27.
Oi veljeni, ymmärsittekö te myös tämän sanan? Ja mitä minä kerran
sanoin viimeisestä ihmisestä? -- --
Keissä on kaiken ihmistulevaisuuden suurin vaara? Eikö se ole hyvissä
ja vanhurskaissa?
_Rikkokaa, rikkokaa hyvät ja vanhurskaat!_ -- Oi veljeni,
ymmärsittekö te tämänkin sanan?
28.
Te pakenette minun luotani? Te kauhistutte? Te vapisette tätä sanaa!
Oi veljeni, kun minä käskin teidän rikkomaan hyvät ja hyvien taulut:
silloin vasta minä vein ihmisen hänen aukealle merelleen.
Ja nyt vasta tulee hänen suuri kauhunsa, tuo suuri
ympärille-katseleminen, suuri sairaus, suuri inho, suuri merisairaus.
Vääriä rannikkoja ja vääriä ankkuripohjia opettivat teille hyvät;
hyvien valheissa te synnyitte ja saitte turvan. Hyvät ovat
valhetelleet ja vääntäneet kaiken aina pohjia myöten.
Mutta ken löysi maan "ihminen", hän löysi myöskin maan
"ihmistulevaisuus". Nyt teidän tulee olla merenkulkijoita,
urhoollisia, kärsivällisiä!
Suorina kulkekaa ajoissa, oi veljeni, oppikaa suorina kulkemaan! Meri
myrskyää: monet tahtovat nousta pystyyn teidän varassanne.
Meri myrskyää: kaikki on meressä. No niin! Hyvä! Te vanhat
merimiessydämet!
Mitä isänmaasta! _Sinne_ tahtoo meidän peräsimemme, missä meidän
_lastemme_ maa on! Sinne, myrskyisempänä kuin meri, myrskyää meidän
suuri kaipuumme! --
29.
"Miksi niin kova? -- puhui kerran uunihiili timantille; emmekö me
sitten ole läheistä sukua?" --
Miksi niin pehmeitä? Oi veljeni, näin minä kysyn teiltä: ettekö te
sitten ole -- minun veljiäni?
Miksi niin pehmeitä, niin peräytyviä ja myöntyväisiä? Miksi on niin
paljon kieltoa, kieltämistä teidän sydämessänne? Niin vähän kohtaloa
teidän katseessanne?
Ja jollette te tahdo olla kohtaloita ja heltymättömiä: mitenkä te
voisitte minun kanssani -- voittaa?
Ja jollei teidän kovuutenne tahdo salamoida ja viiltää ja
rikkileikata: mitenkä te voisitte kerran minun kanssani -- luoda?
Sillä kaikki luovat ovat kovia. Ja autuudelta teistä täytyy tuntua
painaa kätenne vuosituhansille kuin vahaan, --
-- autuudelta, kirjoittaa vuosituhansien tahdolle kuin metalliin, --
kovempina kuin metalli, jalompina kuin metalli. Täydellisesti kova on
yksin jaloin.
Tämän uuden taulun, oi veljeni, minä asetan teidän yllenne: _tulkaa
koviksi!_ --
30.
Oi sinä minun tahtoni! Sinä kaiken hädän kääntyminen, sinä
välttämättömyyteni! Varjele minut kaikista pienistä voitoista!
Sinä sieluni sallimus, jota minä kohtaloksi kutsun! Sinä minussa,
minun ylläni oleva! Varjele ja säästä minut yhteen ainoaan suureen
kohtaloon!
Ja sinun viimeinen suuruutesi, minun tahtoni, säästä se viimeisesi
varalle -- jotta sinä olet järkähtämätön voitossasi! Oi, ken ei
voittoonsa kukistunut!
Oi, kenen silmä ei pimentynyt tässä juopuneessa hämäryydessä! Oi,
kenen jalka ei horjunut ja unhoittanut voitossa -- seisoa! --
-- Jotta minä kerran olisin valmis ja kypsynyt suurena keskipäivänä:
valmis ja kypsä kuin hehkuva metalli, salamoista raskas pilvi ja
paisuva maitoutare: --
-- valmis itseeni ja kätketyimpään tahtooni: jousi, palaen kaipuusta
nuoleensa, nuoli, palaen kaipuusta tähteensä: --
-- tähti, valmis ja kypsä keskipäivässään, hehkuva, lävistetty,
autuas hävittävistä auringonnuolista: --
-- aurinko itse ja järkähtämätön auringontahto, valmis hävitykseen
voitossa!
Oi tahto, kaiken hädän kääntyminen, sinä minun välttämättömyyteni!
Säästä minut yhteen ainoaan suureen voittoon! -- --
Näin puhui Zarathustra.
Elpyvä.
l.
Eräänä aamuna, ei kauan sen jälkeen kuin Zarathustra oli palannut
takaisin luolaan, ponnahti hän ylös vuoteeltaan kuin mieletön, huusi
hirvittävällä äänellä ja käyttäytyi ikäänkuin vuoteella olisi maannut
vielä joku, joka ei tahtonut nousta siitä ylös; ja niin kaikui
Zarathustran ääni, että hänen eläimensä saapuivat peljästyneinä
paikalle, ja että kaikista luolista ja lymypaikoista, jotka olivat
lähellä Zarathustran luolaa, kaikki eläimet pakenivat, -- lentäen,
räpytellen, madellen, hyppien, kukin jalkansa ja siipensä laadun
mukaan, jonka he saaneet olivat. Mutta Zarathustra puhui nämä sanat:
Ylös, pohjattomuus-ajatus, minun syvyydestäni! Minä olen sinun
kukkosi ja aamunsarastuksesi, unikeko: ylös! ylös! Minun ääneni on
kyllä kiekuva sinut valveille!
Irroita korvasi kahleet: kuuntele. Sillä minä tahdon kuulla sinua!
Ylös! Ylös! Täällä on kylliksi jyrinää, jotta haudatkin oppivat
kuuntelemaan!
Ja hiero uni ja kaikki heikkonäköisyys, sokeus silmistäsi!
Kuule minua myöskin silmilläsi: minun ääneni on lääke sokeina
syntyneillekin.
Ja jos kerran olet valveillasi, niin sinä olet alati jäävä valveille.
Ei minun tapani ole herättää isoäidin-äitejä unesta, saadakseni
käskeä heitä -- nukahtamaan jälleen!
Sinä liikahdat, ojennat itseäsi, kuorsaat? Ylös! Ylös! Ei kuorsata --
puhua sinun tulee! Zarathustra, jumalaton, huutaa sinua!
Minä, Zarathustra, elämän puoltaja, kärsimyksen puoltaja, ympyrän
puoltaja, -- sinua minä huudan, pohjattominta ajatustani!
Terve minulle! Sinä tulet, -- minä kuulen sinut! Minun
pohjattomuuteni puhuu, viimeisimmän syvyyteni minä olen valoon
suistanut!
Terve minulle! Tännepäin! Anna kätesi -- -- haa! päästä! Hahaa! -- --
Iljetys, iljetys, iljetys -- -- -- voi minua!
2.
Mutta tuskin Zarathustra oli puhunut nämä sanat, silloin hän syöksyi
maahan kuin kuollut ja jäi kauan kuolleen lailla makaamaan. Mutta kun
hän jälleen tuli tuntoihinsa, silloin hän oli kalpea ja vapisi ja jäi
makaamaan eikä tahtonut pitkään aikaan syödä eikä juoda. Sellaista
tilaa kesti seitsemän päivää; mutta hänen eläimensä eivät hyljänneet
häntä päivällä eivätkä yöllä, paitsi että kotka lensi ulos ravintoa
etsimään. Ja mitä se toi ja ryösti kokoon, sen se asetti Zarathustran
vuoteelle: niin että Zarathustra lepäsi viimein keltaisien ja
punaisien marjojen, rypäleiden, ruusuomenien, hyvänhajuisten yrttien
ja pinjankäpyjen alla. Mutta hänen jalkojensa juureen oli levitetty
kaksi lammasta, jotka kotka oli vaivalla ryöstänyt niiden paimenilta.
Viimein, seitsemän päivän päästä, kohensihe Zarathustra istumaan
vuoteelleen, otti ruusuomenan käteensä, haistoi sitä ja huomasi sen
hajun suloiseksi. Silloin hänen eläimensä uskoivat, että aika oli
tullut puhua hänen kanssaan.
"Oi Zarathustra, sanoivat he, nyt sinä olet jo seitsemän päivää
maannut noin, silmät raskaina: etkö sinä tahdo viimein nousta jälleen
jaloillesi?
"Astu ulos luolastasi: maailma odottaa sinua kuin yrttitarha. Tuuli
leikkii raskailla sulotuoksuilla, jotka tahtovat sinun luoksesi; ja
kaikki purot tahtoisivat juosta sinun jäljessäsi.
"Kaikki kappaleet kaipaavat sinua, koska sinä nyt seitsemän päivää
olet ollut yksin, -- astu ulos luolastasi! Kaikki kappaleet tahtovat
olla sinun lääkäreitäsi!
"Tuliko ehkä uusi tieto sinun tykösi, hapan, raskas lieto? Hapatetun
taikinan lailla sinä lepäsit, sinun sielusi nousi ja paisui yli
kaikkien laitojensa. --"
Oi eläimeni, vastasi Zarathustra, jatkakaa haasteluanne ja antakaa
minun kuunnella! Minua virvoittaa niin, kun te haastelette: missä
haastellaan, siellä on maailma minulle jo kuin yrttitarha.
Miten ihanaa se on, että on olemassa sanoja ja säveliä: eivätkö sanat
ja sävelet ole sateenkaaria ja kangastussiltoja ikuisesti-eroitetun
välillä?
Jokaisella sielulla on toinen maailma omanaan; jokaiselle sielulle on
jokainen toinen sielu tuonpuoleinen maailma.
Juuri samankaltaisimpien välillä näkö valhettelee ihanimmin; sillä
pienimmän kuilun yli on vaikeinta rakentaa silta.
Minulle -- miten voisi minulle olla olemassa mitään
ulkopuolella-olevaista? Ei ole olemassa mitään ulkopuolella! Mutta
sen me kaikkien sävelien soidessa unhoitamme; miten ihanaa on, että
me unhoitamme!
Eivätkö nimet ja sävelet ole kappaleille lahjoitetut siksi, että
ihminen saisi virvoitusta kappaleista? Ihanaa ilvettä on puhuminen:
sillä tanssii ihminen yli kaikkien kappaleiden.
Miten ihanaa on kaikki puhuminen ja sävelien kaikki valheet! Sävelin
meidän rakkautemme tanssii kirjavilla sateenkaarilla. --
-- "Oi Zarathustra, sanoivat eläimet nyt, sellaisille, jotka
ajattelevat niinkuin me, tanssivat kaikki kappaleet itsestään: saapuu
ja sulkee käden käteen ja nauraa ja pakenee -- ja tulee takaisin.
"Kaikki menee, kaikki tulee takaisin; iankaikkisesti pyörii olemisen
pyörä. Kaikki kuolee, kaikki jälleen kukkii; iankaikkisesti kulkee
olemisen vuosi.
"Kaikki murtuu, kaikki liittyy jälleen; iankaikkisesti itseänsä
rakentaa sama olemisen huone. Kaikki eroo, kaikki kohtaa jälleen;
iankaikkisesti uskollinen itselleen on olemisen sormus.
"Jokainen 'nyt' on olemisen alku; jokainen 'täällä' sitä pallona
kiertää 'siellä'. Keskus on kaikkialla. Käyrä on iankaikkisuuden
polku." --
-- Oi te ilvehtijät ja vääntöurut! vastasi Zarathustra ja hymyili
jälleen, kuinka hyvin te tiedätte, minkä seitsemässä päivässä täytyi
käydä toteen: --
-- ja kuinka tuo peto mateli minun kurkkuuni ja tukahutti minut!
Mutta minä purin siltä pään poikki ja syljin sen kauaksi luotani.
Ja te -- te teitte jo laulun siitä? Mutta nyt minä makaan tuossa,
väsyneenä vielä tästä puremisesta ja sylkemisestä, sairaana vielä
omasta lunastuksesta.
Ja _te olitte kaiken tämän katsojina?_ Oi eläimeni, oletteko tekin
julmia? Oletteko te tahtoneet katsoa minun suurta tuskaani, niinkuin
ihmiset tekevät? Sillä ihminen on julmin eläin.
Murhenäytelmät, härkätaistelut ja ristiinnaulitsemiset ovat häntä
tähän saakka parhaiten miellyttäneet maan päällä; ja kun hän keksi
itselleen helvetin, katso, silloin se oli hänen taivaansa maan päällä.
Kun suuri ihminen huutaa --: heti paikalla juoksee pieni sinne;
ja himosta riippuu kieli hänen kurkustaan. Mutta hän kutsuu sitä
"säälikseen".
Pieni ihminen, varsinkin runoilija -- kuinka innokkaasti hän syyttää
sanoissa elämää! Kuulkaa häntä, mutta älkää ummistako korvianne siltä
himolta, mikä on kaikessa syytöksessä!
Tuollaiset elämän syyttäjät: ne elämä voittaa yhdellä silmäniskulla.
"Sinä rakastat minua? sanoo tuo julkea; odota vielä hiukan, vielä
minulla ei ole sinua varten aikaa."
Ihminen on itseänsä kohtaan julmin eläin; ja kaikessa, mikä kutsuu
itseään "syntiseksi" ja "ristinkantajaksi" ja "parannuksentekijäksi",
älkää ummistako korvianne siltä hekumalta, mikä on tässä
valittamisessa ja syyttämisessä!
Ja minä itse -- tahdonko minä sillä olla ihmisen syyttäjä? Oi,
eläimeni, tämän yksin minä opin tähän saakka, että ihmiselle on hänen
pahimpansa välttämätön saavuttaakseen parhaimpansa, --
-- että kaikki pahin on hänen parhain _voimansa_ ja kovin kivi
korkeimmalle luovalle, ja että ihmisen täytyy tulla paremmaksi ja
pahemmaksi:
Ei minua ole _tähän_ kidutuspuuhun naulittu, että minä tiedän ihmisen
olevan pahan, -- vaan minä huusin, niinkuin yksikään ei ole vielä
huutanut:
Oi, että hänen pahimpansa on niin ylen pieni! Oi, että hänen
parhaimpansa on niin ylen pieni!
Suuri kyllästys ihmiseen -- se tukahutti minut ja oli madellut
minun kurkkuuni: ja mitä tietäjä ennusti: "kaikki on yhtäläistä, ei
kannata, tietäminen tukahuttaa."
Pitkä hämäryys ontui minun edessäni, kuolonväsynyt, kuolonjuopunut
surullisuus, joka puhui haukoittelevalla suulla.
"Iankaikkisesti hän palaa takaisin, ihminen, johon sinä olet väsynyt,
pieni ihminen" -- niin haukoitteli minun surullisuuteni ja laahasi
jalkojaan eikä voinut vaipua uneen.
Luolaksi muuttui minulle ihmistenmaa, sen rinta painui sisään, kaikki
elävä tuli minulle ihmismullaksi ja luuksi ja lahoksi menneisyydeksi.
Minun huokaukseni istui kaikilla ihmishaudoilla eikä voinut enää
nousta ylös; minun huokaukseni ja kysymiseni vaikeroi ja tukahutti ja
kalvoi ja valitti päivin ja öin:
-- "oi, ihminen palaa iankaikkisesti takaisin! Pieni ihminen palaa
iankaikkisesti takaisin!" --
Alastomina olin kerran nähnyt molemmat, suurimman ihmisen
ja pienimmän ihmisen: liiaksi toistensa kaltaisina, --
liian-inhimillisenä suurimmankin!
Liian pieni suurin! -- se oli minun kyllästymiseni ihmiseen! Ja
pienimmänkin iankaikkinen takaisintulo! se oli minun kyllästymiseni
kaikkeen olemassaoloon!
Oi, iljetys! lljetys! lljetys! -- -- Näin puhui Zarathustra ja
huokasi ja vapisi; sillä hän muisti sairautensa. Mutta silloin hänen
eläimensä eivät antaneet hänen puhua kauemmin.
"Älä puhu enää, sinä elpyvä! -- niin vastasivat hänelle hänen
eläimensä, vaan käy ulos sinne, missä maailma odottaa sinua
yrttitarhan lailla.
"Käy ruusujen ja mehiläisten ja kyyhkysparvien luo. Mutta varsinkin
laululintujen luo: jotta oppisit heiltä _laulamaan_!
"Laulaminen on näet elpyviä varten; terve puhukoon. Ja jos tervekin
tahtoo lauluja, niin hän tahtoo kuitenkin toisia lauluja kuin elpyvä."
-- "Oi te ilvehtijät ja vääntöurut, vaietkaa toki! vastasi
Zarathustra ja hymyili eläimilleen. Kuinka hyvin te tiedätte, minkä
lohdutuksen minä löysin itselleni seitsemässä päivässä!
"Että minun jälleen täytyy laulaa, -- sen lohdutuksen minä löysin
itselleni ja tämän elpymisen: tahdotteko te siitäkin heti tehdä
laulun?"
-- "Älä puhu enää, vastasivat hänen eläimensä hänelle uudelleen;
ennemmin, sinä elpyvä, valmista itsellesi ensin lyyry, uusi lyyry!
"Sillä katso, oi Zarathustra! Sinun uusiin lauluihisi tarvitaan uusia
lyyryjä.
"Laula ja kuohu yli ääriesi, oi Zarathustra, paranna uusilla lauluilla
sielusi: jotta sinä kantaisit suuren kohtalosi, jollaista ei
yhdelläkään ihmisellä vielä ollut!
"Sillä sinun eläimesi tietävät hyvin, oi Zarathustra, ken sinä olet
ja keneksi sinun täytyy tulla: katso, _sinä olet iankaikkisen
takaisintulon julistaja_ --, se nyt on _sinun_ kohtalosi!
"Että sinun täytyy ensimäisenä julistaa tämä oppi, kuinka ei tämä
suuri kohtalo olisi sinun suurin vaarasi ja sairautesikin!
"Katso, me tiedämme, mitä sinä julistat: että kaikki oliot palaavat
iankaikkisesti takaisin ja mekin itse, ja että me jo olemme olleet
iankaikkisia kertoja olemassa ja kaikki oliot meidän kanssamme.
"Sinä julistat, että on olemassa syntymisen suuri vuosi, suurvuoden
hirviö: sen täytyy jälleen, tiimalasin lailla, kääntyä alati
uudelleen, jotta se uudelleen juoksisi pois ja ulos: --
"-- niin että kaikki nämä vuodet ovat itsensä kaltaisia, suurimmassa
ja pienimmässäkin, -- niin että me itse jokaisena suurena vuotena
olemme itsemme kaltaisia, suurimmassa ja pienimmässäkin.
"Ja jos sinä nyt tahtoisit kuolla, oi Zarathustra: katso, me tiedämme
myöskin, miten sinä silloin puhuisit itsellesi: -- mutta sinun
eläimesi pyytävät, että sinä et vielä kuolisi!
"Sinä puhuisit, ja vapisematta, pikemmin hengittäen kevyemmin
autuudesta: sillä suuri taakka ja helle olisi otettu sinun
hartioiltasi, sinä kärsivällisin! --
"Nyt minä kuolen ja katoan, sanoisit sinä, ja nyt minä olen
'ei-mikään'. Sielut ovat yhtä kuolevaisia kuin ruumiitkin.
"Mutta se syiden solmu palaa takaisin, johon minä olen takertunut, --
se luo minut uudelleen! Minä itse kuulun iankaikkisen takaisintulon
syihin.
"Minä tulen takaisin, tämän auringon kanssa, tämän maan kanssa,
tämän kotkan kanssa, tämän käärmeen kanssa -- en uuteen elämään tai
parempaan elämään tai tämän kaltaiseen elämään:
"-- minä tulen iankaikkisesti takaisin tähän yhtäläiseen ja samaan
elämään, suurimmassa ja pienimmässäkin, jotta minä jälleen
julistaisin kaikkien olioiden iankaikkisen takaisintulon, --
"-- jotta minä jälleen puhuisin sanan suuresta maan- ja
ihmisen-keskipäivästä, jotta minä jälleen julistaisin ihmisille
yli-ihmisen.
"Minä puhuin sanani, minä murrun sanaani: niin tahtoo minun
iankaikkinen osani --, julistajana minä käyn perikatoon!
"Hetki tuli nyt, että sortuva siunaa itseänsä. Näin päättyy
Zarathustran käyminen perikatoon." -- --
Kun eläimet olivat puhuneet nämä sanat, vaikenivat ne ja odottivat,
että Zarathustra sanoisi niille jotakin: mutta Zarathustra ei
kuullut, että ne vaikenivat. Hän makasi hiljaa, silmät suljettuina,
nukkuvan lailla, vaikka hän ei nukkunut: sillä hän puhui juuri
sielunsa kanssa. Mutta kun käärme ja kotka huomasivat hänet sillä
lailla vaiteliaaksi, kunnioittivat he suurta hiljaisuutta hänen
ympärillään ja läksivät varovaisesti sieltä pois.
Suuresta kaipuusta.
Oi sieluni, minä opetin sinut sanomaan "tänään" niinkuin "kerran"
ja "muinoin" ja tanssimaan piiritanssisi yli kaiken, jonka nimi on
"täällä" ja "silloin" ja "tuolla".
Oi sieluni, minä lunastin sinut kaikista sopista, minä lakaisin sinut
puhtaaksi pölystä, hämähäkeistä ja hämärästä.
Oi sieluni, minä pesin sinusta pois pienen häpeän ja soppi-hyveen ja
sain sinut alasti seisomaan auringon silmien edessä.
Myrskyllä, jonka nimi on "henki", puhalsin minä aaltoilevan meresi
yli; kaikki pilvet minä puhalsin sieltä pois, minä kuristin sen
kuristajankin, jonka nimi on "Synti".
Oi sieluni, minä annoin sinulle oikeuden sanoa "ei" kuten myrsky,
annoin oikeuden sanoa "on", kuten selkeä taivas sanoo: hiljaa kuten
valo sinä seisot ja käyt nyt läpi kieltävien myrskyjen.
Oi sieluni, minä annoin sinulle takaisin vapauden luodun ja
luomattoman ylitse: ja ken tuntee, niinkuin sinä sen tunnet,
tulevaisien hekuman?
Oi sieluni, minä opetin sinulle sen halveksimisen, joka ei tule kuin
madonpisto, suuren, rakastavaisen halveksimisen, joka eniten rakastaa
siinä, missä se eniten halveksii.
Oi sieluni, minä opetin sinut niin houkuttelemaan, että sinä
houkuttelet itse perustat puolellesi: auringon lailla, joka
houkuttelee itse merenkin ylös korkeuteensa.
Oi sieluni, minä otin sinulta pois kaiken kuuliaisuuden,
polvistumisen ja herraksi sanomisen; minä annoin sinulle itsellesi
nimen "hädän kääntyminen" ja "kohtalo".
Oi sieluni, minä annoin sinulle uusia nimiä ja kirjavia leikkikaluja,
minä kutsuin sinua "kohtaloksi" ja "piirien piiriksi" ja "ajan
napanuoraksi" ja "taivaansini-kelloksi".
Oi sieluni, sinun maanvaltakuntasi minä annoin juoda kaiken
viisauden, viisauden kaikkia uusia viinejä ja kaikkia sen ikivanhoja
väkeviä viinejäkin.
Oi sieluni, kaiken auringon minä vuodatin sinun yllesi ja kaiken yön
ja kaiken äänettömyyden ja kaiken kaipuun: -- silloin sinä kasvoit
minulle kuin viiniköynnös.
Oi sieluni, yltäkylläisenä ja raskaana sinä seisot nyt
tuossa, viiniköynnös paisuvin utarein ja sullotuin ruskein
kulta-viinirypälein: --
-- onnesi sullomin ja pusertamin, runsaudesta odottaen ja häveliäänä
vielä odotuksestasi.
Oi sieluni, nyt ei ole olemassa missään sielua, joka olisi
rakastavaisempi ja laajempi ja avarampi? Missä olisi tulevaisuus ja
menneisyys lähempänä toisiaan kuin sinussa?
Oi sieluni, minä annoin sinulle kaikki, ja käteni kaikki ovat sinuun
tyhjentyneet: -- ja nyt! Nyt sinä sanot hymyillen ja alakuloisesti:
"Kenen meistä tulee kiittää? --
"-- eikö antajan tule kiittää siitä, että ottaja otti? Eikö
lahjoittaminen ole tarvetta? Eikö ottaminen ole -- armahtamista?" --
Oi sieluni, minä ymmärrän sinun alakuloisuutesi hymyilyn: sinun
yltäkylläisyytesi itse ojentaa nyt kaivaten kätensä!
Sinun täyteläisyytesi katselee yli kuohuvien merien ja etsii ja
odottaa; yltäkylläisyyden kaipuu katselee sinun hymyilevästä
silmien-taivaastasi.
Ja totisesti, oi sieluni! Ken näkisi sinun hymysi kyyneliin
heltymättä? Enkelit itse heltyvät kyyneliin sinun hymysi
kukkuraisesta hyvyydestä.
Sinun hyvyytesi ja hyvyyden-kukkurasi on se, mikä ei tahdo valittaa
ja itkeä: ja kuitenkin halajaa, oi sieluni, sinun hymysi kyyneleitä
ja sinun vapiseva suusi nyyhkytyksiä.
"Eikö kaikki itku ole valitusta? Ja kaikki valitus syytöstä?" Näin
sinä puhut itsellesi, ja siksi sinä tahdot, oi sieluni, mieluummin
hymyillä kuin tyhjentää kärsimyksesi.
-- katkeriin kyyneliin tyhjentää kaiken kärsimyksesi täyteläisyytesi
takia ja viiniköynnöksen kaiken himon viinitarhuriin ja hänen
veitseensä!
Mutta ellet sinä tahdo itkeä, et itkeä purppuraista alakuloisuuttasi
tyhjiin, niin sinun on pakko laulaa, oi sieluni! -- katso, minä
hymyilen itse, minä joka sinulle tätä ennustan:
-- laulaa kuohuvin lauluin, kunnes kaikki meret vaikenevat,
kuunnellakseen sinun kaipuutasi, --
-- kunnes yli hiljaisten kaipaavien merien venhe leijailee, kultainen
ihme, jonka kullan ympärillä kaikki hyvät häijyt kummalliset oliot
hyppivät: --
-- myöskin monet suuret ja pienet eläimet ja kaikki, jolla on kevyet
ihmeelliset jalat, jotta se voi sinipunervia polkuja juosta, --
-- tuon kultaisen ihmeen luo, vapaatahtoisen venheen luo ja hänen
herransa: mutta se on viinitarhuri, joka vartoo timanttinen
viinitarhaveitsi kädessään, --
-- sinun suuri päästäjäsi, oi sieluni, tuo nimetön -- jolle
tulevaiset laulut vasta keksivät nimen! Ja totisesti nyt jo tuoksuu
sinun hengityksesi tulevaisille lauluille, --
-- nyt jo sinä hehkut ja uneksit, nyt jo sinä juot kaikista syvistä
helisevistä lohdutuskaivoista, nyt jo lepää sinun alakuloisuutesi
tulevaisten laulujen autuudessa! -- --
Oi sieluni, nyt minä annoin sinulle kaiken ja myöskin viimeiseni,
ja käteni kaikki ovat sinuun tyhjentyneet: _että minä käskin sinun
laulamaan_, katso, se oli minun viimeiseni!
Että minä käskin sinun laulamaan, puhu nyt, puhu: kenen meistä nyt
tulee -- kiittää? -- Mutta vielä paremmin: laula minulle, laula, oi
sieluni! Ja minun anna kiittää! --
Näin puhui Zarathustra.
Toinen tanssilaulu.
l.
"Sinun silmääsi katselin äsken, oi Elämä: kultaa näin sinun
yösilmässäsi kimmeltävän, -- minun sydämeni seisattui tästä hekumasta:
"-- kultaisen venheen näin välkkyvän öisillä vesillä, vaipuvan,
haipuvan, tanssiin taipuvan venehen kultaisen!
"Minun jalkaani, tanssivimmaiseen, sa katsehen heitit, nauravan,
kysyvän, sulavan keinu-katsehen:
"Kaks kertaa vain pienoisin käsin sa kosketit kalistimiisi -- silloin
jalkani keinui tanssivimmasta jo. --
"Mun kantani nousivat, varpaani kuuntelivat sua uteliaina: näet
tanssijan korva se varpaan kärjess' on aina!
"Sua kohti ma juoksin: sa karkkosit silloin, säikkyvämieli; löi
vastaani liitävän, liehuvan tukkas kiemura-kieli!
"Sua väistyin, sun tukkaas, mi käärmehtiväisenä taipuu; sa silloin jo
seisoit, puoleksi kääntyin, silmässä kutsuva kaipuu.
"Sun katsettas tutkin -- neuvoo käyriä teitä se käyrä; käyrillä teillä
mun oppii jalkani -- käymähän mutkin!
"Sua lähelläni pelkään, sua etäältä ma lemmin; mua pakenet -- sa
hurmani, mua hakenet -- sa turmani: ma kärsin, vaan sun tähtes mitä
kärsiä ma emmin!
"Sun kylmäs tulta liehtoo, sun vihas viekoittaa, sun pakos pauloin
kiehtoo, sun pilkkas -- liikuttaa:
"-- ken ei sua vihais, suuri kutojatar paulan, kietojatar kaulan,
sa kiusaavainen, etsiväinen, saavuttavainen! Ken ei sua lempis, sa
viaton, maltiton, tuulinopsa, lapsensilmä syntinen nainen!
"Kunne viet mua nyt, sa ylin, sa yltiö, kunne? Ja jätät mun jälleen,
et, sulo ilkimys, kiitosta tunne!
"Sua tanssien seuraan, vaikka sun jälkesi heikotkin ois! Miss' olet
sa? Suo kätes mulle! Tai sormikin riittää vois!
"Täällä luolia, viitoja on: me joudumme pian harhaan! Seis! Etkö
huomaa, ett' tulimme pöllöjen, yökköjen tarhaan?
"Sa pöllö! Sa yökkö! Minut ansaanko viet? Miss' oomme? Sa koirista
haukkuvan ulvontas oppinut liet.
"Sa armaasti irvistät mulle nyt hammasten valkean sarjan, mua sinkoo
päin pahat silmäsi alta kutrisen harjan!
"Yli kantojen, kivien tanssi käy jo; minä metsämies, -- sinä tahdotko
koirani olla -- vai kaurisko?
"Nyt rinnallein! Ja nopsasti, sa laukkaaja ilkeäsisu! Nyt ylös ja yli!
-- Voi! Minut itseni kaatoi juoksussa risu!
"Oi katso, ylväs, ma tässä makaan ja anon armoa! Sun kanssasi kulkisin
kernaasti -- ihanampia polkuja!
"-- polkuja lemmen. Ne halki hiljaisten viitojen johtaa. Tai pitkin
järven kalvoa: siell' leikki kultaisten kalojen hohtaa!
"Jo uuvut! Tuoll' lampaita käy ja on ruskoa ehtoon: sulo soidessa
paimenhuilun on uinahtaa unen kehtoon.
"Jo uuvut niin kovin? Sinut kannan ma pois, mun auki on syli! Ja jos
lie jano sun, -- mulla jotain kyll' ois, mut ei mene se huultesi
yli! --
"-- Oi kirottu notkea käärme ja noita, mi vilkut! Miss' olet? Mut
poskiini sun kätes jättänyt on punapilkut!
"Sun paimenes lammasmainen en tahdo olla ma! Sa noita, jos sulle
lauloin, sa koht' olet -- kirkuva!
"Sa tanssiva, kirkuva olet mun ruoskani iskuista! En unhoittanut kai
ruoskaa? -- Nyt kavahda!" --
2.
Silloin Elämä vastasi minulle näin ja peitti käsillään sirot korvansa:
"Oi Zarathustra! Älä läiskytä niin hirvittävästi ruoskaasi! Sinähän
tiedät: melu surmaa ajatuksia, -- ja juuri nyt minä saan tuollaisia
hentoja ajatuksia.
"Kummastakaan meistä ei ole hyvään eikä pahaan. Tuollapuolen hyvän ja
pahan me löysimme saaremme ja viheriän niittymme -- me kaksi vain!
Siksi meidän täytyy pitää toisistamme!
"Ja ellemme me rakasta toisiamme perinpohjin, -- täytyykö sitten olla
nurja toisiaan kohtaan, ellei rakasta toisiaan perinpohjin?
"Ja että minä pidän sinusta ja usein liian paljon, sen sinä tiedät:
ja syynä siihen on se, että minä olen mustasukkainen sinun
viisaudellesi. Oi, tuota mieletöntä vanhaa hupsua, viisautta!
"Jos sinun viisautesi kerran juoksisi luotasi pois, oi! silloin
juoksisi pian minunkin rakkauteni sinun luotasi." --
Sitten katseli Elämä miettiväisesti taaksensa ja ympärillensä
ja sanoi hiljaa: "Oi Zarathustra, sinä et ole minulle kylliksi
uskollinen!
"Sinä et rakasta minua läheskään niin paljon, kuin sanot rakastavasi;
minä tiedän, sinä ajattelet, että kohta tahdot hyljätä minut.
"On olemassa vanha raskas raskas mörisevä kello: sen mörinä kuuluu
öisin aina ylös luolaasi saakka: --
"-- kun sinä kuulet tämän kellon sydänyöllä lyövän tunteja, niin sinä
ajattelet yhden ja kahdentoista lyönnin välillä sitä --
"-- sinä ajattelet sitä, oi Zarathustra, minä tiedän sen, että tahdot
hyljätä minut pian!" --
"Niin, vastasin minä viivytellen, mutta sinä tiedät myöskin --"
Ja minä sanoin hänen korvaansa jotakin, keskelle hänen sekaisia
keltaisia hulluja hiuskähäröitään.
"Sinä tiedät sen, oi Zarathustra? Sitä ei yksikään tiedä. -- --"
Ja me katselimme toisiamme ja loimme silmämme vihreälle niitylle,
jonka yli viileä ilta juuri juoksi. -- Mutta sillä kertaa oli Elämä
minulle rakkaampi kuin viisauteni kaikki milloinkaan oli ollut. --
Näin puhui Zarathustra.
3.
_Yksi!_
Inehmo, oi!
_Kaksi!_
Yön kellot mitä sulle soi?
_Kolme!_
"Unt' untelon
_Neljä!_
"ma nukuin --, väistyi uni pois: --
_Viisi!_
"Syv' elo on,
_Kuusi!_
"mitata päivän miel' ei vois.
_Seitsemän!_
"Syv' itku sen --,
_Kahdeksan!_
"syvempi vielä ilon-syys:
_Yhdeksän!_
"Huol' itkee: kestä en!
_Kymmenen!_
"Vaan ilon miel' on iäisyys --,
_Yksitoista!_
"-- on syvä, syvä iäisyys!"
_Kaksitoista!_
Seitsemän sinettiä.
(Eli: On- ja Aamen-laulu.)
1.
Jos minä tietäjä olen ja täynnä tietäjähenkeä, joka vaeltaa korkealla
harjanteella kahden meren välissä, -- vaeltaa menneen ja tulevaisen
välissä kuin raskas pilvi, -- helteisille alangoille vihamielisenä ja
kaikelle, mikä väsynyttä on eikä osaa kuolla eikä elää:
Salamaksi valmistuneena pimeässä helmassa ja lunastavaksi
valonsäteeksi, raskaana salamoista, jotka sanovat: on! nauravat:
on! ennustaviksi salamansäteiksi valmistuneena: mutta autuas on
näin kohtua-kantavainen! Ja totisesti, kauan täytyy sen raskaana
ukkosilmana vuorella riippua, ken kerran on sytyttävä tulevaisuuden
valon! --
Oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja
sormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se
olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,
oi iäisyys!
_Sua rakastan, oi iäisyys!_
2.
Jos minun suuttumukseni koskaan murti hautoja, tempasi pois rajakiviä
ja vyörytti vanhoja rikottuja tauluja jyrkkiin syvyyksiin:
jos minun pilkkani koskaan puhalsi tomuksi lahoja sanoja ja minä
saavuin kuin luuta yli ristihämähäkkien ja puhdistavana tuulena
vanhoihin ummehtuneisiin hautakammioihin:
jos minä koskaan istuin riemuiten siellä, missä vanhoja jumalia
lepää haudattuina, maailmaa siunaten, maailmaa rakastaen vanhojen
maailmansoimaajain muistomerkkien vieressä: --
-- sillä kirkkoja ja jumalanhautojakin minä rakastan, jos vain
taivas puhtain silmin pilkistää niiden murtuneiden kattojen lomitse;
kernaasti minä istun ruohon ja punaisen unikon lailla sortuneiden
kirkkojen päällä --
oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja
sormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se
olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,
oi iäisyys!
_Sua rakastan, oi iäisyys!_
3.
Jos koskaan henkäys tuli minun tyköni luovasta henkäyksestä ja siitä
taivaallisesta välttämättömyydestä, joka pakoittaa sattumatkin
tanssimaan tähtitansseja:
jos minä koskaan nauroin luovan salaman naurua, jota teon pitkä
jyrinä nurkuen, mutta kuuliaisena seuraa:
jos minä koskaan maan jumal-pöydän ääressä heitin arpaa jumalien
kanssa, jotta maa vapisi ja repesi ja purskutti tulivirtoja: --
-- sillä jumal-pöytä on maa, ja vapiseva luovista uusista sanoista ja
jumal-heitoista: --
oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja
sormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se
olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,
oi iäisyys!
_Sua rakastan, oi iäisyys!_
4.
Jos minä joskus täysin siemauksin join siitä kuohuvasta höyste- ja
sekoitusmaljasta, jossa kaikki oliot ovat hyvin sekoitettuina:
jos minun käteni joskus valoi kaukaisimman lähimmäksi, ja tulen
hengeksi ja riemun kärsimyksesi ja pahimman parhaimmaksi:
jos minä itse olen rae siitä lunastavasta suolasta, joka saa aikaan
sen, että kaikki oliot sekoittuvat hyvin sekoitusmaljassa: --
sillä on olemassa suola, joka sitoo hyvän pahaan; ja pahinkin on
höystämisen ja viimeisen ylitsekuohumisen arvoinen: --
oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja
sormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se
olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,
oi iäisyys!
_Sua rakastan, oi iäisyys!_
5.
Jos minä olen merelle lempeä ja kaikelle, mikä meren lajia on, ja
lempein silloin, kun se raivoisasti kiistää minua vastaan:
jos tuo etsiväinen riemu on minussa, joka ajaa purjeet löytämättömän
perään, jos merelläkulkemisriemu on minussa:
jos minun riemuni koskaan huusi: "rannikko katosi, nyt kirposi
viimeinen kahle minulta --
"-- ääretön pauhaa minun ympärilläni, aavoina välkkyvät minulle
avaruus ja aika, no niin! hyvä! vanha sydän!" --
oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja
sormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se
olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,
oi iäisyys!
_Sua rakastan, oi iäisyys!_
6.
Jos minun hyveeni on tanssijan hyve, ja minä usein hyppäsin
tasajalkaa kulta-smaragdisessa hurmauksessa:
jos minun häijyyteni on naurava häijyys, joka viihtyy
ruusukiehkurojen ja liljapensaiden seassa:
-- naurussa näet sattuu kaikki paha yhteen, mutta pyhitettynä ja
vapautettuna oman autuutensa kautta: --
ja jos tämä on minun A-ni ja O-ni, että kaikki raskas tulisi
kevyeksi, ruumis kaikki tanssijaksi, henki kaikki linnuksi: ja
totisesti, tämä on minun A-ni ja O-ni! --
oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja
sormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se
olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,
oi iäisyys!
_Sua rakastan, oi iäisyys!_
7.
Jos minä koskaan levitin hiljaisen taivaan ylitseni ja omilla
siivillä omaan taivaaseen lensin:
jos minä leikkien uin syvissä valo-etäisyyksissä ja minun vapauteni
tykö tuli linnun-viisaus: --
mutta niin puhuu linnun-viisaus: "katso, ei ole olemassa mitään
yläpuolta, ei mitään alapuolta! Viskaa itsesi ylt'ympäri, ulospäin,
taaksepäin, sinä kevyt! Laula! älä puhu enää!
"-- eivätkö kaikki sanat ole tehdyt raskaita varten? Eivätkö kaikki
sanat valhettele kevyelle? Laula, älä puhu enää!" --
oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja
sormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!
En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se
olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,
oi iäisyys!
_Sua rakastan, oi iäisyys!_