Näin puhui Zarathustra siinä kaupungissa, jota hän rakasti ja jota
kutsutaan "Kirjavaksi lehmäksi". Täältä hänellä oli nimittäin
vain kaksi päivää kuljettavaa, kunnes hän jälleen pääsi luolaansa
ja eläintensä luo; mutta hänen sielunsa riemuitsi alati hänen
lähestyvästä kotiintulostaan. --
Kotiintulo.
Oi yksinäisyys! Sinä _kotini_ yksinäisyys! Liian kauan minä elin
kesyttömänä ventovieraassa maassa, jotta en kyynelet silmissä
kääntyisi luoksesi kotia!
Nyt uhkaa minua vain sormella, kuten äidit uhkaavat, nyt hymyile
minulle, kuten äidit hymyilevät, nyt lausu vain: 'Ja ken oli se, joka
kerran myrskytuulen tavoin minun luotani myrskysi pois?' --
-- joka erotessaan huusi: 'liian kauan minä istuin yksinäisyyden
luona, silloin minä unhoitin vaikenemisen!' Sen -- sinä olet kai
oppinut nyt? Oi Zarathustra, minä tiedän kaikki: ja että sinä monien
joukossa olit _hyljätympi_, sinä ainoa, kuin milloinkaan minun
luonani!
Toista on olla hyljättynä, toista yksinäisyys: sen sinä olet oppinut
nyt! Ja että sinä tulet alati olemaan ihmisten joukossa kesytön ja
vieras:
-- kesytön ja vieras vielä silloinkin, kun he rakastavat sinua: sillä
ennen kaikkea he tahtovat tulla _säästetyiksi_!
Mutta täällä sinä olet kotonasi; täällä sinä voit lausua kaikki
ja tyhjentää kaikki perusteet, mikään ei häpeä täällä salatuita,
paatuneita tunteita.
Täällä tulevat kaikki kappaleet herttaisina sinun puheesi luokse
ja hyväilevät sinua: sillä ne tahtovat ratsastaa sinun seljässäsi.
Jokaisella vertauksella sinä ratsastat täällä jokaiseen totuuteen.
Suorana ja vilpittömänä sinä saat täällä puhua jokaiselle
kappaleelle: ja totisesti, kuin ylistys kaikuu se heidän korviinsa,
että yksi kaikkien kappalten kanssa -- puhuu suoraan!
Mutta toista on olla hyljättynä. Sillä, tiedätkö sinä sen, oi
Zarathustra? Sillä kertaa kuin sinun lintusi huusi sinun pääsi
päällä, silloinkuin sinä seisoit metsässä, epätietoisena minne mennä,
eksyneenä, lähellä ruumista: --
-- silloinkuin sinä sanoit: 'johtakoot eläimeni minua! Vaarallisempaa
minä huomasin olevan olla ihmisten kuin eläinten joukossa': -- se oli
hyljättynä oloa!
Ja tiedätkö sinä tämän, oi Zarathustra? Silloinkuin sinä istuit
saarellasi, viinikaivo tyhjien ämpärien joukossa, antaen ja
kuluttaen, janoovaisten joukossa lahjoittaen ja ammentaen:
-- kunnes sinä viimein istuit yksin janoovaisena juopuneitten
joukossa ja öisenä valitit: 'eikö ottaminen ole autuaampaa kuin
antaminen? Ja varastaminen vielä autuaampaa kuin ottaminen?' -- se
oli hyljättynä oloa!
Ja tiedätkö sinä tämän, oi Zarathustra? Kun sinun hiljaisin hetkesi
tuli ja ajoi sinut pois itsesi luota, kun se häijysti kuiskaten
sanoi: 'Puhu ja murru!' --
-- kun se teki sinulle kaiken odotuksesi ja vaikenemisesi tuskaksi ja
masensi sinun nöyrän rohkeutesi: se oli hyljättynä oloa! --
Oi yksinäisyys! Sinä kotini yksinäisyys! Miten autuaasti ja hellästi
sinun äänesi minulle puhuu!
Me emme kysy toisiltamme, me emme valittaen kiusaa toisiamme, me
käymme avoimesti yhdessä läpi avoimien ovien.
Sillä avonaista on sinun luonasi ja valoisaa; ja hetketkin juoksevat
täällä kevyemmin jaloin. Pimeässä näet on aika raskaampaa kantaa kuin
valossa.
Täällä aukenevat minulle kaiken olemisen sanat ja sanalippaat: kaikki
oleminen tahtoo täällä tulla sanaksi, kaikki tuleminen tahtoo täällä
oppia puhumaan minulta. Mutta tuolla alhaalla -- siellä on kaikki
puhe turhaa! Siellä on unhoitus ja ohitsekäyminen parhain viisaus:
_sen_ -- minä olen oppinut nyt!
Ken kaiken tahtoisi käsittää ihmisten tykönä, hänen täytyisi käydä
kaikkeen käsiksi. Mutta siihen minulla on liian puhtaat kädet.
Minä en voi edes hengittää heidän hengitystään; oi, että minä elin
niin kauan heidän melunsa ja huonon hengityksensä seassa!
Oi autuasta hiljaisuutta minun ympärilläni! Oi puhtaita tuoksuja
minun ympärilläni! Oi, miten tämä hiljaisuus vetää puhdasta henkeä
syvästä rinnasta! Oi, miten se kuuntelee, tämä autuas hiljaisuus!
Mutta tuolla alhaalla -- siellä puhuu kaikki, siellä jää kaikki
kuulematta. Kuuluttakoon viisauttansa kelloilla korviin:
kaupustelijat turulla kilisyttävät pennejään yli niiden äänen. Kaikki
puhuu heidän tykönään, kukaan ei osaa enää ymmärtää. Kaikki putoo
veteen, mitään ei putoo enää syviin kaivoihin.
Kaikki puhuu heidän tykönään, mikään ei tule enää kypsäksi eikä
pääse loppuun. Kaikki kaakottaa, mutta ken tahtoo vielä istua hiljaa
pesässä ja hautoa munia?
Kaikki puhuu heidän tykönään, kaikki tulee rikkipuhutuksi. Ja mikä
vielä eilen oli liian kovaa itse ajalle ja sen hampaalle: tänään se
roikkuu rikkikaluttuna ja rikkijyrsittynä tämänpäiväisten kidasta.
Kaikki puhuu heidän tykönään, kaikki tulee ilmi. Ja mikä kerran
oli salaista ja syvien sielujen salaisuutta, tänään se on
katutoitottajien ja muiden perhosten omaa.
Oi ihmisolemus, sinä kummallinen! Sinä melu pimeillä kaduilla. Nyt
sinä olet jälleen takanani: -- minun suurin vaarani on takanani!
Säästämisessä ja säälissä on alati minun suurin vaarani; ja kaikki
ihmisolemus tahtoo tulla säästetyksi ja siedetyksi.
Pidätetyin totuuksin, narrinkäsin ja narrautunein sydämin ja rikkaana
säälin pienistä valheista: -- näin minä elin aina ihmisten joukossa.
Valhepuvussa minä istuin heidän joukossaan, valmiina tuomitsemaan
väärin _itseäni_ sietääkseni _heitä_, ja kernaasti puhuen itselleni:
"sinä narri, sinä et tunne ihmisiä!"
Kadottaa käsityksen ihmisistä, jos elää ihmisten joukossa: kaikissa
ihmisissä on liian paljon etualaa -- mitä tekisivät kauaksinäkevät,
kaukaaetsivät silmät _siellä_!
Ja kun he tuomitsivat minut väärin: minä narri säästin heitä
senvuoksi enemmän kuin itseäni: tottuneena kovuuteen itseäni kohtaan
ja usein vielä kostaen itselleni tämän säästämisen.
Myrkyllisten kärpästen pistelemänä ja kovertuneena kuin kivi monesta
pisarasta häijyyttä, niin minä istuin heidän joukossaan ja toistin
yhä itselleni: "viaton on kaikki pieni pienuuteensa!"
Vallankin heidät, jotka kutsuvat itseään "hyviksi", minä huomasin
myrkyllisimmiksi kärpäsiksi: he pistävät kaikessa viattomuudessa, he
valhettelevat kaikessa viattomuudessa; miten he _saattaisivat_ olla
minua kohtaan -- oikeamielisiä!
Ken hyvien joukossa elää, hänet opettaa sääli valhettelemaan. Sääli
tekee ilman ummehtuneeksi kaikille vapaille sieluille. Hyvien tuhmuus
on nimittäin pohjaton.
Kätkemään itseni ja rikkauteni -- sen minä opin tuolla alhaalla:
sillä jokaisen minä havaitsin vielä hengeltä köyhäksi. Se oli minun
säälini valhe, että minä huomasin jokaisessa,
-- että minä näin ja haistoin jokaisessa, mikä hänelle oli _kylliksi_
ja mikä hänelle oli _liiaksi_ henkeä!
Heidän jäykät viisaansa: minä kutsuin heitä viisaiksi, enkä jäykiksi,
-- niin minä opin sanoja nielemään. Heidän haudankaivajansa: minä
kutsuin heitä tutkijoiksi ja koettelijoiksi, -- niin minä opin sanoja
vaihtamaan.
Haudankaivajat kaivoivat itselleen sairauksia. Vanhan perkeen alla
lepää ilkeitä höyryjä. Ei tule koskea liejuun. Tulee elää vuorilla.
Autuain sieraimin minä hengitän jälleen vuorivapautta! Lunastettu on
viimein minun nenäni kaiken ihmisolemuksen hajusta!
Väkevän ilman kuin kuohuvan viinin kutittamana _aivastaa_ minun
sieluni, -- aivastaa ja riemuitsee itselleen: terveydeksi! --
Näin puhui Zarathustra.
Kolmesta pahasta.
l.
Unessa, viimeisessä aamu-unessa minä seisoin tänään
kallionkielekkeellä, -- tuollapuolen maailmaa, pitelin vaakaa ja
_punnitsin_ maailmaa.
Oi, että aamurusko tuli liian varhain minun luokseni: hehkullaan se
minut herätti, tuo mustasukkainen! Mustasukkainen se on aina minun
aamu-unihehkulleni.
Mahdollinen mitata sen, jolla on aikaa, mahdollinen punnita hyvän
punnitsijan, mahdollinen saavuttaa väkevien siipien, mahdollinen
arvata jumalallisten pähkinänsärkijäin: sellaiseksi minun uneni
havaitsi maailman: --
Minun uneni, rohkea purjehtija, puoleksi laiva, puoleksi pyörretuuli,
perhosten lailla vaitelias, kärsimätön kuin nuolihaukka: miten sillä
oli maailmanpunnitsemiseen tänään kärsivällisyyttä ja aikaa!
Kehoittiko sitä ehkä salaisesti minun viisauteni, minun naurava
valvova päiväviisauteni, joka pilkkaa kaikkia "katoamattomia
maailmoita?" Sillä se puhuu: "missä voimaa on, siellä tulee myöskin
luku mestariksi: sillä on enemmän voimaa."
Miten varmana minun uneni katseli tätä äärellistä maailmaa, ei uutta,
ei vanhaa utelevana, ei peljäten, ei rukoillen: --
-- ikäänkuin pyöreä omena tarjoisi itsensä minun kädelleni, kypsä
kultaomena, jolla on viileän-suloinen sametti-iho: -- niin tarjosi
maailma minulle itsensä: --
-- ikäänkuin puu minulle viittoisi, leveäoksainen, väkevätahtoinen,
joka on kaaristunut matkasta-uupuneen istuinsijaksi ja astinlaudaksi:
niin oli maailma minun kallionkielekkeelläni: --
-- ikäänkuin sirot kädet kantaisivat minua kohti lipasta, -- lipasta,
joka on avoin kainosti kunnioittavien silmien ihastukselle: näin
ojensi maailma itsensä tänään minulle: --
-- ei kyllin arvoitusta peloittaakseen ihmisrakkauden luotaan, ei
kyllin selitystä nukuttaakseen ihmisviisauden: -- inhimillinen hyvä
olio oli minulle tänään se maailma, josta puhutaan niin pahaa!
Miten minä kiitän aamu-untani, että minä sain tänään varhain näin
punnita maailman! Inhimillisenä hyvänä oliona se tuli minun luokseni,
tuo uni ja sydämenlohduttaja!
Ja jotta minä päivällä tekisin niinkuin se ja oppisin siltä mitä
sillä on parhainta: niin minä tahdon asettaa nyt kolme pahinta asiaa
vaa'alle ja inhimillisen hyvin punnita ne. --
Ken siunaamaan opetti, hän opetti myös kiroamaan: mitkä ovat nuo
kolme parhaimmin kirottua asiaa maailmassa? Nämä minä tahdon asettaa
vaa'alle.
_Hekuma, vallanhimo, itsekkäisyys:_ nämä kolme tulivat tähän saakka
parhaimmin kirotuiksi ja pahimmin kielletyiksi ja valhetelluiksi, --
nämä kolme minä tahdon inhimillisen hyvin punnita.
Hyvä! Tässä on minun kallionkielekkeeni, ja tuolla meri: se vyöryy
minua kohti, pörhöisenä, hyväilevänä, tuo uskollinen vanha satapäinen
koirahirviö, jota minä rakastan.
Hyvä! Täällä minä tahdon pitää vaakaa vyöryvän meren yllä: ja yhden
todistajankin minä valitsen katselemaan, -- sinut, sinä erakkopuu,
sinä väkevätuoksuinen, laajasti-kaareutuva, jota minä rakastan! --
Mitä siltaa myöten nykyisyys käy tulevaisuuteen? Minkä pakon mukaan
korkea pakottaa itsensä alhaisempaan? Ja mikä käskee korkeimman --
kasvamaan vielä korkeammaksi? --
Nyt on vaaka tasapainossa ja paikoillaan: kolme raskasta kysymystä
minä heitin siihen, kolme raskasta vastausta on toisessa vaakakupissa.
2.
Hekuma: kaikille katumuspaitaisille ruumiin-halveksijoille tutkain ja
paalu, ja kaikkien tuonpuoleisten odottajien "maailmaksi" kiroama:
sillä se pilkkaa ja pettää kaikkia houre- ja harhaopettajia.
Hekuma: roskaväelle hiljainen tuli, missä se poltetaan; kaikelle
madonsyömälle puulle, kaikille löyhkääville ryysyille valmistettu
poltto- ja kiehutusuuni.
Hekuma: vapaille sydämille viaton ja vapaa, maan yrttitarha-onni,
kaiken tulevaisuuden kiitollisuuden-ylenpalttisuus siirrettynä
nykyisyyteen.
Hekuma: vain kuihtuneille suloinen myrkky, mutta
jalopeura-tahtoisille suuri sydämenvahvistus, ja kunnioittaen
säästetty viinien viini.
Hekuma: korkeamman onnen ja korkeimman toiveen suuri onnenvertaus.
Monelle on nimittäin avioliitto luvattu ja enemmän kuin avioliitto, --
-- monelle, joka on itselleen vieraampi kuin mies ja nainen
toisilleen: ja ken käsitti täysin, miten _vieraat_ mies ja nainen
ovat toisilleen!
Hekuma: -- mutta minä tahdon aitoja ajatusteni ja vielä sanojenikin
ympärille: jotta siat ja haaveksijat eivät murtaudu minun
yrttitarhoihini! --
Vallanhimo: kovimpien sydänkovien tuliruoska; julmimmat tuskat, jotka
julmimmat itselleen säästävät; elävän tulirovion synkeä lieska.
Vallanhimo: häijy paarma, joka kiinnitetään turhamaisimpiin
kansoihin; kaiken epäileväisen hyveen pilkkaaja: se joka ratsastaa
jokaisella hevosella ja jokaisella ylpeydellä.
Vallanhimo: maanjäristys, joka murtaa ja aukimurtaa kaiken lahon ja
onton; valkeiksi sivuttujen hautojen vyöryvä jyrisevä rankaiseva
rikkimurtaja; salamoiva kysymysmerkki ennenaikaisten vastausten
jälkeen.
Vallanhimo: jonka katseen edessä ihminen ryömii ja kyyristyy ja
orjailee ja tulee matalammaksi kuin käärme ja sika: -- kunnes vihdoin
suuri ylenkatse huutaa hänestä --.
Vallanhimo: suuren ylenkatseen hirvittävä opettaja, joka saarnaa
kaupungeille ja valtakunnille vasten kasvoja "katoa!" -- kunnes ne
vihdoin itse huutavat itselleen "katoa!"
Vallanhimo: joka taas houkutellen nousee puhtaittenkin ja yksinäisten
tykö ja ylös itseensä tyytyväisille kukkuloille, hehkuen kuin
rakkaus, joka houkutellen maalaa purppura-autuuksia maiselle
taivaalle.
Vallanhimo: mutta ken kutsuu sitä _himoksi_, jos korkea halaa alas
saadakseen valtaa! Totisesti, mitään sairasta ja himokasta ei ole
sellaisessa halussa ja alasastumisessa!
Jotta yksinäinen kukkula ei iäksi yksinäisyyteen sulkeutuisi ja
itseensä tyytyisi; jotta vuori tulisi laaksoon, ja korkeuden tuulet
alankoihin: --
Oi, ken löytäisi oikean ristimä- ja hyvenimen sellaiselle kaipuulle!
"Lahjoittava hyve" -- niin nimitti Zarathustra kerran tuota
nimittämätöntä.
Ja silloin tapahtui myös -- ja totisesti, tapahtui ensikerran! --,
että hänen sanansa ylisti _itsekkäisyyttä_ autuaaksi, eheää, tervettä
itsekkäisyyttä, joka kumpuaa mahtavasta sielusta: --
-- mahtavasta sielusta, johon korkea ruumis kuuluu, tuo ihana,
voittavainen, terve, jonka ympärillä jokainen kappale käy
kuvastimeksi:
-- tuo notkea vakuuttava ruumis, tanssija, jonka vertauskuva ja
ydinmehu itse-iloinen sielu on. Sellaisten ruumiiden ja sielujen
itse-ilo kutsuu itseään: "hyveeksi".
Sanoillaan hyvästä ja huonosta suojelee sellainen itseilo itseään
kuin pyhillä lehdoilla; onnensa nimillä se karkoittaa luotansa kaiken
halveksittavan.
Luotansa se karkoittaa kaiken aran; se puhuu: huono -- se on arkaa!
Halveksittavalta näyttää siitä tuo alati sureva, huokaava, valittava
ja se, joka poimii ylös pienimmänkin edun.
Se halveksii myöskin kaikkea voivottavaa viisautta: sillä totisesti,
on olemassa myöskin viisautta, joka kukkii pimeässä, yövarjoviisaus:
joka alati huokaa "kaikki on turhaa!"
Arkaa epäluuloa se halveksii, ja jokaista, joka tahtoo vannomisia
katseiden ja käsien asemesta: myöskin kaikkea liian epäluuloista
viisautta, -- sillä sellainen on arkojen sielujen laji.
Vielä enemmän se halveksii pian-mukautuvaa, tuota koiramaista, joka
heti makaa seljällään, tuo nöyrä; ja viisauttakin on olemassa, joka
on nöyrää ja koiramaista ja hurskasta ja pian-mukautuvaa.
Vihaksi aivan on sille ja inhoksi se, ken ei milloinkaan tahdo
puoltaa itseään, ken nielee myrkyllisen syljen ja pahat katseet,
tuo liian-kärsivällinen, kaiken-sietäjä, kaikkeentyytyväinen: se
nimittäin on orjien tapa.
Jos joku orjailee jumalien ja jumalallisten askelten edessä, jos
ihmisten ja heikkojen ihmisajatusten edessä: _kaikkea_ orjien tapaa
se pilkkaa, tuo autuas itsekkäisyys!
Huono: niin se kutsuu kaikkea, mikä on masennettua,
itaran-orjamaista, epävapaita vilkutussilmiä, ahdistettuja sydämiä,
ja tuota petollista taipuvaa lajia, joka levein aroin huulin suutelee.
Ja rikkiviisaus: niin se kutsuu kaikkea, mitä orjat ja vanhukset ja
väsyneet kokkaelevat; ja varsinkin koko tuota katalaa hourupäistä,
ylen ovelapäistä pappishulluutta.
Mutta rikkiviisaat, kaikki nuo papit, maailmaan väsyneet ja ne,
joiden sielu on nais- ja orjasukua, -- oi, miten ilkeästi ne ovat
ammoisista ajoista vehkeilleet itsekkäisyyden kanssa!
Ja se juuri muka olisi oleva hyvettä ja kutsuttava hyveeksi, että
vehkeiltäisiin ilkeästi itsekkäisyyden kanssa! Ja "epäitsekkäiksi" --
niin tahtoivat itseään hyvällä syyllä kaikki nuo maailmaan väsyneet
pelkurit ja ristihämähäkit.
Mutta niille kaikille tulee nyt päivä, muutos, teloitusmiekka, _suuri
keskipäivä:_ silloin on paljon tuleva ilmi!
Ja ken sanoo Minää eheäksi ja pyhäksi ja itsekkäisyyttä autuaaksi,
totisesti, hän sanoo myöskin, mitä hän tietää, tietäjä: _"Katso, se
tulee, se on lähellä, suuri keskipäivä!"_ --
Näin puhui Zarathustra.
Raskauden hengestä.
l.
Minun puheenparteni -- on kansan: liian karkea ja sydämensuora se on
silkkijäniksille. Ja vielä vieraammalta kaikuu minun sanani kaikille
mustekaloille ja kynäketuille.
Minun käteni -- on narrinkäsi: voi kaikkia pöytiä ja seiniä, joissa
vielä on tilaa narrikoruille ja narritöherryksille!
Minun jalkani -- on hevosenjalka: sillä minä kapsutan, nelistän yli
kantojen ja kivien, ristiin rastiin yli kenttien, ja olen pirullisen
iloinen kaikesta nopeasta juoksusta.
Minun vatsani -- on kai kotkan vatsa? Sillä se rakastaa enimmän
lampaanlihaa. Mutta varmasti se on ainakin linnun vatsa.
Viattomista asioista ravittu ja vähästä, valmis ja kärsimätön
lentämään, lentämään pois -- se on nyt minun laatuni: kuinka ei
jotakin siinä olisi linnun lajia!
Ja varsinkin, että minä olen raskauden hengen vihollinen, se
on linnun lajia: ja totisesti, verivihollinen, perivihollinen,
ikivihollinen! Oi, minnekä minun vihollisuuteni ei ole jo lentänyt ja
tiehensä lentänyt!
Siitä minä voisin laulaa laulun -- -- ja _tahdon_ laulaa sen:
vaikkakin olen yksin tyhjässä huoneessa ja vaikka minun täytyy laulaa
se omille korvilleni.
Toisia laulajia on tosin, joiden kaulan vasta täysi huone saa
pehmeäksi, käden puheliaaksi, silmän eläväksi, sydämen valvovaksi: --
niiden kaltainen minä en ole. --
2.
Ken ihmiset kerran opettaa lentämään, hän on temmannut pois kaikki
rajakivet; kaikki rajakivet itse tulevat lentämään häneltä ilmaan,
maan hän tulee uudesti kastamaan -- "kevyeksi".
Lintu kamelikurki juoksee nopeammin kuin nopein hevonen, mutta sekin
vielä pitää raskaasti päänsä raskaassa maassa: näin ihminenkin, joka
ei vielä osaa lentää.
Raskas on hänelle maa ja elämä; ja niin _tahtoo_ raskauden henki!
Mutta ken tahtoo kevyeksi tulla ja linnuksi, hänen täytyy rakastaa
itseään: -- näin minä opetan.
Ei tosin sairaitten ja kiihkoisten rakkaudella: sillä heissä löyhkää
myöskin itserakkaus!
Täytyy oppia rakastamaan itseään -- näin minä opetan -- eheällä ja
terveellä rakkaudella: jotta sietäisi itseään eikä harhailisi ympäri.
Sellainen ympäriharhaileminen ristii itsensä
"lähimmäisenrakkaudeksi": tällä sanalla on tähän saakka valheteltu
ja teeskennelty parhaiten, ja varsinkin sen ovat tehneet sellaiset,
jotka ovat käyneet kaikelle maailmalle taakaksi.
Ja totisesti, ei ole mikään käsky tätäpäivää ja huomista varten,
_oppia_ rakastamaan itseään. Pikemmin on tämä kaikista taidoista
hienoin, viekkain, viimeisin ja kärsivällisin.
Omistajilleen on nimittäin kaikki oma hyvin kätketty; ja kaikista
aarrekaivoksista kaivetaan oma viimeiseksi esiin, -- näin toimittaa
raskauden henki.
Miltei jo kehdossa annetaan meille raskaita sanoja ja arvoja
myötäjäisiksi: "hyvä" ja "paha" -- niin on tämän myötäjäislahjan
nimi. Niiden tähden annetaan meille anteeksi, että elämme.
Ja senvuoksi sallitaan pienten lasten tulla tykö, jotta he ajoissa
varjeltaisiin rakastamasta itseään: näin toimittaa raskauden henki.
Ja me -- me laahaamme uskollisesti, mitä meille myötäjäisiksi
annetaan, kovilla hartioilla ja yli karujen vuorien! Ja jos me
hikoilemme, niin meille sanotaan: "Niin, elämä on raskasta kantaa!"
Mutta vain ihminen on itselleen raskas kantaa! Se johtuu siitä, että
hän laahaa liian paljon vierasta hartioillaan. Kamelin lailla hän
polvistuu ja antaa itsensä hyvin kuormittaa.
Varsinkin väkevä, kantavainen ihminen, jossa kunnioitus asuu: liian
monta _vierasta_ raskasta sanaa ja arvoa hän sälyttää yllensä, -- nyt
hänestä tuntuu elämä erämaalta!
Ja totisesti! Moni _omakin_ on raskasta kantaa! Ja paljon sisällistä
ihmisessä on simpukan kaltaista, nimittäin iljettävää ja niljaista ja
tavoittaa vaikeata --,
-- niin että jalon kuoren jaloine koruineen täytyy sen puolesta
rukoilla. Mutta tämäkin taito täytyy oppia: _omistaa_ kuori ja ihana
muoto ja viisas sokeus!
Ja jälleen pettyy paljosta ihmisessä senvuoksi, että moni kuori on
halpa ja surullinen ja liiaksi kuorta. Paljon kätkettyä hyvyyttä ja
voimaa ei tule milloinkaan ilmi; oivallisimmat herkkupalat eivät saa
yhtään maistajaa.
Naiset tietävät sen, nuo oivallisimmat: vähän lihavampi, vähän
laihempi -- oi, miten paljon kohtaloa on niin vähässä!
Vaikea on ihminen löytää ja vaikein itselleen; usein henki puhuu
valheita sielusta. Näin toimittaa raskauden henki.
Mutta se on löytänyt itsensä, joka puhuu: tämä on _minun_ hyväni
ja pahani: täten hän on tehnyt mykäksi sen myyrän ja kääpiön, joka
puhuu: "kaikille hyvä, kaikille paha."
Totisesti, minä en suvaitse myöskään sellaisia, joille kaikki
on hyvää ja vieläpä tämä maailma parhain. Sellaisia minä kutsun
kaikkeentyytyväisiksi.
Kaikkeentyytyminen, joka osaa maistaa kaikkea: se ei ole parhain
maku! Minä kunnioitan vastahakoisia nirsoja kieliä ja vatsoja, jotka
ovat oppineet sanomaan "Minä" ja "jaa" ja "ei".
Mutta pureksia ja sulattaa kaikki -- se on oikea sikojen tapa. Alati
sanoa J-A-A -- sen oppi yksin aasi, ja ken sen henkeä on! --
Syvä keltainen ja kuuma punainen: niin tahtoo minun lajini, -- se
sekoittaa verta kaikkiin väreihin. Mutta ken huoneensa valkeaksi
sivuaa, hän ilmaisee minulle valkeaksi sivutun sielun.
Muumioihin rakastuvat toiset, toiset kummituksiin; ja molemmat
ovat yhtä vihamielisiä kaikkea lihaa ja verta kohtaan -- oi, miten
molemmat ovat minulle vastenmielisiä! Sillä minä rakastan verta.
Ja siellä minä en tahdo asua ja oleskella, missä jokainen sylkee
ja purskuttaa: se nyt on minun makuni, -- mieluummin minä eläisin
varkaiden ja valapattojen joukossa. Kenelläkään ei ole kultaa suussa.
Mutta vielä iljettävämpiä ovat minulle kaikki syljennuolijat;
ja iljettävimmän ihmis-elukan, minkä löysin, sen minä kastoin
kärkkyilijäksi: se ei tahtonut rakastaa ja tahtoi kuitenkin elää
rakkaudesta.
Poloisiksi minä kutsun kaikkia, joilla on vain yksi valinta: tulla
pahoiksi eläimiksi tai pahoiksi eläintenkesyttäjiksi: sellaisten luo
minä en rakentaisi itselleni majaa.
Poloisiksi minä kutsun niitäkin, joiden alati täytyy _odottaa_ -- he
ovat minulle vastenmielisiä: kaikki tullimiehet ja kaupustelijat ja
kuninkaat ja muut maan- ja laatikonvartiat.
Totisesti, minä opin myös odottamisen ja perinpohjin, -- mutta
ainoastaan itseni odottamisen. Ja ennen kaikkea minä opin seisomaan
ja käymään ja juoksemaan ja hyppimään ja kapuamaan ja tanssimaan.
Mutta tämä on minun oppini: ken tahtoo kerran oppia lentämään, hänen
täytyy ensin oppia seisomaan ja käymään ja juoksemaan ja kapuamaan ja
tanssimaan: -- lentämistä ei saavuta lentämällä!
Köysiportailla minä opin kapuamaan ylös moneen ikkunaan, reippain
jaloin minä kiipesin korkeisiin mastoihin: istua tiedon korkeilla
mastoilla ei tuntunut minusta miltään halpa-arvoiselta autuudelta, --
-- liehua pienten liekkien lailla korkeilla mastoilla: pieni tuli
tosin, mutta kuitenkin suuri lohtu tuuliajoisille merimiehille ja
haaksirikkoisille! --
Moninaisilla teillä ja tavoilla minä tulin totuuteeni: en minä yhtä
ainoata porrasta myöten noussut siihen korkeuteen, missä minun
silmäni liitää etäisyyteeni.
Ja alati minä kysyin vain vastenmielisesti teitä, -- se oli aina
minulle vastenmielistä! Mieluummin minä kysyin ja koettelin itse
teitä.
Koettelemista ja kysymistä oli minun kaikki kulkuni: -- ja totisesti,
myöskin vastaamaan täytyy _oppia_ sellaisiin kysymyksiin! Mutta se --
on minun makuni:
-- ei hyvä, ei huono, mutta _minun_ makuni, jota minä en enää häpeä
enkä pidä salassa.
Se -- on nyt _minun_ tieni, -- missä on teidän? niin minä vastasin
niille, jotka kysyivät minulta 'tietä'. _Tietä_ nimittäin --
ei ole! --
Näin puhui Zarathustra.
Vanhoista ja uusista tauluista.
l.
Täällä minä istun ja odotan, vanhoja rikottuja tauluja ympärilläni ja
myöskin uusia puoleksi kirjoitettuja. Milloin tulee minun hetkeni?
-- minun alasastumiseni, laskeutumiseni hetki: sillä vielä kerran
minä tahdon ihmisten luo mennä.
Sitä minä odotan nyt: sillä ensin täytyy merkkien tulla, että _minun_
hetkeni on läsnä, -- nimittäin naurava jalopeura kyyhkysparven
keralla.
Sillä aikaa minä puhun itselleni kuten se, jolla on aikaa. Kukaan ei
kerro minulle uutta: niin minä kerron itselleni oman itseni.
2.
Kun minä tulin ihmisten luo, silloin minä huomasin heidän istuvan
vanhassa luulossa: kaikki luulivat jo kauan sitten tietävänsä, mikä
ihmiselle oli hyvää ja pahaa.
Vanhalta väsyneeltä asialta heistä tuntui kaikki puhe hyveestä; ja
ken tahtoi nukkua hyvin, hän puhui vielä ennen maatamenoaan "hyvästä"
ja "pahasta".
Tämän uneliaisuuden minä ravistin hereille opettaessani: mikä hyvää
ja pahaa on, _sitä ei tiedä vielä kukaan:_ -- paitsi ehkä luova!
-- Mutta hän on se, joka luo ihmisen päämaalin ja antaa maalle sen
tarkoituksen ja tulevaisuuden: hän vasta _luo_ sen, _että_ jokin on
hyvää ja pahaa.
Ja minä käskin heidän heittämään kumoon vanhat opetusistuimensa ja
missä vain tuo vanha luulo oli istunut; minä käskin heidän nauramaan
suurille hyvemestareilleen ja pyhille miehilleen ja runoilijoilleen
ja maailmanlunastajilleen.
Heidän synkille viisailleen minä käskin heidän nauramaan ja
jokaiselle, joka mustana linnunpelättimenä varoittaen oli istunut
elämän puussa.
Heidän suurelle hautakadulleen minä asetuin ja itse haaskojen ja
korppikotkien luo -- ja minä nauroin heidän kaikelle menneisyydelleen
ja sen laholle ja häviävälle ihanuudelle.
Totisesti, katumussaarnaajien ja narrien lailla minä huusin vihaa ja
kirousta kaiken heidän suurensa ja pienensä ylitse, -- että heidän
parhaansa on niin ylen pieni! Että heidän pahimpansa on niin ylen
pieni! -- näin minä nauroin.
Minun viisas kaipuuni huusi ja nauroi näin minusta, se joka on
vuorilla syntynyt, kesytön viisaus totisesti! -- minun suuri
kohisevasiipinen kaipuuni.
Ja usein se tempasi minut pois ja ylös ja eteenpäin ja keskellä
naurua: silloin minä lensin tosin vapisten, nuolena, halki
aurinkojuopuneen hurmauksen:
-- ulos kaukaisiin tulevaisuuksiin, joita yksikään uni ei vielä
nähnyt, kuumempaan etelään, kuin kuvienluojat milloinkaan uneksivat:
sinne, missä jumalat tanssien häpeävät kaikkia vaatteita: --
-- jotta nimittäin puhuisin vertauksilla ja ontuisin ja änkyttäisin
kuten runoilijat: ja totisesti, minä häpeän, että minun täytyy vielä
olla runoilija! --
Missä kaikki syntyminen tuntui minusta jumal-tanssilta ja
jumal-ylimielisyydeltä, ja maailma irti- ja uloslasketulta ja
pakenevalta takaisin itseensä: --
-- niinkuin monien jumalien iankaikkinen itsensä-pakeneminen
ja itsensä-jälleen-etsiminen, niinkuin monien jumalien autuas
itsensä-vastustaminen, itsensä-jälleen-kuuleminen,
itselleen-jälleen-kuuluminen: --
Missä kaikki aika tuntui minusta autuaasti pilkkaavan silmänräpäystä,
missä välttämättömyys oli itse vapaus, joka autuaasti leikki vapauden
tutkaimella: --
Missä minä myös löysin jälleen vanhan perkeleeni ja periviholliseni,
raskauden hengen ja kaiken, mitähän loi: pakon, määräämisen, hädän ja
seurauksen ja tarkoituksen ja tahdon ja hyvän ja pahan: --
Sillä eikö täydy olla olemassa sitä, minkä yli tanssitaan, tanssitaan
pois? Eikö keveiden, keveinten takia täydy olla olemassa myyriä ja
raskaita kääpiöitä? -- --
3.
Siellä minä poimin myöskin tieltä sanan "yli-ihminen", ja että
ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi,
-- että ihminen on silta eikä mikään päämaali: ylistäen itseään
autuaaksi keskipäivänsä ja iltansa takia, tienä uusiin aamuruskoihin:
-- Zarathustra-sanan suuresta keskipäivästä, ja mitä minä muutoin
ihmisten ylitse ripustin purppuraisten toisien iltaruskojen lailla.
Totisesti, uusia tahtiakin minä annoin heidän nähdä sekä uusia öitä;
ja yli pilvien ja päivän ja yön minä levitin vielä naurun kuin
kirjavan teltan. Minä opetin heille kaiken haluni ja harrastukseni:
runoilla yhdeksi ja kantaa yhteen, mikä pirstaletta on ihmisessä ja
arvoitusta ja hirvittävää sattumaa, --
-- runoilijana, arvoituksenratkaisijana ja lunastajana sattumasta
opetin minä heidän luomaan tulevaisuutta ja -- luoden lunastamaan
kaiken, mikä oli.
Lunastamaan menneisyyden ihmisessä ja uudestiluomaan kaiken! "Oli",
kunnes tahto sanoo: "Mutta niin minä tahdoin sen! niin minä olen sen
tahtova" --
-- tätä minä kutsuin heille lunastukseksi, tätä yksin minä opetin
heidän kutsumaan lunastukseksi. -- --
Nyt minä odotan omaa lunastustani --, jotta minä viimeisen kerran
menisin heidän luoksensa.
Sillä vielä kerran minä tahdon ihmisten luo mennä: heidän
_joukossaan_ minä tahdon käydä perikatoon, kuollen minä tahdon antaa
heille rikkaimman lahjani!
Auringolta minä opin sen, silloinkuin se laskee, tuo yltäkylläinen:
kultaa valaa se silloin mereen tyhjentymättömästä rikkaudestaan, --
-- niin, että köyhinkin kalastaja _kultaisin_ airoin soutaa! Tämän
minä näin nimittäin kerran, enkä lakannut kyynelehtimästä sitä
katsellessani. -- --
Auringon lailla tahtoo Zarathustrakin laskeutua: nyt hän istuu täällä
ja odottaa, vanhoja rikottuja tauluja ympärillään ja myös uusia
tauluja, -- puoleksi kirjoitettuja.
4.
Katso, tässä on uusi taulu: mutta missä ovat minun veljeni, jotka
kantavat sen minun kanssani laaksoon ja lihassa sykkiviin sydämiin? --
Näin vaatii minun suuri rakkauteni kaukaisimpaan: _älä säästä
lähimmäistäsi!_ Ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi.
On olemassa monenlaisia teitä ja tapoja voittaa: niistä itse valitse!
Mutta vain silmänkääntäjä ajattelee: "ihmisen voi myöskin _hypätä_
yli."
Voita itsesi vielä lähimmäisessäsikin: ja oikeutta, jonka voit
ryöstää itsellesi, ei sinun tule sallia itsellesi annettavan!
Mitä sinä teet, sitä ei kukaan voi tehdä sinulle takaisin. Katso, ei
ole olemassa mitään töitten maksoa.
Ken itseään ei osaa käskeä, hänen tulee totella. Ja moni osaa käskeä
itseään, mutta paljon puuttuu vielä, että hän myös tottelisi itseään!
5.
Näin tahtoo jalojen sielujen laatu: he eivät tahdo mitään
_ilmaiseksi_, kaikkein vähimmän elämää.
Ken on roskaväestä, hän tahtoo elää ilmaiseksi; mutta me muut, joille
elämä antoi itsensä, -- me ajattelemme alati, mitä me parhaiten
antaisimme _vastalahjaksi_!
Ja totisesti, ylhäistä puhetta on se, joka sanoo: "mitä elämä meille
lupaa, sen me tahdomme -- elämälle täyttää!"
Ei tule tahtoa nauttia, missä ei anna nautittavaa. Ja -- ei tule
_tahtoa_ nauttia!
Nautinto ja viattomuus ovat nimittäin häveliäintä mitä on: kummatkaan
eivät tahdo tulla haetuiksi. Tulee _omistaa_ ne --, mutta pikemmin
tulee _etsiä_ syytä ja tuskaa! --
6.
Oi veljeni, ken esikoinen on, hän aina uhrataan. Mutta nyt me olemme
esikoisia.
Me kaikki vuodamme verta salaisilla uhripöydillä, me palamme ja
paistumme kaikki vanhojen epäjumalankuvien kunniaksi.
Meidän parhaimpamme on vielä nuori: se ärsyttää vanhojen kitalakien
himoa. Meidän lihamme on hento, meidän ihomme on vain karitsanvuotaa:
-- mitenkä me emme ärsyttäisi vanhoja epäjumalanpappeja!
_Meissä itsessämme_ hän asuu vielä, tuo vanha epäjumalanpappi, joka
paistaa meidän parhaimpamme herkukseen. Oi, veljeni, kuinka esikoiset
eivät olisi uhreja!
Mutta niin tahtoo meidän lajimme; ja minä rakastan niitä, jotka eivät
tahdo säilyttää itseään. Sortuvia minä rakastan koko rakkaudellani:
sillä he käyvät ylitse. --
7.
Olla tosi -- sitä eivät monet voi! Ja ken voi, hän ei vielä tahdo
sitä! Mutta vähimmän voivat sitä hyvät.
Oi noita hyviä! -- _Hyvät ihmiset eivät puhu milloinkaan totta;_
hengelle on sellainen hyvänä oleminen sairautta.
He myöntyvät, nuo hyvät, he alistautuvat, heidän sydämensä myöntyy,
heidän perustansa kuuntelee: mutta ken kuuntelee, _hän ei kuule omaa
itseään!_
Kaiken, mitä hyvät kutsuvat pahaksi, täytyy kokoontua yhteen, jotta
yksi ainoa totuus syntyisi: oi veljeni, oletteko te myös kyllin
pahoja _tähän_ totuuteen?
Uskalias uskaltaminen, pitkä epäluulo, julma "ei", kyllästyminen,
leikkaus elävään elämään -- miten harvoin se kokoontuu yhteen! Mutta
sellaisesta siemenestä kasvaa -- totuus!
Pahan omantunnon _ohessa_ kaikki tietäminen kasvoi tähän saakka!
Rikkokaa, rikki murtakaa, te tietäväiset, vanhat taulut!
8.
Kun vedellä on paalut, kun portaat ja kaidepuut kulkevat virran yli,
totisesti, silloin ei ketään uskota, joka puhuu: "kaikki on virrassa."
Vaan itse tolvanatkin puhuvat häntä vastaan. "Miten? sanovat
tolvanat, olisiko kaikki virrassa? Paalut ja kaidepuut ovat toki
virran _päällä_!"
Virran päällä on kaikki järkähtämätöntä, olioiden kaikki arvot,
sillat, käsitteet, kaikki "hyvä" ja "paha": kaikki tämä on
_järkähtämätöntä_! --
Tulee sitten ankara talvi, tuo virta-eläimenkesyttäjä: silloin
sukkelimmatkin oppivat epäilyn; ja, totisesti, eivät ainoastaan
tolvanat puhu silloin: "Eikö kaikki olisi _paikoillaan_?"
"Oikeastaan on kaikki paikoillaan" --, se on oikea talvioppi, hyvä
asia hedelmättömälle ajalle, hyvä lohdutus talvinukkujille ja
uunilla-kykkijöille.
"Oikeastaan on kaikki paikoillaan" --: mutta tätä _vastaan_ saarnaa
suvituuli!
Suvituuli, härkä, joka ei ole mikään kyntöhärkä, raivoava härkä,
hävittäjä, joka vihastunein sarvin murtaa jäätä! Mutta jää -- --
_murtaa porraspuut!_
Oi veljeni, eikö nyt ole kaikki _virrassa_? Eivätkö kaikki kaidepuut
ja portaat ole pudonneet veteen? Ken pysyttelisi vielä "hyvässä" ja
"pahassa"?
"Voi meitä! Terve meille! Suvituuli puhaltaa!" Näin saarnatkaa, oi
veljeni, kaikilla kaduilla!
9.
On olemassa vanha houre, jonka nimi on hyvä ja paha. Tietäjien ja
tähteinselittäjien ympäri pyöri tähänsaakka tämän houreen pyörä.
Kerran _uskottiin_ tietäjiin ja tähteinselittäjiin: ja _siksi_
uskottiin "kaikki on kohtaloa: sinun tulee, sillä sinun täytyy!"
Mutta sitten epäiltiin kaikkia tietäjiä ja tähteinselittäjiä: ja
_siksi_ uskottiin "_kaikki_ on vapautta: sinä voit, sillä sinä
tahdot!"
Oi veljeni, tähdistä ja tulevaisuudesta on tähän saakka ollut vain
luuloja, ei tietoa! ja _siksi_ on tähän saakka hyvästä ja pahasta
ollut vain luuloja, ei tietoa!
10.
"Ei sinun pidä ryöstämän! Ei sinun pidä tappaman!" -- tuollaisia
sanoja kutsuttiin kerran pyhiksi; niiden edessä polvistuttiin ja
kumarruttiin ja riisuttiin kengät.
Mutta minä kysyn teiltä: missä oli parempia ryöväreitä ja murhaajia
ikimaailmassa kuin tuollaiset pyhät sanat?
Eikö kaikessa elämässä ole -- ryöstöä ja murhaa? Ja kutsua tuollaisia
sanoja pyhiksi, eikö siten lyöty -- itse _totuutta_ kuoliaaksi?
Vai oliko se kuoleman saarnaa, että se oli pyhää, mikä vastusti ja
kielsi kaiken elämän?
-- Oi veljeni, rikkokaa, rikkimurtakaa vanhat taulut!
11.
Tämä minua säälittää kaikessa menneisyydessä, että minä näen: se on
alttiiksiannettu, --
-- alttiiksiannettu jokaisen tulevan suvun armolle, hengelle ja
hulluudelle, ja kaikki mikä oli, sille sillaksi selitetty!
Suuri väkivallantekijä voisi saapua, viekas ilkimys, joka armollaan
ja epäsuosiollaan pakottaisi ja polkisi kaiken menneisyyden: kunnes
se tulisi hänelle sillaksi ja enteeksi ja airueksi ja kukonlauluksi.
Mutta tämä on toinen vaara ja minun toinen säälini: -- ken
roskaväestä on, hänen muistonsa ulottuu taaksepäin aina isoisään
saakka, -- mutta isoisään loppuu aika.
Näin on kaikki menneisyys alttiiksiannettu: sillä kerran saattaisi
tapahtua, että roskaväki tulisi herroiksi ja upottaisi kaiken ajan
mataliin vesiin.
Senvuoksi, oi veljet, tarvitaan _uusi aateli_, joka on kaiken
roskaväen ja kaiken väkivalta-valtuuden vastustaja ja uusille
tauluille uudestaan kirjoittaa sanan "jalo".
Sillä monia jaloja tarvitaan ja monenlaisia jaloja, _jotta olisi
olemassa aatelia_! Eli, niinkuin minä kerran vertauksessa puhuin:
"Se juuri on jumalallista, että on olemassa jumalia, mutta ei yhtään
jumalaa!"
12.
Oi veljeni, minä vihin ja osotan teidät uuteen aateliin: teistä on
tuleva siittäjiä ja kasvattajia ja tulevaisuuden kylvömiehiä, --
-- totisesti, en siihen aateliin, jonka te voitte ostaa kuin
kaupustelijat ja kaupustelijakullalla: sillä vähän arvoa on kaikella,
jolla on hintansa.
Ei se, mistä te tulette, vaan minne te menette, se olkoon tästälähin
teidän kunnianne! Teidän tahtonne ja teidän jalkanne, joka tahtoo
teitä itseänne ylemmäksi, se olkoon teidän uusi kunnianne!
Totisesti, ei että te olette palvelleet ruhtinasta -- mitä enää
ruhtinaista! -- tai että te tulitte etuvarustukseksi olevaiselle,
jotta se pysyisi vakavammin pystyssä!
Ei, että teidän sukunne tuli hoveissa liehiväksi, ja että te opitte
kirjavina, flamingon lailla, seisomaan pitkät hetket matalissa
lammikoissa:
-- sillä _osata_-seisoa on ansio hovimiehille; ja kaikki hovimiehet
uskovat, että autuuteen kuoleman jälkeen kuuluu -- _saada_-istua! --
Ei myöskään, että henki, jota he kutsuvat pyhäksi, johti teidän
esi-isänne luvattuihin maihin, joita minä en ylistä: sillä missä
huonoin kaikista puista kasvoi, risti, siinä maassa ei ole mitään
ylistettävää! --
-- ja totisesti, minne vain tämä "pyhä henki" ritareitaan johti,
alati juoksi tällaisilla retkillä -- vuohia ja hanhia ja risti- ja
rastipäitä _edellä_! --
Oi veljeni, ei taakse tule teidän aatelinne katsoa, vaan ulos!
Karkoitettuja teidän tulee olla kaikista isien- ja esi-isienmaista!
Teidän _lastenne maata_ teidän tulee rakastaa: tämä olkoon teidän
uusi aatelinne, -- tuota löytämätöntä kaukaisimmassa meressä! Sitä
minä käsken teidän purjeenne etsimään ja etsimään!
Lapsissanne teidän tulee _sovittaa_, että te olette isienne lapsia:
kaikki menneisyys teidän tulee _niin_ lunastaa! Tämän uuden taulun
minä ripustan teidän ylitsenne!
13.
"Miksi elää? Kaikki on turhaa! Elämä -- se on puida olkia; elämä --
se on polttaa itseänsä eikä tulla kuitenkaan lämpimäksi." --
Sellainen vanhanaikainen loru käy yhä vielä "viisaudesta"; mutta että
se on vanha ja haisee ummehtuneelle, _senvuoksi_ kunnioitetaan sitä
paremmin. Myöskin home aateloi.
Lapset voivat puhua niin: he _pelkäävät_ tulta, koska se poltti
heitä! Paljon lapsellisuutta on viisauden vanhoissa kirjoissa.
Ja ken yhä "pui olkia", miten hän saisi puhua pahaa puimisesta!
Sellaiselta narrilta täytyy tukkia suu!
Sellaiset istuutuvat pöytään eivätkä tuo mitään mukanaan, eivät edes
hyvää nälkää: -- ja nyt he herjaavat "kaikki on turhaa!"
Mutta syödä ja juoda hyvin, oi veljeni, ei ole totisesti mikään turha
taito! Rikkokaa, rikkimurtakaa noiden ainiaan-ilotonten taulut!
14.
"Puhtaalle on kaikki puhdasta" -- niin puhuu kansa. Mutta minä sanon
teille: sioille tulee kaikki siaksi!
Siksi saarnaavat haaveksijat ja synkkämieliset, joiden sydänkin on
synkeä: "maailma itse on likainen hirviö."
Sillä nämä kaikki ovat hengeltään saastaisia; mutta varsinkin
ne, joilla ei ole lepoa eikä rauhaa, elleivät katsele maailmaa
_takapuolelta_, tuonpuoleisten odottajat!
_Niille_ minä sanon vasten kasvoja, vaikkakaan se ei mieluisalta
kuulu: maailma on siinä ihmisen kaltainen, että sillä on takapuoli,
-- _niin paljon_ on totta!
Maailmassa on paljon likaa: _niin paljon_ on totta. Mutta senvuoksi
ei maailma itse ole mikään likainen hirviö!
Siinä on viisautta, että maailmassa on paljon sellaista, mikä löyhkää
pahalle: inho itse luo siivet ja lähdettä-aavistavat voimat!
Parhaimmassakin on vielä jotakin inhoittavaa, ja parhain on vielä
jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi! --
Oi veljeni, siinä on paljon viisautta, että maailmassa on paljon
likaa! --
15.
Tällaisia lauseita minä kuulin hurskaitten tuonpuoleisten-odottajain
puhuvan omalletunnolleen, ja totisesti, ilman ilkeyttä ja vilppiä, --
vaikkakaan ei ole mitään vilpillisempää maailmassa eikä ilkeämpää.
"Anna toki maailman olla maailmana! Älä nosta sormeakaan sitä
vastaan!"
"Anna sen, joka tahtoo, kuristaa ja pistää ja nylkeä ja raapia
ihmisiä: älä nosta sormeakaan sitä vastaan! Siitä he oppivat vielä
kääntymään pois maailmasta."
"Ja sinun oma järkesi -- se sinun itse täytyy tukauttaa ja kuristaa;
sillä se on tämän maailman järkeä, siitä sinä itse opit hylkäämään
tämän maailman," --
-- Rikkokaa, rikkokaaikkokaa, oi veljeni, nämä hurskaitten vanhat taulut!
Rikkokaa maailmansoimaajain lauseet!
16.
"Ken paljon oppii, hän unhoittaa kaiken kiihkeän pyyteen" -- sitä
kuiskivat tänään ihmiset itselleen kaikilla pimeillä kaduilla.
"Viisaus väsyttää, ei kannata, sinun ei tule pyytää!" -- tämän uuden
taulun minä näin riippuvan avonaisten turkujenkin yllä.
Rikkokaa, oi veljeni, rikkokaa myöskin tämä _uusi_ taulu!
Maailmaanväsyneet ripustivat sen ylös ja kuoleman saarnaajatpa myös
vanginvartiat: sillä katso, sekin on saarna orjuuteen! --
Että he oppivat huonosti eivätkä oppineet parhainta, ja kaiken liian
varhain ja kaiken liian nopeasti: että he huonosti _söivät_, siitä he
saivat pilaantuneen vatsansa, --:
-- pilaantunut vatsa on nimittäin heidän henkensä se neuvoo
kuolemaan! Sillä totisesti, veljeni, henki on vatsa!
Elämä on riemun kaivo: mutta kenestä pilaantunut vatsa puhuu, tuo
murheen isä, hänelle ovat kaikki lähteet myrkytettyjä.
Tulla tietoon: se on _riemu_ jalopeuratahtoiselle! Mutta ken väsyi,
hän tulee itse vain "tahdotuksi", hänellä leikkivät kaikki aallot.
Ja niin on alati heikkojen ihmisten laji: he kadottavat itsensä
teillään. Ja viimein kysyy heidän väsymyksensä: "miksi me kuljimme
milloinkaan teitä! Kaikki on yhtäläistä!"
_Heidän_ korviinsa kaikuu suloiselta, että saarnataan: "Ei kannata!
Teidän ei tule tahtoa!" Mutta tämä on saarna orjuuteen.
Oi veljeni, niinkuin raikas myrskytuuli yltää Zarathustra kaikki
matkasta väsyneet; monta nenää hän on vielä saava aivastamaan!
Muurienkin läpi puhaltaa minun vapaa hengitykseni ja sisään
vankiloihin ja vangittuihin henkiin!
Tahtominen vapauttaa: sillä tahtominen on luomista: niin minä opetan.
Ja _ainoastaan_ luomiseen tulee teidän oppia!
Ja oppiminenkin teidän tulee oppia minulta, hyvinoppiminen! --
Kenellä korvat on, hän kuulkoon!
17.
Tuolla on venhe, -- tuonne yli se kulkee ehkä suureen tyhjyyteen.
Mutta ken tahtoo astua tähän venheeseen "Ehkä"?
Yksikään teistä ei tahdo astua kuolemanvenheeseen! Mitenkä te sitten
tahdotte olla _maailmaanväsyneitä_!
Maailmaanväsyneet! Ja vielä te ette ole edes tulleet poistemmatuiksi
maasta. Himoitsevan minä huomasin teidän yhä vielä maata,
rakastuneiksi minä huomasin teidät vielä omaan maahan-väsymiseenne!
Eikä turhaan teidän huulenne ole lerpassa: -- pieni maanmieliteko on
siinä vielä! Ja silmässä -- eikö siinä ui pieni pilvi unhoittumatonta
maa-riemua?
Maan päällä on olemassa monia hyviä keksintöjä, toiset hyödyllisiä,
toiset suloisia: niiden takia ansaitsee maa tulla rakastetuksi.
Ja paljon on olemassa siellä niin hyvin keksittyä, että se on kuin
naisen povi: hyödyllinen ja samalla suloinen.
Mutta te maailmaanväsyneet! Te maa-laiskat! Teitä on raipoilla
ruoskittava! Raipaniskuilla on teille jälleen saatava ketterät jalat.
Sillä: ellette te ole sairaita ja ikäloppuja raukkoja, joihin
maa on väsynyt, niin te olette viekkaita laiskiaisia tai persoja
kyyristyneitä huvikissoja. Ja ellette te jälleen tahdo _juosta_
hupaisesti, niin -- menkää matkoihinne!
Parantumattomille ei tule tahtoa olla lääkäri: näin opettaa
Zarathustra: -- siis menkää matkoihinne!
Mutta lopun tekemiseen vaaditaan enemmän _rohkeutta_ kuin uuden runon
tekemiseen: sen tietävät kaikki lääkärit ja runoilijat.
18.
Oi veljeni, on olemassa tauluja, joita väsymys, ja tauluja, joita
laiskuus loi, nuo mädät: vaikkakin ne puhuvat samoin, niin ne
tahtovat kuitenkin tulla toisin kuulluiksi. --
Katsokaa tässä tätä nääntyvää! Yksi askel hänellä oli vain enää
päämaaliinsa, mutta väsymyksestä hän on uhmaten asettunut pölyyn
makaamaan: tämä urhoollinen!
Väsymyksestä hän haukoittelee tielle ja maalle ja päämaalille
ja itselleen: yhtään askelta hän ei tahdo enää astua, -- tämä
urhoollinen!
Nyt paahtaa aurinko häneen, ja koirat tavoittelevat nuolla hänen
hikeään: mutta hän makaa siinä uhmassaan ja tahtoo mieluummin
nääntyä: --
-- vaaksan päässä päämaalistaan nääntyä! Totisesti, te saatte vetää
hänet vielä tukasta hänen taivaaseensa, tämän sankarin!
Parempi, kun annatte hänen maata siinä, mihin hän on paneutunut
makaamaan, jotta uni tulisi hänen luokseen, tuo lohduttaja,
vilvoittavalla rankkasateella:
Antakaa hänen maata, kunnes hän itsestään herää, kunnes hän itsestään
peruuttaa kaiken väsymyksen ja mitä väsymys hänestä julisti!
Karkoittakaa, veljeni, ainoastaan koirat hänen luotaan, nuo laiskat
liehijät, ja kaikki nuo kihisevät syöpäläiset: --
-- kaikki nuo "sivistyneitten" kihisevät syöpäläiset, jotka jokaisen
sankarin hiessä -- herkuttelevat! --
19.
Minä suljen kehiä ympärilleni ja pyhiä rajoja; yhä harvemmat nousevat
kanssani yhä korkeammille vuorille: minä rakennan vuoriston yhä
pyhemmistä vuorista. --
Mutta mihin ikinä te nousette minun kanssani, oi veljeni: pitäkää
huoli, ettei yhtään _kärkkyilijää_ nouse teidän kanssanne!
Kärkkyilijä: se on mato, mateleva, kiemurtelevainen, joka tahtoo
tulla lihavaksi teidän sairaissa haavoittuneissa sopissanne.
Ja se on hänen taitonsa, että hän arvaa nousevaiset sielut,
silloinkuin ne ovat väsyneitä: teidän huoleenne ja alakuloisuuteenne,
teidän arkaan häveliäisyyteenne hän rakentaa iljettävän pesänsä.
Missä väkevä on heikko, jalo liian lempeä, -- siihen hän rakentaa
iljettävän pesänsä: kärkkyilijä asuu siinä, missä suurella on pieniä
haavoittuneita soppia.
Mikä on kaiken olevaisen korkein laji ja mikä alhaisin? Kärkkyilijä
on alhaisin laji; mutta ken korkeimmasta lajista on, hän elättää
useimmat kärkkyilijät.
Sillä se sielu, jolla on pisimmät portaat ja joka voi astua
syvimmälle alas: kuinka eivät useimmat kärkkyilijät istuisi hänen
kimpussaan? --
-- tilavin sielu, joka laajimmin voi itsessään juosta ja harhailla ja
leijailla; tuo välttämättömin, joka riemusta sattumaan syöksyy: --
-- olevainen sielu, joka syntymiseen sukeltaa; omistavainen, joka
_tahtoo_ tahtomiseen ja pyytämiseen: --
-- tuo itseänsä pakeneva, joka avarimmassa kehässä saavuttaa itsensä;
viisain sielu, jota narrius suloisimmin kehoittaa: --
-- tuo itseään enimmän rakastava, jossa kaikella on virtauksensa ja
vastavirtauksensa ja vuoksensa ja luodevetensä: -- oi, kuinka ei
_korkeimmalla sielulla_ olisi pahimmat kärkkyilijät?
20.
Oi veljeni, olenko minä sitten julma? Mutta minä sanon: mikä suistuu,
sitä pitää vielä sysättämänkin!
Kaikki tämänpäiväinen -- se suistuu, se sortuu: ken tahtoisi sitä
pidättää! Mutta minä -- minä _tahdon_ sitä sysätä menemään!
Tunnetteko hekuman, joka vyöryttää kiviä jyrkkiin syvyyksiin? --
Nämä tämänpäivän ihmiset: katsokaa toki, miten ne vyöryvät minun
syvyyksiini!
Parempien soittajien alkusoitto minä olen, oi veljeni! Esimerkki!
_Seuratkaa_ minun esimerkkiäni!
Ja ketä te ette opeta lentämään, opettakaa hänet _nopeammin
suistumaan_! --
21.
Minä rakastan urhoollisia: mutta siinä ei ole kyllin, että on
päälle-hakkaaja, -- täytyy myöskin osata katsoa, ketä iskee.
Ja usein on siinä enemmän urhoollisuutta, että joku hillitsee itsensä
ja käy ohitse: _jotta_ hän säästäisi itsensä arvokkaamman vihollisen
varalle!
Teillä tulee olla ainoastaan vihollisia, jotka herättävät vihaa,
muttei vihollisia, jotka herättävät halveksimista: teidän tulee olla
ylpeitä vihollisistanne: näin minä opetin jo kerran.
Arvokkaamman vihollisen varalle, oi veljeni, tulee teidän säilyttää
itsenne: senvuoksi teidän tulee käydä paljosta ohi, --
-- varsinkin paljosta roskaväestä, joka meluaa teidän korviinne
kansasta ja kansoista.
Pitäkää silmänne puhtaana heidän puolesta- ja vastaanolemisestaan.
Siellä on paljon oikeaa, paljon väärää: ken siellä katselee, hän
suuttuu.
Katsoa ja iskeä -- se on siellä yhtä: senvuoksi lähtekää metsiin ja
asettakaa miekkanne nukkumaan!
Kulkekaa omia teitänne! Ja antakaa kansan ja kansojen kulkee omiaan!
-- pimeitä teitä totisesti, joilla ei yksikään toive enää salamoi!
Hallitkoot kaupustelijat siellä, missä kaikki, mikä vielä loistaa --
on kaupustelijakultaa! Ei ole enää kuninkaitten aika: mikä tänään
kutsuu itseään kansaksi, se ei ansaitse kuninkaita.
Katsokaa toki, miten nämä kansat nyt itse tekevät kaupustelijani
lailla: he poimivat itselleen pienimpään asti edut jokaisesta
rikkaläjästäkin!
He pettävät toisiaan, he pettävät jotakin toisiltaan, sitä he
kutsuvat 'hyväksi naapuruudeksi'. Oi autuasta etäistä aikaa, jolloin
eräs kansa sanoi itselleen: 'minä tahdon olla kansojen -- _herra_!'
Sillä, veljeni: parhain on hallitseva, parhain _tahtoo_ myös hallita!
Ja missä oppi toisin on, sieltä -- _puuttuu_ parhainta.
22.
Jos heillä -- olisi leipä ilmaiseksi, voi! Mitä he sitten
kirkuisivat! Heidän elatuksensa -- se on heidän oikea huvituksensa;
ja heillä on oleva tukalaa.
Petoeläimiä he ovat: "työssään" -- siinäkin on vielä ryöstöä, heidän
"ansaitsemisessaan" -- siinäkin on vielä toisen pettämistä! Siksi
heillä on oleva tukalaa!
Parempia petoeläimiä on heistä näin tuleva; hienompia, viisaampia,
_ihmisenkaltaisempia_: ihminen nimittäin on parhain petoeläin.
Kaikilta eläimiltä on ihminen jo ryöstänyt niiden hyveet: se on,
kaikista eläimistä on ihmisellä ollut tukalinta.
Linnut vain ovat vielä yläpuolella häntä. Ja jos ihminen oppisi vielä
lentämään, voi! _minne saakka_ -- hänen ryöstönhalunsa lentäisi ylös!
23.
Niin minä tahdon miehen ja naisen: toisen vahvaksi sotimaan, toisen
vahvaksi synnyttämään, mutta molemmat päällä ja jaloilla vahvoiksi
tanssimaan.
Ja menetetty olkoon meille se päivä, jolloin ei ainakin kerran
tanssittu! Ja väärä olkoon meille jokainen totuus, jonka ohella ei
ainakin yhtä naurua syntynyt!
24.
Teidän avioliittonne: pitäkää huoli, ettei siitä tule huonoa liittoa!
Te liityitte yhteen liian varhain: _niin_ siitä _seuraa_ -- avion
rikkoutuminen.
Ja mieluummin vielä avion rikkoutuminen kuin aviotaakka ja aviovalhe!
-- Näin puhui minulle eräs nainen: "tosin minä rikoin avioliiton,
mutta ensin rikkoi avioliitto -- minut!"
Huonosti pariutuneitten minä huomasin alati olevan pahimmin
kostonhaluisia: he antavat koko maailman kärsiä siitä, että he eivät
enää kuulu itselleen.
Siksi minä tahdon, että rehelliset sanovat toisilleen: "me rakastamme
toisiamme: _pitäkäämme huoli_, että me pidämme toisemme rakkaina! Vai
onko meidän lupauksemme oleva erhetys?"
-- "Antakaamme toisillemme odotusaika ja pieni avioliitto, jotta
näkisimme, olemmeko kelvollisia suureen avioliittoon! Suuri asia on
alati olla kahden!"
Näin minä neuvon kaikkia rehellisiä; ja mitä olisikaan minun
rakkauteni yli-ihmiseen ja kaikkeen, mitä tuleva on, jos minä toisin
neuvoisin ja puhuisin!
Ei teidän tule ainoastaan lisääntyä, vaan kohota --, siihen, oi
veljeni, teitä avioliiton yrttitarha auttakoon!
25.
Ken vanhoista alkuperistä tuli tietoon, katso, hän tulee viimein
etsimään tulevaisuuden lähteitä ja uusia alkuperiä. --
Oi veljeni, kauan ei kestä, ennenkuin _uusia kansoja_ on syntyvä ja
uusia lähteitä kohiseva alas uusiin syvyyksiin.
Maanjäristys nimittäin -- se täyttää monta kaivoa, se luo paljon
nääntymistä: se nostaa myöskin sisällisiä voimia ja salaisuuksia
valoon.
Maanjäristys saattaa ilmi uusia lähteitä. Vanhojen kansojen
maanjäristyksessä puhkee uusia lähteitä.
Ja ken silloin huutaa: "Katso, täällä on kaivo monelle janoovaiselle,
sydän monelle kaipaavaiselle, tahto monelle työaseelle": -- hänen
ympärilleen kerääntyy _kansa_, se on: monia koettelevaisia.
Ken käskeä osaa, kenen totella täytyy -- _se tulee siellä
koetelluksi!_ Oi, millä pitkällä etsimisellä ja löytämisellä ja
epäonnistumisella ja oppimisella ja uudestaan koettelemisella.
Ihmis-yhteiskunta: se on koe, niin minä opetan, pitkä etsintä: mutta
se etsii käskijää! --
-- koe, oi veljeni! Eikä mikään "sopimus"! Rikkokaa, rikkokaa
tuollaiset helläsydämisten ja puolittaisten sanat!
26.
Oi veljeni! Keissä kuitenkin on kaiken ihmistulevaisuuden suurin
vaara? Eikö se ole hyvissä ja vanhurskaissa? --
-- niissä, jotka puhuvat ja sydämessä tuntevat: "me tiedämme jo, mikä
hyvää on ja oikeaa, meillä on se myös; voi niitä, jotka täällä vielä
etsivät!"
Ja mitä vahinkoa pahat tehnevätkin: hyvien vahinko on vahingollisin
vahinko!
Ja mitä vahinkoa maailman-soimaajat tehnevätkin: hyvien vahinko on
vahingollisin vahinko.
Oi veljeni, hyvien ja vanhurskaitten sydämeen näki kerran eräs, joka
silloin sanoi: "he ovat farisealaisia." Mutta häntä ei ymmärretty.
Hyvät ja vanhurskaat itse eivät voineet ymmärtää häntä heidän
henkensä on vangittuna heidän hyvään omantuntoonsa. Hyvien tyhmyys on
pohjattoman viisas.
Mutta tämä on totuus: hyvien _täytyy_ olla farisealaisia, -- heillä
ei ole mitään valintaa!
Hyvien _täytyy_ ristiinnaulita se, ken itselleen oman hyveensä
löytää. Tämä on totuus!
Mutta toinen, ken löysi heidän maansa, hyvien ja vanhurskaitten maan,
sydämen ja maan-valtakunnan: se oli se, joka kysyi: "ketä he enimmän
vihaavat?"
_Luovaa_ he vihaavat enimmän: sitä, joka rikkoo tauluja ja vanhoja
arvoja, rikkojaa, -- häntä he kutsuvat rikolliseksi.
Hyvät nimittäin -- he eivät _osaa_ luoda: he ovat alati lopun alkua:
--
-- he ristiinnaulitsevat sen, joka uusia arvoja uusille tauluille
kirjoittaa, he uhraavat _itselleen_ tulevaisuuden, -- he
ristiinnaulitsevat kaiken ihmistulevaisuuden!