumaisillaan, kun yhtäkkiä alkoi kuulua niin korvia vihlovaa
vikinää ja vihellystä, että jääkylmät väreet kulkivat pitkin hänen
selkäänsä.
Ja mitä hän saikaan nähdä! -- Niin, totta tosiaan, kunnioitettu
lukijani, vaikka tiedänkin, että sydämesi on oikealla paikallaan,
kuten viisaalla ja urhoollisella sotaherra Fritz Stahlbaunilla, niin
luulen kuitenkin että olisit juossut tiehesi, jos olisit nähnyt
kaiken mitä Maria nyt näki, ja luulenpa suoraan sanoen, että olisit
hypännyt sänkyysi ja vetänyt peitteen paljon korkeammalle kuin
sinulla muutoin on tapana.
Mutta -- Maria-parka ei voinut edes sitäkään tehdä, sillä --
kuunnelkaa, lapset! -- aivan, aivan hänen edessään pölisi soraa
ja kalkkia ja tiilikiviä ikäänkuin maanalaisen voiman sysääminä,
ja seitsemän hiirenpäätä ja seitsemän säkenöivää kruunua kohosi
lattiasta, hirveästi sihisten ja vikisten. Pian tuli esiin myöskin
ruumis, jossa nämä seitsemän päätä olivat, ja suuri seitsemällä
diadeemilla koristettu hiiri päästi kolminkertaisen huudon
kokoontuneelle sotajoukolleen, joka nyt, yks kaks kolme lähti
liikkeelle ja -- kop-kop, kop-kop -- eteenpäin -- suoraan kaappia
kohti -- suoraan Mariaa kohti, joka yhä seisoi kaapin lasioven
vieressä. Marian sydän jyskytti pelosta ja kauhusta niin, että hän
luuli sen hypähtävän pois rinnasta ja arveli jo kuolevansa. Mutta
nyt tuntui siltä kuin veri olisi seisahtunut suonissa. Hän horjahti
tahdottomasti. Silloin kuului kil-kil, kili-kil, ja lasiovi särkyi
pieniksi pirstaleiksi, sillä hän oli tyrkännyt sitä kyynärpäällään.
Hän tunsi tosin samalla pistävää kipua vasemmassa käsivarressaan,
mutta hänen sydämensä tuntui yhtäkkiä kevyemmältä, eikä hän enää
kuullut mitään vikinää eikä huutoja, kaikki oli niin hiljaista,
niin hiljaista, ja vaikkei hän uskaltanut katsahtaa ympärilleen,
luuli hän kuitenkin, että hiiret olivat pelästyneet lasin kilinää ja
vetäytyneet takaisin reikiinsä.
Mutta mitä olikaan taaskin tekeillä? -- Aivan Marian takaa alkoi
kuulua omituisia sanoja kaapin luota ja pienet, vienot äänet
kuiskivat:
"Herätkää -- herätkää -- joukot nää -- yö on lähestynyt -- herätkää
-- hei, urhot, taistoon nyt!"
Ja pienet kellot kilahtivat somasti ja miellyttävän sopusointuisesti.
"Voi, sehän on minun kellopelini!" huudahti Maria iloisesti
ja hypähti nopeasti sivulle. Silloin hän näki, että kaapista
loisti valoa ja miten siellä toimittiin ja työskenneltiin aivan
ihmeellisesti. Useat nuket juoksentelivat edestakaisin ja huitoivat
pienine käsineen. Yhtäkkiä nousi Pähkinänrusentaja vuoteestaan,
heitti peitteen kauaksi ja hypähti molemmille jaloilleen huutaen:
"Knak-knak-knak -- tyhmät hiirihoukat -- tyhmät hullut moukat --
hiirimoukat -- knak-knak hiirimoukat -- krik ja krak -- senkin
houkat."
Ja näin sanoen veti hän esiin pienen miekkansa, huitoi ilmaa ja
huudahti:
"Kuulkaa, rakkaat vasallini, ystäväni ja veljeni, tahdotteko auttaa
minua kovassa taistelussa?"
Heti huusi kolme lörpöttelijää, yksi ilvehtijä, neljä nokikolaria,
kaksi kitaransoittajaa ja yksi rumpumajuri:
"Niin, herra -- me olemme teille uskolliset -- teitä seuraamme
kuolemaan, voittoon ja taisteluun!" ja he hyökkäsivät suin päin
ihastuneen Pähkinänrusentajan perässä, joka vaaraa pelkäämättä
suunnitteli hypätä alas ylemmältä hyllyltä.
Niin, henkivartijain oli helppo hyökätä alas, sillä huolimatta siitä,
että heillä oli upeat silkki- ja verkapuvut, eivät heidän sisuksensa
olleet muuta kuin pumpulia ja sahanjauhoa, siksi kimmahtivatkin ne
alas kuin pienet villasäkit. Mutta Pähkinänrusentaja-parka olisi
varmaankin taittanut käsivartensa ja jalkansa, sillä ajatelkaahan,
hylly oli melkein kahden jalan korkeudella maasta, ja hänen
ruumiinsa oli niin hauras, aivan kuin se olisi lehmuksesta vuoltu.
Niin, Pähkinänrusentaja olisi varmaankin taittanut käsivartensa
ja jalkansa, ellei mamseli Clara, samassa kun Pähkinänrusentaja
otti vauhtia, olisi hypännyt reippaasti sohvalta ja sulkenut urhoa
paljastettuine miekkoineen pehmeään syliinsä.
"Oi, sinä rakas, kiltti pikku Clara!" nyyhkytti Maria, "kuinka väärin
olenkaan sinua tuominnut; varmaankin luovutit oikein mielelläsi
sänkysi ystävällemme Pähkinänrusentajalle!"
Mutta mamsseli Clara huudahti painaen hellästi nuorta urhoa
silkkirintaansa vasten:
"Oi, herra, älkää syöksykö taisteluun ja vaaraan, te joka
olette sairas ja haavoittunut. Katsokaa miten urhokkaat
vasallinne kokoontuvat, taistelunhaluisina ja voitonvarmoina.
Lörpöttelijä, ilveilijä, nokikolari, kitaransoittaja ja rumpumajuri
ovat jo alhaalla, ja lempinukkeni hyllylläni alkavat jo
liikuskella! Levähtäkää minun käsivarrellani, oi herra, tai istukaa
töyhtöhatullani ja katselkaa sieltä voittoa, jonka olette saavuttava!"
Niin puheli Clara. Mutta Pähkinänrusentaja oli aivan hillitön ja
sätkytteli jalkojaan niin vimmatusti, että Claran täytyi viimein
asettaa hänet maahan. Mutta samassa painui hän kohteliaasti toiselle
polvelleen ja sammalsi:
"Oi, neito, aina olen taistelussa ja sodassa muistava sitä hellyyttä
ja armoa, mitä minulle osoititte!"
Silloin kumarsi Clara niin syvään, että hän saattoi tarttua
Pähkinänrusentajaa käsivarteen, ja hän veti hänet hiljaa seisoalleen,
irrotti nopeasti kullallakirjaellun vyönsä ja aikoi sitoa sen
pikkumiehen ympärille, mutta tämä peräytyi kaksi askelta, vei käden
sydämelleen ja sanoi juhlallisesti:
"Korkea neito, älkää tuolla tavoin tuhlailko suosiotanne minulle,
sillä..." Hän keskeytti, huoahti syvään, vetäisi sitten nopeasti
olkapäältään sen pienen nauhan, jolla Maria oli sitonut hänet, painoi
sen huulilleen, sitoi sen vyöksi ja hyppäsi, heiluttaen urhoollisesti
paljastettua miekkaansa, nopeasti ja ketterästi kuin pieni lintu
hyllyn liisteen yli lattialle.
Teidän täytyy huomata, lahjakkaat ja erinomaiset kuulijani, että
Pähkinänrusentaja oli jo ennen kuin hänestä oli tullut todella elävä
olento, selvästi ymmärtänyt kaiken sen hyvyyden ja rakkauden, jota
Maria osoitti hänelle, ja että hän, vain siksi että hän ihaili Mariaa
niin suuresti, ei tahtonut edes ottaa tai käyttää mamsseli Claran
antamaa nauhaa, vaikka se olisi ollut miten kaunis ja upea hyvänsä.
Uskollinen hyvä Pähkinänrusentaja koristeli itseään mieluummin Marian
lahjoittamalla vaatimattomalla nauhalla.
Mutta mitähän seuraa nyt?
Samassa kun Pähkinänrusentaja hyppää alas, alkaa vikinä ja huuto
uudelleen. Voi! suuren pöydän alle on lukemattomia hiiriä järjestynyt
joukkueiksi, ja kaikkia heitä pitempänä seisoo kamala seitsenpäinen
hiiri!
Mitenkähän tässä käynee?
5. luku.
TAISTELU.
"Soittakaa kenraalimarssia, uskollinen rumpumajuri!" huusi
Pähkinänrusentaja äänekkäästi, ja rummunlyöjä alkoi heti pärryyttää
niin taiteellisesti, että lasikaapin ikkunat tutisivat ja tärisivät.
Nyt alkoi kuulua jyskinää ja rätinää, ja Maria huomasi, että kannet
kaikissa niissä laatikoissa, joissa Fritzin sotajoukko majaili,
ponnahtivat auki, ja sotamiehet hypähtivät alimmalle hyllylle, missä
he järjestyivät lankasuoriksi joukkueiksi. Pähkinänrusentaja kiiti
edestakaisin, puhellen innostuttavasti joukoilleen.
"Torvenpuhaltaja-lurjuksista ei yksikään liiku!" jylisi
Pähkinänrusentaja kiihottuneena, mutta kääntyi samassa ilveilijän
puoleen, joka oli tullut hiukan kalpeaksi ja jonka pitkä kaula vapisi
huomattavasti, ja lausui juhlallisesti:
"Kenraali, minä tunnen rohkeutenne ja kokemuksenne, tässä vaaditaan
nopeata käsityskykyä ja oikean hetken ymmärtämistä -- minä uskon
teille ratsujoukon ja tykistön komennon -- hevosta ette tarvitse,
teillä on pitkät koivet, ja te laukkaatte niillä sangen hyvin.
Täyttäkää siis velvollisuutenne."
Ilveilijä painoi heti pitkät, kuivat sormensa suulleen ja kiekui
läpitunkevalla äänellä, ja kuului aivan siltä kuin sadoilla pienillä
torvilla olisi iloisesti toitotettu. Silloin kuului kaapista
hirnuntaa ja töminää, ja katso, Fritzin kyrassierit ja ratsumiehet
ja ennen kaikkea uudet loistavat husaarit hyökkäsivät ulos ja
pysähtyivät ennen pitkää lattialle. Nyt kulki rykmentti toisensa
perästä liehuvin lipuin ja musiikin soidessa Pähkinänrusentajan ohi
ja asettui leveään rintamaan lattian poikki. Etumaisina tulivat
ritisten ja paukkuen Fritzin tykit, jotka olivat tykkimiesten
ympäröimät. Kohta kuului pum -- pum, ja Maria näki kuinka
sokeriryynit putoilivat sankkoihin hiirikomppanioihin, jotka
muuttuivat aivan valkeiksi ja nolostuivat suuresti. Mutta suurta
vahinkoa tuotti etenkin raskas tykistö, joka oli asettunut äidin
jakkaralle ja -- pum -- pum -- pum -- yhtämittaa satoi piparkakkuja
hiirien joukkoon, ja niitä kaatui laumoittain. Siitä huolimatta
hyökkäsivät hiiret yhä lähemmäksi ja syöksyivät muutamille
tykeillekin. Mutta silloin syntyi melu -- prr -- prr -- prr --, ja
savun ja pölyn seasta saattoi Maria tuskin erottaa mitä nyt tapahtui.
Se oli kuitenkin varma, että kaikki osastot taistelivat raivokkaasti,
ja voitto häilyi kauan puolelta toiselle. Hiiret lähettivät yhä uusia
joukkoja, ja heidän pienet hopeakuulansa, joita he hyvin taitavasti
singahuttelivat, putoilivat jo lasikaapille.
Epätoivoisina harhailivat Gertrud ja Clara edestakaisin ja
vääntelivät käsiään.
"Täytyykö minun kuolla kukkeimmassa nuoruudessani! -- minun joka olen
kaunein koko nukkemaailmassa!" huusi Clara.
"Olenko minä säilynyt näin hyvin vain kuollakseni neljän seinän
sisällä!" kiljui Gertrud.
Ja sitten lankesivat he toistensa kaulaan ja itkivät niin
äänekkäästi, että se kuului meluavan taistelun tuoksinankin yli.
Sillä siitä melusta, joka nyt alkoi, ei teillä, kunnioitetut
kuulijat, voi olla aavistustakaan. Prr -- prr -- puff, puff,
piff -- pum, purum, pum -- purum -- pum -- vikisivät ja huusivat
Hiirikuningas ja kaikki hiiret yhtä aikaa, ja sitten kuului jälleen
Pähkinänrusentajan mahtava ääni, kun hän jakeli hyödyllisiä käskyjään
ja kulki tulessa seisovien pataljooniensa edessä.
Ilveilijä oli tehnyt useita loistavia ratsuväen hyökkäyksiä ja
niittänyt kunniaa, mutta Fritzin husaareihin satoi hiiritykistön
inhoittavia, pahanhajuisia kuulia, jotka tahrasivat heidän punaiset
univormunsa, ja siksi eivät he olleet oikein taistelutuulella.
Ilvehtijä käski niiden tehdä kierroksen vasemmalle, ja komennusinnon
valtaamana teki hän itsekin samoin, kyrassierit ja ratsuväki myöskin
-- sanalla sanoen, he kääntyivät kaikki vasemmalle ja marssivat
kotiin. Sen kautta joutui jakkaralle asettunut tykistö vaaraan,
eikä kestänytkään kauan, ennenkuin kokonainen lauma inhoittavia
hiiriä hyökkäsi niin voimakkaasti, että koko jakkara tykkeineen ja
tykistömiehineen kaatui kumoon.
Pähkinänrusentaja näytti kovin tyrmistyneeltä ja määräsi, että oikea
siipi tekisi liikkeen taaksepäin. Sinähän tiedät, sotataitoinen
kuulijani, että sellainen liike on melkein samaa kuin pako, ja
suret nyt jo kanssani sitä onnettomuutta, joka uhkasi urhean
Pähkinänrusentajan joukkoa.
Käännä kuitenkin katseesi tästä onnettomuudesta ja tutki
Pähkinänrusentajan joukon vasenta sivustaa, missä kaikki vielä
on kunnossa, ja sotaherralla ja sotajoukolla on paljon toivoa.
Kuumimman taistelun tuoksinassa oli hiiriratsuväkeä hiljaa hiipinyt
pesukaapin alta, ja äänekkäästi ja hurjasti huutaen syöksyivät he
Pähkinänrusentajan sotajoukon vasenta sivustaa kohti. Mutta millainen
vastarinta heitä kohtasikaan!
Hitaasti, sitä mukaa kuin epäedullinen maaperä salli, sillä kaapin
reunalistan yli oli kuljettava, oli lempinukkejoukkue kahden
kiinalaisen keisarin johtamana hyökännyt ja muodostanut neliön.
Nämä urhoolliset, sangen kirjavat ja ihanat joukot, joihin kuului
suuri määrä puutarhureita, tyrolilaisia, tunguuseja, kampaajia,
ilveilijöitä, rakkaudenjumalia, jalopeuroja, tiikereitä ja
marakatteja, taistelivat järkevästi, urhoollisesti ja kestävästi.
Spartalaisella horjumattomuudella olisi tämä valiojoukko saanut
voiton vihollisesta, ellei uhkarohkea vihollinen ratsumestari olisi
urheasti syöksynyt esiin ja purrut toisen kiinankeisarin päätä
poikki ja tämä kaatuessaan lyönyt kuoliaaksi kahta tunguusia ja yhtä
marakattia. Siten syntyi aukko, jonka läpi vihollinen tunkeutui, ja
kohta oli koko pataljoona hajallaan. Kuitenkaan ei vihollisella ollut
siitä sanottavaa etua. Samassa kun hiiriratsumestari verenhimoisesti
puraisi erään urhoollisen vastustajan keskeltä kahtia, sai hän pienen
painetun ilmoituslappusen kaulaansa ja kuoli siinä silmänräpäyksessä.
Mutta auttoiko tämäkään Pähkinänrusentajan sotajoukkoa, joka, kerran
alettuaan peräytyä, kulki yhä taaksepäin ja kadotti yhä enemmän
ja enemmän väkeä, onnettoman Pähkinänrusentajan koettaessa pitää
puoliaan lasikaapin luona vain kourallisella väkeä?
"Reservi esiin! -- Ilvehtijä -- lörpöttelijä -- rumpumajuri -- missä
te olette?"
Näin huusi Pähkinänrusentaja, joka toivoi, että lasikaapista tulisi
yhä uusia joukkoja. Sieltä tulikin muutamia ruskeita ukkoja ja
akkoja, jotka olivat kaupungista kotoisin, ja joilla oli kultaiset
kasvot, hatut ja kypärät, mutta he huitoivat miekoillaan niin
takaperoisesti, että he eivät satuttaneet ainoatakaan vihollista, ja
kerran olivat he vähällä lyödä hatun päästä omalta sotaherraltaan,
itse Pähkinänrusentajalta. Vihollisjääkärit purivat myös pian heidän
jalkansa poikki, ja he kapsahtivat kumoon ja kaatoivat mukanaan
muutamia Pähkinänrusentajan aseveikkoja.
Nyt oli Pähkinänrusentaja aivan vihollisten ympäröimä ja suuressa
tuskassa ja hädässä. Hän olisi tahtonut hypätä hyllyn reunalistan
ylitse, mutta jalat olivat liian lyhyet. Gertrud ja Clara olivat
tainnuksissa, he eivät voineet auttaa häntä. Husaarit ja ratsumiehet
hyppelivät yhtenä kuhinana hänen ympärillään. Silloin huusi hän aivan
epätoivoissaan:
"Hevonen -- hevonen -- kuningaskunta hevosesta!"
Samassa tarttui kaksi vihollista ampujaa hänen viittaansa, ja
Hiirikuningas lähestyi vikisten voitokkaasti seitsemine kitoineen.
Maria tuli aivan epätoivoiseksi.
"Voi, Pähkinänrusentaja-parka", huusi hän nyyhkyttäen, ja tuskin
itsekään tietäen mitä teki, tarttui hän vasempaan kenkäänsä
ja singahutti sen raivokkaasti keskelle sakeinta hiiriparvea
suoraan kuningasta kohti. Siinä hetkessä hajaantuivat kaikki kuin
poispuhalletut. Mutta Maria tunsi vasemmassa käsivarressaan vielä
entistäänkin pistävämpää kipua ja vaipui pyörtyneenä lattialle.
6. luku.
SAIRAUS.
Aivan kuin kuolonunesta herätessään makasi Maria omassa vuoteessaan,
ja aurinko loisti kirkkaasti ja säteili huoneeseen jäätyneestä
ikkunasta. Aivan hänen vieressään istui vieras mies, jonka hän
kuitenkin pian tunsi lääkäri Wendelsterniksi.
Tämä sanoi matalalla äänellä:
"Nyt hän on hereillä!"
Silloin tuli äiti hänen luokseen ja tarkasteli Mariaa huolestunein
katsein.
"Voi, rakas äiti", kuiskasi pikku Maria, "ovatko kaikki ne
inhoittavat hiiret jo poissa ja onko kiltti Pähkinänrusentaja
pelastunut?"
"Älä puhu tuollaisia tyhmyyksiä, rakas Maria", vastasi äiti, "mitä
hiirillä on tekemistä Pähkinänrusentajan kanssa! Mutta sinä, tuhmuri,
olet tuottanut meille kaikille aika lailla huolta ja ikävyyksiä. Niin
käy, kun lapset ovat tuhmia eivätkä tottele vanhempiaan. Sinä leikit
eilen nukeilla aivan yöhön asti. Sinä tulit uniseksi, ja ehkäpä pieni
hiiri, vaikkei niitä muutoin ole täällä, pelästytti sinua -- siinä
kyllin, että löit käsivartesi kaapin lasiruutuun ja sait niin pahan
haavan, että tohtori, joka juuri on poistanut haavasta lasisirpaleet,
arvelee, että olisit voinut saada jäykän käsivarren tai että veresi
olisi voinut vuotaa kuiviin. Jumalan kiitos, että minä, joka heräsin
keskellä yötä enkä nähnyt sinua vuoteessasi, nousin ylös ja menin
arkihuoneeseen. Silloin makasit sinä aivan lasikaapin vieressä
pyörtyneenä ja verissäsi. Minä olin pyörtyä kauhusta. Siinä sinä
makasit, ja sikin sokin ympärilläsi näin Fritzin tinasotamiehiä ja
muita nukkeja, rikkinäisiä lempinukkeja ja piparkakku-ukkoja. Mutta
Pähkinänrusentaja oli verisellä käsivarrellasi, aivan lähellä vasenta
kenkääsi."
"Voi, pikku äiti, pikku äiti", huudahti Maria, "siinähän näet, nehän
olivat jälkiä suuresta taistelusta nukkien ja hiirten välillä. Ja
minä kauhistuin niin suuresti vain siksi, että hiiret tahtoivat
vangita Pähkinänrusentaja-paran, joka johti nukkejoukkoa. Silloin
singahutin minä kenkäni suoraan hiiriparveen enkä tiedä mitä sitten
tapahtui."
Tohtori Wendelstern iski silmää äidille, ja tämä sanoi nyt
ystävällisesti Marialle:
"Älkäämme puhuko enää siitä asiasta, rakas lapseni! Rauhoitu, hiiret
ovat nyt kaikki poissa, ja Pähkinänrusentaja on terveenä ja reippaana
lasikaapissa."