Näin puhui Zarathustra.
Papeista.
Ja kerran antoi Zarathustra merkin oppilailleen ja puhui heille nämä
sanat:
"Tässä on pappeja: ja vaikka he ovat vihollisiani, niin käykää hiljaa
heidän ohitsensa ja nukkuvin miekoin!
"Heidänkin joukossaan on sankareita; useat heistä kärsivät liian
paljon --: senvuoksi he tahtovat saada toisia kärsimään.
"Pahoja vihollisia he ovat: ei mikään ole kostonhaluisempaa kuin
heidän nöyryytensä. Ja helposti tahraantuu se, joka heihin rupee.
"Mutta minun vereni on sukua heidän verelleen; ja minä tahdon tietää
vereni vielä heidän veressään kunnioitetuksi." --
Ja kun he olivat menneet ohi, valtasi tuska Zarathustran; ja kauan
hän ei ollut tuskansa kanssa taistellut, kun hän korotti äänensä näin:
Minua säälittää nuo papit. He ovat myös minulle vastenmielisiä; mutta
se on minulle vähäpätöisintä, senjälkeen kuin tulin ihmisten joukkoon.
Mutta minä kärsin ja kärsein heidän kanssaan: vankeja he ovat minusta
ja merkittyjä. Se, jota he vapahtajaksi kutsuvat, pani heidät
kahleisiin: --
Väärien arvojen ja harhasanojen kahleisiin! Oi, että joku vielä
vapahtaisi heidät heidän vapahtajastaan!
Saarelle luulivat he kerran laskevansa maihin aavaa merta
ajelehtiessaan, mutta katso, se oli nukkuva hirviö!
Väärät arvot ja harhasanat: ne ovat pahimpia hirviöitä kuolevaisille,
-- kauan nukkuu ja odottaa niissä kova onni.
Mutta viimein se saapuu ja herää ja ruhjoo ja nielee sen, mikä sen
varaan majojansa rakensi.
Oi katsokaa toki niitä majoja, joita nuo papit ovat itselleen
rakentaneet! Kirkoiksi kutsuvat he suloisesti tuoksuvia luoliaan.
Oi tuota väärennettyä valoa, tuota ummehtunutta ilmaa! Täällä, missä
sielu -- ei saa lentää ylös korkeuteensa!
Vaan täten käskee heidän uskonsa: "polvillanne portaita ylös, te
syntiset!"
Totisesti, mieluummin katson minä hävyttömiäkin kuin näiden häpeän ja
hartauden kieroja silmiä!
Kuka loi itselleen tällaisia luolia ja katumusportaita? Eivätkö ne
olleet niitä, jotka tahtoivat kätkeä itsensä ja häpesivät puhdasta
taivasta?
Ja vasta sitten, kun puhdas taivas jälleen pilkistää murtuneiden
kattojen lomitse, ja alas ruoholle ja punaisille unikoille, jotka
murtuneilla muureilla kasvavat -- sitten vasta tahdon minä sydämen
jälleen kääntää tämän jumalan asuntoihin.
He kutsuivat jumalaksi sitä, joka seisoi heitä vastaan ja tuotti
heille tuskaa: ja totisesti, paljon sankarillista oli heidän
jumaloimisessaan!
Eivätkä he toisin ymmärtäneet rakastaa jumalaansa kuin siten, että
naulitsivat ihmisen ristiin!
Ruumiina he aikoivat elää, mustan asun he antoivat ruumiilleen;
heidän puheestaankin minä tunnen hautakammioiden pahan hajun.
Ja joka elää heidän läheisyydessään, hän elää lähellä mustia lampia,
joista korpisammakko laulaa lauluaan suloisen syvämielisesti.
Parempia lauluja heidän täytyy minulle laulaa, jotta oppisin uskomaan
heidän vapahtajaansa: vapahdetummille tulee hänen oppilaansa näyttää!
Alastomina tahtoisin heidät nähdä: sillä kauneuden yksin tulisi
saarnata parannusta. Mutta kenenkä saa vakuutetuksi tämä naamioitu
alakuloisuus!
Totisesti, heidän vapahtajansa itse eivät tulleet vapaudesta ja
vapauden seitsemännestä taivaasta! Totisesti, eivät he vaeltaneet
edes milloinkaan tiedon tanterilla!
Aukkoja oli näiden vapahtajain henki; mutta jokaiseen aukkoon olivat
he asettaneet harhaluulonsa, aukontäytteensä, jota he jumalaksi
kutsuivat.
Heidän sääliinsä oli heidän henkensä hukkunut, ja kun he paisuivat ja
tulvivat yli partaiden säälistä, ui aina pinnalla suuri hulluus.
Innokkaasti he ajoivat, ja huutaen, laumansa portaansa yli: ikäänkuin
tulevaisuuteen olisi ainoastaan yksi porras! Totisesti, nämä paimenet
kuuluivat itse vielä lampaisiin!
Pienet henget ja tilavat sielut oli näillä paimenilla: mutta,
veljeni, miten pieniä maita olivat tähän saakka laajimmatkin sielut!
Verimerkkejä he piirsivät sille tielle, jota kulkivat, ja heidän
hulluutensa opetti, että verellä todistetaan totuus.
Mutta veri on huonoin todistus totuudesta. Veri myrkyttää
puhtaimmankin opin sydämen harhaluuloksi ja vihaksi.
Ja jos joku käy tulen läpi oppinsa vuoksi -- mitä se todistaa!
Enemmän on totisesti, että omasta palosta oma oppi syntyy!
Kuuma sydän ja kylmä pää: missä nämä sattuvat yhteen, siellä nousee
myrskytuuli, "vapahtaja."
Suurempia totisesti on ollut ja korkeampisyntyisiä kuin ne, joita
kansa kutsuu vapahtajiksi, nuo mukaansa tempaavat myrskytuulet!
Ja vielä suurempien kuin kaikki vapahtajat ovat olleet, täytyy
teidät, veljeni, vapauttaa, jos tahdotte löytää tien vapauteen!
Milloinkaan vielä ei ole ollut yli-ihmistä. Alastomina näin molemmat,
suurimman ja pienimmän ihmisen: --
Liiaksi he ovat vielä toistensa kaltaiset. Totisesti, suurimmankin
minä huomasin -- liian-inhimilliseksi! --
Näin puhui Zarathustra.
Siveellisistä.
Jyrinällä ja taivaallisilla ilotulituksilla täytyy puhua veltoille ja
uinuville aisteille.
Mutta kauneuden ääni puhuu hiljaa: se hiipii vain herätetyimpiin
sieluihin.
Hiljaa vapisi ja nauroi kilpeni tänään: se on kauneuden pyhää naurua
ja vavistusta.
Teitä, te siveelliset, nauroi minun kauneuteni tänään. Ja näin
haastoi sen ääni minulle: "he tahtovat vielä saada maksun!"
Te tahdotte vielä saada maksun, te siveelliset! Tahdotte saada palkan
hyveestä, taivaan maan asemasta ja iankaikkisuuden tämänpäivänne
asemasta?
Ja nyt te suututte minuun, koska minä opetan, ettei ole olemassa
yhtään palkkio- ja maksumestaria? Ja totisesti, minä en opeta edes,
että hyve on oma palkkansa. Oi, tämä on minun murheeni: olioiden
perusteeseen on valheteltu palkka ja rangaistus -- ja nyt vielä
teidän sielujenne pohjaankin, te siveelliset.
Mutta niinkuin metsäsian kärsä on minun sanani repivä rikki teidän
sielujenne pohjan; aurankärki minä tahdon olla teidän joukossanne.
Teidän perusteenne kaikki salaisuudet täytyy tulla ilmi; ja kun
te makaatte tongittuina ja murtuneina päivänpaisteessa, silloin
erotetaan myös teidän valheenne teidän totuudestanne.
Sillä tämä on teidän totuutenne: te olette liian puhtaita näiden
sanojen saastaan: kosto, rangaistus, palkka, maksu.
Te rakastatte hyvettänne kuin äiti lastaan; mutta milloinka kuultiin,
että äiti tahtoi maksua rakkaudestaan?
Teidän hyveenne on teidän rakkain Itsenne. Sormuksen jano on teissä:
saavuttaa jälleen itsensä, senvuoksi kiertää ja vääntelee jokainen
sormus itseään.
Ja sammuvan tähden kaltainen on hyveenne jokainen teko: alati sen
valo on vielä matkalla ja vaeltaa -- ja milloinka se ei enää ole
oleva matkalla?
Näin on teidän hyveenne valo vielä matkalla, vaikka teko on tehty.
Olkoon teko nyt unhoitettu ja kuollut: sen valon säde elää vielä ja
vaeltaa.
Olkoon teidän hyveenne teidän Itsenne, eikä mikään vieras, mikään
nahka, mikään kaunisteleminen: tämä on totuus teidän sielunne
pohjasta, te siveelliset! --
Mutta tosin on olemassa niitä, joille hyve on kouristusta ruoskan
alla: ja te olette liiaksi kuulleet heidän huutoaan!
Ja toisia on olemassa, jotka kutsuvat hyveeksi paheittensa
laiskistumista: ja kun heidän vihansa ja kateutensa kerran venyttelee
jäseniä, käy heidän "vanhurskautensa" hilpeäksi ja hieroo uneliaita
silmiään.
Ja toisia on olemassa, joita vedetään alaspäin: heidän perkeleensä
vetävät heitä. Mutta mitä enemmän he vaipuvat, sitä hehkuvammin
loistaa heidän silmänsä ja kaipuu heissä heidän jumalaansa.
Oi, niidenkin huuto tunkeutui teidän korviinne, te siveelliset: "mitä
minä en ole, sitä on minulle jumala ja hyve!"
Ja toisia on olemassa, jotka saapuvat raskaasti ja rämisten,
kuten vaunut, jotka vyöryvät kivistä tietä: he puhuvat paljon
arvokkaisuudesta ja hyveestä, -- jarruaan he kutsuvat hyveeksi!
Ja toisia on olemassa, jotka ovat vedettyjen arkikellojen kaltaisia;
he käydä tikittävät ja tahtovat, että tikitystä -- kutsuttaisiin
hyveeksi.
Totisesti, näistä minulla on huvia: missä sellaisia kelloja näen,
vedän minä ne pilkallani vireeseen; ja niiden täytyy siinä vielä
minulle surista!
Ja toiset ovat ylpeitä kourallisestaan vanhurskautta ja rikkovat
senvuoksi kaikkea olevaista vastaan: niin että maailma hukkuu heidän
vääryyteensä.
Oi, miten ilkeästi sana "hyve" tulee heidän suustaan! Ja kun he
sanovat: "minä olen vanhurskas", niin se kaikuu alati kuin: "kosto on
suloinen!"
Hyveellään he tahtovat repiä silmät vihollistensa päästä; ja he
korottavat itsensä ainoastaan alentaakseen toisia.
Ja taas on sellaisia olemassa, jotka istuvat allikossaan ja puhuvat
näin kaislojen seasta: "hyve -- se on hiljaa istumista allikossa.
"Me emme pure ketään ja väistämme sitä, joka tahtoo purra; ja kaikessa
meillä on se mielipide, mikä meille annetaan."
Ja taas on sellaisia olemassa, jotka rakastavat eleitä ja
ajattelevat: hyve on jonkunlaista elettä.
Heidän polvensa rukoilevat alati, ja heidän kätensä ovat hyveen
ylistystä, mutta heidän sydämensä ei tiedä siitä mitään.
Ja taas on sellaisia olemassa, jotka pitävät hyveenä sanoa: "hyve on
välttämätön"; mutta he uskovat oikeastaan vain siihen, että poliisi
on välttämätön.
Ja moni, joka ei voi nähdä korkeata ihmisissä, kutsuu sitä hyveeksi,
että hän näkee matalan heissä liian läheltä: näin hän kutsuu pahaa
silmäänsä hyveeksi.
Ja muutamat tahtovat tulla ylennetyiksi ja pystyyn autetuiksi ja
kutsuvat sitä hyveeksi; ja toiset tahtovat tulla viskatuiksi kumoon
-- ja kutsuvat sitä myös hyveeksi.
Ja täten uskovat melkein kaikki olevansa osallisia hyveestä; ja
jokainen tahtoo ainakin olla "hyvän" ja "pahan" tuntija.
Mutta ei Zarathustra tullut senvuoksi, että hän sanoisi kaikille
näille valhettelijoille ja narreille: "mitä te tiedätte hyveestä!
Mitä te _voisitte_ tietää hyveestä!" --
Vaan että te, ystäväni, väsyisitte niihin vanhoihin sanoihin, jotka
te olette oppineet narreilta ja valhettelijoilta:
Väsyisitte sanoihin "palkka", "maksu", "rangaistus", "kosto
vanhurskaudessa" --
Väsyisitte sanomaan: "että joku teko on hyvä, se merkitsee, että se
on epäitsekäs."
Oi, ystäväni! _Teidän_ Itsenne tulee olla teossa, kuten äiti on
lapsessaan: tämä olkoon _teidän_ sananne hyveestä!
Totisesti, minä tosin riistin teiltä sata sanaa ja teidän hyveenne
rakkaimmat leikkikalut; ja nyt te vihastutte minuun, kuten lapset
vihastuvat.
He leikkivät meren rannalla, -- silloin tuli aalto ja tempasi heiltä
heidän leikkikalunsa syvyyteen: nyt he itkevät.
Mutta sama aalto on tuova heille uusia leikkikaluja ja siroittava
uusia kirjavia näkinkenkiä heidän eteensä.
Niin saavat he lohdutuksen; ja heidän laillaan, ystäväni, saatte
tekin lohdutuksenne -- ja uusia kirjavia näkinkenkiä! --
Näin puhui Zarathustra.
Roskaväestä.
Elämä on riemun kaivo; mutta missä roskaväki juo mukana, siellä ovat
kaikki kaivot myrkytettyjä.
Kaikelle puhtaalle minä olen suopea; mutta minä en tahdo nähdä
irvisteleviä kitoja enkä tahraisten janoa.
He loivat silmänsä alas kaivoon: nyt hohtaa heidän inhoittava hymynsä
kaivosta ylös.
Pyhän veden he ovat myrkyttäneet himollaan; ja kun he kutsuivat
saastaisia uniaan riemuksi, myrkyttivät he vielä sanatkin.
Vastahakoiseksi käy liekki, kun he asettavat kosteat sydämensä tulen
ääreen, itse henki porisee ja höyryää, missä roskaväki astuu tulen
luo.
Imeläksi ja liian mureaksi käy heidän kädessään hedelmä:
tuulenruntelemaksi ja kuivalatvaiseksi tekee heidän katseensa
hedelmäpuun.
Ja moni, joka kääntyi pois elämästä, kääntyi ainoastaan pois
roskaväestä: hän ei tahtonut jakaa kaivoa ja liekkiä ja hedelmää
roskaväen kanssa.
Ja moni, joka läksi erämaahan ja kärsi janoa petoeläinten seassa,
tahtoi ainoastaan päästä istumasta likaisten kamelinajajain kanssa
vesisäiliön ympärillä.
Ja moni, joka saapui kuin hävittäjä ja kuin raesade yli kaikkien
hedelmäkenttien, tahtoi vain asettaa jalkansa roskaväen kitaan ja
näin tukkia sen kurkun.
Eikä tämä ole se palanen, joka minulle oli vaikein niellä, että
tiedän elämän itsensä tarvitsevan vihollisuutta ja kuolemaa ja
kidutusristiä: --
Vaan minä kysyin kerran ja tukehduin melkein kysymykseeni: miten?
_tarvitseeko_ elämä myöskin roskaväkeä?
Ovatko myrkytetyt kaivot välttämättömiä ja löyhkäävä tuli ja
saastutetut unet ja madot elämänleivässä?
Ei minun vihani, vaan minun inhoni jäyti nälkäisenä elämääni! Oi,
henkeen minä kyllästyin usein, kun huomasin roskaväenkin henkeväksi.
Ja hallitseville minä käänsin selkäni, kun näin, mitä he nyt kutsuvat
hallitsemiseksi: kaupustella ja hieroa kauppaa vallalla -- roskaväen
kanssa!
Muukalaisena minä elin kansojen keskuudessa ja ummessa korvin:
jotta heidän kaupustelunsa kieli jäisi minulle vieraaksi ja heidän
kaupanhierontansa vallasta.
Ja nenääni pidellen minä kuljin ärtyneenä kaiken eilisen ja
tämänpäiväisen läpi: totisesti, pahalle haisee kirjoittavan roskaväen
kaikki eilinen ja tämänpäiväinen.
Raajarikon lailla, joka tuli kuuroksi ja sokeaksi ja mykäksi:
näin minä elin kauan, jotta minun ei olisi tarvinnut elää yhdessä
vallitsevan ja kirjoittavan ja himoitsevan roskaväen kanssa.
Vaivaloisesti nousi henkeni ylös portaita ja varovasti; riemun almut
olivat sen virvoituksena; sauvaan nojaten hiipi elämä sokean luo.
Mitä minulle tapahtuikaan? Miten minä vapautin itseni inhosta? Ken
nuorensi minun silmäni? Miten lensin minä ylös siihen korkeuteen,
missä ei roskaväki istu enää kaivon ääressä?
Loiko minun inhoni itse minulle siivet ja lähdettä aavistavat voimat?
Totisesti, ylös korkeimpaan minun täytyi lentää löytääkseni jälleen
riemun kaivon!
Oi, minä löysin sen, veljeni! Täällä ylhäällä korkeimmassa kuohuu
riemun lähde. Ja yksi elämä on olemassa, josta ei mikään roskaväki
juo mukana!
Melkein liian kiihkeästi sinä tulvit minulle, sinä riemun lähde! Ja
usein sinä tyhjennät jälleen maljan, siksi että tahdot sen täyttää!
Ja vielä minun täytyy oppia lähestymään sinua kainommin: liian
kiihkeästi minun sydämeni tulvii vielä sinua vastaan: --
Minun sydämeni, jota kesäni polttaa, tuo lyhyt, kuuma, alakuloinen,
ylenautuas: miten minun kesä-sydämeni kaipaa sinun viileyttäsi!
Ohi on minun kevääni empivä murhe! Ohitse lumihiuteitteni häijyys
kesäkuussa! Kesäksi minä tulin kokonaan ja kesäiseksi keskipäiväksi!
Kesä ylhäällä korkeimmassa kylmine lähteineen ja autuaassa
hiljaisuudessa: oi tulkaa, ystäväni, jotta hiljaisuus kävisi vieläkin
autuaammaksi!
Sillä tämä on _meidän_ korkeutemme ja meidän kotiseutumme: liian
korkealla ja jyrkällä me täällä asumme kaikilta saastaisilta ja
heidän janoltaan.
Luokaa vain puhtaat silmänne minun riemuni kaivoon, ystävät! Miten se
voisi käydä sekaiseksi siitä! Naurua säteilevä se on teitä vastaan
puhtaudellaan.
Tulevaisuuden puuhun me rakennamme pesämme; kotkat tuovat nokallaan
meille yksinäisille ravintoa!
Totisesti, ei sellaista ravintoa, josta saastaisetkin saavat syödä!
Tulta he luulisivat syövänsä ja polttavansa suunsa!
Totisesti, me emme pidä täällä olinpaikkoja valmiina saastaisille!
Jääluola olisi heidän ruumiilleen meidän onnemme, ja heidän
hengilleen!
Ja väkevien tuulten lailla me tahdomme elää heidän yllään, kotkien
naapureina, lumen naapureina, auringon naapureina: näin elää väkevät
tuulet.
Ja tuulen lailla minä tahdon kerran vielä puhaltaa heidän joukkoonsa
ja ottaa hengelläni hengityksen heidän hengeltään: näin tahtoo minun
tulevaisuuteni.
Totisesti, väkevä tuuli on Zarathustra kaikille alangoille; ja
tällaisen neuvon hän antaa vihollisilleen ja kaikelle, mikä sylkee ja
purskuttaa: "kavahtakaa itseänne sylkemästä vasten tuulta!" --
Näin puhui Zarathustra.
Tarantteleista.
Katso, tämä on taranttelin luola! Tahdotko nähdä itse eläimen? Täällä
riippuu sen verkko: kosketa sitä, niin että se vavahtaa.
Tuolla se tulee kernaasti: tervetuloa, tarantteli! Mustana lepää
selässäsi kolmikulmasi ja tunnusmerkkisi; ja minä tiedän myös, mitä
sinun sielussasi lepää.
Kosto lepää sinun sielussasi: mihin sinä puret, siihen kasvaa musta
rupi; kostolla tekee sinun myrkkysi sielun pöyräpääksi!
Näin puhun minä teille vertauskuvan kautta, teille, jotka teette
sielut pyöräpäiksi, te _yhdenvertaisuuden_ saarnaajat! Tarantteleita
te olette minulle ja kätkettyä kostonhimoa!
Mutta minä kyllä olen saattava ilmi teidän kätkönne: senvuoksi minä
nauran korkeuden nauruni teille vasten kasvoja.
Senvuoksi minä tempaisen teidän verkkoanne, jotta teidän raivonne
houkuttelisi teidät ulos valheluolastanne ja kostonne hypähtäisi
esiin teidän sananne "oikeuden" takaa.
Sillä _että ihminen tulisi lunastetuksi kostosta:_ se on minulle
silta korkeimpaan toiveeseen ja sateenkaari pitkien rajuilmain
jälkeen.
Mutta toisin tahtovat varmaan taranttelit. "Se juuri olkoon meidän
oikeutemme, että maailma täyttyisi kostomme rajuilmasta", -- näin he
puhuvat keskenään.
"Kostoa me tahdomme harjoittaa ja häväistystä kaikkia kohtaan,
jotka eivät ole meidän kaltaisiamme", -- niin lupaavat itselleen
taranttelisydämet.
"Ja 'tahto yhdenvertaisuuteen' -- se juuri on tästälähin oleva hyveen
nimi; ja kaikkea vastaan, jolla on valtaa, me tahdomme korottaa
huutomme!"
Te yhdenvertaisuuden saarnaajat, heikkouden tyrannihulluus huutaa
teistä näin "yhdenvertaisuutta": teidän salaisimmat tyrannihalunne
pukeutuvat näin hyvesanojen valhepukuun!
Harmistunut itserakkaus, pidätetty kateus, ehkä teidän isienne
itserakkaus ja kateus: teistä se puhkee koston liekkinä ja hulluutena.
Mistä isä vaikeni, se tulee pojassa puheeksi; ja usein huomasin pojan
isän paljastetuksi salaisuudeksi.
Haltioituneitten kaltaisia he ovat: mutta se ei ole sydän, joka
heidät haltioi, -- vaan kosto. Ja jos he käyvät hienoiksi ja
kylmiksi, niin se ei ole henki, vaan kateus, joka tekee heidät
hienoiksi ja kylmiksi.
Heidän kateutensa vie heidät ajattelijainkin polulle; ja tämä on
heidän kateutensa merkki -- alati he menevät liian pitkälle: niin
että heidän väsymyksensä lopulta täytyy laskeutua lumelle nukkumaan.
Heidän jokaisesta valituksestaan kaikuu kosto, heidän jokaisessa
ylistyksessään on oka; ja olla-tuomarina on heille autuus.
Mutta näin minä neuvon teitä, ystäväni: epäilkää kaikkia, joissa
rankaisemishalu on voimakas!
Se on huonolajista ja -syntyistä kansaa; heidän kasvoistaan katsoo
pyöveli ja urkkija.
Epäilkää kaikkia, jotka puhuvat paljon oikeamielisyydestään!
Totisesti, heidän sieluiltaan ei puutu ainoastaan hunajaa.
Ja jos he itse kutsuvat itseään "hyviksi ja vanhurskaiksi", niin
älkää unhoittako, että heiltä ei puutu farisealaisiksi tullakseen
muuta kuin -- valta!
Ystäväni, minä en tahdo tulla sekoitetuksi ja sotketuksi toisiin.
On olemassa sellaisia, jotka saarnaavat minun oppiani elämästä: ja
samalla he ovat yhdenvertaisuuden saarnaajia ja tarantteleita.
Että he puhuvat elämälle mieliksi, vaikkakin istuvat luolassaan, nuo
myrkkyhämähäkit, ja kääntyvät pois elämästä: se johtuu siitä, että he
tahtovat tehdä sillä pahaa.
Niille he tahtovat tehdä sillä pahaa, joilla nyt on valta: sillä
niiden luona viihtyy kuoleman saarna vielä parhaiten.
Jos toisin olisi, niin taranttelit opettaisivat toisin: ja he juuri
olivat muinoin parhaat maailmanherjaajat ja kerettiläisten polttajat.
Näihin yhdenvertaisuuden saarnaajiin minä en tahdo tulla sekoitetuksi
ja sotketuksi. Sillä näin puhuu oikeus minulle: "ihmiset eivät ole
yhdenvertaisia."
Ja sellaisia ei heistä ole tulevakaan! Mitä sitten olisi minun
rakkauteni yli-ihmiseen, jos minä toisin puhuisin?
Tuhansia siltoja ja portaita myöten heidän tulee tunkeutua
tulevaisuuteen, ja yhä enemmän sotaa ja erilaisuutta on heidän
välilleen asetettava: niin antaa suuri rakkauteni minun puhua!
Kuvien ja kummitusten keksijöitä on heistä tuleva keskinäisissä
vihollisuuksissaan, ja kuvillaan ja kummituksillaan he tulevat vielä
taistelemaan korkeimman taistelun toisiaan vastaan!
Hyvä ja paha, ja rikas ja köyhä, ja korkea ja matala, ja arvojen
kaikki nimet: aseita ne ovat olevat ja kalskuvia merkkejä siitä, että
elämän alati täytyy voittaa jälleen itsensä!
Pilareineen ja portaineen se tahtoo rakentaa itsensä korkeuteen,
elämä itse: avaraan kaukaisuuteen se tahtoo silmäillä ja etsiä
autuaita kauneuksia, -- _siksi_ se tarvitsee korkeutta!
Ja koska se tarvitsee korkeutta, niin se tarvitsee portaita ja
portaiden ristiriitaa sekä kohoavien! Kohota tahtoo elämä ja kohoten
voittaa itsensä.
Katsokaa toki, ystävät! Täällä, missä taranttelin luola on, kohoaa
vanhan temppelin rauniot, -- katsokaa toki kirkastetuin silmin tänne!
Totisesti, ken täällä kerran kivessä pinosi korkealle ajatuksensa,
viisaimman lailla hänellä oli tunto kaiken elämän salaisuudesta!
Että taistelua ja erilaisuutta on vielä kauneudessakin, ja sotaa
vallasta ja ylivallasta: sen hän opettaa meille tässä selvimmän
vertauskuvan kautta.
Kuten tässä holvit ja kaaret painiskelussa jumalallisesti murtuvat:
kuten ne valolla ja varjolla vastustavat toisiaan, nuo jumalallisesti
pyrkiväiset --
Näin olkaamme mekin varmasti ja ihanasti vihollisia, ystäväni!
Jumalallisesti me tahdomme ponnistaa toisiamme vastaan! --
Voi! Nyt puri minua tarantteli itse, minun vanha viholliseni!
Jumalallisen varmasti ja ihanasti se puri minua sormeen!
"Rangaistusta täytyy olla ja oikeutta -- niin se ajattelee: maksutta
hän ei ole laulava täällä lauluja vihollisuuden kunniaksi!"
Niin, hän on kostanut! Ja voi! Nyt hän on tekevä kostolla minunkin
sieluni pyöräpääksi!
Mutta jotta minä en hourailisi, ystäväni, sitokaa minut kiinni
tähän pylvääseen! Mieluummin minä tahdon olla pylväspyhimys kuin
kostonhalun pyörre!
Totisesti, Zarathustra ei ole mikään kierto- ja pyörretuuli; ja jos
hän on tanssija, niin ei toki milloinkaan taranttelitanssija! --
Näin puhui Zarathustra.
Ylistetyistä viisaista.
Kansaa te olette palvelleet ja kansan taikauskoa, te kaikki ylistetyt
viisaat! -- ettekä totuutta! Ja juuri senvuoksi on teille osotettu
kunniaa.
Ja senvuoksi siedettiin teidän epäuskoannekin, koska se
oli kokkapuhetta ja kiertotie kansaan. Näin antaa herra
orjiensa menetellä mielensä mukaan ja on vielä huvitettu
heidän uhkamielisyydestään.
Mutta se, jota kansa vihaa kuten koirat vihaavat sutta: se on vapaa
henki, kahleitten vihollinen, ei-rukoilija, metsissä asuva.
Ajaa hänet ulos luolastaan -- se oli kansalle alati "halua oikeaan":
häntä vastaan se usuttaa yhä vielä terävähampaisimmat koiransa.
"Sillä totuus on täällä: onko toki kansa täällä! Voi, voi
etsiväisiä!" -- näin on huuto käynyt ammoisista ajoin.
Kansallenne te tahdoitte hankkia oikeuden sen kunnioittamisessa: sitä
te kutsutte "tahdoksi totuuteen", te ylistetyt viisaat!
Ja teidän sydämenne puhui alati itselleen: "kansasta minä tulin;
sieltä tuli minulle myös jumalan äänikin."
Uppiniskaisia ja viisaita, aasin kaltaisia, te olitte alati kansan
puoltajina.
Ja moni mahtava, joka tahtoi ajaa hyvin kansalla, valjasti hevosiensa
eteen vielä -- pienen aasin, ylistetyn viisaan.
Ja nyt minä tahtoisin, te ylistetyt viisaat, että te vihdoinviimein
heittäisitte jalopeuran nahkan kokonaan luotanne!
Petoeläimen nahkan, tuon kirjavatäpläisen, ja tutkivaisen,
etsiväisen, valloittavaisen tupsut!
Oi, jotta minä oppisin uskomaan teidän "totisuuteenne", sitä varten
teidän täytyisi ensin rikkimurtaa kunnioittava tahtonne.
Totinen -- niin kutsun minä sitä, joka lähtee jumalattomiin erämaihin
ja joka on rikkimurtanut kunnioittavan sydämensä.
Keltaisessa hiekassa ja auringon polttamana hän varmaan tähyeli alta
kulmain lähteistä rikkaita saaria, missä elämä lepää tummien puitten
alla.
Mutta hänen janonsa ei saa häntä houkutelluksi tulemaan noiden
mukavuutta rakastavien kaltaiseksi: sillä missä kosteikkoja on,
siellä on myös epäjumalien kuvia.
Nälkäiseksi, väkivaltaiseksi, yksinäiseksi, jumalattomaksi:
sellaiseksi tahtoo jalopeuratahto itsensä.
Olla vapaana orjien onnesta, lunastettuna jumalista ja
rukoilemisesta, pelotonna ja peljättävänä, suurena ja yksinäisenä: se
on totisen tahto.
Erämaassa asuivat ammoisista ajoista sotiset, vapaat henget, erämaan
herroina; mutta kaupungeissa asuivat hyvinsyötetyt, ylistetyt
viisaat, -- vetojuhdat.
Sillä alati he vetävät aaseina, -- _kansan_ rattaita!
Ei siksi, että minä heille siitä suuttuisin: mutta palvelevaisia he
ovat minusta ja valjastettuja, vaikka he loistavat kultaisissakin
valjaissa.
Ja usein he olivat hyviä palvelijoita ja kiitosta ansaitsevia. Sillä
niin puhuu hyve: "jos sinun täytyy olla palvelija, niin etsi sitä,
jota palveluksesi parhaiten hyödyttää!
"Sinun herrasi henki ja hyve on kasvava senkautta, että sinä olet
hänen palvelijansa: niin sinä kasvat itse hänen henkensä ja hyveensä
mukana!"
Ja totisesti, te ylistetyt viisaat, te kansan palvelijat! Te itse
kasvatte kansan hengen ja hyveen mukana -- ja kansa teidän kauttanne!
Teidän kunniaksenne minä sanon sen!
Mutta kansaksi te jäätte vielä hyveissännekin, heikkosilmäiseksi
kansaksi, -- kansaksi, joka ei tiedä, mitä _henki_ on!
Henki on se elämä, joka itse uurtaa elämää: omasta tuskastaan se
lisää omaa tietämistään, -- tiesittekö tätä ennen?
Ja tämä on hengen onni: olla voideltu ja kyynelillä vihitty
uhrieläimeksi, -- tiesittekö tätä ennen?
Ja sokean sokeus ja hänen etsimisensä ja haparoimisensa on vielä
todistava sen auringon voimaa, johon hän katseli, -- tiesittekö tätä
ennen?
Ja vuorilla tulee tietäväisen oppia _rakentamaan_! Vähän se on, että
henki siirtää vuoria -- tiesittekö tätä ennen?
Te tunnette ainoastaan hengen kipinät: mutta te ette näe sitä
alasinta, mikä henki on, ettekä sen vasaran julmuutta!
Totisesti, te ette tunne hengen ylpeyttä! Mutta vielä vähemmin te
kestäisitte hengen vaatimattomuutta, jos se kerran tahtoisi puhua!
Ettekä te tohtineet vielä milloinkaan heittää henkeänne lumihautaan:
te ette ole kyllin kuumia tehdäksenne sitä. Siksi te ette tunne
myöskään pakkasen ihastuksia.
Mutta kaikessa te asetutte liian tuttavalliselle kannalle hengen
kanssa; ja viisaudesta te teitte usein vaivais- ja sairashuoneen
huonoille runoilijoille.
Te ette ole kotkia: siksi te ette tunne hengen onnea kauhussa. Ja ken
ei ole lintu, hän älköön ottako asuntoaan pohjattomuuksien yllä.
Te olette haaleita: mutta kylmänä virtaa jokainen syvä tieto.
Jääkylmiä ovat hengen sisimmät kaivot: virvoitus kuumille käsille ja
toimivaisille.
Arvokkaina te seisotte ja kankeina ja selkä suorana, te ylistetyt
viisaat! -- teitä ei kiihoita mikään väkevä tuuli eikä tahto.
Ettekö nähneet milloinkaan purjeen kulkevan yli meren, pullistuneena
ja paisuvana ja vapisevana tuulen kiivaudesta?
Purjeen lailla, hengen kiivaudesta vavisten, kulkee minun viisauteni
yli meren -- minun kesytön viisauteni!
Mutta te kansan palvelijat, te ylistetyt viisaat, -- miten te
_voisitte_ kulkea minun kanssani! --
Näin puhui Zarathustra.
Yölaulu.
Yö on: nyt puhuvat äänekkäämmin kaikki suihkuvat kaivot. Ja minunkin
sieluni on suihkuva kaivo.
Yö on: nyt vasta valveutuu kaikki rakastavaisten laulut. Ja minunkin
sieluni on rakastavaisen laulu.
Tyydytyksetöntä, tyydyttämätöntä on minussa; se tahtoo äänensä
korottaa. Halu rakkauteen on minussa, se puhuu myöskin rakkauden
kieltä.
Valo minä olen, oi, että minä yö olisin! Mutta tämä on minun
yksinäisyyteni, että minä valon vyöttämä olen.
Oi, että minä pimeä ja öinen olisin! Miten minä tahtoisin valon
rintoja imeä!
Ja myöskin teitä minä tahtoisin siunata, te pienet kipenöivät
tähdet ja kiiltomadot tuolla ylhäällä! -- ja autuas olla teidän
valolahjoistanne.
Mutta minä elän omassa valossani, takaisin minä juon itseeni ne
liekit, jotka minusta leimahtavat.
Minä en tunne ottavaisen onnea, ja usein minä uneksin siitä, että
varastamisen täytyisi olla vielä suloisempaa kuin ottaminen.
Se on minun köyhyyteni, ettei minun käteni milloinkaan
lahjoittamisesta lepää; se on minun kateuteni, että minä odottavia
silmiä näen ja kaipuun kirkastettuja öitä.
Oi kaikkien lahjoittavaisten onnettomuutta! Oi aurinkoni pimennystä!
Oi himoa himoitsemiseen! Oi kylläisyyden polttavaa nälkää!
He ottavat minulta: mutta koskenko minä vielä heidän sieluaan! Kuilu
on antamisen ja ottamisen välillä; ja pienin kuilu saa viimeiseksi
portaansa.
Nälkä kasvaa minun kauneudestani: pahaa tahtoisin minä tehdä niille,
joille loistin, ryöstää minä tahtoisin ne, joille lahjoitin: -- näin
minä isoon pahuutta.
Vetäen käden takaisin, kun käsi sitä vastaan jo ojentuu; viipyen,
vesiputouksen lailla, joka vielä putouksessa viipyy: -- näin minä
isoon pahuutta.
Sellaista kostoa miettii minun runsauteni: sellaisia juonia kumpuaa
minun yksinäisyydestäni.
Minun onneni lahjoittamisessa kuoli lahjoittamiseen, minun hyveeni
väsyi itseensä yltäkylläisyydessään.
Ken alati lahjoittaa, hänen vaaransa on, että hän kadottaa kainouden;
ken alati jakaa, hänen kätensä ja sydämensä saavat käsniä pelkästä
jakamisesta.
Minun silmäni ei enää tulvi pyytäväisten kainouden edessä, minun
käteni on käynyt liian kovaksi tuntemaan täytettyjen käsien
vapisemista.
Minne joutui kyynel silmästäni ja hellyys sydämestäni? Oi kaikkien
lahjoittavaisten yksinäisyyttä! Oi kaikkien loistavaisten
äänettömyyttä!
Monia aurinkoja kiertää autiossa avaruudessa: kaikelle, mikä pimeää
on, ne valollaan puhuvat, -- minulle ne vaikenevat.
Oi, tämä on valon vihollisuutta loistavaista kohtaan:
armahtamattomana se ratojaan vaeltaa.
Nurjana loistavaista kohtaan sydämensä syvyydessä, kylmänä aurinkoja
kohtaan, -- näin vaeltaa jokainen aurinko.
Myrskyn lailla auringot ratojaan lentävät: se on niiden vaellusta.
Järkähtymätöntä tahtoaan ne noutavat: se on niiden kylmyys.
Oi, te vasta olette niitä, te pimeät, te öiset, jotka lämpöä
loistavaisesta luotte! Oi, te vasta juotte maitoa ja lievitystä valon
utareista!
Oi, jäätä on minun ympärilläni, jäähän minä poltan käteni! Oi, jano
on minussa, se riutuen janoaa teidän janoanne!
Yö on: oi, että minun täytyy valo olla! Ja jano öiseen! Ja
yksinäisyyteen!
Yö on: nyt puhkeaa kuin suihkukaivo minusta minun kaipuuni, -- puhua
minä kaipaan.
Yö on: nyt puhuvat äänekkäämmin kaikki suihkuvat kaivot. Ja minunkin
sieluni on suihkuva kaivo.
Yö on: nyt valveutuu kaikki rakastavaisten laulut. Ja minunkin
sieluni on rakastavaisen laulu. --
Näin lauloi Zarathustra.
Tanssilaulu.
Eräänä iltana kulki Zarathustra oppilaineen metsän halki; ja kun hän
etsi kaivoa, katso, silloin hän joutui vihreälle niitylle, jota puut
ja pensaat ympäröivät: niityllä tanssi tyttöjä keskenään. Niin pian
kuin tytöt tunsivat Zarathustran, taukosivat he tanssimasta; mutta
Zarathustra astui ystävällisin liikkein heidän luokseen ja puhui nämä
sanat:
"Älkää tauotko tanssimasta, te suloiset tytöt! Ei tullut
pahakatseinen leikinturmelija teidän luoksenne, ei mikään tyttöjen
vihollinen.
"Jumalan puoltaja minä olen perkeleen edessä: mutta tämä on
raskauden henki. Miten olisin minä, te kevytjalkaiset, vihamielinen
jumalallisia tansseja kohtaan? Tai kaunisnilkkaisia tyttöjalkoja
kohtaan?
"Tosin minä olen metsä ja tummien puitten yö: mutta ken tummuuttani ei
pelkää, hän löytää ruusupensaitakin sypressieni alta.
"Ja sen pienen jumalankin hän kai löytää, joka on tytöille rakkain:
lähteen reunalla hän lepää, hiljaa, suljetuin silmin.
"Totisesti, selkeällä päivällä hän nukahti minulta, tuo päivävaras!
Ajeliko hän ehkä liiaksi perhosia?
"Älkää suuttuko minuun, te ihanat tanssijattaret, jos minä hiukan
kuritan tuota pientä jumalaa! Huutava hän on varmaan ja itkevä, --
mutta naurettava hän on vielä itkussaankin!
"Ja kyynelsilmin hän on pyytävä teitä tanssimaan; ja minä itse olen
laulava laulun hänen tanssiinsa:
"Tanssi- ja pilkkalaulun raskauden hengestä, kaikkeinkorkeimmasta,
suurvaltaisimmasta perkeleestäni, josta he sanovat, että hän on
'maailman herra'." --
Ja tämä on se laulu, jonka Zarathustra lauloi, kun Cupido ja tytöt
tanssivat yhdessä:
Sinun silmääsi katselin äsken, oi elämä! Ja minusta tuntui, että
vaivuin tutkimattomaan silloin.
Mutta sinä vedit minut kultaisella koukulla ylös; ilkkuen sinä
nauroit, kun sinua tutkimattomaksi kutsuin.
"Niin haastavat kaikki kalat, sanoit sinä; mitä he eivät saa
selville, se on tutkimatonta.
"Mutta vaihtelevainen minä olen vain ja kesytön ja kaikessa nainen,
enkä mikään siveellinen:
"Vaikkakin te miehet kutsutte minua 'syväksi' tai 'uskolliseksi',
'ikuiseksi', salaperäiseksi'."
"Kuitenkin te miehet lahjoitatte meille alati omat hyveenne -- oi, te
siveelliset!"
Näin hän nauroi, tuo uskomaton, mutta minä en usko häneen milloinkaan
enkä hänen nauruunsa, silloinkuin hän puhuu pahaa itsestään.
Ja kun minä puhuin kahdenkesken kesyttömän viisauteni kanssa, sanoi
se kiivastuneena: "sinä tahdot, sinä himoitset, sinä rakastat,
senvuoksi yksin sinä _ylistät_ elämää!"
Vähällä olin silloin kiivaasti vastata ja sanoa totuuden tuolle
kiivastuneelle; ja kiivaammin ei viisaudelleen voi vastata kuin
sanomalla "totuuden".
Tällainen nimittäin on meidän kolmen suhde. Perinpohjin minä rakastan
vain elämää -- ja, totisesti, enimmin silloin, kun sitä vihaan!
Mutta että viisaus on minulle rakas, ja usein liian rakas: se riippuu
siitä, että se muistuttaa sangen paljon elämää!
Sillä on sen silmä, sen nauru ja vieläpä sen kultainen ongenvapakin:
mitä mahdan minä sille, että ne molemmat ovat niin toisensa näköiset?
Ja kerran kun elämä kysyi: "Kuka sitten on tuo viisaus?" -- niin minä
sanoin kiihkoisesti: "Oi niin! viisaus!
"Sitä janotaan, eikä tulla kylläisiksi, katsotaan huntujen läpi,
ahdistetaan ja takerrutaan verkkoon.
"Onko se kaunis? Mistä minä tiedän! Mutta sillä saa vanhimmatkin
toutaimet houkutelluksi.
"Vaihtelevainen se on ja uhkamielinen; usein minä näin sen purevan
huultaan ja kuljettavan kampaa vasten hiustensa suuntaa.
"Ehkä se on paha ja viekas ja kaikessa nainen; mutta puhuessaan pahaa
itsestään, silloin se juuri on vietteleväisin."
"Kun minä sanoin tämän elämälle, silloin se nauroi pahanilkisesti ja
sulki silmänsä. 'Kenestä sinä sitten puhut?' sanoi se, luultavasti
minusta?
"Ja jos sinä olisit oikeassa, -- niin sanotaanko se minulle niin
vasten kasvoja! Mutta puhu nyt viisaudestasikin!"
Oi, ja nyt sinä jälleen avasit silmäsi, rakas elämä! Ja minusta
tuntui, että vaivuin tutkimattomaan jälleen. --
Näin lauloi Zarathustra. Mutta kun tanssi oli tauonnut ja tytöt
olivat lähteneet pois, kävi hän surulliseksi.
"Aurinko on jo kauan sitten laskenut, sanoi hän viimein; niitty on
kostea, metsät huokuvat kylmyyttä.
"Tuntematon on luonani ja katselee miettiväisesti. Mitä? Sinä elät
vielä, Zarathustra?
"Miksi? Mitävarten? Millä? Mihin? Missä? Miten? Eikö ole hulluutta
elää vielä? --
"Oi, ystäväni, ilta se on, joka minusta niin kysyy. Suokaa minulle
anteeksi minun surumielisyyteni.
"Ilta on joutunut: suokaa minulle anteeksi, että ilta on joutunut!"
Näin puhui Zarathustra.
Hautalaulu.
"Tuolla kohoo hautasaari, tuo äänetön; tuolla ovat minunkin
nuoruuteni haudat. Sinne minä tahdon elämän ikivihannan seppeleen
viedä."