Näin puhui Zarathustra. Ja hän odotti onnettomuuttaan koko yön: mutta
hän odotti turhaan. Yö pysyi kirkkaana ja hiljaisena, ja itse onni
läheni lähenemistään häntä. Mutta aamupuolella Zarathustra nauroi
sydämelleen ja sanoi pilkallisesti: "onni juoksee minun jäljessäni.
Se johtuu siitä, että minä en juokse naisten jäljessä. Mutta onni on
nainen."
Ennen auringonnousua.
Oi taivas minun ylläni, sinä puhdas! Syvä! Sinä valopohjattomuus!
Sinua katsellen minä värisen jumalallisista pyyteistä.
Viskata itseni sinun korkeuteesi -- se on _minun_ syvyyteni! Kätkeä
itseni sinun puhtauteesi -- se on _minun_ viattomuuteni!
Jumalan kätkee hänen kauneutensa: _niin_ sinä kätket tähtesi. Sinä et
puhu: _niin_ sinä ilmoitat viisautesi minulle.
Mykkänä yli kuohuvan meren sinä olet tänään minulle valjennut, sinun
rakkautesi ja sinun kainoutesi puhuvat ilmestystä minun kuohuvalle
sielulleni.
Että sinä tulit minun luokseni kauniina, kauneuteesi kätkettynä, että
sinä mykkänä puhut minulle, selkeänä viisaudessasi:
Oi miten hyvin minä arvaan kaiken häveliään sinun sielussasi! Ennen
aurinkoa sinä tulit minun luokseni, minun, yksinäisimmän.
Me olemme ystäviä alusta saakka: meillä on mielikarvaus ja kauhu ja
pohja yhteisenä; vielä aurinkokin on meillä yhteisenä.
Me emme puhu toisillemme, koska me tiedämme liian paljon --: me
vaikenemme toisillemme, me hymyilemme tietomme toisillemme.
Etkö sinä ole minun tuleni valo? Etkö sinä ole minun tietoni
sisarsielu?
Yhdessä me opimme kaikki; yhdessä me opimme nousemaan itsemme yli
itseemme ja pilvettömästi hymyilemään: --
-- pilvettömästi hymyilemään alas kirkkain silmin ja peninkulmaisesta
kaukaisuudesta, kun allamme pakko ja tarkoitus ja syyllisyys sateena
savuavat.
Ja jos minä yksin vaelsin: mitä minun sieluni isosi öisin ja
harhapoluilla? Ja jos minä vuorille nousin, _ketä_ minä vuorilta
alati etsin, ellen sinua?
Ja kaikki minun vaellukseni ja vuorillenousuni: hätää se oli vain ja
avuttoman hätäapua: -- _lentää_ tahtoo minun koko tahtoni, lentää
sinuun!
Ja ketä minä vihasin enemmän kuin vaeltavia pilviä ja kaikkea, mikä
sinua tahraa. Ja omaa vihaani minä vihasin vielä, koska se tahrasi
sinua!
Vaeltavia pilviä minä vihaan, noita hiiviskeleviä petokissoja:
ne ottavat sinulta ja minulta, mitä meillä on yhteistä, -- tuon
suunnattoman rajattoman myöntämisen, on ja aamen-sanomisen.
Noita välittäjiä ja sekoittajia me vihaamme, noita vaeltavia pilviä:
noita puolittaisia, jotka eivät oppineet siunaamaan eivätkä sydämestä
saakka kiroamaan.
Mieluummin minä tahdon istua tynnyrissä suljetun taivaan alla,
mieluummin istua ilman taivasta pohjattomuudessa, kuin nähdä sinut,
valotaivas, vaeltavien pilvien tahraamana!
Ja usein minua halutti sitoa ne kiinni monihaaraisilla
salamakultalangoilla, jotta minä ukkosen lailla voisin lyödä rumpua
niiden kattilavatsoilla: --
-- suuttunut rummunlyöjä, koska ne ryöstävät minulta sinun
myöntämisesi! ja aamenesi! sinä taivas minun ylläni, sinä puhdas!
Valoisa! Sinä valopohjattomuus! -- Koska ne ryöstävät sinulta _minun_
myöntämiseni! ja aameneni!
Sillä mieluummin minä tahdon melua ja jyrinää ja salamakirouksia kuin
tuota varovaista epäileväistä kissarauhaa; ja ihmistenkin joukossa
minä vihaan parhaiten kaikkia varovaisia ja puolittaisia ja epäileviä
ja hitaita vaeltavia pilviä.
Ja "ken ei voi siunata, hänen tulee _oppia_ kiroamaan!" -- tämä
kirkas oppi putosi minulle kirkkaasta taivaasta, tämä tähti on vielä
mustinakin öinä minun taivaallani.
Mutta minä olen siunaaja ja myöntäväinen, kun sinä vain olet minun
ympärilläni, sinä puhdas! Valoisa! Sinä valopohjattomuus! -- alas
kaikkiin pohjattomuuksiin minä vielä kannan siunaavan myöntämiseni.
Siunaajaksi minä olen tullut ja myöntäväiseksi: ja senvuoksi minä
taistelin kauan ja olin taistelija, jotta minä kerran saisin käteni
siunaamiseen vapaiksi.
Mutta tämä on minun siunaamiseni: seisoa jokaisen kappaleen yllä sen
omana taivaana, sen pyöreänä kattona, sen taivaansini-kellona ja
iankaikkisena varmuutena: ja autuas on, ken näin siunaa!
Sillä kappaleet ovat kastetut iankaikkisuuden kaivossa ja
tuollapuolen hyvää ja pahaa; mutta itse hyvä ja paha ovat vain
haihtuvia varjoja ja kosteita alakuloisuuksia ja vaeltavia pilviä.
Totisesti, siunaamista se on eikä herjaamista, kun minä opetan:
"kaikkien kappaleiden yllä on sattuman taivas, viattomuuden taivas,
umpimähkäisyyden taivas, ylpeyden taivas."
"Umpimähkäisyys" -- se on maailman vanhin aateli, sen minä annoin
takaisin kaikille kappaleille, minä lunastin ne tarkoituksen
orjuudesta.
Tämän vapauden ja taivaanilon minä asetin kuin taivaansini-kellon
kaikkien kappaleiden ylle opettaessani, ettei mikään "iankaikkinen
tahto" -- lepää heidän yllään eikä tahdo heidän kauttaan.
Tämän ylpeyden ja tämän narriuden minä asetin tuon tahdon sijaan
opettaessani: "kaikessa on _yksi_ mahdotonta -- järkevyys!"
_Hiukan_ järkeä tosin, viisaudensiemen, siroitettu tähdestä tähteen,
-- tämä hapatus on sekoitettu kaikkiin kappaleisiin; narriuden takia
on viisautta sekoitettu kaikkiin kappaleisiin!
Hiukkanen viisautta on kyllä mahdollinen; mutta tämän autuaan
varmuuden minä havaitsin kaikissa kappaleissa: että ne vielä
mieluummin -- _tanssivat_ sattuman jaloilla.
Oi taivas minun ylläni, sinä puhdas! Korkea! Tämä on nyt minulle
sinun puhtautesi: että ei ole olemassa mitään iankaikkisia
järkihämähäkkejä ja -hämähäkinverkkoja: --
-- että sinä olet minulle jumalallisten sattumien tanssipaikka, että
sinä olet minulle jumalpöytä jumalaisia arpoja ja arvanpelaajia
varten! --
Mutta sinä punastut? Puhuinko minä sanomatonta? Herjasinko minä, kun
tahdoin siunata sinua?
Vai onko se kainous olla kahdenkesken, joka sai sinut punehtumaan?
-- Käsketkö sinä minun menemään ja vaikenemaan, koska nyt -- _päivä_
tulee?
Maailma on syvä --: ja syvempi kuin päivä milloinkaan on ajatellut.
Ei kaikella tarvitse olla päivälle sanoja. Mutta päivä tulee: niinpä
erotkaamme nyt!
Oi taivas minun ylläni, sinä häveliäs! Hehkuva! Oi sinä minun onneni
ennen auringonnousua! Päivä tulee: niinpä erotkaamme nyt! --
Näin puhui Zarathustra.
Pienentävästä hyveestä.
1.
Kun Zarathustra oli jälleen mantereella, ei hän mennyt suoraan ylös
vuorellensa ja luolaansa, vaan teki useita kierroksia ja kysymyksiä
ja tiedusteli yhtä ja toista, niin, että hän leikkiä laskien sanoi
itsestään: "katso virtaa, joka monia polvekkeita tehden juoksee
takaisin lähteeseen!" Sillä hän tahtoi saada tietää, mitä _ihmiselle_
oli sillä aikaa tapahtunut: oliko hän tullut suuremmaksi vai
pienemmäksi. Ja kerran hän näki rivin uusia taloja; silloin hän
ihmetteli ja sanoi:
"Mitä nämä talot merkitsevät? Totisesti, mikään suuri sielu ei
asettanut niitä vertauskuvaksi itsestään!
"Ottiko ujo lapsi ne leikkikalulaatikostaan? Kunpa sitten toinen lapsi
panisi ne takaisin laatikkoonsa!
"Ja nuo tuvat ja kamarit: voivatko _miehet_ mennä niihin sisälle ja
astua niistä ulos? Silkkinukille ne näyttävät minusta tehdyiltä; tai
herkuttelijakissoille, jotka kai antavat vuorostaan myöskin luonaan
herkutella."
Ja Zarathustra jäi seisomaan ja mietiskeli. Viimein hän sanoi
surullisena: "_kaikki_ on käynyt pienemmäksi!
"Kaikkialla minä näen matalampia portteja: ken minun lajiani on, hän
käy tosin vielä niiden läpi, mutta hänen täytyy kumartaa!
"Oi, milloinka minä pääsen jälleen kotiseutuuni, missä minun ei enää
tarvitse kumartaa -- ei enää tarvitse kumartaa _pienille_!" -- ja
Zarathustra huokasi ja katseli kaukaisuuteen. --
Mutta sinä samana päivänä hän puhui puheensa pienentävästä hyveestä.
2.
Minä kuljen tämän kansan keskitse ja pidän silmäni auki: he eivät
anna minulle anteeksi, että minä en kadehdi heidän hyveitään.
He tavoittelevat purra minua, koska minä sanon heille: pienille
ihmisille ovat pienet hyveet välttämättömiä, -- ja koska minun on
vaikeata saada mieleeni, että pienet ihmiset ovat _välttämättömiä_!
Vielä minä olen täällä kukon kaltainen vieraalla kartanolla, jota
kanatkin tahtovat purra; kuitenkaan minä en ole senvuoksi näille
kanoille paha.
Minä olen kohtelias niitä kohtaan kuten jokaista pientä kiusaa
kohtaan; olla piikikäs kaikkea pientä vastaan näyttää minusta siilin
viisaudelta.
He kaikki puhuvat minusta, kun istuvat iltaisin tulen ääressä, -- he
puhuvat minusta, mutta kukaan ei ajattele -- minua!
Tämä on uusi hiljaisuus, jonka minä opin: heidän melunsa minun
ympärilläni levittää vaipan minun ajatusteni yli.
He meluavat keskenään: "mitä tuo synkeä pilvi tahtoo meistä?
pitäkäämme huoli, että se ei tuo meille ruttoa!"
Ja äsken eräs nainen tempasi lapsensa luokseen, joka tahtoi minun
luokseni: "ottakaa pois lapset! huusi hän, tuollaiset silmät
polttavat lasten sielut."
He yskivät, kun minä puhun: he arvelevat, että yskiminen olisi väite
väkeviä tuulia vastaan, -- he eivät aavista mitään minun onneni
kuohusta!
"Meillä ei ole vielä aikaa Zarathustraa varten" -- niin he väittävät
vastaan; mutta mitä ajasta, jolla "ei ole aikaa" Zarathustraa varten?
Ja jos he ylistävätkin minua: miten minä voisin nukahtaa _heidän_
ylistykselleen? Okainen vyö on heidän ylistyksensä minulle: se raapii
minua vielä, kun riisun sen yltäni.
Ja tämänkin minä opin heidän joukossaan: ylistäväinen teeskentelee,
ikäänkuin hän antaisi takaisin, mutta todellisuudessa hän tahtoo
saada enemmän lahjoja!
Kysykää minun jalaltani, miellyttääkö sitä heidän ylistys- ja
houkuttelulaulunsa! Totisesti, sellaisen tahdin ja tikityksen mukaan
se ei tahdo tanssia eikä seisoa hiljaa.
Pieneen hyveeseen he tahtoisivat houkutella ja ylistää minut; pienen
onnen tikitykseen he tahtoisivat viekoitella minun jalkani.
Minä kuljen tämän kansan läpi ja pidän silmäni auki: he ovat käyneet
pienemmiksi ja käyvät yhä pienemmiksi: -- _mutta sen aiheuttaa heidän
oppinsa onnesta ja hyveestä._
He ovat näet säveitä hyveessäkin -- sillä he tahtovat mukavuutta.
Mutta mukavuuden kanssa sopii yhteen vain säveä hyve.
Tosin hekin oppivat omalla tavallaan etenemisen ja edistymisen: sitä
minä kutsun heidän _hoipertelemisekseen._ Täten he käyvät vastukseksi
jokaiselle, jolla on kiire.
Ja moni heistä käy eteenpäin ja katsoo samalla taakse niska jäykkänä:
niitä vastaan minä kernaasti törmään.
Jalan ja silmien ei tule valhetella, eikä saada toisiaan kiinni
valheesta. Mutta paljon valhetta on pienissä ihmisissä.
Muutamat heistä tahtovat, mutta useimmat tulevat vain tahdotuiksi.
Muutamat heistä ovat oikeita, mutta useimmat ovat huonoja
näyttelijöitä.
Heidän joukossaan on olemassa näyttelijöitä vastoin tietoaan ja
näyttelijöitä vastoin tahtoaan --, oikeat ovat alati harvinaisia,
vallankin oikeat näyttelijät.
Miestä täällä on vähän: siksi heidän naisensa miehistyvät. Sillä
se vain, kenessä on kyllin miestä, tulee naisessa _naisen --
lunastamaan._
Ja tämän ulkokultaisuuden minä huomasin olevan heidän keskuudessaan
pahimman: että nekin, jotka käskevät, teeskentelevät palvelevaisten
hyveitä.
"Minä palvelen, sinä palvelet, me palvelemme" -- niin rukoilee täällä
hallitsevienkin ulkokultaisuus, -- ja voi, jos ensimäinen herra on
_vain_ ensimäinen palvelija!
Oi, heidänkin ulkokultaisuuksiinsa lensi minun silmäni uteliaisuus;
ja hyvin minä arvasin kaiken heidän kärpäsonnensa ja heidän surinansa
aurinkoisilla ikkunanruuduilla.
Miten paljon hyvyyttä, niin paljon heikkoutta minä näen. Miten paljon
oikeamielisyyttä ja sääliä, niin paljon heikkoutta.
Pyöreitä, vilpittömiä ja hyviä he ovat keskenään, kuten hiekkajyväset
ovat pyöreitä, vilpittömiä ja hyviä keskenään.
Kainosti syleillä pientä onnea -- sitä he kutsuvat "alistumiseksi"!
ja samalla he jo vilkuilevat kainosti uutta pientä onnea päin.
He tahtovat oikeastaan yksinkertaisesti yhtä eniten: että kukaan ei
tekisi heille pahaa. Niin he ennättävät jokaisen edelle ja tekevät
hänelle hyvää.