Näin puhui Zarathustra.
Tuonpuoleisten odottajista.
Kerran heitti Zarathustrakin uskonsa tuolle puolen ihmistä, kuten
kaikki tuonpuoleisten odottajat. Kärsivän ja kidutetun jumalan työltä
näytti minusta silloin maailma.
Unelta näytti minusta silloin maailma, ja jumalan runoelmalta;
värilliseltä savulta jumalallisesti tyytymättömän silmissä.
Hyvä ja paha ja halu ja kärsimys ja Minä ja Sinä värilliseltä savulta
näytti se minusta luovissa silmissä. Kääntää katseensa itsestään
tahtoi luoja -- silloin loi hän maailman.
Juopunut ilo on kärsivälle kääntää katseensa kärsimyksestään ja
kadottaa itsensä. Juopuneelta ilolta ja itsensä-kadottamiselta tuntui
minusta kerran maailma.
Tämä maailma, ikuisesti epätäydellinen, ikuisen ristiriidan kuva ja
epätäydellinen kuva -- juopunut ilo epätäydelliselle luojalleen: --
sellaiselta tuntui minusta kerran maailma.
Senvuoksi heitin minäkin kerran uskoni tuollepuolen ihmistä, kuten
kaikki tuonpuoleisten odottajat. Tuollepuolen ihmistäkö todellakin?
Oi, veljet, tuo jumala, jonka minä loin, oli ihmistyötä ja
-hulluutta, kuten kaikki jumalat!
Ihminen hän oli, ja ainoastaan vaivainen osa ihmistä ja Minua: omasta
tuhkastani ja hehkustani nousi se eteeni, tuo kummitus. Ja totisesti!
ei se tullut luokseni tuonpuolisuudesta!
Mitä tapahtui, veljeni? Minä voitin itseni, kärsivän itseni, kannoin
oman tuhkani vuorille, kirkkaan liekin löysin minä itselleni. Ja
katso! Silloin pakeni kummitus luotani!
Kärsimys olisi minulle nyt ja tuska terveeksitulleelle uskoa
sellaisia kummituksia: kärsimys olisi se minulle nyt ja alennus. Näin
puhun minä tuonpuoleisten odottajille.
Kärsimys se oli ja kykenemättömyys -- ne loivat kaikki tuonpuoleiset
maailmat; ja tuo onnen lyhyt mielettömyys, jota ainoastaan enimmän
kärsivä tuntee.
Väsymys, joka yhdellä hyppäyksellä tahtoo loppuun,
kuolonhyppäyksellä, poloinen, taitamaton väsymys, joka ei edes tahdo
enää tahtoa: se loi kaikki jumalat ja tuonpuoleiset maailmat.
Uskokaa minua, veljeni! Ruumis se oli, joka ruumiista oli
epätoivoissaan, -- hullautuneen hengen sormilla se haparoi
perimmäisiä seiniä.
Uskokaa minua, veljeni! Ruumis se oli, joka maasta oli
epätoivoissaan, -- se kuuli olemassaolon vatsan puhuvan itselleen.
Ja silloin se tahtoi iskeä päänsä perimmäisten seinäin läpi, eikä
ainoastaan päätään, -- ja yli "tuohon maailmaan".
Mutta "tuo maailma" on hyvin kätketty ihmiseltä, tuo ihmisetön,
epäinhimillinen maailma, joka on taivaallinen ei-mikään; ja
olemassaolon vatsa ei puhu lainkaan ihmiselle, muutoin kuin ihmisenä.
Totisesti, vaikeata todistaa on kaikki oleminen ja vaikeata saada
puhumaan. Sanokaa minulle, veljet, eikö ihmeellisin kaikista olioista
ole yhä vielä parhaiten todistettu?
Niin, tuo Minä ja Minän ristiriita ja sekasorto puhuu vielä
rehellisimmin olemisestaan, tuo luova, tahtova, arvioiva Minä, joka
on olioiden mitta ja arvo.
Ja tuo rehellisin oleminen, Minä -- se puhuu ruumiista, ja se
tahtoo vielä ruumista, silloinkin kun se runoilee ja haaveksii ja
liihoittelee murtunein siivin.
Yhä rehellisemmin se oppii puhumaan, tuo Minä: ja mitä enemmän se
oppii, sitä enemmän se löytää sanoja ja kunniaa ruumiille ja maalle.
Uuden ylpeyden opetti minulle Minäni, sen opetan minä ihmisille: ei
enää pistää päätään taivaallisten asiain hietaan, vaan kantaa sitä
vapaana, maallista päätä, joka luo maan tarkoituksen!
Uuden tahdon opetan minä ihmisille: tahtoa sitä tietä, jota ihminen
on umpimähkään kulkenut, ja kutsua sitä hyväksi eikä enää hiipiä
siltä pois, kuten sairaat ja kuolevat!
Sairaita ja kuolevia ne olivat, jotka halveksivat ruumista ja maata
ja keksivät taivaallisen maansa ja lunastavat verenpisarat: mutta
vielä nämäkin suloiset ja synkät myrkyt he ottivat ruumiista ja
maasta!
Kurjuuttaan he tahtoivat paeta, ja tähdet olivat heille liian
kaukana. Silloin huokasivat he: "Oi jospa olisi taivaallisia teitä,
joita myöten saattaisi hiipiä toiseen olemiseen ja onneen!" --
silloin keksivät he itselleen salatiensä ja veriset juomansa!
Ruumiistaan ja tästä maasta luulivat he nyt päässeensä irti, nuo
kiittämättömät. Kuitenkin, ketä heidän oli kiittäminen irtipääsynsä
kouristuksesta ja riemusta? Ruumistaan ja tätä maata.
Lempeä on Zarathustra sairaille. Totisesti, hän ei suutu heidän
tapaansa lohduttaa itseään ja olla kiittämättömiä. Kunpa he tulisivat
terveiksi ja voittavaisiksi ja loisivat itselleen korkeamman ruumiin!
Ei suutu Zarathustra myöskään terveeksitulleelle, jos hän katselee
hellästi uskoaan ja sydänyöllä hiipien kiertää jumalansa hautaa:
mutta sairaudeksi ja sairaaksi ruumiiksi jäävät minulle hänen
kyyneleensäkin vielä.
Paljon sairaloisia oli aina niiden joukossa, jotka runoilevat ja ovat
jumalisia; raivoisasti he vihaavat tietäväistä ja tuota hyveistä
nuorinta, jonka nimi on: rehellisyys.
Taakse he katsovat alati kohti pimeitä aikoja: silloin tosiaan
oli harhaluulo ja usko toista; raivo järkeä vastaan oli
jumalankaltaisuutta, ja epäily syntiä.
Liian hyvin minä tunnen nämä jumalankaltaiset: he tahtovat, että
heihin uskottaisiin ja että epäily olisi synti. Liian hyvin tiedän
myöskin, mihin he itse parhaiten uskovat.
Totisesti, eivät tuonpuoleisiin maailmoihin ja lunastaviin
verenpisaroihin: vaan ruumiiseen uskovat hekin parhaiten ja heidän
oma ruumiinsa on heille "olio itsessään".
Mutta sairaloinen olio on se heille: ja mielellään he ryömisivät
nahkastaan. Senvuoksi kuuntelevat he kuoleman saarnaajia ja
saarnaavat itse tuonpuoleisista maailmoista.
Kuunnelkaa mieluummin, veljeni, terveen ruumiin ääntä: rehellisempi
ja puhtaampi ääni se on.
Rehellisemmin puhuu ja puhtaammin terve ruumis, täydellinen ja
oikeinmuodostunut: ja se puhuu maan tarkoituksesta. --
Näin puhui Zarathustra.
Ruumiin halveksijoista.
Ruumiin halveksijoille tahdon sanani sanoa. En tahdo, että he
oppisivat uudelleen ja opettaisivat uudelleen toisille, vaan että
sanoisivat jäähyväiset omalle ruumiilleen ja niin vaikenisivat.
"Ruumista olen minä ja sielua" -- niin puhuu lapsi. Ja miksi ei
puhuttaisi kuten lapset puhuvat?
Mutta herännyt, tietävä sanoo: Ruumista olen minä kokonaan enkä
mitään muuta; ja sielu on vain nimitys jollekin, mitä on ruumiissa.
Ruumis on suuri järki, moninaisuus, jolla on yksi aisti, sota ja
rauha, lauma ja paimen.
Ruumiisi työkalu on pieni järkesikin, veljeni, jota sinä "hengeksi"
kutsut, suuren järkesi pieni työ- ja leikkikalu.
"Minä", sanot sinä ja olet ylpeä tästä sanasta. Mutta suurempi on --
johon et tahdo uskoa -- ruumiisi ja sen suuri järki: se ei sano Minä,
vaan tekee Minän.
Mitä aisti havaitsee, mistä henki pääsee tietoon, sillä ei ole
loppuaan milloinkaan itsessänsä. Mutta aisti ja henki tahtoisivat
saada sinut uskomaan, että he ovat kaikkien olioiden loppu: niin
turhamaisia ne ovat.
Työ- ja leikkikaluja ovat aisti ja henki: niiden takana on vielä
Itse. Aistien silmillä etsii myöskin Itse, hengen korvilla sekin
kuuntelee.
Alati kuuntelee Itse ja hakee: se vertailee, pakottaa, valloittaa,
hävittää. Se hallitsee ja on Minänkin hallitsija.
Ajatustesi ja tunteittesi takana, veljeni, on mahtava valtias,
tuntematon viisas -- hänen nimensä on Itse. Ruumiissasi hän asuu,
ruumiisi hän on.
Enemmän on järkeä ruumiissasi kuin parhaimmassa viisaudessasi.
Ja kuka oikeastaan tietää, mihin ruumiisi tarvitsee parhaimman
viisautesi?
Sinun Itsesi nauraa Minällesi ja sen ylpeille hypyille. "Mitä ovat
nämä ajatuksen hypyt ja lentelyt olevinaan?" sanoo se itselleen.
Kiertotie minun päämaaliini. Minä olen Minän talutusnuora ja hänen
käsite-kupliensa puhaltaja.
Itse sanoo Minälle: "tunne tuskaa tässä!" Ja silloin se kärsii ja
ajattelee, miten se pääsisi kärsimästä -- ja juuri sitävarten sen
tulee ajatella.
Itse sanoo Minälle: "tässä tunne iloa!" Silloin se iloitsee ja
ajattelee, miten se usein iloitsisi uudelleen ja juuri sitävarten sen
tulee ajatella.
Ruumiin halveksijoille tahdon sanan sanoa. Että he halveksivat, se
on heidän kunnioituksensa. Mikä on se, joka loi kunnioituksen ja
halveksimisen ja arvon ja tahdon?
Luova Itse loi itselleen kunnioituksen ja halveksimisen, se loi
itselleen ilon ja kärsimyksen. Luova ruumis loi itselleen hengen
tahtonsa kädeksi.
Vielä hulluudessanne ja halveksimisessanne, te ruumiin halveksijat,
palvelette te Itseänne. Minä sanon teille: teidän Itsenne itse tahtoo
kuolla ja kääntyy poispäin elämästä.
Ei se enää jaksa sitä, mitä se ennen kaikkea tahtoo: luoda itseänsä
ylempää. Sitä tahtoo se ennen kaikkea, se on sen koko kaipuu.
Mutta liian myöhäksi on sille käynyt nyt luoda: senvuoksi tahtoo
teidän Itsenne käydä perikatoon, te ruumiin halveksijat.
Perikatoon tahtoo käydä teidän Itsenne, ja senvuoksi teistä tuli
ruumiin halveksijoita! Sillä ette te enää kykene luomaan itseänne
ylempää.
Ja senvuoksi te suututte nyt elämään ja maahan. Itsetiedoton kateus
on teidän halveksimisenne kierossa katseessa.
Minä en kulje teidän tietänne, te ruumiin halveksijat! Te ette ole
siltoja yli-ihmiseen! --
Näin puhui Zarathustra.
Riemuista ja intohimoista.
Veljeni, jos sinulla on hyve, ja se on sinun hyveesi, niin ei se ole
sinulla yhteisenä kenenkään kanssa.
Tosin, sinä tahdot antaa sille nimen ja sitä hyväellä; tahdot
nipistää sitä korvasta ja kujeilla hänen kanssaan ratoksesi.
Ja katso! Nyt sen nimi on yhteisenä sinulle ja kansalle ja sinä
olet hyveinesi tullut kansaksi ja laumaksi! Paremmin sinä tekisit
sanoessasi: "sanomaton on ja nimetön se, mikä tekee sieluni tuskan ja
suloisuuden ja on vielä sisälmysteni nälkäkin."
Olkoon hyveesi liian korkea nimien tuttavallisuuteen: ja jos sinun
täytyy puhua siitä, niin älä häpeä änkyttää siitä.
Siis puhu ja änkytä näin: tämä on minun hyväni, sitä minä rakastan,
näin miellyttää se minua täydellisesti, ainoastaan näin tahdon minä
hyvää.
En tahdo sitä jumalan-lakina, en tahdo sitä ihmiskäskynä enkä
-tarpeena: ei sen tule olla minulle tienviittana ylimaailmoihin ja
paratiiseihin.
Maallinen hyve on se, mitä rakastan: vähän on siinä viisautta, ja
kaikkein vähimmän kaikkien järkeä.
Mutta tämä lintu rakensi minun tyköni pesänsä: senvuoksi rakastan
ja hellin minä sitä, -- nyt se istuu minun tykönäni kultaisilla
munillaan.
Näin tulee sinun änkyttää ja hyvettäsi ylistää.
Kerran sinulla oli intohimoja ja sinä kutsuit niitä pahoiksi. Mutta
nyt sinulla on vain hyveesi jäljellä: ne kasvoivat intohimoistasi.
Korkeimman päämaalisi panit näiden intohimojen sydämelle: silloin
tulivat ne hyveiksesi ja riemuiksesi.
Ja olitpa sitten vaikka äkkipikaisten sukua tai hekumallisten tai
uskonkiihkoisten tai kostonhimoisten:
Lopulta tulivat kaikki intohimosi hyveiksi ja perkeleesi enkeleiksi.
Kerran oli sinulla villejä koiria kellarissasi: mutta lopulta
muuttuivat ne linnuiksi ja suloisiksi laulajiksi.
Myrkyistäsi keitit sinä palsamisi; lehmääsi Murhetta sinä lypsit --
nyt juot hänen utareensa makeata maitoa.
Eikä mitään pahaa kasva sinusta tämänkoommin, ei edes sitä pahaa,
joka kasvaa hyveittesi taistelusta.
Veljeni, jos sinulla on onni, niin on sinulla yksi ainoa hyve eikä
enempää: niin käyt sinä helpommin yli sillan.
Kunniakasta on omistaa monta hyvettä, mutta vaikea osa se on; ja moni
läksi erämaahan ja surmasi itsensä, koska hän väsyi olemaan hyveiden
taisteluna ja taistelutantereena.
Veljeni, onko sota ja taistelu pahaa? Mutta välttämätöntä on tämä
paha, välttämätöntä on kateus ja epäluulo ja solvaaminen hyveittesi
kesken.
Katso, miten jokainen hyveistäsi himoitsee korkeinta: se tahtoo
omakseen koko henkesi, jotta se olisi sen oma airut, se tahtoo
omakseen koko voimasi suuttumuksessa, vihassa ja rakkaudessa.
Kateellinen on jokainen hyve toiselleen, ja kauhea asia on kateus.
Hyveetkin voivat kateudesta joutua perikatoon.
Ketä kateuden lieskat ympäröivät, hän kääntää viimein, kuten
skorpiooni, itseään vastaan myrkytetyn vaapsen.
Oi, veljeni, etkö ole vielä milloinkaan nähnyt hyveen herjaavan
itseään ja pistävän itsensä kuoliaaksi?
Ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi: ja sentähden tulee
sinun rakastaa hyveitäsi --: sillä sinä joudut perikatoon niiden
kautta. --
Näin puhui Zarathustra.
Kalpeasta rikoksellisesta.
Te ette tahdo surmata, te tuomarit ja uhraajat, ennenkuin eläin
on nyökännyt? Katsokaa, kalpea rikoksellinen on nyökännyt: hänen
silmistään puhuu suuri ylenkatse.
"Minun Minäni on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi: Minäni on
minulle suuri ylenkatse ihmistä kohtaan": niin puhuu tämä silmä.
Että hän tuomitsi itsensä, se oli hänen korkein hetkensä: älkää
laskeko kohonnutta takaisin hänen alennukseensa!
Ei ole mitään lunastusta sille, joka itsestään niin kärsii, ei mitään
muuta kuin äkillinen kuolema.
Teidän surmatyönne, te tuomarit, tulee olla sääliä eikä mitään
kostoa. Ja kun te surmaatte, niin katsokaa, että te itse myös
vanhurskautatte elämän!
Siinä ei ole kylliksi, että te teette sovinnon sen kanssa jonka
surmaatte. Teidän murheenne olkoon rakkautta yli-ihmiseen: siten
vanhurskautatte te oman vielä-elämisenne! "Vihollinen" tulee teidän
sanoa, mutta ei "konna"; "sairas" tulee teidän sanoa, mutta ei
"roisto"; "hullu" tulee teidän sanoa, mutta ei "syntinen".
Ja sinä, punainen tuomari, jos tahtoisit sanoa ääneen, mitä kaikkea
jo ajatuksissa olet tehnyt: niin jokainen huutaisi: "Viekää pois tuo
saastainen, pois tuo myrkkymatelija!"
Mutta toista on ajatus, toista teko, toista teon kuva. Syyn pyörä ei
pyöri niiden välissä.
Eräs kuva teki tämän kalpean ihmisen kalpeaksi. Kykenevä hän oli
tekoonsa, kun hän sen teki: mutta sen kuvaa hän ei kestänyt,
silloinkun se oli tehty.
Alati näki hän nyt itsensä yhden teon tekijänä. Hulluudeksi kutsun
minä tätä: poikkeus muuttui hänelle olennaisuudeksi.
Viiva lumoaa kanan; teko, jonka hän teki, lumosi hänen poloisen
järkensä -- hulluudeksi teon _jälkeen_ kutsun minä tätä.
Kuulkaa, tuomarit! Vielä toinenkin hulluus on olemassa: ja se on
hulluus _ennen_ tekoa. Oi, ette te tunkeutuneet kylliksi syvälle
tähän sieluun!
Näin puhuu punainen tuomari: "Minkätähden murhasi tämä pahantekijä?
Hän tahtoi ryöstää." Mutta minä sanon teille: hänen sielunsa tahtoi
verta, ei ryöstöä: hän janosi veitsen onnea!
Mutta hänen poloinen järkensä ei ymmärtänyt tätä hulluutta ja sai
hänet houkutelluksi. "Mitä verestä! puhui se; etkö tahdo käyttää
tilaisuutta ainakin ryöstääksesi? Kostaaksesi?"
Ja hän kuunteli poloista järkeään: lyijynä lepäsi sen puhe hänen
päällään, -- senvuoksi ryösti hän murhatessaan. Hän ei tahtonut
hulluuttaan hävetä.
Ja nyt jälleen lepää hänen tekonsa lyijy hänen päällään, ja jälleen
on hänen poloinen järkensä niin jäykkä, niin hervaistu, niin raskas.
Jos hän voisi edes pudistaa päätään, niin taakkansa vierisi alas:
mutta kuka pudistaa tätä päätä?
Mitä on tämä ihminen? Joukko sairauksia, jotka hengen kautta leviävät
maailmaan: siellä he tahtoivat etsiä saalista.
Mitä on tämä ihminen? Kimppu kesyttömiä käärmeitä, jotka harvoin ovat
levossa keskenään, -- silloin he lähtevät pois kukin erikseen ja
etsivät saalista maailmasta.
Katsokaa tätä viheliäistä ruumista! Mitä hän kärsi ja kaipasi, sen
selitti tämä poloinen sielu itselleen -- hän selitti sen murhalliseksi
haluksi ja ahneudeksi veitsen onneen.
Se, joka nyt tulee sairaaksi, hänet yltää paha, joka nyt on pahaa:
pahaa hän tahtoo tehdä sillä, mikä tekee hänelle pahaa. Mutta toisia
aikoja on ollut ja toinen paha ja hyvä.
Kerran oli epäily pahaa ja tahto Itseen. Silloin tuli sairaasta
kerettiläinen ja noita: kerettiläisenä ja noitana hän kärsi ja tahtoi
tuottaa kärsimystä.
Mutta tätä ette tahdo ottaa korviinne: se vahingoittaa teidän
hyväänne, sanotte te minulle. Mutta mitä koskee minuun teidän hyvänne!
Paljon on hyvässänne sellaista, mikä minua iljettää, ja totisesti ei
sen paha. Miten toivoisinkaan, että sillä olisi hulluus, jonka kautta
se joutuisi perikatoon, kuten tämä kalpea rikoksellinen!
Totisesti, minä tahtoisin, että sen hulluuden nimi olisi totuus tai
uskollisuus tai vanhurskaus: mutta sillä on hyveensä elääkseen kauan
ja viheliäisessä tyytyväisyydessä.
Minä olen kaidepuu virran partaalla: tarttukoon minuun, ken minuun
tarttua voi! Mutta kainalosauvanne en minä ole. --
Näin puhui Zarathustra.
Lukemisesta ja kirjoittamisesta.
Kaikesta mitä kirjoitettu on, rakastan ainoastaan sitä, minkä joku
verellään kirjoittaa. Kirjoita verellä: ja sinä olet havaitseva, että
veri on henkeä.
Ei ole helppoa ymmärtää vierasta verta: minä vihaan lukevia
laiskureita.
Ken lukijan tuntee, hän ei tee enää mitään lukijan tähden. Vielä
vuosisata lukijoita -- ja itse henki on löyhkäävä.
Että jokainen saa oppia lukemaan, se ei turmele ajanmittaan yksin
kirjoittamista, vaan myöskin ajattelemisen.
Kerran oli henki jumala, sitten se tuli ihmiseksi ja nyt se tulee
vielä roskaväeksikin.
Ken verin kirjoittaa ja mietelausein, hän ei tahdo tulla luetuksi,
vaan opituksi ulkoa.
Lähin tie vuorilla käy huipulta huipulle, mutta sitävarten tulee
sinulla olla pitkät sääret. Mietelauseet olkoot huippuja: ja ne,
joille puhutaan, suuria ja korkeakasvuisia.
Ilma ohut ja puhdas, vaara lähellä ja henki täynnä iloista häijyyttä:
se sopii hyvin yhteen.
Minä tahdon pitää vuorenpeikkoja ympärilläni, sillä minä olen rohkea.
Rohkeus, joka peloittaa kummitukset pois, luo itselleen peikkoja, --
rohkeus tahtoo nauraa.
Ei ole minulla enää samoja tunteita kuin teillä: nuo pilvet, jotka
allani näen, nuo mustat ja raskaat, joille nauran, -- ne juuri ovat
teidän ukkospilviänne.
Te katselette ylös, kun kaipaatte korotusta. Ja minä katselen alas,
koska olen korotettu.
Kuka teistä voi yht'aikaa nauraa ja olla korotettu?
Ken korkeimmille vuorille nousee, hän nauraa kaikelle
murhe-näyttelemiselle ja murhetotisuudelle.
Suruttomiksi, ilkkuviksi, väkivaltaisiksi -- sellaisiksi tahtoo
meidät viisaus: hän on nainen ja rakastaa aina vain sotilasta.
Te sanotte minulle: "elämä on raskasta kantaa." Mutta mitävarten
teillä sitten on ylpeytenne aamupäivällä ja illalla nöyryytenne?
Elämä on raskasta kantaa: mutta älkää ottako sitä sitten niin
hentomielisesti. Me olemme kaikki tyyni kelpo kuorma-aaseja ja
aasittaria.
Mitä on meillä yhteistä ruusunterän kanssa, joka värisee siitä, että
kastepisara lepää sen ruumiilla?
Totta on: me rakastamme elämää, emme senvuoksi että olemme elämään,
vaan senvuoksi että olemme rakastamaan tottuneet.
Rakkaudessa on aina jotakin mieletöntä. Mutta mielettömyydessä on
aina myöskin jotakin järkeä.
Ja minustakin, joka olen elämälle suopea, tuntuu että perhoset ja
saippuakuplat ja heidänlaisensa ihmiset ovat niitä, jotka enimmän
tietävät onnesta.
Näiden keveiden mielettömien sirojen liikkuvien sielujen liihoittelu
-- se näky houkuttelee Zarathustran kyyneliin ja lauluihin.
Minä uskoisin ainoastaan sellaiseen jumalaan, joka taitaisi tanssia.
Ja kun näin perkeleeni, niin huomasin hänet vakavaksi,
mietiskeleväksi, syväksi, juhlalliseksi: se oli raskauden henki, --
hänen kauttaan sortuu kaikki kappaleet.
Ei vihalla, vaan naurulla surmataan. Ylös, surmatkaamme raskauden
henki!
Minä olen oppinut kävelemään: nyt lasken minä itseni valloilleen.
Minä olen oppinut lentämään: nyt en tahdo ensin saada sysäystä
päästäkseni paikoiltani.
Nyt minä olen kevyt, nyt minä lennän, nyt näen itseni allani, nyt
tanssii jumala minun kauttani. --
Näin puhui Zarathustra.
Vuorella kasvavasta puusta.
Zarathustran silmä oli nähnyt, että eräs nuorukainen karttoi häntä.
Ja kun hän eräänä iltana vaelsi yksin halki vuorien, jotka ympäröivät
sitä kaupunkia, jota kutsutaan "Kirjavaksi lehmäksi": katso,
silloin huomasi hän kulkiessaan tämän nuorukaisen istuvan puuta
vasten nojautuneena ja väsynein katsein silmäilevän alas laaksoon.
Zarathustra tarttui puuhun, jonka luona nuorukainen istui ja puhui
näin:
"Jos tahtoisin ravistaa tätä puuta käsilläni, niin en sitä voisi.
"Mutta tuuli, jota emme näe, hän kiduttaa ja taivuttaa sitä minne
tahtoo. Näkymättömät kädet meitä pahimmin taivuttavat ja kiduttavat."
Silloin nuorukainen nousi hämmästyneenä ja sanoi: "minä kuulen
Zarathustran äänen ja juuri ikään ajattelin häntä." Zarathustra
vastasi:
"Miksi sitä säikähdät? -- Mutta samoin on ihmisen laita kuin puunkin.
"Mitä ylemmäksi hän tahtoo korkeuteen ja kirkkauteen, sitä
voimakkaammin hänen juurensa pyrkivät maan sisään, alaspäin,
pimeyteen, syvyyteen, -- pahaan."
"Niin, pahaan! huusi nuorukainen. Miten on mahdollista, että löysit
sieluni?"
Zarathustra hymyili ja vastasi: "Useita sieluja ei löydä milloinkaan
-- muutoin, ellei niitä ensin keksi."
"Niin, pahaan!" huusi nuorukainen vielä kerran.
"Sinä sanoit totuuden, Zarathustra. En luota enää itseeni, senjälkeen
kuin olen alkanut tahtoa korkeuteen, eikä kukaan luota minuun enää,
-- mistä se johtuu?
"Minä muutun liian nopeasti: tämäpäiväni kumoo eiliseni. Noustessani
hyppään usein yli porrasvälien, sitä ei yksikään porras anna minulle
anteeksi.
"Jos olen ylhäällä, niin tunnen aina olevani yksin. Yksikään ei puhu
kanssani, yksinäisyyden kylmyys värisyttää minua. Mitä tekemistä
minulla sitten on korkeudessa?
"Ylenkatseeni ja kaipuuni kasvavat yhdessä; mitä korkeammalle kohoon,
sitä enemmän halveksin tuota kohoavaa. Mitä tekemistä hänellä sitten
on korkeudessa?
"Miten minä häpeän nousemistani ja hoipertelemistani! Miten pilkkaan
kiivasta huohotustani! Miten vihaan niitä, jotka lentävät! Miten
väsynyt olen korkeudessa!"
Tässä nuorukainen vaikeni. Ja Zarathustra silmäili puuta, jonka luona
he seisoivat, ja puhui näin:
"Tämä puu seisoo yksin täällä vuorella; se on kasvanut korkealle yli
ihmisten ja eläimien.
"Ja jos se tahtoisi puhua, niin ei sillä olisi ketään, joka sitä
ymmärtäisi: niin korkeaksi se on kasvanut.
"Nyt se odottamistaan odottaa, -- mitä se sitten odottaa? Se asuu
liian lähellä pilvien istuinta: se varmaan vartoo ensimäistä salamaa?"
Kun Zarathustra oli tämän sanonut, huusi nuorukainen tehden kiivaita
liikkeitä: "Niin, Zarathustra, totta puhut. Perikatoani minä halasin,
kun tahdoin korkeuteen, ja sinä olet se salama, jota minä varroin!
Katso, mitä olen minä enää, sittenkuin sinä meille ilmestyit?
_Kateus_ sinua kohtaan on se, joka on minut tuhonnut!" -- Niin puhui
nuorukainen ja itki katkerasti. Mutta Zarathustra kiersi käsivartensa
hänen ympärilleen ja vei hänet mukanaan pois.
Ja kun he olivat hetken kulkeneet yhdessä, alkoi Zarathustra puhua
näin sanoen:
Sydäntäni se viiltää. Paremmin kuin sanasi sanoo silmäsi minulle
vaarasi suuruuden.
Vielä et sinä ole vapaa, sinä _etsit_ vielä vapautta. Yli öitten
valvojaksi teki sinut etsimisesi ja liian valveutuneeksi.
Ylös vapaaseen korkeuteen sinä tahdot, tähtiä janoo sielusi. Mutta
sinun huonotkin viettisi janoovat vapautta. Villit koirasi tahtovat
vapauteen; himoiten ne haukkuvat kellarissaan, kun henkesi koettaa
murtaa kaikki vankeudet.
Vielä sinä olet mielestäni vanki, joka vapauttansa kuvailee: oi,
viisaaksi käy sellaisten vankien sielu, mutta myös kavalaksi ja
matalaksi.
Puhdistaa itsensä täytyy vielä hengeltäänkin vapautetun. Paljon
vankeutta ja hometta on vielä hänessä jäljellä: puhtaaksi täytyy
hänen silmänsäkin tulla.
Niin, minä tunnen vaarasi. Mutta rakkauteni ja toiveeni kautta minä
vannotan sinua: älä heitä rakkauttasi ja toivettasi!
Jaloksi tunnet vielä itsesi, ja jaloksi tuntevat sinut vielä nuo
toisetkin, jotka ovat sinulle nurjia ja luovat pahoja katseita.
Tiedä, että jalo on kaikkien tiellä.
Hyvienkin tiellä on jalo: ja vaikka he kutsuvatkin häntä hyväksi,
niin tahtovat he sillä vaan työntää hänet syrjään.
Uutta tahtoo jalo luoda ja uuden hyveen. Vanhaa tahtoo hyvä ja vanhan
säilymistä.
Mutta ei se ole jalon vaara, että hänestä saattaisi tulla hyvä, vaan
julkea, pilkkaaja, tyhjäksitekijä.
Oi, minä tunsin jaloja, jotka kadottivat korkeimman toiveensa. Ja
sitten pilkkasivat he kaikkia korkeita toiveita.
Sitten elivät he julkeasti hetken riemuissa ja tuolle puolen
päiväänsä he tuskin asettivat mitään päämaalia enää.
"Henki on myöskin hekumaa" -- niin he sanoivat. Silloin murtui heidän
henkensä siivet: nyt ryömii se ympäri ja kalvaa ja tahrii.
Kerran aikoivat he tulla sankareiksi: hekumoitsijoita he ovat nyt.
Mielikarvaudeksi ja kauhuksi on heille sankari.
Mutta rakkauteni ja toiveeni kautta minä vannotan sinua: älä heitä
sankaria sielustasi! Pidä korkein toiveesi pyhänä!
Näin puhui Zarathustra.
Kuoleman saarnaajista.
Kuoleman saarnaajia on olemassa: ja maa on täynnä sellaisia, joille
eroa elämästä on saarnattava.
Täynnä on maa tarpeettomia, turmelleet ovat elämän nuo
aivan-liian-monet. Kunpa heidät "iankaikkisella elämällä"
houkuteltaisiin pois tästä elämästä!
"Keltaisia": niin kutsutaan kuoleman saarnaajia tai: "mustia". Mutta
minä tahdon näyttää teille vielä toisenkin värisiä.
Tuolla ovat nuo hirvittävät, jotka käyvät petoeläin sisässään ja
joilla ei ole muuta valintaa kuin himot tai itsekidutus. Ja vielä
heidän himonsakin ovat itsekidutusta.
He eivät ole vielä tulleet edes ihmisiksi, nuo hirvittävät:
saarnatkoot he eroa elämästä ja lähtekööt itse matkoihinsa!
Tuolla ovat nuo sielultaan kalvetustautiset: tuskin he ovat
syntyneet, niin alkavat he jo kuolla ja halaavat väsymyksen ja
kieltäymyksen oppeja.
He tahtoisivat mielellään olla kuolleita, ja meidän tulisi kutsua
heidän tahtoansa hyväksi! Varokaamme, ettemme herätä näitä kuolleita
emmekä aukaise noita eläviä ruumisarkkuja!
Kohtaapa heidät sairas, tai vanhus tai ruumis; ja heti he sanovat:
"elämä on valheeksi osotettu!"
Mutta he ainoastaan ovat valhetta ja heidän silmänsä, joka näkee vain
nämä yhdet olemassaolon kasvot.
Raskaan alakuloisuuden sumussa ja himoiten pieniä sattumia, jotka
tuottaisivat kuoleman: näin odottavat he ja purevat hampaansa yhteen.
Tai myöskin: he hyökkäävät makeisten kimppuun ja pilkkaavat samalla
tätä lapsellisuuttaan: he takistauvat oljenkortiseensa elämää ja
pilkkaavat sitä, että vielä ovat oljenkorren varassa.
Heidän viisautensa kuuluu: "hullu se, joka jää elämään edelleen,
mutta niin hulluja me olemme! Ja se juuri onkin hulluinta elämässä!"
--
"Elämä on ainoastaan kärsimystä" -- niin sanovat toiset eivätkä
valhettele: niinpä pitäkää huoli sitten, että pääsette siitä! Pitäkää
sitten huoli siitä, että tuo elämä taukoo, joka on vain kärsimystä!
Ja näin kuulukoon siveytenne oppi: "sinun pitää itse kuolettaa
itsesi! Sinun pitää itse varastaa itsesi täältä pois!" "Hekuma on
syntiä -- sanovat yhdet, jotka kuolemaa saarnaavat --, vetäytykäämme
syrjään ja älkäämme siittäkö lapsia!"
"Synnyttäminen on vaivaloista -- sanovat toiset --, miksi enää
synnyttää? Synnytetään vain onnettomia!" Ja hekin ovat kuoleman
saarnaajia.
"Tarvitaan sääliä, -- sanovat kolmannet. Ottakaa pois, mitä minulla
on! Ottakaa pois, mitä minä olen! Sitä vähemmän minua elämä sitoo!"
Jos he olisivat sääliväisiä perinpohjin, niin he tekisivät
lähimmäiselleen elämän vastenmieliseksi. Olla pahoja -- se olisi
heidän oikea hyvyytensä.
Mutta he tahtovat päästä irti elämästä: mitä liikuttaa heitä, että he
kahleillaan ja lahjoillaan sitovat toisia vielä lujemmin! --
Ja tekin, joille elämä on ankaraa työtä ja levottomuutta: ettekö
ole hyvin väsyneitä elämään? Ettekö ole täysin kypsyneitä kuoleman
saarnalle?
Te kaikki, joille ankara työ on rakasta ja nopea, uusi, outo, --
te suoriudutte huonosti, teidän ahkeruutenne on pakoa ja tahtoa
unhoittaa itsensä.
Jos te enemmän uskoisitte elämään, niin antautuisitte vähemmin
hetkelle. Mutta teissä ei ole tarpeeksi sisällystä odottaaksenne --
eikä edes antautuaksenne laiskuuteen!
Kaikkialla kaikuu niiden ääni, jotka kuolemaa saarnaavat: ja maa on
täynnä sellaisia, joille kuolemaa on saarnattava.
Tai "iankaikkista elämää": se on minulle samantekevää, -- kun he vain
nopeasti lähtevät matkoihinsa! --
Näin puhui Zarathustra.
Sodasta ja sotaväestä.
Parhaimmilta vihollisiltamme me emme tahdo tulla säästetyiksi, emmekä
myös niiltä, joita perinpohjin rakastamme. Niinpä antakaa minun sanoa
teille totuus!
Veljeni sodassa! Minä rakastan teitä perinpohjin, minä olen ja olin
teidän vertaisenne, ja minä olen myös paras vihollisenne. Niinpä
antakaa minun sanoa teille totuus!
Minä tiedän sydämenne vihan ja kateuden. Te ette ole kyllin suuria
ollaksenne tuntematta vihaa ja kateutta. Niinpä olkaa sitten kyllin
suuria ollaksenne häpeämättä itseänne!
Ja ellette voi olla tiedon pyhimyksiä, niin olkaa ainakin sen
sotureita. He ovat sellaisen pyhyyden tovereita ja edelläkävijöitä.
Minä näen paljon sotamiehiä, kunpa näkisin paljon sotureita!
Yhtä-kaavaa on se puku, jota he kantavat: kunpa se ei olisi
yhdenkaavaista, minkä he sillä peittävät!
Teidän tulee olla sellaisia, joiden silmä etsii alati vihollista --
teidän vihollistanne. Ja muutamilla teistä on vihaa ensi silmäykseltä.
Omaa vihollistanne tulee teidän etsiä, omaa sotaanne tulee teidän
käydä ja omien aatteittenne puolesta! Ja jos aatteenne kärsii
tappion, tulee teidän rehellisyytenne siitäkin vielä huutaa voiton
riemua!
Teidän tulee rakastaa rauhaa välikappaleena uuteen sotaan. Ja lyhyttä
rauhaa enemmän kuin pitkää.
Teitä en neuvo työhön, vaan taisteluun. Teitä en neuvo rauhaan, vaan
voittoon. Olkoon työnne taistelua, rauhanne voittoa!
Vaieta voi ja istua hiljaa ainoastaan silloin, kun hallussa on nuoli
ja jousi: muutoin laverrellaan ja riidellään. Olkoon rauhanne voittoa!
Te sanotte, hyvä asia olkoon se, joka pyhittää itse sodankin? Minä
sanon teille: hyvä sota on se, joka jokaisen asian pyhittää.
Sota ja rohkeus ovat saaneet aikaan suurempia asioita kuin
lähimmäisrakkaus. Ei säälinne, vaan urhoollisuutenne on tähän saakka
pelastanut kovaonniset.
"Mikä on hyvää?" kysytte te. Olla urhoollinen on hyvää. Antakaa
pikkutyttöjen puhua: "hyvää on, mikä samalla on kaunista ja
liikuttavaa."
Teitä nimitetään sydämettömiksi: mutta teidän sydämenne on oikea, ja
minä rakastan sydämellisyytenne kainoutta. Te häpeätte vuokseanne ja
toiset häpeävät luodevettään.
Te olette rumia? Olkoon menneeksi, veljeni! Niinpä kietokaa
ympärillenne ylevyys, ruman vaippa!
Ja kun sielunne tulee suureksi, tulee se ylpeäksi ja ylevyydessänne
on pahuutta. Minä tunnen teidät.
Pahuudessa kohtaavat toisensa ylpeä ja heikko. Mutta he ymmärtävät
toisensa väärin. Minä tunnen teidät.
Teillä saa olla ainoastaan vihollisia, jotka herättävät vihaa, muttei
vihollisia, jotka herättävät halveksimista. Teidän tulee olla ylpeitä
vihollisestanne: silloin ovat vihollisenne menestykset teidänkin
menestyksiänne.
Kapinaannousu -- se on orjan ylhäisyyttä. Teidän ylhäisyytenne olkoon
kuuliaisuus! Itse teidän käskemisenne olkoon kuuliaisuutta!
Hyvästä soturista kaikuu "sinun täytyy" mieluisemmalta kuin "minä
tahdon". Ja kaiken, mikä teille on rakasta, tulee teidän vielä ensin
antaa käskeä itseänne.
Olkoon rakkautenne elämään rakkautta korkeimpaan toiveeseenne: ja
korkein toiveenne olkoon elämän korkein aate!
Mutta korkein aatteenne teidän tulee antaa minun käskeä itsellenne --
ja se kuuluu: ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi.
Niin eläkää kuuliaisuuden ja sodan elämäänne! Mitä on
kauan-elämisestä! Kuka sotilas tahtoo tulla säästetyksi!
Minä en säästä teitä, minä rakastan teitä perinpohjin, veljeni
sodassa! --
Näin puhui Zarathustra.
Uudesta epäjumalasta.
Paikka paikoin on vielä kansoja ja laumoja, ei kuitenkaan meillä,
veljeni: täällä on valtioita.
Valtio? Mikä se on? Hyvä! Nyt auki korvat, sillä nyt sanon teille
sanani kansojen kuolemasta.
Valtio on kylmimmän nimi kaikista kylmistä hirviöistä. Kylmästi se
valhetteleekin; ja tämä valhe matelee sen suusta: "Minä, valtio, olen
kansa".
Valhetta se on! Luovia ne olivat, jotka loivat kansat ja ripustivat
uskon ja rakkauden heidän ylleen: näin he palvelivat elämää.
Hävittäjiä ne olivat, jotka virittivät ansoja monille ja kutsuvat
niitä valtioksi: he ripustavat miekan ja sata himoa heidän ylleen.
Missä vielä on kansaa, siellä se ei ymmärrä valtiota, vaan vihataan
sitä kuin pahaa silmää ja syntiä tapoja ja oikeutta vastaan.
Tämän merkin annan minä teille: jokainen kansa puhuu omaa kieltään
hyvästä ja pahasta: sitä ei naapuri ymmärrä. Kielensä se keksi
itselleen tavoissa ja oikeudessa.
Mutta valtio valhettelee kaikilla kielillä hyvästä ja pahasta; ja
mitä ikänä se puhuu, sen se valhettelee -- mitä ikänä sillä on,
varastanut on se sen.
Väärää on kaikki valtiossa; varastetuin hampain se puree, tuo
purevainen. Väärät ovat yksin sen sisälmyksetkin.
Kieltensekoitus hyvästä ja pahasta: tämän merkin annan teille
merkiksi valtiosta. Totisesti, tahtoa kuolemaan merkitsee tämä
merkki! Totisesti, se kehottaa kuoleman saarnaajia!
Aivan liian monta syntyy: tarpeettomille keksittiin valtio!
Katsokaahan, miten se houkuttelee niitä luokseen, noita
aivan-liian-monia! Miten se niitä nielee ja pureskelee ja märehtii!
"Maan päällä ei ole mitään suurempaa kuin minä: jumalan järjestävä
sormi olen minä" -- näin mylvii hirviö. Eivätkä ainoastaan
pitkäkorvaiset ja lyhytnäköiset vaivu polvilleen!
Oi, vielä teihinkin, te suuret sielut, henkää se synkeitä valheitaan!
Oi, se vainuaa ilmi rikkaat sydämet, jotka mielellään tuhlaavat
itseään!
Niin, teidätkin se vainuaa ilmi, te vanhan jumalan voittajat!
Taistelussa te väsyitte, ja nyt palvelee väsymyksenne sittenkin uutta
epäjumalaa!
Sankareita ja ritareja se tahtoisi asettaa ympärilleen, tuo uusi
epäjumala! Mielellään paahtaa hän itseään hyvien omientuntojen
auringonpaisteessa, -- tuo kylmä hirviö!
Kaikki tahtoo se teille antaa, jos palvelette sitä, tuo uusi
epäjumala: näin ostaa se itselleen hyveenne loisteen ja ylväitten
silmienne katseen.
Houkutella se tahtoo teiltä noita aivan-liian-monia. Niin,
helvetillinen juoni täällä keksittiin, kuoleman hevonen, joka
jumalaisen kunnian koruissa kalisee!
Niin, kuolema monille keksittiin täällä, joka ylistää itseään
elämäksi: totisesti, ystävänteko kaikille kuoleman saarnaajille!
Valtioksi minä kutsun sitä, missä kaikki ovat myrkynjuojia, hyvät ja
huonot: valtioksi, missä kaikki kadottavat itsensä, hyvät ja huonot:
valtioksi, missä kaikkien pitkällisen itsemurhan nimi on -- "elämä".
Katsokaahan noita tarpeettomia! He varastavat itselleen keksijäin
työt ja viisaiden aarteet: sivistykseksi kutsuvat he varkauttaan ja
kaikki käy heille sairaudeksi ja rasitukseksi!
Katsokaahan noita tarpeettomia! Sairaita he ovat alati, he antavat
ylen sappeaan ja kutsuvat sitä sanomalehdeksi. He nielevät toinen
toisensa eivätkä voi edes sulattaa toisiaan.
Katsokaahan noita tarpeettomia! Rikkauksia he voittavat ja tulevat
siitä köyhemmiksi. Valtaa he tahtovat ja ensin vallan vääntöraudan,
paljon rahaa, -- nuo vähävaraiset!
Katsokaa, ne kapuavat, nuo notkeat apinat! He kapuavat toistensa yli
ja siten painavat toisensa alas liejuun ja syvyyteen.
Valtaistuimen luo tahtovat he kaikki: heidän mielettömyytensä
on se, -- ikäänkuin onni olisi valtaistuimella! Usein on liejua
valtaistuimella -- ja usein myös valtaistuin liejulla!
Mielettömiä he ovat minusta kaikki ja kapuavia apinoita ja liian
kuumia. Pahalle haisee heidän epäjumalansa, tuo kylmä hirviö: pahalle
haisevat he kaikki, nuo epäjumalanpalvelijat.
Veljeni, tahdotteko siis tukehtua heidän kitojensa ja halujensa
höyryihin? Ennemmin särkekää ikkunat ja hypätkää ulos!
Väistykää toki tuon pahan hajun tieltä! Vetäytykää toki pois noiden
tarpeettomien epäjumalanpalveluksesta!
Väistykää toki tuon pahan hajun tieltä! Vetäytykää pois noiden
ihmisuhrien savusta!
Vapaana on maa vielä nytkin suurille sieluille. Tyhjänä on vielä moni
istuin yksineläjille ja kaksineläjille, ja hiljaisten merien tuoksu
leyhyy niiden ympärillä.
Vapaana on vielä suurille sieluille vapaa elämä. Totisesti, ken vähän
omistaa, hän on sitä vähemmän omistettu: ylistetty olkoon pieni
köyhyys!
Siellä, missä valtio lakkaa, siellä vasta alkaa ihminen, joka ei ole
tarpeeton: siellä alkaa välttämättömän laulu, vain kerran soipa ja
korvaamaton sävel.
Siellä, missä valtio _lakkaa_, -- katsokaa toki sinne, veljeni!
Ettekö näe sateenkaarta ja yli-ihmisen siltoja? --
Näin puhui Zarathustra.
Torin kärpäsistä.
Pakene, ystäväni, yksinäisyyteesi! Minä näen sinut suurten miesten
melun huumaamana ja pienten lävistelemänä vaapsillaan.
Arvokkaasti metsä ja kallio osaavat kanssasi vaieta. Ole jälleen
sen puun kaltainen, jota rakastat, tuon leveäoksaisen: hiljaa ja
kuunnellen se meren yllä riippuu.
Missä yksinäisyys taukoo, siellä alkaa tori; ja missä tori alkaa,
siellä alkaa myös suurten näyttelijäin melu ja myrkyllisten kärpästen
surina.
Maailmassa eivät parhaimmat asiat kelpaa vielä mihinkään ilman että
joku ne ensin esittää: suuriksi miehiksi kansa kutsuu näitä esittäjiä.
Vähän ymmärtää kansa suurta, se on: luovaa. Mutta kaikkia suurten
asiain esittäjiä ja näyttelijöitä se tajuaa.
Uusien arvojen keksijäin ympäri pyörii maailma: näkymättömästi se
pyörii. Mutta näyttelijäin ympäri pyörii kansa ja maine: sellainen on
"maailman meno."
Henkeä on näyttelijällä, vähän kuitenkin hengen omaatuntoa. Alati hän
uskoo siihen, jolla hän vahvimmin saa toiset uskomaan, -- uskomaan
_itseensä_!
Huomenna hänellä on uusi usko ja ylihuomenna uudempi. Kerkeät aistit
hänellä on, kuten kansalla, ja vaihtelevat säät.
Heittää kumoon -- se on hänestä: todistaa. Tehdä hulluksi -- se on
hänestä: vakuuttaa. Ja veri on hänestä kaikkein paras syy.
Totuutta, joka vain herkkiin korviin hiipii, kutsuu hän valheeksi
ja ei-miksikään. Totisesti, hän uskoo vain jumaliin, jotka pitävät
suurta melua maailmassa!
Täynnä meluavia ilvehtijöitä on tori -- ja kansa kerskuu suurista
miehistään: he ovat heille hetken herroja.
Mutta hetki ahdistaa heitä: niin he ahdistavat sinua. Ja sinultakin
he tahtovat myöntöä tai kieltoa. Voi, sinä tahdot istuimesi
puolesta- ja vastaanolemisen välille asettaa.
Älä ole kateellinen noille ehdottomille ja tungettelevaisille, sinä
totuuden rakastaja! Ei totuus tarttunut vielä milloinkaan ehdottoman
käsivarteen.
Näiden äkillisten tähden käy takaisin varmuuteesi: ainoastaan torilla
käydään kimppuun myöntöä tai kieltoa kysymällä.
Hitaita ovat kaikkien syvien kaivojen elämykset: kauan täytyy heidän
odottaa ennenkuin tietävät, mitä heidän syvyyteensä putosi.
Toria ja mainetta pakenee kaikki suuri: kaukana turulta ja maineesta
asuivat ammoisista ajoista uusien arvojen keksijät.
Pakene, ystäväni, yksinäisyyteesi: minä näen sinut myrkyllisten
kärpästen pistämänä. Pakene sinne, missä raaka, väkevä tuuli puhaltaa!
Pakene yksinäisyyteesi! Sinä elit liian lähellä pieniä ja
viheliäisiä. Pakene heidän näkymätöntä kostoaan! Sinua kohtaan he
eivät ole mitään muuta kuin kostoa.
Älä kohota enää kättä heitä vastaan! Lukemattomat he ovat, eikä sinun
tehtäväsi ole olla kärpäsläpsänä.
Lukemattomat nuo pienet ja viheliäiset ovat; ja monen ylvään
rakennuksen veivät pelkät sadepisarat ja rikkaruohot perikatoon.
Sinä et ole mikään kivi, mutta monet pisarat ovat tehneet sinut jo
ontoksi. Halkeava sinä olet kerran ja rapeutuva monista pisaroista.
Myrkyllisten kärpästen uuvuttamana minä näen sinut, verille
raavittuna näen sinut sadasta kohden; ja sinun ylpeytesi ei tahdo
edes suuttua.
Verta tahtoivat he sinusta kaikessa viattomuudessa, verta himoitsevat
heidän verettömät sielunsa -- ja he pistävät senvuoksi kaikessa
viattomuudessa.
Mutta sinä syvä, sinä kärsit liian syvästi pienistäkin haavoista; ja
ennenkuin vielä olit parantunut, matoivat jo samat myrkkymatelijat
jälleen kätesi yli.
Liian ylpeä sinä olet surmaamaan näitä herkuttelijoita. Mutta ole
varuillasi, ettei kohtaloksesi tule kantaa kaikkea niiden myrkyllistä
vääryyttä!
Ylistykselläänkin he surisevat ympärilläsi: tungettelevaisuutta on
heidän ylistyksensä. He tahtovat ihosi ja veresi läheisyyttä.
He imartelevat sinua kuin jumalaa tai perkelettä; he vinkuvat
edessäsi kuten jumalan tai perkeleen edessä. Mitä siitä?
Imartelijoita he ovat ja vinkujia, eivätkä sen enempää.
Usein tekeytyvät he myös sinulle rakastettaviksi. Mutta se oli alati
pelkurien viisautta. Niin, pelkurit ovat viisaita!
He mietiskelevät sinusta paljon ahtaalla sielullaan, arveluttava
sinä olet heille alati. Kaikki, josta paljon mietiskellään, käy
arveluttavaksi.
He rankaisevat sinua kaikista hyveistäsi. Perinpohjin he antavat
sinulle anteeksi vain -- hairahduksesi.
Koska olet lempeä ja mieleltäsi hurskas, niin sinä sanot: "viattomia
he ovat pieneen olemassaoloonsa." Mutta heidän ahdas sielunsa
ajattelee: "Rikosta on kaikki suuri olemassaolo."
Silloinkin kun olet heille lempeä, tuntevat he, että heitä halveksit;
ja he palkitsevat sinulle hyväntyösi tekemällä sinulle salassa pahaa.
Sinun sanaton ylpeytesi on heille aina vastenmielistä; he
riemuitsevat, jos sinä kerran olet kyllin vaatimaton ollaksesi
turhamainen.
Sen, mistä ihmisessä pääsemme tietoon, sen viritämme hänessä myös
tuleen. Niinpä kavahda itseäsi pienistä!
Sinun edessäsi he tuntevat itsensä pieniksi, ja heidän alhaisuutensa
kiiluu ja hehkuu sinua vastaan näkymättömässä kostossa.
Etkö huomannut, miten usein he kävivät äänettömiksi, kun astuit
heidän joukkoonsa, ja miten heidän voimansa jätti heidät kuin savu
sammuvan tulen?
Niin, ystäväni, lähimmäistesi paha omatunto sinä olet: sillä he eivät
ole sinun arvoisiasi. Siksi he vihaavat sinua ja imisivät mielellään
sinun vertasi.
Sinun lähimmäisesi tulevat aina olemaan myrkyllisiä kärpäsiä;
sen, mikä suurta on sinussa, -- sen juuri täytyy tehdä heidät
myrkyllisemmiksi ja yhä kärpäsmäisemmiksi.
Pakene, ystäväni, yksinäisyyteesi ja sinne, missä raaka, väkevä tuuli
puhaltaa! Ei ole sinun tehtäväsi olla kärpäsläpsänä. --
Näin puhui Zarathustra.
Siveydestä.
Minä rakastan metsää. Kaupungeissa on inhoittavaa elää: siellä on
liian paljon kiimaisia.
Eikö ole parempi joutua murhamiehen käsiin kuin kiimaisen naisen
uniin?
Mutta katsokaa toki noita miehiä: heidän silmänsä sen sanoo -- he
eivät tiedä mitään parempaa maan päällä kuin maata naisen vieressä.
Liejua on heidän sielunsa pohjassa; ja voi, jos heidän liejullaan on
vielä henkikin!
Kunpa edes olisitte täydellisiä kuin eläimet! Mutta eläimeen kuuluu
viattomuus.
Neuvonko minä teitä kuolettamaan aistejanne? Minä neuvon teitä
aistien viattomuuteen.
Neuvonko minä teitä siveyteen? Siveys on muutamilla hyve, mutta
monilla miltei pahe.
Nämä tosin pidättäytyvät: mutta narttu aistillisuus vilkuu
kateellisesta kaikesta, mitä he tekevät.
Vielä heidän hyveittensä huipullekin ja aina lämmöttömään henkeenkin
saakka seuraa heitä tämä eläin ja sen rauhattomuus.
Ja miten nöyrästi narttu aistillisuus osaa kerjätä itselleen
hiukkasen henkeä, kun lihapala siltä kielletään.
Te rakastatte murhenäytelmiä ja kaikkea, mikä sydäntä järkyttää?
Mutta minä olen epäluuloinen narttuanne kohtaan.
Teillä on liian julmat silmät ja himokkaasti te etsitte katseillanne
kärsiviä. Eikö ole vain teidän hekumanne pukeutunut valhepukuun
nimittäen itsensä sääliksi?
Ja tämän vertauksen annan myös teille: useat, jotka tahtoivat ajaa
ulos perkeleensä, menivät silloin itse sikoihin.
Kenestä siveys tuntuu raskaalta, häntä on neuvottava jättämään
se: ettei se tulisi tieksi helvettiin -- se on sielun liejuksi ja
kiimaksi.
Puhunko likaisista asioista? Se ei ole minulle pahinta.
Ei astu tietäväinen vastenmielisesti totuuden veteen jos se on
likaista, vaan jos se on matalaa.
Totisesti, sellaisia on, jotka ovat siveellisiä perinpohjin: he ovat
sydämeltään lempeämpiä, he nauravat mieluummin ja useammin kuin te.
He nauravat siveydellekin ja kysyvät: "mitä on siveys!
"Eikö siveys ole hulluutta? Mutta tämä hulluus tuli luoksemme emmekä
me hänen luokseen.
"Me tarjosimme tälle vieraalle majan ja sydämen: nyt hän asuu
luonamme, -- viipyköön hän niin kauan kuin häntä haluttaa!"
Näin puhui Zarathustra.
Ystävästä.
"Alati on luonani yksi liikaa" -- näin ajattelee erakko. "Alati yksi
kertaa yksi -- se tekee ajanmittaan kaksi!"
Minä ja Minuni ovat alati liian kiihkeässä keskustelussa: miten
kestää sitä, ellei olisi ystävää?
Alati on erakolle ystävä kolmas: kolmas on koho, joka estää
keskustelun noiden kahden välillä vajoamasta syvyyteen.
Oi, liian paljon syvyyksiä on kaikille erakoille. Siksi he niin
kaipaavat ystävää ja hänen korkeuttaan.
Meidän uskomme toisiin ilmaisee, missä mielellämme uskoisimme
itseemme. Meidän kaipuumme ystävään on ilmiantajamme.
Ja usein tahdotaan rakkaudella vain sivuuttaa kateus. Ja usein
hyökätään kimppuun ja hankitaan vihollinen, jotta oma alttius
hyökkäyksille pysyisi salassa.
"Ole ainakin viholliseni!" -- niin puhuu todellinen kunnioitus, se,
joka ei uskalla pyytää ystävyyttä.
Jos tahdotaan omistaa ystävä, niin täytyy myöskin tahtoa käydä
sotaa hänen puolestaan: ja käydäkseen sotaa, täytyy myös osata olla
vihollinen.
Ystävässään tulee myöskin vihollista kunnioittaa. Voitko lähestyä
ystävääsi häneen liittymättä?
Ystävässään tulee omistaa parhain vihollisensa. Sinun tulee olla
sydämelläsi häntä lähinnä, kun häntä vastustat.
Sinä et tahdo ystäväsi edessä kantaa mitään pukua? Ystäväsi kunnia se
on oleva, että annat itsesi hänelle sellaisena kuin olet? Mutta hän
toivottaa sinut senvuoksi hiiteen!
Ken ei tee itsestään mitään salaisuutta, hän nostaa pahaa verta: niin
suuresti teillä on syytä pelätä alastomuutta! Niin, jos te olisitte
jumalia, silloin te saisitte hävetä vaatteitanne!
Sinä et voi kyllin kauniiksi itseäsi ystävällesi koristaa: sillä
sinun tulee olla hänelle nuoli ja kaipuu yli-ihmiseen.
Joko olet nähnyt ystäväsi nukkuvan, -- niin että olisit huomannut,
minkä näköinen hän on? Millaiset toki muutoin ovat ystäväsi kasvot?
Omat kasvosi ne ovat karkeassa ja puutteellisessa kuvastimessa.
Joko olet nähnyt ystäväsi nukkuvan? Eikö sinua kauhistuttanut, että
ystäväsi on sen näköinen? Oi, ystäväni, ihminen on jotakin, joka
täytyy tulla voitetuksi.
Ymmärtämisessä ja vaikenemisessa on ystävä oleva mestari: et sinä
kaikkea saa tahtoa nähdä. Sinun unesi on ilmaiseva, mitä ystäväsi
valveillaan tekee.
Ymmärtäminen olkoon säälisi: jotta ensin saisit tietää, tahtooko
ystäväsi sääliä. Ehkä hän rakastaa sinussa murtumatonta silmää ja
iäisyyskatsetta.
Sääli ystävää kohtaan kätkeytyköön kovaan kuoreen, hampaan olet
katkaiseva sitä purressasi. Niin on sillä oleva hienoutensa ja
sulonsa.
Oletko puhdas ilma ja yksinäisyys ja leipä ja lääke ystävällesi?
Moni ei saata katkoa omia kahleitaan ja kuitenkin hän on ystävälleen
vapauttaja.
Oletko sinä orja? Silloin et voi olla ystävä. Oletko tyranni? Silloin
sinulla ei voi olla ystäviä.
Liian kauan on naisessa ollut orja ja tyranni kätkeytyneenä.
Sentähden nainen ei ole vielä ystävyyteen mahdollinen: hän tuntee
ainoastaan rakkauden.
Naisen rakkaudessa on vääryyttä ja sokeutta kaikkea sitä kohtaan,
mitä hän ei rakasta. Ja naisen ymmärtäväisessäkin rakkaudessa on yhä
vielä hyökkäystä ja salamaa ja yötä valon rinnalla.
Vielä ei nainen ole ystävyyteen mahdollinen: kissoja ovat naiset yhä
vielä ja lintuja. Tai, parhaimmassa tapauksessa, lehmiä.
Vielä ei nainen ole ystävyyteen mahdollinen. Mutta sanokaa minulle,
miehet, kuka sitten teistä on ystävyyteen mahdollinen?
Voi teidän viheliäisyyttänne, te miehet, ja teidän sielunne
itaruutta! Niin paljon kuin te annatte ystävälle, sen tahdon minä
antaa viholliselleni, enkä ole siitä tuleva köyhemmäksi.