Puhukaamme vain tästä, te viisaimmat, vaikkakin se on pahaa.
Vaikeneminen on pahempaa; kaikki vaitiolevat totuudet käyvät
myrkyllisiksi.
Ja murtukoon kaikki, mikä totuuksienne kautta murtua -- voi! Monta
huonetta on vielä rakennettava! --
Näin puhui Zarathustra.
Ylhäisistä.
Äänetön on minun mereni pohja: kukapa arvaisi, että se kätkee
leikillisiä hirviöitä!
Järkähtämätön on minun syvyyteni: mutta se välkkyy uivista
arvoituksista ja nauruista.
Ylhäisen minä näin tänään, juhlallisen, hengen parannuksentekijän:
oi, miten minun sieluni nauroi hänen rumuudelleen!
Rinta kohollaan ja niiden kaltaisena, jotka vetävät henkeä: niin hän
seisoi siellä, tuo ylhäinen, ja äänettömänä:
Rumat totuudet, hänen metsänriistansa, riippumassa olkapäillä, ja
rikkaana risaisista vaatteista; monta okaakin oli tarttunut häneen,
-- mutta vielä en nähnyt yhtään ruusua.
Vielä hän ei oppinut naurua eikä kauneutta. Alakuloisena palasi tämä
metsästäjä takaisin tiedon metsästä.
Kotia hän kääntyi taistelusta villien eläinten kanssa: mutta hänen
totisuudestaan katsoo vielä villi eläin -- voittamaton!
Yhä vielä hän seisoo tuolla kuin tiikeri, joka tahtoo hypätä; mutta
minä en suvaitse näitä pingoitettuja sieluja, nurja on makuni näitä
erikseen vetäytyneitä kohtaan.
Ja te sanotte minulle, ystävät, ettei tule kiistellä mausta ja
maistamisesta? Mutta kaikki elämä on kiistaa mausta ja maistamisesta!
Maku: se on yhtaikaa paino ja vaakakuppi ja punnitsija; ja voi
kaikkea elävää, joka käymättä taistelua painosta ja vaakakupista ja
punnitsijasta tahtoi elää!
Kunpa hän väsyisi korkeuteensa, tuo ylhäinen: silloin vasta hänen
kauneutensa alkaisi, -- ja silloin vasta minä tahdon maistaa häntä ja
pitää häntä maukkaana.
Ja vasta kun hän kääntyy pois itsestään, on hän juokseva oman
varjonsa yli -- ja, totisesti! _aurinkonsa_ helmaan.
Liian kauan hän istui varjossa, hengen parannuksentekijän posket
kalpenivat; vähää vaille, ettei hän nääntynyt odotuksissaan nälkään.
Ylenkatsetta on vielä hänen silmässään; ja hänen suunsa kätkee
saastaa. Tosin hän lepää nyt, mutta hänen leponsa ei ole vielä
asettunut aurinkoon.
Härän lailla hänen tulisi tehdä; ja hänen onnensa tulisi haista
maalle, eikä ylenkatseelle maata kohtaan.
Valkoisena härkänä tahtoisin hänet nähdä, kun hän puuskuen ja mylvien
käy auran edessä: ja hänen mylvintänsä ylistäisi vielä kaikkea
maallista!
Pimeät ovat vielä hänen kasvonsa; käden varjo liehuu niillä. Varjojen
peitossa on hänen silmänsä tarkoitus vielä.
Hänen tekonsa itse lepää vielä varjona hänen yllään: käsi pimentää
toimivan. Vielä hän ei ole voittanut tekoaan.
Tosin rakastan hänessä härän niskaa: mutta nyt minä tahdon nähdä myös
enkelin silmän.
Vielä sankaritahtonsakin hänen täytyy oppia unhoittamaan: korotettu
hänen tulee olla eikä ainoastaan kohonnut: -- itse eetterin tulisi
nostaa hänet, tuon tahdottoman!
Hän lannisti petoja, hän ratkaisi arvoituksia: mutta lunastaakin
hänen tulisi vielä petonsa ja arvoituksensa, taivaallisiksi lapsiksi
hänen tulisi ne vielä muuttaa.
Vielä hänen tietonsa ei ole oppinut hymyilemään ja olemaan ilman
kateutta; vielä ei hänen tulviva intohimonsa ole viihtynyt
kauneudessa.
Totisesti, ei hänen kaipuunsa tule kylläisyyteen vaieta ja vaipua,
vaan kauneuteen! Sulous kuuluu ylevämielisen ylevämielisyyteen.
Käsivarsi asetettuna pään yli: niin tulisi sankarin levätä, niin
tulisi hänen voittaa lepäämisensäkin.
Mutta juuri sankarille on _kaunis_ kaikkein vaikeinta. Saavuttamaton
on kaunis kaikelle kiihkeälle tahdolle.
Hiukan enemmän, hiukan vähemmän: se juuri on täällä paljon, se on
täällä enin.
Seisoa lihakset velttoina ja tahto valjaista riisuttuna: se on
vaikeinta teille kaikille, te ylhäiset!
Kun valta käy armolliseksi ja tulee alas näkyviin: kauneudeksi minä
kutsun sellaista alastuloa.
Enkä minä pyydä keneltäkään niinkuin sinulta juuri kauneutta, sinä
voimakas: sinun hyvyytesi olkoon sinun viimeinen itsesi-valtaaminen.
Kaikkea pahaa minä uskon sinusta: senvuoksi minä tahdon sinulta hyvää.
Totisesti, minä nauroin usein noille heikoille raukoille, jotka
luulevat itseään hyviksi, siksi että heillä on hervottomat käpälät!
Pilarin hyveeseen sinun tulee pyrkiä: kauniimmaksi se käy alati ja
sirommaksi, mutta sisällisesti kovemmaksi ja kantavammaksi, mitä
korkeammalle se nousee.
Niin, sinä ylhäinen, kerran sinä olet vielä oleva kaunis ja pitävä
kuvastinta oman kauneutesi edessä.
Silloin sinun sielusi on värisevä jumalallisista pyyteistä; ja
rukoilemista tulee olemaan vielä sinun turhamielisyydessäsikin!
Tämä nimittäin on sielun salaisuus: vasta kun sankari on hyljännyt
sen, lähenee sitä, unessa, -- yli-sankari. --
Näin puhui Zarathustra.
Sivistyksen maasta.
Liian kauaksi minä lensin tulevaisuuteen: kauhu valtasi minut.
Ja kun minä katselin ympärilleni, katso! silloin oli aika ainoa
aikalaiseni.
Silloin minä pakenin takaisin, kotiapäin -- ja yhä nopeammin: niin
minä tulin teidän luoksenne, te nykyaikaiset, ja sivistyksen maahan.
Ensi kerran minulla oli silmää teitä kohtaan ja hyvää mieltymystä:
totisesti, kaipuu sydämessä minä tulin.
Mutta mitä minulle tapahtui? Niin tuskissani kuin olinkin, --
minun täytyi nauraa! Milloinkaan ei silmäni nähnyt mitään niin
kirjavatäpläistä!
Nauramistani minä nauroin, jalkani vielä vavistessa ja sydämenikin:
"täällähän on kaikkien värikuppien kotimaa!" -- sanoin minä.
Viisikymmentä väripilkkua kasvoihin ja jäseniin maalattuna: niin te
istuitte siellä minun kummastuksekseni, te nykyaikaiset!
Ja viisikymmentä kuvastinta ympärillänne, jotka imartelivat ja
jäljittelivät teidän värivälkettänne!
Totisesti, ei voisi teillä olla parempaa naamiota, te nykyaikaiset,
kuin omat kasvonne ovat! Kuka voisi teitä -- _tuntea_!
Kirjoitettuina täyteen menneisyyden merkkejä ja nämäkin merkit
uusilla merkeillä tuhrittuina: näin te olette kätkeneet itsenne hyvin
kaikilta merkkeinselittäjiltä!
Ja jos on munaskuittenkin tutkija: kukapa vielä uskoo, että
teillä on munaskuut! Väreistä te näytätte olevan leivotuita ja
yhteenliimatuista liuskoista.
Kaikki ajat ja kansat katsovat kirjavina teidän hunnuistanne; kaikki
tavat ja uskot puhuvat kirjavina teidän liikkeistänne.
Ken riisuisi yltänne hunnut ja verhot ja värit ja liikkeet: kyllin
paljon hänellä olisi jäljellä peloittaakseen sillä linnut.
Totisesti, minä itse olen peljästynyt lintu, joka kerran näki teidät
alastomina ja ilman väriä; ja minä lensin pois, kun luuranko tarjosi
minulle rakkautta.
Ennemmin minä toki olisin vaikka päiväläisenä Manalassa ja
menneisyyden varjojen luona! -- Uhkeampia ja täyteläisempiähän ovat
itse manalaisetkin kuin te!
Tämä, niin tämä on minun sisälmysteni kirvely, etten voi sietää teitä
alastomina enkä vaatetettuina, te nykyaikaiset!
Tulevaisuuden kaikki kauhu ja kaikki, mikä milloinkaan sai paenneet
linnut värisemään, on totisesti mieluisampaa ja vähemmän vierasta
kuin teidän "todellisuutenne".
Sillä näin te puhutte: "Todellisia me olemme kokonaan, ja ilman
uskoa ja harhauskoa": näin te röyhistelette rintaanne -- oi, vielä
rinnattominakin!
Niin, miten te _voisitte_ uskoa, te kirjavatäpläiset! jotka olette
kuvia kaikesta, mitä maailmassa on uskottu!
Itse uskon vaeltavia kumoamisia te olette, ja kaikkien ajatusten
niveliltä nyrjähtämistä. _Epäuskottavia:_ näin kutsun minä teitä, te
todelliset!
Kaikki ajat kinastelevat toisiansa vastaan teidän hengissänne; ja
kaikkien aikojen unet ja kinastelut olivat todellisempia kuin teidän
valveillaolonne!
Hedelmättömiä te olette: _siksi_ teiltä puuttuu uskoa. Mutta kenen
täytyi luoda, hänellä oli alati myöskin tosiunensa ja tähtienteensä
-- ja hän uskoi uskoon! --
Puoliavoimia portteja te olette, joilla haudankaivajat odottavat. Ja
tämä on teidän todellisuutenne: "hävitä vain kaikki ansaitsee."
Oi millaisina te siinä seisotte, te hedelmättömät, miten laihoina
kylkiluilta! Ja moni teistä varmaan itsekin tiesi sen.
Ja hän puhui: täällä on varmaan käynyt jumala minun nukkuessani
ja salaa ottanut minulta jotakin? Totisesti, kylliksi tehdäkseen
itselleen siitä vaimon!
"Ihmeellinen on kylkiluitteni köyhyys!" -- näin puhui jo moni
nykyaikainen.
Niin, nauruksi te olette minulle, te nykyaikaiset! Ja vallankin kun
te ihmettelette itseänne!
Ja voi minua, ellen voisi nauraa teidän ihmettelyllenne, vaan
täytyisi minun niellä kaikki inhoittava, mitä maljoissanne on!
Mutta siksi minä tahdon ottaa teidät keveämmin, kun minulla on
_raskasta_ kannettavana; ja mitä se tekee vaikka kovakuoriaisia ja
lentäviä itikoita vielä asettuu taakalleni!
Totisesti, se ei käy minulle siitä raskaammaksi! Eikä teistä, te
nykyaikaiset, ole suuri väsymys minuun tuleva. --
Oi, mihin minä nyt olen kaipuuni kera nouseva! Kaikilta vuorilta minä
etsien katselen isän- ja äidinmaita.
Mutta kotiseutua minä en löytänyt mistään: epävakainen minä olen
kaikissa kaupungeissa ja matkallelähtö kaikilla porteilla.
Vieraita ovat minulle ja ilvettä kaikki nykyaikaiset, joiden luo
sydän minut äsken ajoi; ja karkoitettu minä olen kaikista isän- ja
äidinmaista.
Niin minä rakastan nyt ainoastaan _lasteni_ maata, tuota
löytämätöntä, kaukaisimmassa meressä: sitä minä käsken purjeeni
etsimään ja etsimään.
Lapsissani minä tahdon sovittaa, että olen isieni lapsi ja kaikessa
tulevaisuudessa -- tämän nykyisyyden!
Näin puhui Zarathustra.
Tahrattomasta tiedosta.
Kun eilen kuu nousi, luulin minä, että se aikoi synnyttää auringon:
niin leveänä ja raskaana se lepäsi taivaanrannalla.
Mutta valhettelija se oli raskauksineen; ja mieluummin minä tahdon
uskoa mieheen kuussa kuin naiseen.
Tosin, vähän on miestä hänessäkin, tuossa kainossa öitsijässä.
Totisesti, pahalla omallatunnolla se vaeltaa yli kattojen.
Sillä se on himokas ja kateellinen, munkki kuussa, maata se himoitsee
ja rakastavaisten kaikkia riemuja.
Ei, minä en pidä tuosta kissasta katoilla! Inhoittavia ovat minulle
kaikki, jotka hiipien kiertävät puoleksi suljetulta ikkunoita.
Hurskaana ja äänettömänä se vaeltaa tähtitantereilla: mutta minä en
suvaitse hiljaaliikkuvia miesjalkoja, joissa ei edes kannus kilise.
Jokaisen rehellisen askel puhuu; mutta kissa kulkee varkain yli maan.
Katso, kissan kaltaisena tulee kuu esiin ja epärehellisenä. --
Tämän vertauksen minä annan teille, te herkkätunteiset
teeskentelijät, teille, te "puhtaasti-tietäväiset"! Teitä minä kutsun
-- himokkaiksi!
Tekin rakastatte maata ja maallista: minä ymmärrän teidät hyvin! --
mutta häveliäisyyttä on teidän rakkaudessanne ja pahaa omaatuntoa, --
kuun kaltaisia te olette!
Ylenkatseeksi maallista kohtaan on teidän henkenne houkuteltu, mutta
ei teidän sisälmyksiänne: mutta ne ovat väkevimmät teissä!
Ja nyt häpeää teidän henkenne, että se noutaa sisälmystenne mieltä,
ja kulkee oman häpeänsä takia piilo- ja valheteitä.
"Tämä olisi minulle korkeinta, -- näin puhuu itselleen teidän
valheellinen henkenne -- katsella elämää ilman himoa eikä, koiran
tavoin, kieli suusta riippuen.
"Olla onnellinen katselemisessa, tahto kuolleena, vailla
itsekkäisyyden sieppaamista ja himoa -- koko ruumis kylmänä ja
tuhkanharmaana, mutta silmä juopuneena kuusilmänä!
"Tämä olisi minulle rakkainta, -- näin viettelee itseään tuo vietelty
-- rakastaa maata niinkuin kuu sitä rakastaa, ja ainoastaan silmällä
koskettaa sen kauneutta.
"Ja tämä olkoon minulle _tahratonta_ tietoa kaikista kappaleista, että
minä en kappaleilta mitään tahdo, paitsi että saan olla niiden edessä
kuin satasilmäinen kuvastin." --
Oi, te herkkätunteiset teeskentelijät, te himokkaat! Teiltä puuttuu
pyyteen viattomuutta: ja nyt te solvaatte senvuoksi pyytämistä!
Totisesti, te ette luovina, synnyttävinä, syntymishaluisina rakasta
maata!
Missä on viattomuutta? Siellä missä on tahtoa synnyttämiseen. Ja ken
tahtoo itseään ylempää luoda, hänellä on puhtain tahto.
Missä on kauneutta? Siellä missä minun _täytyy tahtoa_ kaikella
tahdolla; missä minä tahdon rakastaa ja käydä perikatoon, jotta kuva
ei jäisi ainoastaan kuvaksi.
Rakastaa ja käydä perikatoon: ne ovat hamasta iankaikkisuuksista
sointuneet yhteen. Tahto rakkauteen: se on olla valmis kuolemaankin.
Näin puhun minä teille, te pelkurit!
Mutta nyt teidän epämiehuullinen kieroonkatsomisenne tahtoo saada
nimen "mietiskeleväisyys"! Ja mikä arkojen silmien antaa koskettaa
itseään, on ristittävä "kauniiksi"! Oi te jalojen nimien tahraajat!
Mutta tämä on oleva: teidän kirouksenne, te tahrattomat, te
puhtaasti-tietäväiset, että te ette tule milloinkaan synnyttämään:
vaikkakin te lepäätte leveinä ja raskaina taivaanrannalla!
Totisesti, te ahdatte suunne täyteen jaloja sanoja: ja meidän tulee
uskoa, että teidän sydämenne tulvii yli äänensä, -- te valhettelijat?
Mutta _minun_ sanani ovat halpoja, halveksittuja, käyriä sanoja:
kernaasti minä poimin ylös, mitä teidän aterioillanne pöydän alle
putoo.
Aina minä niillä voin -- sanoa teeskentelijöille totuuden! Niin,
minun ruotoni, näkinkenkäni ja piikkiset lehteni tulevat --
kutittelemaan teeskentelijäin neniä!
Huono ilma on alati teidän ympärillänne ja teidän aterioittenne:
teidän himokkaat ajatuksenne, teidän valheenne ja salaisuutennehan
ovat ilmassa!
Uskaltakaa toki ensin uskoa itseänne -- teitä ja teidän
sisälmyksiänne! Ken itseään ei usko, hän valhettelee alati.
Jumalan naamion te ripustitte eteenne, te "puhtaat": jumalan naamioon
kätkeytyi teidän inhoittava rengasmatonne.
Totisesti, te petätte, te "mietiskeleväiset"! Kerran oli
Zarathustrakin teidän jumalallisten nahkojenne narri; ei hän
oivaltanut sitä käärmeenkiemuraa, jolla ne olivat täytetyt.
Jumalan sielun minä luulin kerran näkeväni teidän juonissanne, te
puhtaasti-tietäväiset! Parempaa taitoa minä en kerran aavistanut kuin
teidän taitonne!
Käärmesaastaa ja pahaa hajua minä en nähnyt kaukaisuudestani: ja että
sisiliskon kavaluus täällä hiiviskeli ympäri.
Mutta minä tulin teidän _lähellenne:_ silloin minulle valkeni päivä
-- ja nyt se valkenee teille, -- loppunut on lemmenliitto kuun kanssa!
Katsokaa toki tuonne! Kiinnisaatuna ja kalvaana se on tuolla --
aamuruskon edessä!
Sillä se tulee jo, tuo hehkuva, -- sen rakkaus maahan tulee!
Viattomuutta ja luomishalua on kaikki auringonrakkaus!
Katsokaa toki tuonne, miten se kärsimättömänä tulee yli meren! Ettekö
tunne sen rakkauden janoa ja kuumaa hengitystä?
Merta se tahtoo imeä ja juoda sen syvyyden luoksensa korkeuteen:
silloin kohoaa meren himo tuhansin rinnoin.
Auringon janon suutelemaksi ja imemäksi se _tahtoo_ tulla; ilmaksi se
_tahtoo_ tulla ja korkeudeksi ja valon uraksi ja itse valoksi!
Totisesti, auringon lailla minä rakastan elämää ja kaikkia syviä
meriä.
Ja tämä on _minulle_ tietoa: kaiken syvän tulee nousta ylös -- minun
korkeuteeni! --
Näin puhui Zarathustra.
Oppineista.
Kun minä lepäsin unessa, silloin söi lammas murattiseppelettä, joka
oli päässäni -- söi ja virkkoi: "Zarathustra ei ole enää oppinut."
Puhui ja läksi lyllertäen pois ja ylväänä. Eräs lapsi kertoi sen
minulle.
Kernaasti minä lepään täällä, missä lapset leikkivät, murtuneen
muurin luona, ohdakkeitten ja punaisien unikkojen alla.
Oppinut minä olen vielä lapsille ja ohdakkeillekin ja punaisille
unikoille. Viattomia ne ovat, vieläpä häijyydessäänkin.
Mutta lampaalle minä en ole enää oppinut: niin tahtoo minun osani --
siunattu olkoon se!
Sillä tämä on totuus: ulos minä olen lähtenyt oppineitten huoneesta,
ja oven olen vielä viskannut jälkeeni kiinni.
Liian kauan minun sieluni istui nälkäisenä heidän pöytänsä
ääressä; en minä ole heidän laillaan totutettu tietämiseen kuin
pähkinänsärkemiseen.
Vapautta minä rakastan ja ilmaa terveen maan yllä; mieluumin minä
vielä tahdon nukkua häränvuodilla kuin heidän arvosijoillaan ja
kunniallisuuksillaan.
Minä olen liian kuuma ja palanut omista ajatuksistani: usein tahtoo
se tukauttaa hengitykseni. Silloin minun täytyy päästä ulos ja pois
kaikista pölyisistä tuvista.
Mutta he istuvat kylminä kylmässä varjossa: he tahtovat kaikessa olla
vain katselijoita ja ovat varuillaan, etteivät istu siellä, missä
aurinko paahtaa portaille.
Kuten sellaiset, jotka seisovat kadulla ja töllistelevät
ohikulkijoita: näin odottavat hekin ja töllistelevät ajatuksia, joita
toiset ovat ajatelleet.
Jos heihin käsineen tarttuu, niin he pölyävät kuin jauhosäkit,
ja vastoin tahtoaan: mutta kenpä arvaisi, että heidän pölynsä on
syntynyt jyvistä ja suvisten kenttien keltaisesta riemusta?
Jos he ovat olevinaan viisaita, niin minua hiukan vituttaa heidän
pienet mietelauseensa ja totuutensa: usein on heidän viisaudessaan
sellainen haju kuin se nousisi lätäköstä: ja totisesti, minä olenkin
jo kuullut sammakon kurnuttavan siitä!
Taitavia he ovat, heillä on älykkäät sormet: mitä on minun
yksinkertaisuuteni heidän moninaisuutensa rinnalla! Kaiken
langanpujottamisen ja solmimisen ja kutomisen heidän sormensa
ymmärtävät: näin he kutovat hengen sukkia!
Hyviä kellolaitoksia he ovat, kun vain pidetään huoli siitä, että ne
vedetään oikein vireeseen! Sitten ne näyttävät petoksetta tunnin ja
pitävät pientä melua senohella.
Myllylaitoksen tavoin he tekevät työtä ja jyskyttävät: heille tulee
vain heittää hedelmäjyvänsä! -- he kyllä ymmärtävät jauhaa jyvän
pieneksi ja tehdä siitä valkeata pölyä.
He tähystelevät tarkasti toisiaan eivätkä luota suuresti toisiinsa.
Kekseliäinä pienissä viekkauksissa he odottavat sellaisia, joiden
tietäminen kulkee veltoin jaloin, -- hämähäkkien lailla he odottavat.
Minä näin heidän alati valmistavan varovasti myrkkyä; ja aina he
vetivät silloin lasiset hansikkaat sormiinsa.
Väärillä arvoillakin he osaavat pelata; ja niin innokkaasti näin
heidän pelaavan, että he siinä hikoilivat.
Me olemme toisillemme vieraita, ja heidän hyveensä ovat minulle
vieläkin vastenmielisempiä kuin heidän vääryytensä ja väärät arpansa.
Ja kun minä asuin heidän luonaan, silloin minä asuin yläpuolella
heitä. Siksi he suuttuivat minuun.
He eivät tahdo kuulla siitä mitään, että joku vaeltaa heidän
päittensä päällä; ja niin he asettivat puuta ja maata ja rikkoja
minun ja päittensä väliin.
Näin he vaimensivat minun askeleitteni kaiun: ja huonoimmin ovat
minua tähän saakka oppineimmat kuulleet.
Kaikkien ihmisten malat ja raiskat he asettivat itsensä ja minun
väliini: -- "malkaorreksi" he kutsuvat sitä huoneissaan.
Mutta siitä huolimatta minä vaellan ajatuksineni heidän päittensä
_päällä_; ja vaikka tahtoisin vaeltaa omilla vioillanikin, niin
olisin kuitenkin yläpuolella heitä ja heidän päitään.
Sillä ihmiset _eivät_ ole yhdenvertaisia: näin puhuu oikeus. Ja mitä
minä tahdon, sitä he eivät saaneet tahtoa!
Näin puhui Zarathustra.
Runoilijoista.
"Sittenkuin paremmin opin tuntemaan ruumiin, -- sanoi Zarathustra
eräälle oppilaalleen -- on minulle henki ainoastaan kuin kummitus; ja
kaikki 'katoamaton' -- sekin on vain vertausta."
"Niin minä kuulin sinun jo kerran sanovan, vastasi oppilas; ja sillä
kertaa sinä lisäsit: 'mutta runoilijat valhettelevat liian paljon'.
Miksi sinä sanoit silloin, että runoilijat valhettelevat liian
paljon?"
"Miksi? sanoi Zarathustra. Sinä kysyt miksi? Minä en kuulu niihin,
joilta saa kysyä heidän syitään.
"Onko minun kokemukseni sitten eilispäivän lapsi? Siitä on kauan kuin
minä elin mielipiteitteni syyt.
"Eikö minun täytyisi olla muiston malja, jos tahtoisin pitää vielä
syynikin luonani?
"Liian paljon on minulle jo siinä, että säilytän itse mielipiteet; ja
moni lintu lentää minun luotani.
"Ja joskus minä löydän kyyhkyslakastanikin sinnelentäneen eläimen,
joka on minulle outo, ja joka vapisee, kun lasken käteni sen päälle.
"Kuitenkin, mitä Zarathustra sanoi sinulle kerran? Että runoilijat
valhettelevat liian paljon? -- Mutta Zarathustrakin on runoilija.
"Uskotko sinä nyt, että hän lausui tässä totuuden? Miksi uskot niin?"
Oppilas vastasi: "minä uskon Zarathustraan." Mutta Zarathustra
pudisti päätään ja hymyili.
Usko ei tee minua autuaaksi, sanoi hän, vallankaan ei usko minuun.
Mutta siinä tapauksessa, että joku täydellä todella sanoisi, että
runoilijat valhettelevat liian paljon: niin hän on oikeassa, -- me
valhettelemme liian paljon.
Me tiedämmekin liian vähän ja olemme huonoja opettajia:, siksi meidän
jo täytyy valhetella.
Ja ken meistä runoilijoista ei olisi viiniänsä väärentänyt?
Moni myrkyllinen sekoitus tehtiin meidän kellareissamme, paljon
sanomatonta siellä tapahtui.
Ja koska me tiedämme vähän, niin me rakastamme sydämestämme
hengellisesti vaivaisia, vallankin jos ne ovat nuoria naisia!
Ja vieläpä me himoitsemme niitäkin asioita, joita vanhat
naiset kertovat toisilleen iltaisin. Sitä me itse kutsumme
iäti-naiselliseksi itsessämme.
Ja ikäänkuin olisi olemassa erityinen salainen tie tietoon, joka
_menee umpeen_ niiltä, jotka jotakin oppivat: niin me uskomme kansaan
ja sen "viisauteen".
Mutta tämän uskovat kaikki runoilijat: että se, ken nurmella maaten
tai yksinäisellä mäenrinteellä heristää korviaan, saa tietää jotakin
niistä kappaleista, jotka ovat taivaan ja maan välillä.
Ja jos heissä syntyy hentoja liikutuksia, niin runoilijat luulevat
alati, että itse luonto on heihin rakastunut:
Ja se hiipii heidän korvaansa kuiskatakseen sinne salaisuuksia ja
lemmekkäitä hyväilysanoja: siksi he ylpeilevät ja ylvästelevät
kaikkien kuolevaisten edessä!
Oi, taivaan ja maan välillä on olemassa niin paljon kappaleita,
joista vain runoilijat ovat antautuneet jotakin uneksimaan!
Ja vallankin _yläpuolella_ taivasta: sillä kaikki jumalat ovat
runoilija-vertausta, runoilija-veijausta!
Totisesti, alati se vetää meitä sinne -- nimittäin pilvien
valtakuntaan: niille me asetamme kirjavat haamumme ja kutsumme niitä
sitten jumaliksi ja yli-ihmisiksi: --
Ja eivätkö ne sitten ole kyllin kevyitä sellaisille istuimille! --
kaikki nuo jumalat ja yli-ihmiset.
Oi, miten väsynyt minä olen kaikkeen tuohon riittämättömään, jonka
välttämättä tulee olla tapahtumus! Oi, miten väsynyt minä olen
runoilijoihin! --
Kun Zarathustra puhui näin, suuttui hänen oppilaansa häneen,
mutta hän vaikeni. Ja Zarathustrakin vaikeni; ja hänen silmänsä
oli kääntynyt sisäänpäin, ikäänkuin se olisi katsellut kaukaisiin
etäisyyksiin. Viimein hän huokasi ja veti henkeään.
Minä olen tämänpäivän ja menneisyyden lapsi, sanoi hän sitten;
mutta jotakin on minussa, joka on huomisesta ja ylihuomisesta ja
tulevaisesta.
Minä olen väsynyt runoilijoihin, vanhoihin ja uusiin; pintapuolisia
he ovat minulle kaikki ja matalia meriä.
He eivät ajatelleet kyllin syvästi: siksi heidän tunteensa ei
vajonnut alas pohjiin saakka.
Hiukan hekumaa ja hiukan ikävää: se on heidän parhain ajattelunsa
ollut.
Aavehenkäystä ja -liihoittelua on minulle kaikki heidän
harpunhelinänsä: mitä he tiesivät tähänsaakka sävelten palavuudesta!
--
He eivät ole minulle myöskään kyllin puhtaita: he sekoittavat kaikki
vetensä, jotta se näyttäisi syvältä.
Ja kernaasti he tahtovat käydä sovittajista siten: mutta välittäjiä
ja sekoittajia he ovat minulle, ja puolittaisia ja saastaisia! --
Oi, minä viskasin kyllä verkkoni heidän mereensä ja tahdoin pyydystää
hyviä kaloja; mutta alati minä vedin ylös jonkun vanhan jumalan pään.
Niin antoi meri nälkäiselle kiven, ja he itse lienevät merestä
syntyisin.
Epäilemättä, heistä löytää helmiä: sitä enemmän he ovat itse kovien
kuoriaiseläinten kaltaisia. Ja sielun asemasta minä löysin usein
suolaista limaa heissä.
Mereltä he oppivat vielä turhamaisuutensakin: eikö meri ole
riikinkukkojen riikinkukko?
Kaikkein rumimmallekin puhvelille se levittää pyrstönsä, milloinkaan
se ei väsy hopeisiin ja silkkisiin koristuksiinsa.
Jurona puhveli katselee sitä, hieta lähellä sen sielua, vielä
lähempänä metsäntiheikkö, mutta lähinnä lieju.
Mitä on sille kauneus ja meri ja riikinkukonkoru! Tämän vertauksen
minä sanon runoilijoille.
Totisesti, heidän henkensä itse on riikinkukkojen riikinkukko ja
turhamaisuuden meri!