Ja jos he puhuvat kerran karkeasti, nämä pienet ihmiset: minä kuulen
siinä ainoastaan heidän käheytensä, -- jokainen tuulahdus tekee
nimittäin heidät käheiksi.
Viisaita he ovat, heidän hyveillään on älykkäät sormet. Mutta heiltä
puuttuu nyrkit, heidän sormensa eivät älyä lymytä nyrkkien taakse.
Hyvettä on heille se, mikä tekee nöyräksi ja kesyksi: sillä tekivät
he suden koiraksi ja ihmisen itsensä parhaaksi kotieläimeksi.
"Me asetamme istuimemme _keskelle_ -- sen sanoo minulle heidän
hymyilynsä -- ja yhtä kauaksi kuolevista taistelijoista kuin
tyytyväisistä emäsioista."
Mutta tämä on -- _keskinkertaisuutta:_ vaikka sitä kutsutaan
kohtuudeksi. --
3.
Minä kuljen tämän kansan keskitse ja annan monen sanan langeta: mutta
he eivät ymmärrä ottaa eivätkä säilyttää.
He ihmettelevät, että minä en tullut herjaamaan hekumia ja paheita;
ja totisesti minä en tullutkaan varoittamaan taskuvarkaista.
He ihmettelevät, että minä en ole valmis vielä hiomaan järkeä ja
kärkeä heidän viisaudelleen: ikäänkuin heillä ei olisi kylliksi
älyniekkoja ennestään, joiden ääni kirskuu minulle kivirihvelien
lailla!
Ja kun minä huudan: "Kirotkaa kaikkia pelkureja perkeleitä
itsessänne, jotka kernaasti tahtovat vinkua ja panna kädet ristiin ja
rukoilla": niin he huutavat: "Zarathustra on jumalaton."
Ja vallankin heidän alistumisen opettajansa huutavat sitä --; mutta
juuri heidän korvaansa minä mielelläni kirkaisen: Niin! Minä olen
Zarathustra, jumalaton.
Noita alistumisen opettajia! Kaikkialle, missä on pientä ja sairasta
ja rupista, ne ryömivät, täiden lailla; ja minun inhoni vain estää
minun nitistämästä niitä.
Hyvä! Tämä on minun saarnani heidän korvilleen: minä olen
Zarathustra, jumalaton, joka puhun "ken on jumalattomampi kuin minä,
että minä hänen opetuksestaan riemuitsisin?"
Minä olen Zarathustra, jumalaton, mistä minä löydän itseni kaltaisen?
Ja kaikki ne ovat minun kaltaisiani, jotka itse antavat itselleen
tahtonsa ja heittävät luotaan kaiken alistumisen.
Minä olen Zarathustra, jumalaton: minä keitän itselleni jokaisen
sattuman _omassa_ padassani. Ja vasta sitten, kun se on siinä
keitetty, lausun minä sen tervetulleeksi, _minun_ ravintonani.
Ja totisesti, moni sattuma tuli valtiaallisena minun luokseni: mutta
vielä valtiaallisemmin puhui minun _tahtoni_ sille, -- tuossa se jo
oli rukoellen polvillaan --
-- rukoellen, että se saisi majan ja sydämen minun luonani, ja
mairitellen puhuen: "katsohan, oi Zarathustra, miten ystävä tulee
ystävän luo!" --
Kuitenkin, miksi minä puhun, kun yhdelläkään ei ole _minun_ korviani.
Ja niin minä tahdon huutaa sen kaikkiin tuuliin:
_Te_ käytte yhä pienemmiksi, te pienet ihmiset! _Te_ murenette pois,
mukavuutta rakastavaiset! _Te_ käytte vielä perikatoon --
-- monien pienten hyveittenne takia, monien pienten laiminlyömistenne
takia,monien pienten alistumistenne takia!
Liian paljon säästäen, liian paljon myöntyen: niin on teidän
maanvaltakuntanne! Mutta jotta puu tulisi _suureksi,_ sen vuoksi se
tahtoo kovien kallioiden ympäri levittää kovat juuret!
Mitä te laiminlyötte, sekin kutoo kaiken ihmistulevaisuuden kudosta;
teidän "ei-mikään" on sekin hämähäkinverkko ja hämähäkki, joka elää
tulevaisuuden verestä.
Ja kun te otatte, niin se on ikäänkuin varastamista, te pienet
siveelliset; mutta konnienkin joukossa puhuu _kunnia:_ "tulee
ainoastaan varastaa, missä ei voi ryöstää."
"Onni kyllä antaa" -- sekin on yksi alistumisen opeista. Mutta minä
sanon teille, te mukavuutta rakastavaiset: se ottaa ja on yhä enemmän
ottava teiltä!
"Oi, että te heittäisitte luotanne kaiken _puoleksi_ tahtomisen ja
tulisitte päättäytyneiksi hitauteen kuten tekoonkin!
"Oi, että te ymmärtäisitte minun sanani: 'tehkää vain alati, mitä
tahdotte', -- mutta olkaa ensin sellaisia, jotka _voivat tahtoa_!
"Rakastakaa vain alati lähimmäistänne niinkuin itseänne, mutta olkaa
ensin sellaisia, jotka _itseänsä rakastavat_ --
"-- rakastavat suurella rakkaudella, rakastavat suurella
ylenkatseella!" Näin puhuu Zarathustra, jumalaton. --
"Kuitenkin, miksi minä puhun, kun yhdelläkään ei ole _minun_ korviani!
Täällä on vielä yhden hetken liian varhaista minulle.
"Oma edeltäkävijäni minä olen tämän kansan keskuudessa, oma
kukonlauluni pimeillä kaduilla.
"Mutta _heidän_ hetkensä tulee! Ja minunkin hetkeni! Hetki hetkeltä he
käyvät pienemmiksi, viheliäisemmiksi, hedelmättömämmiksi, -- poloinen
ruoho, poloinen maanvaltakunta!
"Ja _kohta_ he lepäävät tuossa kuin kuiva nurmi ja aro, ja totisesti!
itseensä väsyneinä -- ja enemmän kuin vettä janoten _tulta_!
"Oi salaman siunattu hetki! Oi salaisuus ennen keskipäivää! --
Kulovalkeita minä tahdon heistä vielä kerran tehdä ja liekkikielisiä
julistajia: --
"julistamaan he tulevat vielä kerran liekkikielin: Se tulee, se on
lähellä, _suuri keskipäivä_!" --
Näin puhui Zarathustra.
Öljymäellä.
Talvi, huono vieras, istuu minun luonani kotona; siniset ovat minun
käteni hänen ystävyytensä kädenpuristuksesta.
Minä kunnioitan häntä, tuota huonoa vierasta, mutta annan hänen
kernaasti istua yksin. Kernaasti minä juoksen hänen luotansa; ja jos
_hyvin_ juoksee, niin pääsee häntä pakoon!
Lämpimin jaloin ja lämpimin ajatuksin minä juoksen sinne, missä tuuli
tyventyy, -- minun öljymäkeni aurinkosoppeen.
Siellä minä nauran ankaralle vieraalleni ja olen hänelle vielä
kiitollinen, koska hän kotona pyydystää pois kärpäset minulta ja
vaimentaa monen pienen melun.
Hän ei näet kärsi, jos hyttynen tahtoo laulaa, tai pari; kadunkin hän
tekee yksinäiseksi, niin että kuutamo säikkyy siellä öisin.
Kova vieras hän on, -- mutta minä kunnioitan häntä, enkä minä
rukoile, velttojen lailla, paksuvatsaista tuli-epäjumalaa.
Mieluummin hiukan kalistaa hampaita kuin rukoilla epäjumalia! -- niin
on minun tapani. Ja vallankin minä vihaan kaikkia kiimaisia höyryäviä
ummehtuneita tuliepäjumalia.
Ketä minä rakastan, sitä minä rakastan talvella paremmin kuin
kesällä; paremmin minä pilkkaan nyt vihollistani ja sydämellisemmin,
kun talvi istuu kotona minun huoneessani.
Sydämellisesti tosiaan, silloinkin vielä kun minä ryömin vuoteeseen
--: silloin nauraa ja ylpeilee vielä minun kyyristynyt onneni;
silloin nauraa minun valheunenikin.
Minäkö -- ryömijä? En elämässäni ryöminyt minä mahtavien edessä; ja
jos joskus valhettelin, niin minä valhettelin rakkaudesta. Senvuoksi
minä olen iloinen talvivuoteessakin.
Köyhä vuode lämmittää minua enemmän kuin rikas, sillä minä olen
mustasukkainen köyhyydelleni. Ja talvella se on minulle uskollisin.
Häijyydellä minä alan jokaisen päivän, minä pilkkaan talvea kylmällä
kylvyllä: senvuoksi minun ankara kotiystäväni murisee.
Kernaasti minä kutittelen häntä myöskin pienellä vahakynttilällä:
jotta hän vihdoin päästäisi taivaan tuhkanharmaasta hämystä.
Erittäin häijy minä olen näet aamuisin: varhaisella hetkellä, kun
ämpäri kaivolla kalisee ja hevoset lämpiminä hirnuvat harmailla
kaduilla: --
Kärsimättömänä minä odotan silloin, että selkeä taivas viimein tulisi
näkyviin, hyyrrepartainen talvitaivas, vanhus ja valkopää, --
-- talvitaivas, tuo äänetön, joka usein salaa aurinkonsakin!
Siltäkö minä ehkä opin pitkän valoisan vaikenemisen? Vai oppiko se
sen minulta? Vai onko kumpikin meistä sen itse keksinyt?
Kaikkien hyvien olioiden synty on tuhatkertainen, kaikki hyvät
ylimieliset oliot kumpuavat riemusta olemassaoloon: miten ne
tekisivät sen aina -- vain yhden kerran!
Hyvä ylimielinen olio on pitkä vaikeneminenkin ja talvitaivaan lailla
luoda katseensa kirkkaista pyöreäsilmäisistä kasvoista: --
-- sen lailla salata aurinkonsa ja taipumaton aurinkotahtonsa:
totisesti, tämän taidon ja talviylimielisyyden minä opin _hyvin_!
Minun rakkain häijyyteni ja taitoni on se, että minun vaikenemiseni
oppi, ettei se vaikenemisella ilmaise itseään.
Sanoilla ja arvoilla kalisten minä petän juhlalliset Vartiat: minun
tahtoni ja päämaalini on välttävä kaikki nuo vakaat vaarinpitäjät.
Jotta yksikään ei katselisi alas minun pohjaani ja viimeiseen
tahtooni, -- senvuoksi minä keksin itselleni pitkän valoisan
vaikenemisen.
Niin monen viisaan minä havaitsin: joka verhosi kasvonsa ja sekoitti
vetensä, jotta yksikään ei näkisi hänen lävitsensä ja allensa.
Mutta juuri hänen luoksensa tulivat viisaammat epäilijät ja
pähkinänsärkijät: hänestä juuri pyydystettiin hänen salatuin kalansa!
Vaan kirkkaat, puhtaat, läpikuultavat -- ne ovat minusta viisaimmat
vaikenevaiset: ne joiden pohja on _niin syvä,_ että kirkkainkaan vesi
ei -- anna sitä ilmi. --
Sinä hyyrrepartainen vaikenevainen talvitaivas, sinä pyöreäsilmäinen
valkopää minun ylläni! Oi sinä sieluni ja sen ylimielisyyden
taivaallinen vertauskuva!
Ja eikö minun täydy kätkeä itseni kuten se, joka kultaa on niellyt,
-- jotta minun sieluani ei halkiviillettäisi?
Eikö minun täydy käyttää puujalkoja, jotta _eivät huomaisi_ minun
pitkiä sääriäni, -- kaikki nuo kadesisuiset ja kiusankituiset, jotka
ovat minun ympärilläni?
Nuo savustuneet, tupalämpimät, kuluneet, kuihtuneet, ärtyneet sielut
-- kuinka niiden kateus _voisi_ sietää minun onneni!
Niin minä näytän heille vain jään ja talven huipuillani -- _enkä,_
että minun vuoreni vielä kaikki aurinkovyöt ympärilleen kietoo!
He kuulevat vain minun talvimyrskyjeni ulvovan: _eivätkä,_ että minä
yli lämpimienkin merien kuljen kaipaavaisten, raskaiden, kuumien
etelätuulten lailla!
He surkuttelevat vielä minun vastoinkäymisiäni ja sattumiani: --
mutta minun sanani kuuluu: "sallikaa sattuman tulla minun tyköni:
viaton se on kuin lapsonen!"
Kuinka he _voisivat_ sietää minun onneani, ellen minä asettaisi
vastoinkäymisiä ja talvikärsimyksiä ja jääkarhulakkeja ja
lumitaivaspeitteitä onneni ympärille!
-- ellen minä armahtaisi itse heidän _sääliäänkin:_ noiden
kadesisuisten ja kiusankituisten sääliä!
-- ellen minä itse huokaisi ja värjyisi vilusta heidän edessään, ja
kärsivällisenä _antaisi_ kapaloida itseäni heidän sääliinsä!
Tämä on minun sieluni viisas ylimielisyys ja mielisuosio, että
se _ei kätke_ talveaan ja pakkasmyrskyjään; se ei kätke myöskään
kylmänkyhmyjään.
Toisen yksinäisyys on sairaan poispakenemista; toisen yksinäisyys
pakenemista sairaitten _luota._
_Kuulkoot_ he minun kalisevan ja huokaavan talvikylmästä kaikki nuo
viheliäiset, karsaat konnat ympärilläni! Sellaisesta huokauksesta ja
kalinasta huolimatta minä pakenen heidän lämmitetyistä tuvistaan.
Surkutelkoot he minua ja huokailkoot minun kylmänkyhmyjäni
säälitellen: "tiedon jäähän hän vielä _kuoliaaksi paleltuu!"_ -- niin
he valittavat!
Sillä aikaa minä juoksen lämpimin jaloin ristiin rastiin
öljymäelläni: öljymäkeni aurinkosopessa minä laulan ja nauran
kaikelle säälille. --
Näin lauloi Zarathustra.
Ohitsekäymisestä.
Näin, hitaasti vaeltaen monen kansan ja kaupungin läpi, kulki
Zarathustra kiertoteitä takaisin vuorelleen ja luolaansa. Ja katso,
vaeltaessaan hän tuli äkkiarvaamatta _suuren kaupungin_ portille:
mutta täällä juoksi vaahtosuinen narri kädet levitettyinä häntä
vastaan ja asettui hänen tielleen. Mutta tämä oli sama narri, jota
kansa kutsui "Zarathustran apinaksi": sillä hän oli omistanut
itselleen jotakin hänen puheensa lausetavasta ja sävystä ja lainasi
kai kernaasti myös hänen viisautensa aarteista. Mutta näin puhui
narri Zarathustralle:
"Oi Zarathustra, tässä on tuo suuri kaupunki: täällä sinulla ei ole
mitään haettavissa ja kaikki kadotettavissa.
"Miksi sinä tahdot kahlata tässä liejussa? Sääli toki jalkaasi! Sylje
mieluummin kaupunginportille ja -- käänny takaisin!
"Täällä on helvetti erakkoajatuksille: täällä tulevat suuret
ajatukset elävinä kiehutetuiksi ja hiljaisella tulella keitetyiksi.
"Täällä mätänevät kaikki suuret tunteet: täällä saavat vain kalisevan
kuivat pienet tunteet kalista!
"Etkö sinä tunne jo hengen teurastus- ja keittohuoneiden hajua? Eikö
tämä kaupunki höyryä teurastetun, hengen huurusta?
"Etkö sinä näe sielujen roikkuvan retkuvien likaisten ryysyjen tavoin?
-- Ja he tekevät vielä sanomalehtiäkin näistä ryysyistä!
"Etkö sinä kuule, miten henki on tullut täällä sanaleikiksi?
Inhoittavaa sanasolkkua se antaa ylen! -- Ja he tekevät vielä
sanomalehtiäkin tuosta sanasolkusta.
"He kiihoittavat toisiaan eivätkä tiedä mihin. He tulistuttavat
toisiaan eivätkä tiedä miksi. He rämpyttävät läkkikiskojaan, he
kilistävät kultaansa.
"He ovat kylmiä ja etsivät itselleen lämpöä poltetuista nesteistä; he
ovat tulistuneita ja etsivät viileyttä paleltuneista hengistä; he
ovat kaikki sairaita ja kiihkoisia yleisistä mielipiteistä.
"Kaikki hekumat ja viat asustavat täällä, mutta täällä on olemassa
siveellisiäkin, on olemassa paljon käyttökelpoista käytettyä
hyvettä: --
"Paljon käyttökelpoista hyvettä, jolla on kirjoitussormet ja kovat
istuma- ja odotus-pakarat, siunattu pienillä rintatähdillä ja
täytetyillä takapuolettomilla tyttärillä.
"Täällä on myös paljon hurskautta ja paljon uskovaista
syljennuoleskelua ja mairittelua sotajoukkojen jumalan edessä.
"'Ylhäältähän' tippuu tähti ja armollinen sylki; ylöspäin kaipaa
jokainen tähdetön rinta.
"Kuulla on hovinsa ja hovilla on kuuvasikkansa: mutta kaikkea, mikä
hovista lähtee, rukoilee kerjäläisväki ja kaikki käyttökelpoinen
kerjäläishyve.
"'Minä palvelen, sinä palvelet, me palvelemme' -- niin rukoilee
kaikki käyttökelpoinen hyve ruhtinasta: jotta ansaittu tähti viimein
tarttuisi kapeaan rintaan!
"Mutta kuu pyörii kaiken maallisen ympäri: niin pyörii ruhtinaskin
kaikkein-maallisimman ympäri --: mutta se on kaupustelijain kulta.
"Sotajoukkojen jumala ei ole mikään kultaharkkojen jumala; ruhtinas
päättää, mutta kaupustelija -- säätää!
"Kautta kaiken, mikä kirkasta ja väkevää ja hyvää on sinussa, oi
Zarathustra! Sylje tätä kaupustelijain kaupunkia ja käänny takaisin!
"Täällä virtaa kaikki veri mätänä ja laimeana ja kuohaisena läpi
kaikkien suonien: sylje tätä suurta kaupunkia, joka on suuri
perkeenheittopaikka, missä kaikki hylkyroska vaahtoaa yhteen!
"Sylje tätä kutistuneitten sielujen ja kapeitten rintojen, pistävien
silmien, limaisten sormien kaupunkia --
"-- tungettelevaisten, hävyttömien, kirjoittavien ja kirkuvien,
ylenkuumasti kunnianhimoisten kaupunkia: --
"missä kaikki paheneva, pahamaineinen, himokas, synkeä, ylenmurea,
mätähaavainen, kapinallinen ajautuu paiseeksi: --
"-- sylje tätä suurta kaupunkia ja käänny takaisin!" -- --
Mutta tässä Zarathustra keskeytti vaahtosuisen narrin ja tukki hänen
suunsa.
"Lopeta viimeinkin! huusi Zarathustra, sinun puheesi ja käytöksesi on
jo kauan inhoittanut minua!
"Miksi sinä asuit niin kauan lähellä lätäkköä, että sinun itsesi
täytyi tulla sammakoksi ja konnaksi?
"Eikö sinun suoniesi läpi virtaa nyt mätä ja kuoriainen lätäkköveri,
kun olet oppinut näin kurnuttamaan ja herjaamaan.
"Miksi sinä et lähtenyt metsään? Tai kyntänyt maata? Eikö meri ole
täynnä viheriöitä saaria?
"Minä halveksin sinun ylenkatsettasi; ja jos sinä varoitat minua, --
miksi et varoittanut itseäsi?
"Rakkaudesta yksin on minun ylenkatseeni ja varoittava lintuni
lentävä: mutta ei lätäköstä! --
"Sinua kutsutaan minun apinakseni, sinä vaahtosuinen narri: mutta minä
kutsun sinua röhkiväksi siakseni, röhkimisellä sinä turmelet minulta
vielä narriuden ylistykseni.
"Mikä se sitten oli, joka sai sinut ensiksi röhkimään? Että kukaan ei
ole _imarrellut_ sinua kylliksi: -- senvuoksi sinun päähäsi pisti se
hulluus, että sinulla oli syytä röhkiä paljon, --
"-- että sinulla oli syytä paljoon _kostoon_! Kostoa nimittäin, sinä
turhamainen narri, on kaikki sinun vaahtoava raivosi, minä olen hyvin
käsittänyt sinut!
"Mutta sinun narrinsanasi vahingoittaa minua, silloinkin kun sinä olet
oikeassa! Ja vaikka Zarathustran sana _olisi_ sata kertaa oikeassa:
sinä tulisit sanallasi alati -- _tekemään_ vääryyttä!"
Näin puhui Zarathustra; ja hän loi silmänsä suureen kaupunkiin,
huokasi ja oli kauan ääneti. Viimein hän puhui näin:
Minua inhoittaa tämä suuri kaupunkikin, eikä vain tämä narri. Tässä
ja siellä ei ole mitään parannettavissa, ei mitään pahennettavissa.
Voi tuota suurta kaupunkia! Minä tahtoisin, että näkisin jo sen
tulenpatsaan, missä se on palava!
Sillä sellaisten tulenpatsaiden täytyy käydä ennen suurta
keskipäivää. Kuitenkin, sillä on aikansa ja oma kohtalonsa. --
Mutta tämän opetuksen minä annan sinulle, narri, jäähyväisiksi: missä
enää ei voi rakastaa, siellä on -- _ohitsekäytävä!_ --
Näin puhui Zarathustra ja kävi narrin ja suuren kaupungin ohitse.
Luopioista.
l.
Oi, lepääkö kaikki jo kuihtuneena ja harmaana, mikä äsken vielä
viheriänä ja kirjavana kukoisti tällä niityllä! Ja miten paljon
toivon hunajaa minä kannoin täältä mehiläispesiini!
Nämä nuoret sydämet ovat kaikki jo käyneet vanhoiksi, -- eikä vain
vanhoiksi! ainoastaan väsyneiksi, arkipäiväisiksi, mukaviksi: -- he
kutsuvat sitä "me olemme jälleen tulleet hurskaiksi."
Vielä äsken minä näin heidän varhain juoksevan ulos urhoollisin
jaloin: mutta heidän tietonsa jalat väsyivät, ja nyt he solvaavat
omaa aamu-urhoollisuuttaankin!
Totisesti, moni heistä kohotti kerran jalkansa kuin tanssija, häntä
viittoi nauru minun viisaudessani: -- silloin hän malttoi mielensä.
Äsken näin hänen kumarana -- ryömivän ristin luo.
Valon ja vapauden ympärillä he kerran liehuivat hyttysten ja nuorten
runoilijain lailla. Hiukan vanhempia, hiukan kylmempiä: ja nyt he
ovat hämäränmiehiä ja salakähmyreitä ja uunilla-kykkijöitä.
Pettikö heidän rohkeutensa ehkä siksi, että yksinäisyys
nielaisi minut kuin valaskala? Kuunteliko heidän korvansa
ehkä kauan-kaipaavaisesti _turhaan_ minua ja minun torvi- ja
airuthuutojani?
-- Oi! alati on vain harvoja sellaisia, joiden sydämellä on pitkä
rohkeus ja ylpeys; ja sellaisten henkikin pysyy kärsivällisenä. Mutta
muut ovat _pelkureja._
Muut: niitä ovat aina nuo kaikkein useimmat, arkipäiväisyys,
liikanaiset, nuo aivan-liian-monet -- kaikki nämä ovat pelkureja! --
Ken minun lajiani on, hänen tiensä yli tulevat myös minun lajini
elämänkokemukset juoksemaan: niin, että hänellä täytyy olla
ensimäisinä tovereina ruumiita ja silmänkääntäjiä.
Mutta hänen seuraavat toverinsa -- he tulevat kutsumaan itseään
hänen _uskovaisikseen:_ eläväinen parvi, paljon rakkautta, paljon
hulluutta, paljon parratonta kunnioitusta.
Näihin uskovaisiin ei sen tule sitoa sydäntään, ken minun lajiani
ihmisten joukossa on; näihin keväisiin ja kirjaviin niittyihin ei sen
tule uskoa, ken pakenevan aran ihmisten laadun tuntee!
Jos he toisin _voisivat_, niin he toisin _tahtoisivatkin._
Puolittaiset turmelevat kaiken kokonaisen. Että lehdet lakastuvat, --
mitä valittamista siinä on!
Anna niiden mennä ja pudota, oi Zarathustra, äläkä valita! Ennemmin
puhalla vielä kahisevin tuulin niiden joukkoon, --
-- puhalla näiden lehtien joukkoon, oi Zarathustra: jotta kaikki
kuihtunut nopeammin sinun luotasi pakenisi! --
2.
"Me olemme jälleen tulleet hurskaiksi" -- niin tunnustavat nämä
luopiot; ja vieläpä heistä monet ovat liian arkoja näin tunnustamaan.
Heidän silmäänsä minä katson, -- heille minä sanon vasten kasvoja
ja heidän poskiensa punaa: te olette sellaisia, jotka jälleen
_rukoilette_!
Mutta rukoilla on häpeää! Ei kaikille, mutta sinulle ja minulle ja
sille, kenellä on omatuntonsa myöskin päässään. _Sinulle_ on häpeää
rukoilla!
Sinä tiedät sen hyvin: sinun pelkuri perkeleesi sinussa, joka
kernaasti tahtoisi ristiä kädet ja laskea kädet helmaan ja elää
mukavammin: -- tämä pelkuri perkele puhuu sinulle "_on olemassa_
jumala!"
Mutta _täten_ sinä kuulut valonarkaan lajiin, jolle valo ei suo
milloinkaan lepoa; nyt sinun täytyy joka päivä pistää pääsi
syvemmälle yöhön ja sumuun!
Ja totisesti, sinä valitsit hetken hyvin: sillä juuri nyt lentävät
yölinnut jälleen ulos. Hetki tuli kaikelle valonaralle kansalle,
ilta- ja lepohetki, jolloin se ei -- "lepää". Minä kuulen ja tunnen
hajusta sen: heidän metsästys- ja saarroshetkensä tuli, ei tosin
hurjan metsästyksen, vaan kesyn ramman nuuskivan salaripinäisen ja
rukoussipinäisen metsästyksen, --
-- sielukkaiden teeskentelijöiden hiirestämishetki: kaikki
sydän-hiirensatimet ovat nyt jälleen viritetyt! Ja missä minä
esiripun nostan, siellä syöksyy yöperhonen ulos.
Istuiko se ehkä siellä yhdessä jonkun toisen yöperhosen kanssa? Sillä
kaikkialla minä tunnen hajun pienistä kyyristyneistä seurakunnista;
ja missä pieniä kamareita on, siellä on sisällä uusia rukousveljiä
ja rukousveljien höyryä. He istuvat iltakaudet toistensa luona ja
puhuvat: "tulkaamme jälleen lasten kaltaisiksi ja sanokaamme 'hyvä
jumala'!" -- suu ja vatsa hurskaitten sokurileipurien pilaamana.
Tai tuijottavat he iltakaudet viekasta väijyvää ristihämähäkkiä, joka
saarnaa viisautta yksin hämähäkeillekin ja opettaa näin: "ristien
seassa on ihanaa kehrätä!"
Tai istuvat he koko päivän ongenvapa kädessä lätäkköjen luona ja
uskovat itseään täten _syviksi_; mutta ken siinä kalastaa, missä
kaloja ei ole, häntä minä en kutsu edes pintapuoliseksi!
Tai oppivat he hurskaan-iloisina soittamaan harppua jonkun
laulunsepittäjän luona, joka kernaasti tahtoisi harpullaan soittaa
nuoria naisia sydämeensä: -- sillä hän on väsynyt vanhoihin naisiin
ja heidän ylistämiseensä.
Tai oppivat he värisemään jonkun korkeastioppineen puolihullun luona,
joka pimeissä huoneissa odottaa, että henget tulisivat hänen luokseen
-- ja henki pakenee kokonaan sieltä!
Tai kuuntelevat he jotakin vanhaa vaeltavaa kitinä- ja
vitinäpiipottajaa, joka alakuloisilta tuulilta on oppinut sävelten
alakuloisuuden: nyt hän piipottaa tuulen mukaan ja saarnaa
alakuloisella äänellä alakuloisuutta.
Ja muutamat heistä ovat tulleet yövartioiksikin: he osaavat nyt
puhaltaa torviin ja käydä öiseen aikaan ympäri ja herättää vanhoja
asioita, jotka ovat vaipuneet jo kauan sitten uneen.
Viisi sanaa vanhoista asioista minä kuulin viimeyönä puutarhamuurin
luona: tuollaiset vanhat alakuloiset kuivat yövartiat lausuivat ne.
"Ollakseen isä ei hän pidä kylliksi huolta lapsistaan: ihmisisät
tekevät sen paremmin!" --
"Hän on liian vanha! Hän ei pidä enää lainkaan huolta lapsistaan" --
näin vastasi toinen yövartia.
"Onko hänellä sitten lapsia? Kukaan ei voi todistaa sitä, ellei hän
itse sitä todista! Minä olen kauan toivonut, että hän todistaisi sen
perinpohjin."
"Todistaisi? Ikäänkuin hän olisi milloinkaan todistanut mitään!
Todistaminen käy hänelle vaikeaksi; hän panee suuren arvon siihen,
että häntä _uskotaan_."
"Niin! Niin! Usko tekee hänet autuaaksi, usko häneen. Niin on
vanhojen tapa! Niin käy meidänkin!" --
-- Näin puhuivat toisilleen nuo kaksi vanhaa yövartiaa ja valonarkaa,
ja toitottivat senjälkeen alakuloisesti torviinsa: niin tapahtui
viime yönä puutarhamuurin luona.
Mutta minun sydämeni vääntelihe naurusta ja oli pakahtua eikä tiennyt
minne mennä, ja vaipui välijänterettä vasten.
Totisesti, se tulee vielä minun kuolemakseni, että minä tukahdun
nauruun, kun näen aasit humalassa ja kuulen yövartian näin epäilevän
jumalaa.
Eivätkö kaikki tuollaiset epäilytkin ole jo _aikoja sitten_ ohi? Kuka
saa vielä herättää tuollaisia vanhoja uneenvaipuneita valonarkoja
asioita!
Vanhat jumalathan ovat jo aikoja sitten olleet ja menneet: -- ja
totisesti, hyvä iloinen jumal-loppu heillä oli!
He eivät "hämärtyneet" kuoliaaksi, -- se kaiketi on valheteltu.
Pikemmin: he ovat kerran itsensä kuoliaaksi -- _nauraneet_!
Se tapahtui silloin, kun eräs jumala itse lausui jumalattomimman
sanan, -- sanan: "On olemassa yksi ainoa jumala! Ei sinun pidä muita
jumalia pitämän minun edessäni!" --
-- vanha äkäparta jumalaksi, kateellinen, hairahtui näin: --
Ja kaikki jumalat nauroivat silloin ja vaappuivat istuimillaan ja
huusivat: "Eikö tämä juuri ole jumalallisuutta, että on olemassa
jumalia, mutta ei yhtään jumalaa?"