"Te katselette ylös, kun kaipaatte korotusta. Ja minä
katselen alas, koska olen korotettu.
Kuka teistä voi yht'aikaa nauraa ja olla korotettu?
Ken korkeimmille vuorille nousee, hän nauraa kaikelle
murhenäyttelemiselle ja murhetotisuudelle."
Zarathustra,
lukemisesta ja kirjoittamisesta (I, 38).
Vaeltaja.
Sydänyön aikaan Zarathustra lähti kulkemaan yli saaren harjanteen
vievää tietä, jotta hän aikaisin aamulla tulisi toiselle rannalle:
sillä siellä hän tahtoi nousta laivaan. Siellä oli nimittäin hyvä
ulkosatama, jossa vieraatkin laivat kernaasti laskivat ankkuriin;
ne ottivat myötänsä monta, jotka autuailta saarilta tahtoivat yli
meren. Kun nyt Zarathustra nousi näin vuorta ylös, ajatteli hän tietä
astuessaan monia yksinäisiä vaelluksia nuoruudesta saakka, ja miten
monelle vuorelle ja harjanteelle ja huipulle hän jo oli noussut.
Minä olen vaeltaja ja vuorillenousija, sanoi hän sydämelleen, minä en
rakasta tasankoja ja näyttää siltä, kuin en voisi istua kauan hiljaa.
Ja mikä ikänä minua kohtalona ja elettävänä kohdanneekin, --
vaeltamista siinä on ja vuorillenousua: lopulta elää kuitenkin vain
oman itsensä.
Se aika on kulunut, jolloin sattumat vielä saivat kohdata minua; ja
mitä voisi sattua vielä minun osakseni, joka ei olisi jo minun omaani.
Se kääntyy vain takaisin, se saapuu viimein kotia minun luokseni
-- minun oma Itseni, ja mikä siitä kauan oli vieraalla maalla ja
napitettuna kaikkien kappaleiden ja sattumien joukkoon.
Ja yhden minä vielä tiedän: minä seison nyt viimeisen huippuni edessä
ja sen, mikä minulta kauimmin oli säästynyt. Oi, kovinta tietäni
minun täytyy ylös! Oi, minä aloin yksinäisimmän vaellukseni.
Mutta ken minun kaltaiseni on, hän ei vältä sellaista hetkeä: hetkeä,
joka hänelle puhuu: "Nyt vasta sinä kuljet suuruutesi tietä! Huippu
ja kuilu -- ne ovat nyt yhdistyneet yhdeksi.
"Sinä kuljet suuruutesi tietä: nyt sinun viimeiseksi turvapaikaksesi
on tullut se, mikä tähän saakka oli nimeltään sinun viimeinen vaarasi!
"Sinä kuljet suuruutesi tietä: tämän täytyy nyt olla sinun parhain
rohkeutesi, että takanasi ei ole enää mitään tietä!
"Sinä kuljet suuruutesi tietä: täällä ei ole kenkään hiipivä
jäljessäsi! Sinun jalkasi itse hävitti tien takanasi, ja sen ylle on
kirjoitettu: Mahdottomuus.
"Ja jos sinulta nyt puuttuu kaikki tikapuut, niin sinun täytyy
ymmärtää nousta oman pääsi päälle: miten sinä muutoin tahtoisit
nousta ylöspäin?
"Ylös oman pääsi päälle ja yli oman sydämesi! Nyt täytyy lempeimmän
sinussa tulla kovimmaksi.
"Ken alati on säästänyt itseään paljon, hän sairastuu viimein paljosta
säästämisestään. Ylistetty olkoon se, mikä kovaksi tekee! Minä en
ylistä sitä maata, missä rieskaa ja hunajaa -- vuotaa!
"Oppia _katsomaan pois_ itsestään on välttämätöntä nähdäkseen
_paljon_: -- tämä kovuus on välttämätön jokaiselle
vuorille-nousevaiselle.
"Mutta ken tietäväisenä katsoo tungettelevaisin silmin, miten hän
näkisi kaikista olioista enemmän kuin niiden ulommat perustat!
"Mutta sinä, oi Zarathustra, tahtoisit nähdä kaikkien olioiden
perustan ja perijuuren: niin sinun täytyy ensin nousta yläpuolelle
itseäsi, -- ulos, ylös, kunnes sinun tähtesikin ovat vielä _allasi_!
"Niin! Katsella alas itseeni ja tähtiinikin: sitä minä vasta kutsun
_huipukseni_, se on minulla vielä jäljellä _viimeisenä_ huippunani!" --
Näin puhui Zarathustra noustessaan itselleen, lohduttaen sydäntään
kovilla lauselmilla: sillä hänen sydämensä oli tuskaisempi kuin
milloinkaan ennen, ja kun hän tuli vuorenharjanteen kukkulalle,
katso, silloin lepäsi toinen meri levitettynä hänen edessään: ja
hän seisoi hiljaa ja oli kauan ääneti. Mutta yö oli kylmä tällä
kukkulalla ja kirkas ja tähtiheloittava.
Minä tunnen osani, virkkoi hän viimein surullisesti. Hyvä! Minä olen
valmis. Juuri nyt alkoi minun viimeinen yksinäisyyteni.
Oi, tuota mustaa surullista merta minun allani! Oi, tuota raskasta
öistä vastahakoisuutta! Oi, kohtalo ja meri! Teidän luoksenne minun
täytyy nyt astua _alas_!
Korkeimman vuoreni edessä minä seison ja pisimmän vaellukseni: siksi
minun täytyy ensin syvemmälle alas, kuin milloinkaan olen astunut:
-- syvemmälle alas tuskaan, kuin milloinkaan olen astunut, aina sen
mustimpaan aaltoon saakka! Niin minun kohtaloni tahtoo: Hyvä! Minä
olen valmis.
Mistä tulevat korkeimmat vuoret? niin minä kysyin kerran. Silloin
minä opin, että ne tulevat merestä.
Tämä todistus on kirjoitettu niiden kiveen ja niiden huippujen
seiniin. Syvimmästä täytyy korkeimman tulla korkeuteensa. --
Näin puhui Zarathustra vuoren huipulla, missä oli kylmä; mutta kun
hän tuli meren läheisyyteen ja viimein seisoi yksin kallioiden
keskellä, silloin hän oli tiellä väsynyt ja käynyt vielä
kaipaavammaksi kuin milloinkaan ennen.
Vielä nukkuu kaikki, sanoi hän; merikin nukkuu. Unisena ja outona sen
silmä katselee minua.
Mutta se henkii lämpimästi, sen minä tunnen. Ja minä tunnen myös,
että se uneksii. Se vääntelee uneksien kovilla patjoilla.
Kuule! Kuule! Miten se nyyhkii pahoista muistoista! Tai pahoista
odotuksista?
Oi, minä olen kanssasi surullinen, sinä pimeä hirviö, ja ärryksissäni
itsellenikin sinun takiasi.
Oi, että minun kädessäni ei ole kylliksi voimaa! Kernaasti,
totisesti, minä tahtoisin lunastaa sinut pahoista unista! --
Ja niin puhuessaan Zarathustra nauroi alakuloisesti ja katkerasti
itselleen. Kuinka! Zarathustra! sanoi hän tahdotko sinä laulaa lohtua
merellekin?
Oi, sinä rakastavainen narri Zarathustra, sinä luottamuksesta
ylenautuas! Mutta sellainen sinä olit alati: alati sinä tulit
luottavaisena kaiken hirvittävän luo.
Jokaista hirviötä sinä tahdoit hyväillä. Tuulahdus lämmintä
hengitystä, hiukan pehmyttä karvaa käpälissä --: ja heti sinä olit
valmis rakastamaan ja houkuttelemaan sitä.
_Rakkaus_ on yksinäisimmän vaara, rakkaus kaikkea kohtaan, _mikä
vain elää!_ Naurettavaa on totisesti minun narrimaisuuteni ja minun
kainouteni rakkaudessa! --
Näin puhui Zarathustra ja nauroi samalla toisen kerran: mutta silloin
hän ajatteli hyljättyjä ystäviään -, ja ikäänkuin hän ajatuksillaan
olisi rikkonut heitä vastaan, suuttui hän itselleen ajatustensa
takia. Ja kohta tapahtui, että naurava itki: -- suuttumuksesta ja
kaipuusta Zarathustra itki katkerasti.
Näystä ja arvoituksesta.
l.
Kun huhu levisi laivaväen keskuudessa, että Zarathustra oli laivassa
-- sillä yht'aikaa kuin hän, oli alukseen astunut muuan mies, joka
tuli autuailta saarilta --, silloin syntyi suuri uteliaisuus ja
odotus. Mutta Zarathustra vaikeni kaksi päivää ja oli surusta kylmä
ja kuuro, niin, että hän ei vastannut katseisiin eikä kysymyksiin.
Mutta toisen päivän iltana hän aukaisi jälleen korvansa, vaikka hän
oli vielä ääneti: sillä paljon kummallista ja vaarallista kuuli
tällä laivalla, joka tuli kaukaa ja aikoi vielä kauemmaksi. Mutta
Zarathustra oli kaikkien niiden ystävä, jotka tekevät pitkiä matkoja
eivätkä voi elää ilman vaaraa. Ja katso! viimein pääsi kuunnellessa
hänen oma kielensä valloilleen, ja hänen sydämensä jää murtui: --
silloin hän alkoi puhua näin:
Teille, te rohkeat etsijät, koettelijat, ja ken vain viekkain purjein
peljättävillä merillä purjehti,
-- teille, te arvoituksista juopuneet, hämystä riemuitsevat, joiden
sielu jokaiseen harhakuiluun huiluilla houkutellaan:
-- sillä ette te tahdo aralla kädellä lankaa hapuilla; ja missä te
voitte _arvata_, siellä te vihaatte _selvitystä_ --
teille yksin minä kerron sen arvoituksen, jonka minä _näin_, --
yksinäisimmän näkemän näyn. --
Synkkänä minä kuljin äsken halki kalmankarvaisen hämärän -- synkkänä
ja kovana, huulet yhteenpuristettuina. Ei vain yksi ainoa aurinko
ollut minulta laskenut.
Polku, joka uhmaavana nousi louhikon yli, häijy, yksinäinen, jolle ei
yrtti, ei pensas enää puhunut: vuoripolku kirskui minun jalkani uhman
alla.
Ääneti astuen yli piikivien ilkkuvan kilinän, polkien rikki sen
kiven, joka sai sen luiskahtamaan: näin pakottihe minun jalkani
ylöspäin.
Ylöspäin: -- uhmaten sitä henkeä, joka veti sitä alaspäin, kuilua
päin, raskauden henkeä, minun perkelettäni ja perivihollistani.
Ylöspäin: -- vaikkakin se istui hartioillani, puoleksi kääpiönä,
puoleksi myyränä; rampana; rampeuttavana; tiputtaen lyijyä korvani
läpi, lyijypisara-ajatuksia aivoihini.
'Oi Zarathustra, kuiskutti se ilkkuen pitkäveteisellä äänellä, sinä
viisauden kivi! Sinä viskasit itsesi korkealle, mutta jokaisen
viskatun kiven täytyy -- pudota!
'Oi Zarathustra, sinä viisauden kivi, sinä linkokivi, sinä tähtien
pirstaleiksilyöjä! Itsesi sinä viskasit niin korkealle, -- mutta
jokaisen viskatun kiven -- täytyy pudota!
'Tuomittuna itseesi ja itsesi kivitettäväksi: oi Zarathustra, kauaksi
sinä kyllä viskasit kiven, -- mutta sinun päällesi se on putoava
takaisin!'
Sitten kääpiö vaikeni; ja sitä kesti kauan. Mutta sen äänettömyys
painosti minua; ja olla siten kahdenkesken on totisesti yksinäisempää
kuin yksinolo!
Minä nousin nousemistani, minä uneksin, minä ajattelin, -- mutta
kaikki painosti minua. Sairaan kaltainen minä olin, joka väsyy
ankarista tuskistaan, ja jonka vielä ankarampi unennäkö herättää
unenhorroksesta. --
Mutta minussa on jotakin, jota minä kutsun rohkeudeksi: se löi
minulta tähän saakka kuoliaaksi jokaisen alakuloisuuden. Tämä rohkeus
käski minun viimein pysähtymään ja puhumaan: 'Kääpiö! Sinä! Tai
minä!' --
Rohkeus on nimittäin parhain kuoliaaksilyöjä -- rohkeus, joka _ryntää
kimppuun_: sillä jokaisessa rynnäkössä on helisevää soittoa.
Mutta ihminen on rohkein eläin: siten hän voitti jokaisen eläimen.
Helisevällä soitolla hän voitti jokaisen tuskan; mutta ihmistuska on
syvin tuska.
Rohkeus lyö kuoliaaksi pyörrytyksenkin pohjattomuuksien partaalla:
ja missä ei ihminen seisoisi pohjattomuuksien partaalla. Eikö itse
katseleminen ole -- pohjattomuuksien näkemistä?
Rohkeus on parhain kuoliaaksilyöjä: rohkeus lyö kuoliaaksi säälinkin.
Mutta sääli on syvin pohjattomuus: niin syvälle kuin ihminen katsoo
elämään, niin syvälle hän katsoo kärsimykseenkin.
Mutta rohkeus on parhain kuoliaaksilyöjä, -- rohkeus, joka ryntää
kimppuun: se lyö kuoliaaksi kuolemankin, sillä se puhuu: 'Oliko tämä
elämä? Hyvä on! Vielä kerran!'
Mutta tällaisessa lauseessa on paljon helisevää soittoa. Kenellä
korvat on, hän kuulkoon! --
2.
"Seis! Kääpiö! sanoin minä. Minä! Tai sinä! Mutta minä olen väkevämpi
meistä kummastakin --: sinä et tunne minun pohjattomuus-ajatustani!
Sitä sinä et voisi kantaa!" --
Silloin tapahtui se, mikä kevensi minua: sillä kääpiö hyppäsi minun
hartioiltani, tuo utelias! Ja se kyyristyi kivelle minun eteeni.
Mutta juuri siinä oli portti, mihin me pysähdyimme.
"Katso tuota porttia! Kääpiö! jatkoin minä puhettani: sillä on kahdet
kasvot. Kaksi tietä yhtyy tässä: niitä ei ole vielä yksikään kulkenut
loppuun.
"Tämä pitkä rata taaksepäin: se kestää iankaikkisuuden. Ja tuo pitkä
rata ulospäin -- se on toinen iankaikkisuus. Ne sotivat toisiaan
vastaan, nämä tiet; ne aivan puskevat päänsä yhteen: -- ja tässä,
tällä portilla, on se paikka, missä ne yhtyvät. Portin nimi on
kirjoitettuna yläpuolella: 'Silmänräpäys'.
"Mutta ken kulkisi eteenpäin yhtä niistä -- ja yhä eteenpäin ja yhä
etemmäksi: uskotko sinä, kääpiö, että nämä tiet iankaikkisesti
sotisivat toisiaan vastaan?" --
"Kaikki suora valhettelee, mutisi kääpiö ylenkatseellisesti. Kaikki
totuus on käyrää, aika itse on ympyrä."
"Sinä raskauden henki! puhuin minä vihastuen, älä tee sitä liian
kevyeksi itsellesi! Tai minä jätän sinut istua kyyköttämään siihen,
missä istut, rampa, -- ja minä kannoin sinut _korkealle_!
"Katso, jatkoin minä puhettani, tätä silmänräpäystä! Tästä portista:
'Silmänräpäyksestä' kulkee pitkä iankaikkinen rata _taaksepäin_:
meidän takanamme on iankaikkisuus.
"Eikö sen, mikä kaikista olioista kulkea voi, ole jo kerran täytynyt
kulkea tämä rata? Eikö sen, mikä kaikista olioista tapahtua voi, ole
jo kerran täytynyt tapahtua, tulla tehdyksi, kulkea tästä ohi?
"Ja jos kaikki on jo ollut olemassa: mitä sinä arvelet, kääpiö, tästä
silmänräpäyksestä? Eikö tämänkin portin ole täytynyt jo -- olla
olemassa?
"Ja eivätkö kaikki oliot ole täten lujasti yhteensolmitut, että tämä
silmänräpäys vetää kaikki tulevat oliot perässään? _Siis_ -- --
itsensäkin?
"Sillä, mikä kaikista olioista kulkea voi: tätäkin pitkää rataa
_ulospäin_ -- sen täytyy kulkea se vielä kerran! --
"Ja tuo hidas hämähäkki, joka ryömii kuutamossa, ja itse kuutamo,
ja minä ja sinä portilla, keskenämme kuiskutellen, iankaikkisista
asioista kuiskutellen -- eikö meidän kaikkien ole täytynyt jo olla
olemassa?
"-- ja tulla takaisin ja kulkea tuota toista rataa ulospäin, joka on
meidän edessämme, tätä pitkää kamalaa rataa -- eikö meidän täydy
iankaikkisesti tulla takaisin? --"
Näin minä puhuin, ja yhä hiljemmin: sillä minä pelkäsin omia
ajatuksiani ja sala-ajatuksiani. Silloin, yht'äkkiä, minä kuulin
koiran _ulvovan_ lähellä.
Kuulinko minä koiran milloinkaan ulvovan niin? Minun ajatukseni kulki
taaksepäin. Kuulin! Lapsena ollessani, kaukaisimmassa lapsuudessa:
-- silloin minä kuulin koiran ulvovan niin. Ja näinkin sen, karvat
pystyssä, pää ylöspäin käännettynä, vavisten, hiljaisimmassa
sydänyössä, jolloin koiratkin uskovat aaveisiin:
-- niin että minä säälin sitä. Sillä täysikuu kulki juuri,
kuolonhiljaisena, talon yli, seisoi juuri hiljaa, pyöreä hiillos, --
hiljaa tasaisella katolla ikäänkuin vierailla tiluksilla: --
siitä koira kauhistui silloin: sillä koirat uskovat varkaisiin ja
aaveisiin. Ja kun minä jälleen kuulin sellaisen ulvonnan, säälitti
minua uudelleen.
Missä kääpiö oli nyt? Ja portti? Ja hämähäkki? Ja kaikki kuiskutus?
Näinkö minä sitten unta? Heräsinkö minä? Kesyttömien kallioiden
keskellä minä äkkiä seisoin, yksin, autionyksinäisenä, autioimmassa
kuutamossa.
_Mutta siellä makasi ihminen!_ Ja tuolla! Koira, hyppien, karvat
pystyssä, vinkuen, -- nyt se näki minun tulevan -- silloin se ulvoi
jälleen. Silloin se _huusi_: kuulinko minä milloinkaan koiran niin
huutavan apua?
Ja, totisesti, mitä minä näin, sellaista en milloinkaan nähnyt.
Nuoren paimenen minä näin, joka vääntelihe ollen tukehtumaisillaan,
vavahdellen, kasvot vääristyneinä, ja hänen suustaan riippui musta
raskas käärme.
Näinkö minä milloinkaan niin paljon inhoa ja kalpeata kauhua ihmisen
kasvoilla? Hän oli kai nukkunut? Silloin käärme mateli hänen
kurkkuunsa -- ja pureutui sinne kiinni.
Minun käteni veti, tempoeli käärmettä: -- turhaan! se ei temmannut
käärmettä kurkusta. Silloin ääni huusi minusta: "Pure! Pure!
"Pää poikki! Pure!" -- niin huusi ääni minusta, minun kauhuni, minun
vihani, minun inhoni, minun säälini, minun kaikki hyväni ja pahani
huusi yhtenä ainoana huutona minusta. --
Te rohkeat minun ympärilläni! Te etsijät, koettelijat, ja ken teistä
viekkain purjein tutkimattomilla merillä purjehti! Te arvoituksista
riemuitsevat!
Niinpä arvatkaa se arvoitus, jonka minä silloin näin, niinpä
selittäkää minulle yksinäisimmän näkemä näky!
Sillä näky se oli ja aavistus: -- mitä näin minä silloin vertauksena?
ja _ken_ on se, jonka täytyy kerran tulla?
_Ken_ on paimen, jonka kurkkuun käärme näin mateli? Ken on se
ihminen, jonka kurkkuun kaikki raskain, mustin on mateleva?
-- Mutta paimen puri, kuten minun huutoni häntä neuvoi; hän puri
hyvin hampain! Kauaksi hän sylki käärmeen pään --: ja hyppäsi ylös. --
Ei enää paimenena, ei enää ihmisenä -- muuttuneena, kirkastuneena,
joka _nauroi_! Ei nauranut ihminen vielä milloinkaan maan päällä
niin, _kuin hän nauroi_!
Oi veljeni, minä kuulin naurun, joka ei ollut ihmisen naurua, -- ja
nyt riuduttaa minua jano, kaipuu, joka ei saa milloinkaan lepoa.
Minun kaipuuni tähän nauruun riuduttaa minua: oi, miten minä jaksan
vielä elää! Ja miten minä jaksaisin kuolla nyt! --
Näin puhui Zarathustra.
Autuudesta, jonka saa vastoin tahtoaan.
Sydämessään sellaiset arvoitukset ja katkeruudet kulki Zarathustra
yli meren. Mutta kun hän oli neljän päivämatkan päässä autuailta
saarilta ja ystävistään, silloin hän oli voittanut kaiken tuskansa
--: voitokkaana ja horjumattomin jaloin hän seisoi jälleen
kohtalonsa päällä. Ja silloin Zarathustra puhui näin riemuitsevalle
omalletunnolleen:
Yksin minä olen jälleen ja tahdon ollakin, yksin puhtaan taivaan ja
vapaan meren kanssa; ja jälleen on ehtoopäivä minun ympärilläni.
Ehtoopäivällä minä kerran löysin ystäväni ensi kerran, ehtoopäivällä
toisenkin kerran: -- hetkellä, jolloin kaikki valo käy hiljaisemmaksi.
Sillä mitä onnesta vielä on matkalla taivaan ja maan välillä, se
etsii nyt majakseen valoisan sielun: _onnesta_ on kaikki valo käynyt
nyt hiljaisemmaksi.
Oi elämäni ehtoopäivä! Kerran astui minunkin onneni laaksoon,
etsiäkseen itsellensä majaa: silloin se löysi nämä avoimet
vieraanvaraiset sielut.
Oi elämäni ehtoopäivä! Mitä minä en antaisi siitä, jotta minulla
olisi yksi: tämä ajatusteni elävä istutus ja tämä korkeimman toiveeni
huomenvalo!
Tovereita etsi kerran luova ja toiveensa lapsia: ja katso, tapahtui
niin, ettei hän voinut löytää niitä, muutoin kuin että hän itse loi
ne ensin.
Näin minä olen keskellä työtäni, menossa lasteni luo ja tulossa
heidän luotansa: lastensa vuoksi Zarathustran täytyy tehdä itsensä
täydelliseksi.
Sillä perinpohjin rakastetaan vain lastaan ja työtään; ja missä
suurta rakkautta omaan itseensä on, siellä se on tunnusmerkkinä
raskaudesta: niin minä havaitsin olevan.
Vielä viheriöivät minun lapseni ensimäisessä keväässään, seisoen
lähellä toisiansa ja yhdessä tuulien ravistamina, minun yrttitarhani
ja parhaimman maani puut.
Ja totisesti! Missä sellaisia puita yhdessä seisoo, siellä ovat
autuaat saaret!
Mutta kerran minä tahdon nostaa ne ylös ja asettaa jokaisen erikseen
yksin: jotta se oppisi yksinäisyyttä ja uhmaa ja varovaisuutta.
Rosoisena ja koukistuneena ja taipuvalla kovuudella on se sitten
seisova meren rannalla, voittamattoman elämän elävänä majakkana.
Siellä, missä myrskyt syöksyvät alas mereen, ja vuoren kärsä juo
vettä, siellä on jokaisella kerran oleva päivä- ja yövartionsa,
itsensä koetukseksi ja tuntemiseksi.
Tunnetuksi ja koetelluksi hän on siinä tuleva onko hän minun lajiani
ja syntyäni, -- onko hän pitkän tahdon tahtoja, vaitelias, silloinkin
kun hän puhuu, ja myötenantavainen niin, että hän antaessaan _ottaa_:
--
-- jotta hänestä tulisi kerran minun toverini ja kanssaluoja ja
juhlatoveri Zarathustralle --: sellainen, joka kirjoittaa minun
tahtoni minun tauluilleni: kaikkien olioiden täydellisemmäksi
täydellistymiseksi.
Ja hänen takiansa ja hänen kaltaistensa täytyy minun itse tehdä
itseni täydelliseksi: siksi minä kartan nyt onneani ja tarjoan
itseni kaikelle onnettomuudelle -- itseni viimeiseksi koetukseksi ja
tuntemiseksi.
Ja totisesti, aika oli minun lähteä; ja vaeltajan varjo ja pisin
hetki ja hiljaisin hetki -- kaikki sanoivat minulle: "on tärkin aika!"
Tuuli puhalsi minun avaimenreikäni läpi ja sanoi: "Tule!" Ovi
lennähti minun edessäni viekkaasti auki ja sanoi: "Mene!"
Mutta minun rakkauteni lapsiini piti minua kahlehdittuna itseensä:
pyyde asetti minun eteeni tämän ansan, pyyde rakkauteen, että minä
tulisin lasteni saaliiksi ja kadottaisin itseni heissä.
Pyytää -- se on jo minulle: että olen kadottanut itseni. _Te olette
minun, lapseni!_ Tässä omistamisessa on kaikki oleva varmaa eikä
mitään pyytämistä.
Mutta hautoen lepäsi minun rakkauteni aurinko minun ylläni, omassa
mehussaan Zarathustra kiehui, silloin varjo ja epäilys lensivät minun
ylitseni pois.
Pakkasta ja talvea minä himoitsin jo: "oi, että pakkanen ja talvi
saisivat minut jälleen natisemaan ja narskumaan!" huokasin minä: --
silloin jäiset usvat nousivat minusta ylös.
Minun menneisyyteni murti hautansa, moni elävänä haudattu tuska
heräsi --: nukkunut se oli vain, käärinliinoihin kätkettynä.
Näin huusi minulle kaikki merkissä: "on aika!" Mutta minä -- en
kuullut: kunnes minun pohjattomuuteni viimein liikahti ja minun
ajatukseni puri minua.
Oi, pohjattomuus-ajatus, sinä joka olet minun ajatukseni! Milloinka
minä saan sen voiman, että vapisematta voin kuulla sinun kaivavan?
Aina kurkkuun saakka sykkii minun sydämeni, kun kuulen sinun
kaivavan! Sinun äänettömyytesikin tahtoo tukahuttaa minut, sinä
pohjattoman vaikeneva!
Vielä milloinkaan minä en uskaltanut huutaa sinua ylös: kylliksi jo,
että sinua mukanani -- kannoin! Vielä minä en ollut kyllin voimakas
viimeiseen jalopeuraylpeyteen ja -ylimielisyyteen.
Kyllin hirvittävää oli minulle alati jo sinun raskautesi: mutta
kerran minä olen löytävä sen väkevyyden ja jalopeuraäänen, joka
huutaa sinut ylös!
Kun minä ensin tässä olen voittanut itseni, silloin minä tahdon
vielä voittaa itseni suuremmassakin; ja _voitto_ on oleva minun
täydellisyyteni vahvistus! --
Sillä aikaa minä ajelehdin tuntemattomilla merillä; sattuma hyväilee
minua, tuo liukaskielinen; eteenpäin ja taaksepäin minä katselen --,
vielä minä en näe mitään loppua.
Vielä ei ole tullut minun viimeisen taisteluni hetki, vai tuleeko se
juuri nyt? Totisesti, kavalalla kauneudella meri ja elämä katselevat
minua ylt'ympäri!
Oi elämäni ehtoopäivää! Oi onnea ennen iltaa! Oi satamaa aukealla
merellä! Oi rauhaa epävarmuudessa! Miten minä epäilen teitä kaikkia!
Totisesti, epäluuloinen minä olen teidän kavalaa kauneuttanne
kohtaan! Rakastavaisen kaltainen minä olen, joka epäilee liian
samettihienoja hymyjä.
Kuten hän työntää rakkaimman luotaan, hellänä vielä kovuudessaan, tuo
mustasukkainen --, niin minä työnnän tämän autuaan hetken luotani.
Pois, sinä autuas hetki! Sinun mukanasi minä sain autuuden vastoin
tahtoani! Valmiina syvimpään tuskaani minä seison tässä: --
sopimattomaan aikaan sinä tulit!
Pois, sinä autuas hetki! Asetu mieluummin tuonne -- minun lasteni
luokse! Kiiruhda! Ja siunaa heitä vielä ennen iltaa minun onnellani.