Kun Zarathustra kuuli viisaan näin puhuvan, nauroi hän itsekseen
sydämessään: sillä valo oli silloin syttynyt hänen sielussaan. Ja
näin puhui hän sydämelleen:
Narri on minusta tämä viisas neljinekymmenine ajatuksineen: mutta
minä uskon, että hän osaa hyvin nukkua.
Onnellinen jo se, joka asuu tämän viisaan läheisyydessä. Sellainen
uni tarttuu, paksun seinänkin läpi se tarttuu.
Itse hänen opetusistuimessaankin asuu taikavoima. Eivätkä nuorukaiset
turhaan ole istuneet hyveen saarnaajan edessä.
Hänen viisautensa kuuluu: valvoa nukkuakseen hyvin. Ja totisesti,
ellei elämällä olisi mitään tarkoitusta ja minun täytyisi valita
mielettömyys, niin olisi tämä minulle valittavaksi arvokkain
mielettömyys.
Nyt ymmärrän selvästi, mitä kerran etsittiin ennen kaikkea, kun
etsittiin hyveen opettajia. Hyvää unta etsittiin itselleen ja
unikkokukkaisia hyveitä sen lisäksi!
Kaikille näille ylistetyille viisaille, jotka opetusistuimilla
istuivat, oli viisaus unta ilman unennäköjä: he eivät tunteneet
mitään parempaa elämän tarkoitusta.
Onpa vielä tänäkin päivänä muutamia sellaisia kuin tämä hyveen
saarnaaja, eikä aina niin rehellisiä: mutta heidän aikansa on ohi.
Eivätkä he enää kauankaan seiso: siinä he jo makaavat.