Hortense. Sitten Nadinka ja viimeksi Lotta.
_Hortense_. Hän suuteli minua suulle! On hirveätä tässä maassa.
Saa nähdä saanko parranajo-suudelman herroilta serkuiltanikin, kun
he tulevat. Voi kuinka pitkäksi tämä ilta käy. Kuinka aikaiseen
on pimennyt. Nyt loistaa Nevskin prospekti kaasuvalossa, kulkuset
kilisevät, re'et kiitävät, puodit säteilevät ja hienoja olentoja
liikkuu edestakaisin. Ooh, tämähän on kuitenkin hirveätä! Kuinka
voi isäni olla onnellinen täällä! Ja hän näyttää niin suuresti
onnelliselta. Hän oikein loistaa ilosta. Hyvä! Hän nauttikoon täysin
määrin onneansa. Minä tahdon uhrata itseni. Tahdon hymyillä, vaikka
nuo torttutaikinat ja partasuutelot ovat minut tukahduttaa. (Huutaa.)
Nadinka!
_Nadinka_ (tulee sisään). Mitä käskette armollinen fröökinä?
_Hortense_. Nadinka! Minä olen hyvin onneton. Me olemme niinkuin
vankina täällä. Mutta minä tahdon näyttää onnelliselta, ja käsken sinun
tekemään samoin. Isäni ei saa aavistaakkaan tuskaani.
_Nadinka_. Te olette hyvä, niinkuin taivaan pyhä, hyvä, niinkuin aina.
_Hortense_. Vait, ei sanaakaan enään. — Sytytä kynttilät huoneessani.
_Nadinka_. Siellä on jo valoa liiaksikin, se oikein loistaa valosta,
— mutta kuinka köyhästi kuitenkin ja niin peräti mauttomasti.
Palveluspiika toi äsken sisään kaksi kynttilää toaletille, kaksi
kynttilää divaani-pöydälle, kaksi neuloma-pöydälle, kaksi uuninkorvalle
ja sytytti vielä kaksihaaraisen lampun katossa. Minä kyllä sanoin että
armollinen fröökinä ei suvaitse niin kirkasta valaistusta huoneessaan,
mutta hän nauroi vaan ja sanoi, että nyt on joulu. Käskettekö fröökinä
että sammutan muutamia kynttilöitä?
_Hortense_. Ei, anna niiden palaa. Isäni ei sitä varmaan mielellään
näkisi. Mene ja pane divaanipöydälle huoneessani se kirja, jota tänään
aloitin lukea. Minä tulen jälessä.
_Nadinka_. Niinkuin fröökinä käskee. (Menee.)
_Lotta_ (tulee sisään kantaen tarjotinta, joka on täynnä sytytettyjä
kynttilöitä, joita hän seuraavan puheen ajalla asettelee sopiville
paikoille huoneessa.)
_Hortense_ (Itsekseen). Nyt alkaa illuminationi täällä. Tätä en kestä.
(Kääntyy seuraamaan Nadinkaa.)
_Lotta_. Herran rauhaa, rakas neiti, iloiseksi ja onnelliseksi
jouluksi. Olette saanut istua täällä puoli-pimeässä itse jouluaattona,
mutta minä en ole ennättänyt ennen.
_Hortense_ (Seisahtuu ja katselee Lottaa). Siitä ei vahinkoa, ystäväni.
Sitä komeammaksihan se nyt tulee.
_Lotta_. Niin komeaksi kuin talon kannattaa. Täytyy antaa kylänväen
oikein nähdä, että nyt vietetään joulun iloista juhlaa.
_Hortense_ (Akkunan luona). Ulkona on niin pimeä. Pienistä mökkilöistä
tuolla ei loista mikään valkea. Kaikki on pimeätä, niin yksinäistä ja
niin peloittavaa. Missähän ihmiset ovat?
_Lotta_ (Nauraen). Joulusaunassa kai, mutta ei nuo mökit tule juuri
paljo valoisemmiksi ennenkuin meidän neiti lähtee liikkeelle.
Ihmisraukat! He ovat niin köyhiä, että eivät itse huomaa eroa
jouluaaton ja arki-ehtoon välillä. (Akkunan luona.) Kuulkaa kuinka
jää rytisee. Tulee kylmä jouluyö. (Menee ulos, ottaen mukaansa Toinin
joululahjakorin.)
_Hortense_ (Kuuntelee). Kuinka mahtavasti ja kauheasti kaikuu tuo
kaukainen jyminä synkkänä iltana. Ja matkamiehet, joita odotetaan,
missä he lienevät? He kenties eksyvät, eivät löydä tietä. Mutta minä
tahdon asettaa heille majakka-valkean. (Asettaa kynttilöitä akkunalle.)
Noin, vielä useampia kynttilöitä. Ne ovat niin alhaalla. (Nostaa
kynttilän korkealle ja valaisee ulospäin.) Nyt näkyy valo paremmin!
Kuinka olen levoton. Eikö voisi lähettää väkeä heitä vastaan? — Ja he
leipovat torttuja kyökissä!
_Lotta_ (tulee sisään kantaen suurta peitettyä koria, jonka hän asettaa
oven luokse perällä.)
_Nadinka_ (Tulee). Armollinen fröökinä, olen asettanut romaanin
pöydälle.
_Hortense_ (Huomaamatta Lottaa). Sukkelaan, sukkelaan, Nadinka! (Antaa
hänelle kynttilän.) Ota tuo ja toinen lisäksi ja pidä niitä niin
korkealla kuin voit, ettei matkustajat eksy.
_Nadinka_ (Totellen käskyä). Kuka olisi voinut ajatella sellaista!
_Lotta_ (Joka on katsellut heitä). Jumala siunatkoon pikku neitiä.
Rakkaat lapset, kyllä he löytävät tien kotia, nuo reippaat pojat.
_Hortense_. Minä arvelin — — samahan se on — — Pane kynttilät pois,
Nadinka! (Itsekseen.) Millä tavalla tuo vanha vaimo rohkenee puhua!
_Lotta_. Joulutähti on jokaisessa sydämmessä ja valaisee meitä kotia
tänä iltana. — Ai'otteko neiti seurata Toini neitiä?
_Hortense_. Mihinkä?
_Lotta_. Mökkeihin vaan tuonne. Hän tahtoo aina itse viedä väelle
pappilan joululahjat.
_Hortense_. Noin pimeässä? Mitä hän ajatteleekaan! Kuinka uskaltaa hän
lähteä ulos näin myöhään?
_Lotta_. Kukapa tahtoisi tuolle hyvälle tytölle tehdä pahaa.
_Hortense_. Mutta miksi ei hän lähetä jotakuta toista lahjojansa
viemään?
_Lotta_. Silloin ei oikeata joulua tulisi noihin pimeisin majoihin.
Arvaan kyllä, kuinka he silloin nuriseisivat. He ovat niin tottuneet
näkemään hänen tuovan heille joulun ja sen iloisen siunauksen.
(Kulkuisten helinä kuuluu.) Hänen rekensä ajetaan jo esiin. (Lotta
menee ulos.)
_Hortense_. Eiväthän nämä ole oikeita ihmisiä. He eivät pelkää mitään
ja rasittavat itseänsä orjan tavalla silloinkin kun heidän pitäisi
iloita.
_Nadinka_. Mitähän hyvää tuossa korissa on. (Nostaa vaatetta, joka
peittää korin.) Toisella puolella hoikkia talikynttilöitä — kas, tuossa
on kolmihaaraisiakin. Kuinka hullunkurista! Ja tässä toisella puolella
nisukakkuja, muutamia yksinkertaisia kirjoja ja muuta pientä kalua.
Nepä vasta harvinaisia lahjoja. Kaikki tyyni ei viiden ruplan arvoista.
_Hortense_ (Katsomatta korin puoleen). Tuo minulle turkkini! Minä
menen mukaan. (Istuu sivulle, ottaa kukkaronsa, tyhjentää sen sisällön
käteensä ja laskee rahoja.)
_Nadinka_. Mitä ajattelette, armollinen fröökinä? Tässä pimeässä, tässä
pakkasessa.
_Hortense_. Kuulithan mitä sanoin.
_Nadinka_. Minä tottelen, teidän armonne. (Menee).
_Hortense_. Joulutähti ei ole koskaan loistanut minun sydämmessäni.
En yksin löytäisi oikeata tietä kotia. Kenties en löydä sitä koskaan
ulkona avarassa maailmassa. Tahdon kuitenkin kerran nähdä sen loistavan
muiden sydämmissä.