Oi te, minun nuoruuteni näyt ja ilmestykset! Oi, te rakkauden
silmäykset kaikki, te jumalaiset hetket! Miten nopeasti te minulta
sammuitte! Vainajinani teitä tänään muistelen.
Teistä, te rakkaimmat vainajani, aaltoilee ihana tuoksu, tuoksu, joka
sydämet ja kyynelet kirvoittaa. Totisesti, se värisyttää ja hellyttää
yksin purjehtivaisen sydäntä.
Vielä nytkin minä olen rikkain ja kadehdittavin minä kaikista
yksinäisin! Sillä tehän _olitte_ kuitenkin minun, ja minä olen
vieläkin teidän: sanokaa, kenelle muulle kuin minulle sellaisia
ruusuomenia puusta putosi?
Yhä vieläkin olen teidän rakkautenne perillinen ja maa-ala, teidän
muistoksenne vielä minussa kukkivat kirjavat, kesyttömät hyveet, oi,
te korkeasti rakastetut!
Oi, me olimme luodut jäämään lähelle toisiamme, te ihanat, oudot
ihmeet; ettekä te tulleet arkojen lintujen lailla minun ja minun
pyyteitteni luo -- ette, vaan kuin uskolliset uskollisen luo!
Niin, uskollisuuteen luodut, kuten minä, ja hentoihin
iankaikkisuuksiin: täytyykö minun nyt nimittää teitä uskottomuutenne
mukaan, te jumalalliset silmäykset ja silmänräpäykset: muita nimiä
minä en ole vielä oppinut.
Totisesti, liian nopeasti te kuolitte minulta, te pakolaiset. Ette
kuitenkaan te paenneet minua, enkä minäkään teitä: viattomia me
olemme toisiamme kohtaan uskottomuudessamme.
Surmatakseen minut he kuristivat teidät, te toiveitteni laululinnut!
Niin, teitä kohti, te rakkaimmat, ampui ilkeys aina nuolensa --
osuakseen minun sydämeeni!
Ja se osui! Sillä ettekö te olleet alati lähinnä minun sydäntäni,
minun omaisuuteni ja maaperäni: _senvuoksi_ teidän täytyi kuolla
nuorina ja ylen varhain!
Kohti ihmeellisintä, minkä minä omistin, ammuttiin nuoli: teitä
kohti, joiden iho on untuvan kaltainen ja vielä enemmän hymyn, joka
katseesta saa kuolon!
Mutta tämän sanan minä tahdon vihollisilleni puhua: mitä on kaikki
ihmismurha sen verroilla, minkä te minulle teitte!
Pahempaa te minulle teitte kuin ihmismurha ikinä on;
takaisin-saavuttamattoman te otitte minulta: -- näin puhun minä
teille, viholliseni!
Te murhasitte minun nuoruuteni näyt ja rakkaimmat ihmeet!
Leikkitoverini te riistitte minulta, nuo autuaat henget! Heidän
muistokseen minä lasken tämän seppeleen ja tämän kirouksen.
Tämän kirouksen teitä kohtaan, viholliseni! Te teitte minun
ikuisuuteni lyhyeksi kuin sävelen, joka särkyy kylmässä yössä. Tuskin
se saapui luokseni jumalallisten silmien välähdyksenä vain, --
silmänräpäyksenä!
Näin puhui eräänä hyvänä hetkenä minun puhtauteni: "jumalaisia olkoot
kaikki olennot minulle."
Silloin te kävitte kimppuuni likaisilla kummituksilla; oi, minne
lensi nyt tuo hyvä hetki!
"Kaikki päivät olkoot minulle pyhiä" -- niin puhui kerran minun
nuoruuteni viisaus: totisesti iloisen viisauden puhetta!
Mutta! silloin te varastitte, viholliset, minulta minun yöni ja
möitte ne unettomaan tuskaan: oi, minne pakeni nyt tuo iloinen
viisaus!
Kerran minä toivoin onnellisia lintuenteitä: silloin te toitte
iljettävän huuhkainhirviön tielleni. Oi, minne pakeni silloin minun
hento kaipuuni?
Kaikkea saastaa minä kerran lupasin karttaa: silloin te muutitte
minun läheiseni ja lähimpäni mätäpaiseiksi. Oi, minne lensi silloin
minun jaloin lupaukseni?
Sokeana minä kuljin kerran autuaita teitä: silloin te heititte lokaa
sokean tielle: ja nyt häntä inhoittaa vanha sokkopolku.
Ja kun minä vaikeimpani tein ja vietin voittojeni juhlaa: silloin te
saitte aikaan että ne, jotka minua rakastivat, huusivat että tein
pahinta heille.
Totisesti, tämä oli alati tekonne: te teitte karvaaksi parhaimmat
hunajani ja parhaimpien mehiläisteni ahkeruuden.
Armeliaisuuteni luo te lähetitte aina julkeimmat kerjäläiset; säälini
ympärille te tungitte alati parantumattomat hävyttömät. Niin te
haavoititte minun hyveitäni heidän uskossaan.
Ja jos vielä asetin esille pyhimpäni uhriksi: heti asetti heidän
"hurskautensa" sinne lihavammat lahjansa: niin, että minun pyhimpäni
tukehtui teidän rasvanne höyryyn.
Ja kerran minä tahdoin tanssia kuten en milloinkaan vielä ollut
tanssinut: yli kaikkien taivaiden minä tahdoin tanssia. Silloin te
viekottelitte minun parhaimman laulajani.
Ja nyt hän viritti hirvittävän ja kumean laulun; oi, hän toitotti
korvaani kuin kolkko torvi!
Murhaavainen laulaja, ilkeyden välikappale, kaikista syyttömin!
Valmiina minä olin jo parhaimpaan tanssiin: silloin sinä murhasit
sävelilläsi minun ihastukseni!
Tanssissa vain minä ymmärrän lausua korkeinten kappaleiden
vertauskuvan: -- ja nyt jäi jäsenissäni korkein vertauskuvani
lausumatta!
Sanomattomaksi ja lunastamattomaksi jäi minun korkein toiveeni! Ja
nuoruuteni kaikki näyt ja lohdutukset kuolivat minulta!
Miten minä kestin sen sitten? Miten kärsin ja voitin minä sellaiset
haavat? Miten minun sieluni nousi jälleen näistä haudoista?
Niin, haavoittumaton, hautaamaton on minussa, kallioitasärkevä: se on
minun tahtoni. Äänettömänä se käy ja muuttumattomana halki vuosien.
Kulkunsa se tahtoo kulkea minun jaloillani, minun vanha tahtoni;
kovasydäminen on sen mieli ja haavoittumaton.
Haavoittumaton minä olen ainoastaan kantapäästäni. Yhä vielä sinä
elät ja olet itsesi kaltainen, sinä kärsivällisin! Aina tähän saakka
sinä olet murtanut itsesi kaikkien hautojen läpi!
Sinussa elää myöskin vielä tuo lunastamaton nuoruuteni ajoilta; ja
elämänä ja nuoruutena sinä istut täällä toiverikkaana keltaisilla
hautaraunioilla.
Niin, vielä sinä olet minulle kaikkien hautojen pirstaleiksi lyöjä:
Terve, tahtoni! Ja missä vain on hautoja, siellä on ylösnousemuksia.
--
Näin lauloi Zarathustra.
Itsensävoittamisesta.
"Tahdoksi totuuteen" kutsutte te, viisaimmat, sitä, mikä kiihoittaa
ja innostaa teitä?
Tahto kaiken olemisen ajateltavuuteen: näin minä kutsun teidän
tahtoanne!
Kaiken olemisen te tahdotte _tehdä_ ensin ajateltavaksi: sillä te
epäilette hyvällä epäluulolla, vaikka se jo on ajateltavaa.
Mutta sen tulee olla teidän mielenne mukainen ja taipua teidän
edessänne! Niin tahtoo teidän tahtonne. Sileäksi sen tulee tulla ja
hengelle alamaiseksi, kuten sen kuvastin ja vastakuva.
Tämä on teidän koko tahtonne, te viisaimmat, tahtona valtaan; ja
silloinkin kun te puhutte hyvästä ja pahasta ja arvioimisista.
Luoda te tahdotte vielä sen maailman, jonka edessä te voitte
polvistua: se on teidän viimeinen toiveenne ja juopumuksenne.
Mutta typerät, kansa, -- ne ovat virran kaltaisia, jonka pinnalla
venhe ui: ja venheessä istuvat, juhlallisina ja huntuihin
peitettyinä, arvioimiset.
Tahtonne ja arvonne te asetatte tulemisen virralle; vanha tahto
valtaan ilmeni minulle siinä, mitä kansa uskoo hyväksi ja pahaksi.
Te ne olitte, te viisaimmat, jotka asetitte tuollaisia vieraita tähän
venheeseen ja annoitte sille loistoa ja ylväitä nimiä, -- te ja
teidän hallitseva tahtonne!
Eteenpäin kantaa virta teidän venhettänne nyt: sen _täytyy_ kantaa
sitä. Vähät siitä, jos murtunut aalto kuohuu ja raivoisasti kiistää
taikaa vastaan!
Ei ole virta teidän vaaranne ja teidän hyvänne ja pahanne loppu, te
viisaimmat; vaan tuo tahto itse, tahto valtaan, -- tyhjentymätön
synnyttävä elämäntahto.
Mutta jotta te ymmärtäisitte minun sanani hyvästä ja pahasta:
senvuoksi tahdon sanoa teille vielä sanani elämästä ja kaiken
eläväisen laadusta.
Eläväistä minä seurasin, suurimpia ja pienimpiä teitä minä kuljin,
jotta pääsisin tietoon sen laadusta.
Satakertaisella kuvastimella tavoitin vielä sen katseen, kun sen suu
oli suljettuna: jotta sen silmä puhuisi minulle. Ja sen silmä puhui
minulle.
Mutta missä vain elävän löysin, siellä kuulin myös puheen
kuuliaisuudesta. Kaikki elävä on kuuliaisuutta.
Ja tämä on toinen: se joutuu käskynalaiseksi, joka ei osaa itseään
totella. Niin on eläväisen laatu.
Mutta tämä on kolmas, minkä minä kuulin: käskeminen on vaikeampaa
kuin totteleminen. Eikä siksi vain, että käskevä kantaa kaikkien
kuuliaisten taakan, ja että tämä taakka hänet helposti musertaa: --
Koetta ja uhkayritystä näin minä kaikessa käskemisessä; ja alati, kun
se käskee, uskaltaa eläväinen oman itsensä siihen alttiiksi.
Niin, vielä kun se käskee itseään: silloinkin sen täytyy kärsiä
käskemisestään. Oman lakinsa tuomariksi ja toimeenpanijaksi ja
uhriksi sen täytyy tulla.
Kuinka se sitten tapahtuu! niin minä kysyin itseltäni. Mikä saa
elävän taipumaan, jotta se tottelee ja käskee ja käskien vielä
harjoittaa kuuliaisuutta?
Kuulkaa nyt minun sanani, te viisaimmat! Tutkikaa vakaasti, olenko
minä ryöminyt itse elämän sydämeen, ja aina sen sydämen juuriin
saakka!
Missä eläviä löysin, siellä löysin tahtoa valtaan; ja vielä
palvelevan tahdossa minä havaitsin tahdon olla herrana.
Että heikompi palvelee väkevämpää, siihen sen taivuttaa oma tahto,
joka tahtoo olla vielä heikomman herra: vain tätä halua vailla se ei
voi tulla toimeen.
Ja kuten pienempi antautuu suuremmalle, jotta sillä olisi halu ja
valta pienimmässä: näin antaa suurinkin vielä itsensä pois ja panee
vallan takia alttiiksi -- hengen.
Tämä on suurimman antautumista, että se on uhkayritystä ja vaaraa ja
arvanheittoa kuolemasta.
Ja missä uhrausta ja palveluksia ja rakkaudensilmäyksiä on: sielläkin
on tahtoa olla herrana. Salateitä hiipii siellä heikompi linnaan ja
aina mahtavamman sydämeen saakka -- ja varastaa siellä valtaa.
Ja tämän salaisuuden puhui elämä itse minulle: "Katso, sanoi se, minä
olen se, _jonka alati täytyy voittaa itsensä_."
Tosin, te kutsutte sitä tahdoksi siittämiseen tai haluksi päämaaliin,
korkeampaan, kaukaisempaan, moninaisempaan: mutta kaikki tämä on yhtä
ja yksi ainoa salaisuus.
Mieluummin minä käyn perikatoonkin kuin luovun tästä yhdestä; ja
totisesti, missä perikatoa on ja lehtien varisemista, siellä elämä
uhraa itsensä -- vallan tähden!
Että minun täytyy olla taistelu ja tuleminen ja tarkoitusperä
ja tarkoitusperien ristiriita: oi, ken tahtoni arvaa, hän arvaa
luultavasti myöskin millaisia _käyriä_ teitä sen täytyy kulkea!
Mitä tuonenkin, ja miten rakastanenkin -- pian minun täytyy olla sen
vastustaja ja rakkauteni vastustaja: niin tahtoo minun tahtoni.
Ja sinäkin, tietäväinen, olet vain minun tahtoni polku ja jälki:
totisesti, minun tahtoni valtaan kulkee sinunkin tahtosi jaloilla
totuuteen!
Totisesti se ei osannut totuuteen, ken laukaisi sen jälkeen sanan
"tahdosta olemassaoloon": tätä tahtoa -- ei ole!
Sillä: mikä ei ole olemassa, se ei voi tahtoa; mutta mikä on
olemassaolossa, miten se voisi vielä tahtoa olemassaoloon!
Vain, missä on elämää, siellä myös on tahtoa: mutta ei tahtoa
elämään, vaan -- niin minä opetan sinulle tahtoa valtaan!
On paljon, mitä eläväinen arvostelee itse elämää korkeammaksi; mutta
itse arvioimisestakin puhuu -- "tahto valtaan!" --
Näin opetti minulle kerran elämä: ja sillä minä ratkaisen teille, te
viisaimmat, vielä teidän sydämenne arvoituksen.
Totisesti, minä sanon teille: hyvää ja pahaa, joka olisi
katoamatonta, -- sitä ei ole! Itsestään täytyy sen alati jälleen
voittaa itsensä.
Arvoillanne ja sanoillanne hyvästä ja pahasta te käytätte väkivaltaa,
te arvioijat: ja tämä on teidän kätketty rakkautenne ja teidän
sielujenne loisto, vapiseminen ja tulvinta.
Mutta voimakkaampi väkivalta kasvaa teidän arvoistanne ja uusi
voitto: sitä vastaan murskaantuu muna ja munankuoret.
Ja kenen täytyy luoja olla hyvässä ja pahassa: totisesti, hänen
täytyy ensin olla tyhjäksitekijä ja rikkimurtaa arvot.