Jumala on otaksuma: mutta kuka joisi kuolematta kaiken sen tuskan,
jonka tämä otaksuma on synnyttynyt? Onko luovalta ryöstettävä hänen
uskonsa ja kotkalta sen leijailu kotkan-avaruuksissa?
Jumala on ajatus, joka tekee kaiken suoran käyräksi ja kaiken
kiinteän kieppuvaksi. Miten? Aika olisi poissa, ja kaikki katoavainen
vain valhetta?
Ajatella tätä on pyörrytys ja huimaus ihmisluille, ja vielä vatsalle
kuvotus: totisesti, pyörätaudiksi kutsun minä sellaisia otaksumia.
Pahaksi kutsun minä sitä ja ihmisviholliseksi: kaikkea tuota
opetusta yhdestä ja täydestä ja liikkumattomasta ja kylläisestä ja
katoamattomasta!
Kaikki katoamaton -- on vain vertausta! Ja runoilijat valhettelevat
liian paljon. --
Mutta ajasta ja tulemisesta tulee parhaiden vertausten puhua: kaiken
katoavan ylistystä ja vanhurskauttamista tulee niiden olla!
Luoda -- se on suurta lunastusta kärsimyksestä ja elämän kevyeksi
käymistä. Mutta jotta luova voisi olla olemassa, juuri senvuoksi
tarvitaan kärsimystä ja paljon muutosta.
Niin, paljon katkeraa kuolemista tulee teidän elämässänne olla,
te luovat! Siten olette te kaiken katoavaisen puoltajia ja
vanhurskauttajia.
Siksi että luovan itsensä pitää olla lapsi, joka uudelleen syntyy,
täytyy hänen myös tahtoa olla synnyttäjä ja synnyttäjän tuska.
Totisesti, kautta satojen sielujen minä tietäni kuljin ja kautta
satojen kehtojen ja synnytyskipujen. Monet jäähyväiset minä jo
lausuin, minä tunnen sydäntä särkevät viimeiset hetket.
Mutta niin tahtoo luova tahtoni, kohtaloni. Tai, jotta sen teille
rehellisemmin sanoisin: juuri sellaista kohtaloa -- tahtoo minun
tahtoni.
Kaikki tunteva kärsii minussa ja on vangittuna: mutta tahtoni tulee
alati luokseni vapauttajana ja ilontuojana.
Tahtominen vapauttaa: tämä on oikea oppi tahdosta ja vapaudesta --
siten julistaa Zarathustra sen teille.
Ei-enää-tahtoa ja ei-enää-arvostella ja ei-enää-luoda! oi, että tuo
suuri väsymys aina pysyisi kaukana minusta!
Tietämisessäni tunnen minä ainoastaan tahtoni synnytys- ja
syntymishalun; ja jos tietämisessäni on viattomuutta, riippuu se
siitä, että siinä on tahto synnyttämään.
Pois jumalasta ja jumalista houkutteli minut tämä tahto, mitä olisi
silloin luotavaa, jos jumalia -- olisi!
Mutta ihmiseen pakottaa se minua yhä uudelleen, palava luomistahtoni:
niin on vasaralla pakko kiven kimppuun.
Oi, te ihmiset, kivessä nukkuu eräs kuva, kuvieni kuva! Oi, että sen
täytyy kovimmassa, rumimmassa kivessä nukkua!
Nyt raivoaa vasarani julmasti hänen vankilaansa vastaan. Kivestä
lentelee sirpaleita: mitä koskee se minuun?
Päättää tahdon minä sen: sillä eräs varjo tuli luokseni -- hiljaisin
ja kevyin kaikista olennoista tuli kerran luokseni!
Yli-ihmisen ihanuus tuli varjona luokseni. Oi, veljeni! Mitä kuuluvat
minulle nyt -- jumalat! --
Näin puhui Zarathustra.
Sääliväisistä.
Ystäväni, herjapuhe saapui ystävänne tykö: "katsokaa Zarathustraa!
Eikö hän kulje joukossamme kuin eläimien joukossa?"
Mutta paremmin puhuttu on näin: "tietäväinen kulkee ihmisten joukossa
kuten eläinten joukossa."
Mutta ihmisen itsensä nimi on tietäväiselle: eläin, jolla on punaiset
posket.
Mistä se johtuu? Eikö siitä, että hän on saanut liian usein hävetä?
Oi ystäväni! Näin puhuu tietäväinen: häpeää, häpeää, häpeää -- siinä
ihmisen aikakirja!
Ja senvuoksi jalo käskee itsensä olemaan nöyryyttämättä: hän käskee
itsensä hävetä kaikkia kärsiviä.
Totisesti, minä en suvaitse noita armeliaita, jotka säälissään ovat
autuaita: liian vähän heillä on häpeäntuntoa.
Jos minun täytyy olla sääliväinen, niin en tahdo kuitenkaan sitä
nimeä kantaa; ja jos olen, niin mielelläni silloin etäältä.
Mielelläni myös peitän pääni ja pakenen sieltä, ennenkun tulen
tunnetuksi: ja niin käsken teitäkin tekemään, ystäväni!
Tuokoon kohtaloni aina tielleni suruttomia, kuten te olette, ja
sellaisia, joiden kera yhteisenä _saan_ pitää toiveen, aterian ja
hunajan!
Totisesti, yhtä ja toista kyllä tein kärsiville: mutta parempaa
mielestäni olen alati tehnyt, kun olen oppinut paremmin iloitsemaan.
Siitä saakka kun ihmisiä on ollut, on ihminen liian vähän iloinnut:
se yksin, veljeni, on perisyntimme!
Ja kun opimme paremmin iloitsemaan, niin samalla unhoitamme parhaiten
tehdä muille pahaa ja miettiä pahaa.
Siksi pesen käteni, joka kärsivää auttoi, sentähden myös sieluni
puhtaaksi huuhdon.
Sillä että minä kärsivän näin kärsivän, häpeän minä hänen häpeänsä
takia; ja kun häntä autoin, niin loukkasin raskaasti hänen ylpeyttään.
Suuret kiitollisuudenvelat eivät tee kiitollisiksi, vaan
kostonhimoisiksi; ja ellei pientä hyvää työtä unhoiteta, niin tulee
siitä vielä kalvava mato.
"Olkaa ynseitä vastaanottaessanne! Kunnioittakaa sillä, että otatte
vastaan!" -- niin neuvon niitä, joilla ei ole mitään poisannettavaa.
Mutta minä olen lahjoittaja: mielelläni lahjoitan minä ystävänä
ystäville. Mutta muukalaiset ja köyhät poimikoot itse hedelmät
puustani: niin nöyryyttää se vähemmän.
Mutta kerjäläiset olisivat kokonaan poistettavat! Totisesti, jos
heille antaa, niin suuttuu itselleen, ja ellei anna, niin suuttuu
itselleen.
Ja samoin syntiset ja pahat omattunnot! Uskokaa minua, ystäväni:
omantunnon pistokset kasvattavat purijoita.
Mutta huonointa ovat pienet ajatukset. Totisesti, mieluummin vielä
tehdä pahaa kuin ajatella pienesti!
Tosin te sanotte: "halu pieniin ilkeyksiin säästää meidät monesta
suuresta pahasta työstä." Mutta tässä ei pitäisi tahtoa mitään
säästää.
Ikäänkuin paise on paha työ: se pistää ja syyhyy ja puhkee, -- se
puhuu rehellisesti.
"Katso, minä olen sairaus" -- niin puhuu paha työ; se on sen
rehellisyys.
Mutta sienen kaltainen on pieni ajatus: se ryömii ja köyristyy eikä
tahdo missään olla -- kunnes koko ruumis on laho ja lakastunut
pienistä sienistä.
Mutta sille, joka on perkeleen riivaama, kuiskaan minä tämän sanan:
"parempi että kasvatat perkeleesi suureksi! Sinullekin vielä on
olemassa tie suuruuteen!" --
Oi veljeni! Jokaisesta tiedetään jotakin liikaa! Ja moni käy
meille läpikuultavaksi, mutta silti emme vielä läheskään voi olla
läpikotaisin perillä hänestä.
Vaikeata on elää ihmisten kanssa, siksi että vaikeneminen on niin
vaikeata.
Emmekä me ole kohtuuttomimpia sitä kohtaan, joka meitä inhoittaa,
vaan sitä kohtaan, joka ei meihin lainkaan koske.
Mutta jos sinulla on kärsivä ystävä, niin ole leposija hänen
kärsimykselleen, kuitenkin kuin kova vuode, sotavuode: siten hyödytät
häntä parhaiten.
Ja jos joku ystäväsi tekee sinulle pahaa, niin sano: "minä annan
sinulle anteeksi sen, mitä minulle teit; mutta että sen _itsellesi_
teit, -- miten voisin minä sitä antaa anteeksi!"
Näin puhuu kaikki suuri rakkaus: se voittaa vielä anteeksiannon ja
säälinkin.
Sydäntään täytyy pidättää; sillä jos sen laskee menemään, miten pian
karkaa silloin pääkin!
Oi, missä on milloinkaan tapahtunut suurempia hulluuksia kuin
sääliväisten joukossa? Ja mikä synnytti enemmän pahaa maailmaan kuin
sääliväisten hulluudet?
Voi kaikkia rakastavia, joilla ei ole kukkulaa, joka on yläpuolella
heidän sääliään!
Näin puhui perkele kerran minulle: "jumalallakin on helvettinsä: se
on hänen rakkautensa ihmisiin."
Ja äsken kuulin hänen sanovan tämän sanan: "jumala on kuollut;
säälistään ihmisiin on jumala kuollut." --
Sentähden varokaa sääliväisiä: _heistä_ nousee jälleen raskas pilvi
ihmisen yli. Totisesti, minä ymmärrän rajuilman merkkejä!
Mutta pankaa tähdelle myös tämä sana: kaikki suuri rakkaus on
yläpuolella sääliänsä: sillä se tahtoo rakastetun vielä -- luoda!
"Itseni minä uhraan rakkaudelleni, ja _lähimmäiseni niinkuin itseni_"
-- niin puhuvat kaikki luovat.