Rovasti. Ruustinna. Valtioneuvos. Sitten Lotta.
_Valtioneuvos_. Huoleton nuoruus, rakkaat ystävät! He ovat mitä me
olemme olleet, he tulevat siksi mitä nyt olemme. (He istuvat pöydän
ympärille. Pois lähtevien kulkuisten kilinä kuuluu.) Rakas kälyni, me —
meidän korea kamarineitsyt lukuun otettuna — me teemme sinulle hiukan
haittaa pienessä hauskassa kodissasi, mutta veli ja käly, te ette ole
sitä huomaavinanne. Ymmärrättehän kyllä kuinka rakasta minulle on nähdä
taas teitä, teitä ja kotimaatani.
_Ruustinna_. Rakas lanko, toivoisin että joka nurkka pienessä
kodissamme osoittaisi teille kuinka tervetulleita olette.
_Rovasti_. Ja sanoisi teille kuinka suuresti kerran kaipaamme sinua ja
rakasta tytärtäsi.
_Valtioneuvos_. Pieni Hortense raukka! Hän kadotti äitinsä jo
kolmen vuoden vanhana. Siitä saakka on minun täytynyt jättää hänen
vieraisiin käsiin, jos kohta omassa kodissani. Olisin toivonut nähdä
hänet kaikessa äitinsä kaltaisena, tuon yksinkertaisen, lempeän,
hyväsydämmisen Suomen naisen. Hortensen sielu on kirkas ja puhdas kuin
lähde, vaan kuvastaa niinkuin lähdekin ympäristöänsä. Nyt kun hän
naiseksi kypsyy, pelkään niitä kuvia, jotka ympäröivät häntä maailman
hyörinässä, mutta minulla ei ole rohkeutta ikäni syyspuolia ryöstää
itseltäni hänen alituista seuraansa.
_Rovasti_. Minä käsitän ajatuksesi. Hortensella ei siellä ole ollut
oikeata kotia eikä kotomaata. Mutta hänellä on oikea ylpeys ja hän on
jalo ja Jumalan avulla hän sellaisena pysyykin.
_Ruustinna_ (hypistellen pöytäliinaa). Vaan ei onnellisena.
_Valtioneuvos_. Niin, ei onnellisena — ja lapseni onneksi uhraisin
kaikki. Minun satamani tuolla kaukana on ollut maani muisto, kotimaani
rakkaus. Sen tahdon antaa hänelle parhaana perintönä itseltäni.
_Ruustinna_. Ja totinen rakkaus voipi tehdä ihmeitä.
_Valtioneuvos_. Sellaista rakkautta tavataan harvoin suuressa
maailmassa. Nainen, jolle sitä onnea ei ole suotu, tarvitsee silloin
jotain voimallisempaa maallista tunnetta, ettei olisi kaikkea juurta
vailla tässä maailmassa — niinkuin katkaistu ihana kukka.
(Lasten kolkutukset ovella kuuluvat taas; huutavat.) Toini! Toini!
_Ruustinna_ (menee ovelle). Toini on kylässä, hyvät lapset. Odottakaa
kiltisti vielä silmänräpäys, niin joulupukki tulee. (Menee peräovelle.)
Lotta!
_Lotta_ (tulee sisään).
_Ruustinna_. Kenties on jo aika sytyttää joulukuusi. (Ruustinna auttaa
Lottaa kuusen muuttamisessa keskelle permantoa ja sen kynttiläin
sytyttämisessä.) Suokaa anteeksi, lanko. Pienokaiset tietävät aikansa
jouluaattona. Mutta me voimme varsin hyvästi jatkaa keskusteluamme.
Kenties joulukynttilät, jotka tietävät kertoa pienille niin paljon,
voivat haastella meille vanhoillekin jotain.
_Rovasti_. Olethan opettanut Hortenselle lapsuudesta saakka että Suomi
on hänen isänmaansa?
_Valtioneuvos_. Olen kyllä, mutta ne kuvat, joita hän on saanut
kotimaastansa, ovat hengettömiä. Ne ovat kuolleita puupiirroksia, ja
pelkäänpä että nyt, kun hän omin silmin näkee Suomeni, todellisuus ei
vastaa sisällistä kuvaa.
_Lotta_ (häärien joulukuusen luona). Antakaa silmälle aikaa tottua. Kun
lapsi ensikerran näkee joulukynttiläin säteilevän, hämmästyy se tuosta
oudosta loistosta ja kääntyy hetkeksi pois, mutta katselee sitten
kaiken iltaa kaunista puuta, joka ei koskaan enään hänen mielestänsä
lähde.
_Valtioneuvos_. Ah, meidän aikamme täällä on niin lyhyt ja jollei
Hortense sillä ajalla totu siihen, mikä häntä ympäröipi —
_Lotta_. Hänellä on silmät sydämmessä, niillä silmillä näkee hän
ensiksi, ja ne säikyttävät hänen ylpeätä mieltänsä.
_Valtioneuvos_. Kuinka te, Lotta, luulette tuntevanne hänet niin hyvin?
_Lotta_. Vanha eukko näki hänen äiti-vainajansa, tuon enkelin, kun hän
oli pieni, ja näkee nyt että hänen tyttärensä, lapsi raukka, pelkää
itseänsä. Minä tunnen nuo ylevät, jalot silmät.
_Lapset_ (huutavat oven takana). Eikös jo ole jouluilta?
_Lotta_. Odottakaa vielä, lapsi-kullat, silmänräpäys. Joulupukki
kiertelee vielä kylässä. (Kulkuisten kilinä kuuluu.) Nyt tulee nuoriso.
_Valtioneuvos_ (nousee ylös ja sanoo itsekseen). Enkä ole vielä saanut
sanotuksi mitä Hortenselle lupasin.