"Miksi, sanoi pyhä mies, läksin minä sitten metsään ja erämaahan?
Enkö senvuoksi, että rakastin ihmisiä ylen paljon?
"Nyt rakastan jumalaa: ihmisiä minä en rakasta. Ihminen on minulle
liian epätäydellinen asia. Rakkaus ihmiseen tekisi minusta lopun."
Zarathustra vastasi: "Mitä puhuin minä rakkaudesta! Minä annan
ihmisille lahjan."
"Älä anna heille mitään", sanoi pyhä mies. "Ota heiltä mieluummin
jotakin pois ja kanna sitä heidän kanssaan -- se on heille parasta:
jos se vaan sinulle on hyvä!
"Ja jos tahdot heille antaa, niin älä anna enempää kuin almu: ja anna
heidän vielä sitäkin kerjätä!"
"En, vastasi Zarathustra, minä en anna almua. En ole kyllin köyhä
tehdäkseni sitä."
Pyhä mies nauroi Zarathustralle ja puhui näin: "Pidä sitten huoli
siitä, että he ottavat vastaan aarteesi! He ovat epäluuloisia
erakoita kohtaan eivätkä usko, että me tulemme mitään lahjoittamaan.
"Meidän askelemme kaikuvat heistä liian yksinäisiltä heidän
kaduillaan. Ja kun he yöllä vuoteissaan kuulevat jonkun miehen käyvän
varhain ennen auringon nousua, niin he miettivät: minne varas aikoo?
"Älä mene ihmisten luo, jää metsään! Mene mieluummin eläinten luo!
Miksi et tahdo olla kuten minä karhu karhujen joukossa, lintu
lintujen joukossa?"
"Ja mitä tekee pyhä mies metsässä?" kysyi Zarathustra.
Pyhä mies vastasi: "Minä teen lauluja ja laulan niitä, ja kun teen
lauluja, niin minä nauran, itken ja mörisen: niin ylistän minä
jumalaa.
"Laululla, itkulla, naurulla ja mörinällä minä ylistän sitä jumalaa,
joka on minun jumalani. Mutta minkä lahjan annat sinä meille?"
Kun Zarathustra oli kuullut nämä sanat, tervehti hän pyhää miestä
ja sanoi: "Mitä olisi minulla, teille annettavaa! Mutta päästäkää
minut pian täältä, etten ottaisi mitään teiltä pois!" -- Ja sitten he
erosivat toisistaan, vanhus ja mies, nauraen kuin kaksi poikaa.
Mutta kun Zarathustra oli yksin, puhui hän sydämelleen näin: "Olisiko
se mahdollista! Tämä pyhä vanhus ei ole metsässään kuullut vielä
mitään siitä, että jumala on kuollut!" --
3.
Kun Zarathustra tuli lähimpään kaupunkiin, joka on metsien laidassa,
näki hän paljon kansaa torille kokoontuneena; sillä kuulutettu oli,
että siellä esiintyy nuorallatanssija. Ja Zarathustra puhui kansalle
näin:
Minä julistan teille yli-ihmisen. Ihminen on jotakin, joka täytyy
tulla voitetuksi. Mitä olette te tehneet voittaaksenne hänet?
Kaikki olennot tähän asti loivat jotakin itseään ylempää: ja te
tahdotte olla tämän suuren nousuveden luode ja mieluummin vielä
palata takaisin eläimeen kuin voittaa ihmisen?
Mikä on apina ihmiselle? Iva tai katkera häpeä. Ja sellainen on juuri
ihminen oleva yli-ihmiselle: iva tai katkera häpeä.
Te olette kulkeneet tien madosta ihmiseen, ja paljon teissä vielä on
matoa. Kerran te olitte apinoita, ja vielä nytkin on ihminen suurempi
apina kuin yksikään apina.
Mutta se, joka teistä viisain on, sekin on eripura ja epäsikiö
kasvista ja kummituksesta. Mutta käskenkö minä teitä kummituksiksi
tai kasveiksi tulemaan?
Katsokaa, minä julistan teille yli-ihmisen.
Yli-ihminen on maan tarkoitus. Teidän tahtonne sanokoon: yli-ihminen
olkoon maan tarkoitus!
Minä vannotan teitä, veljeni, olkaa maalle uskolliset ja älkää
uskoko niitä, jotka teille ylimaailmallisista toiveista puhuvat.
Myrkynsekoittajia he ovat, jos sen tietävät taikka eivät.
Elämän halveksijoita he ovat, kuolevia ja itse myrkytettyjä, joihin
maa on kyllästynyt: siis menkööt he matkoihinsa!
Kerran oli rikos jumalaa vastaan suurin rikos, mutta jumala kuoli ja
samalla kuolivat myös nämä rikolliset. Rikkoa maata vastaan on nyt
hirveintä, ja palvella enemmän tutkimattoman sisälmyksiä kuin maan
tarkoitusta!
Kerran katseli sielu halveksien ruumista: ja sillä kertaa oli tämä
halveksiminen korkeinta: -- se tahtoi sitä laihaksi, rumaksi,
nälkääntyneeksi. Näin ajatteli se pääsevänsä ruumiista ja maasta.
Oi, tuo sielu oli vielä itse laiha, ruma ja nälkääntynyt: ja julmuus
oli sen sielun hekuma.
Mutta tekin, veljeni, sanokaa minulle: mitä julistaa teidän
ruumiinne sielustanne? Eikö teidän sielunne ole köyhyys ja saasta ja
viheliäinen tyytyväisyys?
Totisesti, saastainen virta on ihminen. Merta vaaditaan siihen, että
voi ottaa helmaansa saastaisen virran itse siitä tahraantumatta.
Katsokaa, minä julistan teille yli-ihmisen: hän on se meri, hänessä
voi teidän suuri ylenkatseenne hukkua.
Mikä on suurinta, minkä voitte elää? Se on suuren ylenkatseen hetki.
Hetki, jolloin onnennekin innoittaa teitä sekä myös järkenne ja
hyveenne.
Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun onnestani! Se on köyhyys
ja saasta ja viheliäinen tyytyväisyys. Mutta minun onneni oli
vanhurskauttava itse olemassaolon!"
Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun järjestäni! Halaako
se tietoa kuin jalopeura ravintoaan? Se on köyhyys ja saasta ja
viheliäinen tyytyväisyys!"
Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun hyveestäni! Vielä ei se
ole saanut minua raivoamaan. Kuinka minä olen väsynyt minun hyvääni
ja minun pahaani! Kaikki se on köyhyys ja saasta ja viheliäinen
tyytyväisyys!"
Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun vanhurskaudestani! Minä
en näe, että olisin hehkua ja hiiltä. Mutta vanhurskas on hehkua ja
hiiltä!"
Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun säälistäni! Eikö sääli ole
risti, mihin se naulitaan, joka ihmisiä rakastaa? Mutta minun säälini
ei ole ristiinnaulitsemista."
Joko olette puhuneet näin? Joko olette huutaneet näin? Oi, että jo
olisin kuullut teidän näin huutavan!
Ei teidän syntinne -- vaan teidän tyytyväisyytenne huutaa taivasta
kohti, teidän itaruutenne itse synnissännekin huutaa taivasta kohti!
Missä onkaan salama, joka teitä kielellään viileskelisi? Missä on se
hulluus, joka teihin tulisi istuttaa?
Katsokaa, minä julistan teille yli-ihmisen: hän on se salama, hän on
se hulluus! --
Kun Zarathustra oli näin puhunut, huusi muuan kansan joukosta:
"Me olemme nyt kuulleet kylliksi nuorallatanssijasta; käykäämme
myös häntä näkemään!" Ja kaikki kansa nauroi Zarathustralle. Mutta
nuorallatanssija, joka luuli sanojen koskeneen häntä, ryhtyi työhönsä.
4.
Mutta Zarathustra katseli kansaa ja ihmetteli. Sitten hän puhui näin:
Ihminen on nuora, solmittu eläimen ja yli-ihmisen väliin, -- nuora
pohjattomuuden yli.
Vaarallinen ylimeno, vaarallinen matkallaolo, vaarallinen
taakse-katsonta, vaarallinen kauhistuminen ja seisomaanjäänti.
Mikä ihmisessä on suurta, on se että hän on silta eikä mikään
päämaali: mitä ihmisessä voi rakastaa, on se että hän on ylimeno ja
meno perikatoon.
Minä rakastan niitä, jotka eivät ymmärrä elää, muutoin kuin
sortuvina, sillä he ovat ylimeneviä.
Minä rakastan suuria halveksivaisia, koska he suuret kunnioittajat
ovat ja kaipuun nuolet toiselle rannalle.
Minä rakastan niitä, jotka eivät vasta tähtien takaa etsi syytä
käydäkseen perikatoon ja ollakseen uhreja: vaan uhraavat itsensä
maalle, jotta maa kerran olisi yli-ihmisen.
Minä rakastan sitä, joka elää tullakseen tietoon, ja joka tahtoo
tulla tietoon senvuoksi, että yli-ihminen kerran eläisi. Ja niin hän
tahtoo perikatoaan.
Minä rakastan sitä, joka työtä tekee ja keksii, jotta hän
yli-ihmiselle huoneen rakentaisi ja hänelle maan, eläimet ja kasvit
valmistaisi: sillä niin hän tahtoo perikatoaan.
Minä rakastan sitä, joka hyvettään rakastaa: sillä hyve on tahto
perikatoon ja kaipuun nuoli.
Minä rakastan sitä, joka ei pidätä pisaraakaan henkeä itselleen, vaan
kokonaan tahtoo olla hyveensä henki: niin hän käy henkenä yli sillan.
Minä rakastan sitä, joka hyveestään tekee halunsa ja kohtalonsa: niin
hän tahtoo hyveensä takia vielä elää eikä enää elää.
Minä rakastan sitä, joka ei tahdo omistaa liian paljon hyveitä.
Yhdessä hyveessä on enemmän hyvettä kuin kahdessa, koska siinä on
enemmän solmua, johon kohtalo kiintyy.
Minä rakastan sitä, jonka sielu tuhlaa itseään, joka ei tahdo saada
kiitosta eikä anna takaisin: sillä hän lahjoittaa alati eikä tahdo
säilyttää itseään.
Minä rakastan sitä, joka häpeää, kun arpa lankee hänen onnelleen, ja
joka silloin kysyy: olenko ehkä väärinpelaaja? -- sillä hän tahtoo
käydä perikatoon.
Minä rakastan sitä, joka viskaa kultaisia sanoja tekojensa edellä ja
aina pitää enemmän kuin on luvannut: sillä hän tahtoo perikatoaan.
Minä rakastan sitä, joka vanhurskauttaa tulevaiset ja lunastaa
menneet: sillä hän tahtoo käydä perikatoon nykyisten kautta.
Minä rakastan sitä, joka jumalaansa kurittaa, koska hän jumalaansa
rakastaa: sillä hänen täytyy käydä perikatoon jumalansa vihan kautta.
Minä rakastan sitä, jonka sielu on syvä haavoittumaankin, ja joka voi
mennä perikatoon vähäpätöisessä elämänkosketuksessa, niin hän käy
mielellään yli sillan.
Minä rakastan sitä, jonka sielu on yli äärtensä täynnä, niin että
hän itsensä unhoittaa ja kaikki kappaleet ovat hänessä: niin tulevat
kaikki kappaleet hänen perikadokseen.
Minä rakastan sitä, joka on vapaa hengeltään ja vapaa sydämeltään:
niin on hänen päänsä ainoastaan hänen sydämensä sisus, mutta hänen
sydämensä vie hänet perikatoon.
Minä rakastan kaikkia niitä, jotka ovat kuin yksitellen putoavia
raskaita pisaroita siitä synkästä pilvestä, joka ihmisten yllä
riippuu: he julistivat, että salama on leimahtava, ja julistajina
käyvät perikatoon.
Katso, minä olen salaman julistaja ja raskas pisara pilvestä: mutta
tämän salaman nimi on yli-ihminen. --
5.
Kun Zarathustra oli puhunut nämä sanat, katseli hän jälleen kansaa ja
vaikeni. "Tuossa he seisovat, puhui hän sydämelleen, he nauravat: he
eivät ymmärrä minua, minä en ole suu näitä korvia varten.
"Täytyykö heiltä ensin särkeä korvat, jotta he oppisivat silmillä
kuulemaan? Täytyykö rämistä kuin vaskirummut ja katumussaarnaajat?
Vai uskovatko he ainoastaan änkyttäjää?
"Heillä on jotakin, josta he ylpeilevät. Miten nimittävät he sitten
sitä, joka tekee heidät ylpeiksi? Sivistykseksi he sitä nimittävät,
se asettaa heidät vuohipaimenista edelle.
"Siksi he eivät kuule mielellään itsestään sanaa 'ylenkatse'. Niinpä
tahdon puhua heidän ylpeydelleen.
"Niinpä tahdon puhua heille halveksittavimmasta: mutta se on
_viimeinen ihminen_."
Ja näin puhui Zarathustra kansalle:
Jo on aika, että ihminen asettaa itselleen päämaalinsa. Jo on aika,
että ihminen istuttaa korkeimman toiveensa idun.
Vielä on hänen maansa kylliksi rikas siihen. Mutta tämä maa on kerran
oleva karu ja taltutettu, eikä yksikään korkea puu voi enää siitä
kasvaa.
Voi! Aika tulee, jolloin ihminen ei enää linkoa kaipuunsa nuolta
ihmistä ylemmä, ja jolloin hänen jousenjänteensä on vieroittunut
viuhinastaan!
Minä sanon teille: kaaosta täytyy sillä vielä olla itsessään, joka
tahtoo voida tanssivan tähden synnyttää. Minä sanon teille: teissä on
vielä kaaosta.
Voi! Aika tulee, jolloin ihminen ei enää ole synnyttävä yhtään
tanssivaa tähteä. Voi! Halveksittavimman ihmisen aika tulee, ihmisen,
joka ei enää osaa itseään halveksia.
Katso! Minä näytän teille viimeisen ihmisen.
"Mikä on rakkaus? Mikä on luominen? Mikä on kaipuu? Mikä on tähti?"
-- niin kysyy viimeinen ihminen ja vilkuttaa silmiänsä.
Maa on silloin käynyt pieneksi ja sen päällä hyppii viimeinen
ihminen, joka tekee kaiken pieneksi. Hänen sukunsa on häviämätön
kuten maakirppu: viimeinen ihminen elää kauimmin.
"Me olemme löytäneet onnen" -- sanovat viimeiset ihmiset ja
vilkuttavat silmiänsä.
He ovat jättäneet seudut, missä oli vaikeata elää: sillä lämpöä
tarvitaan. Naapuria rakastetaan vielä ja hangataan kylkeä häneen:
sillä lämpöä tarvitaan.
Tulla-sairaaksi ja olla-epäluuloinen on heistä syntistä; he
astuskelevat varovasti. Hullu se, joka vielä kiviin tai ihmisiin
kompastuu!
Hiukan myrkkyä silloin tällöin: se antaa suloisia unia. Ja viimein
paljon myrkkyä suloiseksi kuolemaksi.
Työtä tehdään vielä, sillä työ on huvitusta. Mutta pidetään huoli,
ettei huvitus rasita.
Ei köyhdytä eikä rikastuta enää: kumpikin on liian vaivaloista.
Kuka tahtoo vielä hallita? Kuka vielä totella? Kumpikin on liian
vaivaloista.
Ei yhtään paimenta ja yksi lauma! Kaikki tahtovat samaa, kaikki
ovat yhtäläisiä: joka toisin tuntee, menee vapaaehtoisesti
hulluinhuoneeseen.
"Ennen muinoin oli koko maailma hullu" -- sanovat ovelimmat ja
vilkuttavat silmiänsä.
Ollaan viisaita ja tiedetään kaikki, mitä on tapahtunut: siksi ei
ole pilkalla mitään rajaa. Riidellään vielä, mutta sovitaan pian --
muuten turmelee se vatsan.
Päivällä on pieni huvinsa ja yöllä on pieni huvinsa: mutta terveyttä
kunnioitetaan.
"Me olemme löytäneet onnen" -- sanovat viimeiset ihmiset ja
vilkuttavat silmiänsä. --
Ja tähän loppui Zarathustran ensimäinen puhe, jota myöskin
"esipuheeksi" kutsutaan: sillä tässä kohden keskeytti hänet
väkijoukon kirkuminen ja kiihko. "Anna meille tämä viimeinen ihminen,
oi Zarathustra, -- niin huusivat he -- tee meidät näiksi viimeisiksi
ihmisiksi. Niin me lahjoitamme sinulle yli-ihmisen!" Ja kaikki kansa
riemuitsi ja maiskutti kieltään. Mutta Zarathustra kävi surulliseksi
ja sanoi sydämelleen:
"He eivät ymmärrä minua, minä en ole suu näitä korvia varten.
"Liian kauan kaiketi minä elin vuorilla, liiaksi kuuntelin minä puroja
ja puita: nyt puhun heille kuin vuohipaimenille.
"Koskematon on sieluni ja kirkas kuin vuori aamupäivän paisteessa.
Mutta he luulevat, että minä olen kylmä ja pilkkaaja hirvittävin
pilanlaskuin.
"Ja nyt he katsovat minua ja nauravat: ja nauraessaan he vielä
vihaavat minua. Jäätä on heidän naurussaan."
6.
Mutta silloin tapahtui jotakin, joka teki jokaisen suun mykäksi ja
jokaisen silmän jäykäksi. Sillävälin oli nimittäin nuorallatanssija
alkanut työnsä: hän oli astunut ulos pienestä ovestaan ja kulki
yli nuoran, joka oli pingoitettu kahden tornin väliin siten, että
se riippui yli turun ja kansan. Juuri kun hän oli ennättänyt
puolitiehen, aukeni pieni ovi uudelleen, ja kirjava veitikka, joka
oli silmänkääntäjän näköinen, juoksi ulos ja seurasi nopein askelin
ensimäistä. "Eteenpäin, rampa, huusi hän hirvittävällä äänellä,
eteenpäin laiskuri, salakaupustelija, kalpeanaama! Muutoin kutittelen
sinua kantapäilläni! Mitä tekemistä sinulla on täällä tornien
välissä? Tornissa on sinun paikkasi, telkien taa tulisi sinut sulkea;
itseäsi paremmalta suljet sinä tien!" -- Ja sana sanalta hän läheni
yhä enemmän häntä: mutta kun hän oli ainoastaan askeleen päässä
hänestä, silloin tapahtui tuo hirvittävä, joka teki jokaisen suun
mykäksi ja jokaisen silmän jäykäksi: -- hän kirkaisi kuin perkele
ja hyppäsi sen yli, joka oli hänen tiellään. Mutta kun tämä näki
kilpailijansa näin voittavan, kadotti hän sekä tajun että nuoran;
hän viskasi pois tankonsa ja syöksyi pikemmin kuin se, ikäänkuin
yhtenä ryöppynä käsiä ja jalkoja, alas syvyyteen. Tori ja väkijoukko
oli kuin meri myrskyn myllertäissä: kaikki pakenivat toisistaan ja
toistensa yli, ja eniten siellä, mihin ruumis oli putoova alas.
Mutta Zarathustra pysyi paikoillaan, ja aivan hänen viereensä
putosi ruumis, pahasti ruhjoutuneena ja runneltuna, mutta ei vielä
kuolleena. Hetkisen kuluttua tuli murskaantunut jälleen tajuunsa, ja
hän näki Zarathustran polvistuneena vieressään. "Mitä teet siinä?
sanoi hän viimein, olen kauan tiennyt, että perkele kamppaisi minua
jalallaan. Nyt hän laahaa minut helvettiin: tahdotko kieltää sen
häneltä?"
"Kunniani kautta, ystävä, vastasi Zarathustra, tuota kaikkea ei ole
olemassakaan, josta puhut: ei ole perkelettä eikä helvettiä. Sielusi
on kuoleva vielä pikemmin kuin ruumiisi: älä pelkää nyt mitään enää!"
Mies kohotti epäillen katseensa. "Jos puhut totta, sanoi hän sitten,
niin en menetä mitään, kun menetän elämän. En ole paljon enempää kuin
eläin, joka on opetettu tanssimaan iskuilla ja niukalla ravinnolla."
"Ei niin, vastasi Zarathustra; sinä olet tehnyt vaaran ammatiksesi,
siinä ei ole mitään halveksittavaa. Nyt tuhoaa ammattisi sinut:
senvuoksi tahdon omilla käsilläni haudata sinut."
Kun Zarathustra oli tämän sanonut, ei kuoleva vastannut enää; mutta
hän liikutti kättään, ikäänkuin olisi etsinyt Zarathustran kättä
kiitokseksi. --
7.
Sillävälin tuli ilta, ja tori kätkeytyi pimeyteen: silloin hajaantui
kansa, sillä uteliaisuus ja kauhukin väsyvät. Mutta Zarathustra
istui maassa kuolleen vieressä ja oli ajatuksiin vaipuneena: siten
hän unhoitti ajan. Mutta viimein joutui yö, ja kylmä tuuli puhalsi
yksinäiseen. Silloin Zarathustra nousi ja sanoi sydämelleen:
Totisesti: kauniin kalansaaliin sai Zarathustra tänään! Yhtään
ihmistä hän ei saanut, mutta sai toki ruumiin.
Kamala on inhimillinen olemus ja yhä vielä vailla tarkoitusta:
silmänkääntäjä voi tulla sille turmakohtaloksi.
Minä tahdon opettaa ihmisille heidän olemuksensa tarkoituksen: joka
on yli-ihminen, salama synkästä pilvestä: ihmisestä.
Mutta vielä olen heistä kaukana ja minun aistini ei puhu heidän
aisteilleen. Puolimatka olen vielä ihmisille narrin ja ruumiin
välillä.
Pimeä on yö, pimeitä ovat Zarathustran tiet. Tule, kylmä ja
kangistunut toveri! Minä kannan sinut sinne, kussa sinut käsilläni
hautaan.
8.
Kun Zarathustra oli tämän sanonut sydämelleen, nosti hän ruumiin
selkäänsä ja läksi tielle. Eikä hän ollut vielä sataa askelta
astunut, kun eräs ihminen hiipi hänen luoksensa ja kuiskasi hänen
korvaansa -- ja katso! se, joka puhui, oli silmänkääntäjä tornista.
"Mene pois tästä kaupungista, oi Zarathustra, puhui hän; liian
monet vihaavat sinua täällä. Sinua vihaavat hyvät ja vanhurskaat,
ja he kutsuvat sinua vihollisekseen ja halveksijakseen; sinua
vihaavat oikeauskoiset, ja he kutsuvat sinua joukon vaaraksi. Sinun
onnesi oli, että sinulle naurettiin: ja totisesti, sinä puhuit kuin
silmänkääntäjä. Sinun onnesi oli, että liityit tuon kuolleen koiran
kumppaniksi; alentuessasi niin, olet pelastanut itsesi täksi päivää.
Mutta mene pois tästä kaupungista -- tai juoksen huomenna ylitsesi,
elävä kuolleen ylitse." Ja sanottuaan tämän, katosi mies; mutta
Zarathustra vaelsi eteenpäin halki pimeiden katujen.
Kaupungin portilla kohtasivat haudankaivajat hänet: he valaisivat
soihdulla hänen kasvonsa, tunsivat Zarathustran ja pilkkasivat
häntä kovin. "Zarathustra kantaa pois tuon kuolleen koiran: hyvä,
että Zarathustra rupesi haudankaivajaksi! Sillä meidän kätemme ovat
liian puhtaat tarttumaan tuohon paistiin. Tahtooko Zarathustra ehkä
varastaa perkeleeltä hänen palansa? No hyvä! Ja maistuvata ateriaa!
Kunhan ei vain perkele olisi parempi varas kuin Zarathustra, -- hän
varastaa heidät molemmat, hän syö heidät molemmat!" Ja he nauroivat
keskenään ja iskivät päänsä yhteen.
Zarathustra ei vastannut sanakaan, vaan jatkoi matkaansa. Kun hän oli
kulkenut kaksi tuntia, ohi metsien ja rämeikköjen, silloin hän oli
liiaksi kuullut susien nälkäistä ulvontaa, ja hänelle itselleen tuli
nälkä. Senvuoksi hän pysähtyi erään yksinäisen talon luo, jossa paloi
kynttilä.
"Nälkä yllättää minut kuin ryöväri, sanoi Zarathustra. Metsissä ja
rämeiköissä yllättää nälkäni minut, ja yön synkeydessä.
"Kummallisia oikkuja on nälälläni. Usein se tulee vasta aterian
jälkeen; ja tänään se ei tullut koko päivänä: missä se sitten viipyi?"
Ja näin sanoen Zarathustra kolkutti talon porttia. Vanha mies
ilmestyi; hänellä oli kynttilä kädessään ja hän kysyi: "kuka tulee
minun ja minun huonon uneni tykö?"
"Elävä ja kuollut", sanoi Zarathustra. "Anna minun syödäkseni
ja juodakseni, unhoitin sen päivällä. Se, joka isoovia ruokkii,
virvoittaa omaa sieluaan: niin puhuu viisaus."
Vanhus meni pois, mutta palasi pian takaisin ja tarjosi
Zarathustralle leipää ja viiniä. "Paha seutu on tämä nälkäisille,
sanoi hän; siksi asun minä täällä. Eläimet ja ihmiset tulevat minun,
erakon, luokse. Mutta käske myöskin toverisi syömään ja juomaan, hän
on väsyneempi kuin sinä." Zarathustra vastasi: "Kuollut on toverini,
minä tuskin saan hänet tekemään sitä." "Se ei koske minuun, sanoi
vanhus äreästi; joka taloni ovelle kolkuttaa, hänen täytyy myös ottaa
vastaan, mitä tarjoan. Syökää ja nauttikaa hyväksenne!" --
Senjälkeen Zarathustra vaelsi jälleen kaksi tuntia ja turvautui
tiehen ja tähtien valoon: sillä hän oli tottunut yökulkija ja katseli
mielellään kaikkea nukkuvaa kasvoihin. Mutta aamun sarastaessa oli
Zarathustra synkässä metsässä eikä yhtään tietä näkynyt enää. Silloin
hän asetti kuolleen onttoon puuhun päänsä pohjiin -- sillä hän tahtoi
suojella häntä susilta -- ja itsensä maahan ja sammalille. Ja hän
nukkui heti, ruumiiltaan väsyneenä, mutta koskemattomana sielultaan.
9.
Kauan nukkui Zarathustra, eikä ainoastaan aamurusko kulkenut yli
hänen kasvojensa, vaan myös aamupäivä. Mutta viimein aukenivat
hänen silmänsä: ihmetellen katseli Zarathustra metsän siimekseen ja
hiljaisuuteen, ihmetellen katseli hän sisimpäänsä. Sitten hän nousi
nopeasti, kuten merenkulkija, joka äkkiä näkee maata, ja riemuitsi:
sillä hän näki uuden totuuden. Ja näin hän puhui silloin sydämelleen:
Valo syttyi sielussani: tovereita minä tarvitsen, ja eläviä, -- en
kuolleita tovereita ja ruumiita, joita kannan myötäni, mihin tahdon.
Vaan eläviä tovereita minä tarvitsen, jotka seuraavat minua, koska
tahtovat itseään seurata -- ja sinne, mihin minä tahdon.
Valo syttyi sielussani: kansalle älköön puhuko Zarathustra, vaan
tovereille! Ei sovi Zarathustran tulla lauman paimeneksi ja koiraksi!
Houkutellakseni monia pois laumasta -- sitävarten minä tulin.
Suuttuva on minuun kansa ja lauma: ryöväri tahtoo Zarathustra olla
paimenille.
Paimenet sanon minä, mutta he kutsuvat itseään hyviksi ja
vanhurskaiksi. Paimenet sanon minä: mutta he kutsuvat itseään oikean
uskon uskojiksi.
Katso noita hyviä ja vanhurskaita! Ketä he enimmän vihaavat? Sitä,
joka rikkimurtaa heidän arvotaulunsa, rikkojaa, rikollista: -- mutta
se on se joka luo.
Katsokaa jokaisen uskon uskojia! Ketä he enimmän vihaavat? Sitä, joka
rikkimurtaa heidän arvotaulunsa, rikkojaa, rikollista: -- mutta se on
se joka luo.
Tovereita etsii luova eikä ruumiita, ei myöskään laumoja ja
uskovaisia. Kanssaluojia etsii luova, niitä, jotka uusia arvoja
uusille tauluille kirjoittavat.
Tovereita etsii luova, ja elonkorjuuveljiä: sillä kaikki hänessä
on kypsänä leikattavaksi. Mutta häneltä puuttuu sadat viikatteet:
senvuoksi hän poimii tähkäpäitä ja on ärryksissään.
Tovereita etsii luova, ja sellaisia, jotka ymmärtävät viikatteensa
hioa. Hävittäjiksi heitä kutsutaan ja hyvän ja pahan halveksijoiksi.
Mutta elonleikkaajia ja juhlijoita he ovat.
Kanssaluojia etsii Zarathustra, elonleikkuu-veljiä ja
yhdessä-juhlijoita etsii Zarathustra: mitä tekemistä hänellä on
laumojen, paimenien ja ruumiiden kanssa!
Ja sinä, ensimäinen toverini, voi hyvin! Hyvin hautasin sinut onttoon
puuhusi, hyvin kätkin sinut susilta.
Mutta minä eroan sinusta, aika on ohi. Kahden aamuruskon välillä
saapui minulle uusi totuus.
Paimen ei minun tule olla, eikä haudankaivaja. En tahdo edes puhua
enää kansan kanssa; viimeisen kerran puhuin minä kuolleelle.
Luoviin, elonleikkaajiin, juhliviin tahdon minä liittyä: sateenkaaren
tahdon heille näyttää ja yli-ihmisen kaikki portaat.
Yksineläjille laulan minä lauluni ja kaksineläjille; ja kenellä
vielä korvat on ennenkuulumattomalle, hänen sydämensä tahdon tehdä
onnestani raskaaksi.
Päämaaliini minä tahdon, minä kulkuani kuljen, yli vitkastelevain
ja hitaiden minä juoksen esiin. Siten olkoon minun kulkuni heidän
perikatonsa!
10.
Tämän oli Zarathustra sydämelleen puhunut, kun aurinko oli
puolipäivässä: silloin hän loi katseensa kysyvästi korkeuteen --
sillä hän kuuli yllään linnun terävän huudon. Ja katso! Kotka
leijaili avaria kehiä tehden ilmassa, ja hänessä riippui kiinni
käärme, ei kuten saalis, vaan kuin ystävä: sillä hän oli kiemurassa
kotkan kaulan ympärillä.
"Ne ovat minun eläimeni!" sanoi Zarathustra ja iloitsi sydämestään.
"Ylpein eläin auringon alla ja älykkäin eläin auringon alla -- he
ovat lähteneet tiedustelulle.
"He tahtovat saada tietää, elääkö Zarathustra vielä? Totisesti, elänkö
minä vielä?
"Vaarallisempaa huomasin olevan ihmisten joukossa kuin eläinten
joukossa, vaarallisia teitä kulkee Zarathustra. Johtakoot eläimeni
minua!"
Kun Zarathustra oli tämän lausunut, muisti hän mitä pyhä mies
metsässä oli sanonut, huokasi ja puhui näin sydämelleen:
"Kunpa tulisin viisaammaksi! Kunpa tulisin viisaaksi perinpohjin,
kuten käärmeeni!
"Mutta mahdotonta pyydän minä tässä: niinpä pyydän minä sitten
ylpeyttäni, että hän aina kulkisi yhdessä viisauteni kanssa.
"Ja kun viisauteni minut kerran jättää: -- oi, hän lentää mielellään
pois! -- lentäköön ylpeyteni vielä silloin yhdessä hulluuteni
kanssa!" --
-- Näin alkoi Zarathustran laskeutuminen.
Zarathustran puheet.
Kolmesta muutoksesta.
Kolme hengen muutosta minä mainitsen teille: miten hengestä tulee
kameli, ja kamelista jalopeura, ja jalopeurasta viimein lapsi.
Paljon raskasta on hengelle, väkevälle, kantavaiselle hengelle, jossa
kunnioitus asuu: raskasta ja raskainta hänen väkevyytensä halaa.
Mikä on raskasta? niin kysyy kantavainen henki, niin polvistuu hän,
kamelin lailla, ja tahtoo tulla hyvin kuormitetuksi.
Mikä on raskainta, te sankarit? niin kysyy kantavainen henki, jotta
sälyttäisin sen selkääni ja iloitsisin väkevyydestäni.
Eikö se ole tämä: alentaa itsensä, tehdäkseen ylpeydelleen kipeää?
Antaa hulluutensa paistaa, häväistäkseen viisauttaan?
Vai onko se tämä: erota asiastamme, kun se viettää voittoaan? Kohota
korkeille vuorille kiusatakseen kiusaajaa?
Vai onko se tämä: ravita itseään tiedon terhoista ja ruohosta ja
totuuden tähden antaa sielunsa nähdä nälkää?
Vai onko se tämä: olla sairaana ja lähettää pois lohduttajat ja
rakentaa ystävyyttä kuurojen kanssa, jotka eivät milloinkaan kuule,
mitä tahdot?
Vai onko se tämä: astua likaiseen veteen, jos se on totuuden vettä,
eikä ajaa luotaan kylmiä sammakoita ja kuumia konnia?
Vai onko se tämä: rakastaa niitä, jotka meitä halveksivat, ja ojentaa
kummitukselle kätensä, kun se tahtoo saada meidät pelkäämään?
Kaiken tämän raskaimman sälyttää kantavainen henki selkäänsä:
kamelin lailla, joka kuormitettuna kiitää erämaahan, näin kiitää hän
erämaahansa.
Mutta yksinäisimmässä erämaassa tapahtuu toinen muutos: jalopeuraksi
tulee nyt henki, vapauden tahtoo hän itselleen anastaa ja olla
herrana omassa erämaassaan.
Viimeistä herraansa etsii hän itselleen täältä: hänen vihollisekseen
hän tahtoo tulla ja viimeisen jumalansa, voitosta hän tahtoo
taistella suuren lohikäärmeen kanssa.
Mikä on se suuri lohikäärme, jota henki ei enää tahdo kutsua herraksi
ja jumalaksi? "Sinun-täytyy" on sen suuren lohikäärmeen nimi. Mutta
jalopeuran henki sanoo "minä tahdon!"
"Sinun-täytyy" on hänen tiellään, kultakipenöivänä, suomueläin, ja
jokaisessa suomussa loistaa kultaisena "sinun täytyy!"
Tuhatvuotiset arvot loistavat näissä suomuissa, ja näin puhuu
mahtavin kaikista lohikäärmeistä: "olioiden kaikki arvo -- se loistaa
minussa."
"Kaikki arvot ovat jo luodut, ja kaikki luotu arvo olen minä.
Totisesti, ei pidä enää oleman yhtään 'minä tahdon!'" Näin puhuu
lohikäärme.
Veljeni, miksi tarvitaan jalopeuraa hengessä? Miksei kuormaeläimessä
ole kylliksi, joka kieltäytyy ja on kuuliainen?
Luoda uusia arvoja -- sitä ei voi jalopeurakaan: mutta luoda
itselleen vapauden uuteen luomiseen -- sen voi jalopeuran voima.
Luoda itselleen vapaus ja pyhä ei velvollisuudenkin eteen: siihen,
veljeni, tarvitaan jalopeuraa.
Ottaa itselleen oikeus uusiin arvoihin -- se on hirvittävin ottaminen
kantavaiselle ja kuuliaiselle hengelle. Totisesti, ryöstämistä se on
hänelle ja ryöstävän eläimen asia.
Pyhimpänään hän rakasti kerran tuota "Sinun-täytyy": nyt tulee hänen
nähdä harhaa ja mielivaltaa pyhimmässäkin, jotta hän ryöstäisi
itselleen vapauden rakkaudestaan: jalopeuraa tarvitaan tähän ryöstöön.
Mutta sanokaa, veljeni, mitä voi vielä lapsi, jota ei jalopeurakaan
voinut? Miksi pitää ryöstävästä jalopeurasta vielä tulla lapsi?
Viattomuus on lapsi ja unhoitus, uudestaan-alkaminen, leikki,
itsestään pyörivä pyörä, ensimäinen liikunto, pyhä myöntäminen.
Niin, luomisen leikkiin, veljeni, tarvitaan pyhää myöntämistä:
oman tahtonsa tahtoo nyt henki, oman maailmansa voittaa itselleen
maailmalta kadonnut.
Kolme hengen muutosta minä mainitsin teille: miten hengestä tulee
kameli, ja kamelista jalopeura, ja jalopeurasta viimein lapsi. --
Näin puhui Zarathustra. Ja silloin oleskeli hän kaupungissa, jota
kutsutaan Kirjavaksi lehmäksi.
Hyveen opetusistuimista.
Zarathustralle ylistettiin erästä viisasta, jonka sanottiin osaavan
puhua hyvin unesta ja hyveestä: suuresti häntä kunnioitettiin
ja kiitettiin senvuoksi, ja kaikki nuorukaiset istuivat hänen
opetusistuimensa edessä. Hänen luokseen meni Zarathustra ja kaikkien
nuorukaisten kera hän istui hänen opetusistuimensa edessä. Ja näin
puhui viisas:
Kunnioitusta ja häveliäisyyttä unta kohtaan! Se on ensimäinen ehto!
Ja karttaa kaikkia, jotka nukkuvat huonosti ja valvovat öisin!
Häveliäs on itse varaskin unta kohtaan: alati kulkee hän varkain
hiljaa halki yön. Mutta hävytön on yön vartia, hävyttömänä kantaa hän
torveaan.
Ei ole mikään vähäpätöinen taito nukkua: se vaatii jo ainakin
valvomaan koko päivän sen jälkeen.
Kymmenen kertaa päivässä tulee sinun voittaa itsesi: se tuottaa hyvää
väsymystä ja on sielun unikukka.
Kymmenen kertaa tulee sinun jälleen sopia itsesi kanssa; sillä voitto
on katkeruutta, ja huonosti nukkuu se, joka ei ole saanut sovitusta.
Kymmenen totuutta päivässä tulee sinun löytää: muutoin sinä etsit
vielä yöllä totuutta ja sielusi pysyy nälkäisenä.
Kymmenen kertaa tulee sinun nauraa päivässä ja olla iloinen: muutoin
häiritsee sinua vatsa yöllä, tuo murheen isä.
Harvat tietävät tämän: mutta nukkuakseen hyvin täytyy omistaa kaikki
hyveet. Aionko sanoa väärää todistusta? Aionko tehdä huorin?
Aionko himoita lähimmäiseni piikaa? Tämä kaikki sopisi huonosti
yhteen hyvän unen kanssa.
Ja vaikkapa sinulla olisi kaikki hyveetkin, tulee sinun vielä
ymmärtää yksi asia: lähettää itse hyveetkin oikeaan aikaan nukkumaan.
Etteivät ne joutuisi keskenään kiistaan, nuo somat naikkoset! Ja
sinusta, sinä kovaonninen!
Rauhaa jumalan ja naapurin kanssa, sitä tahtoo hyvä uni. Ja rauhaa
vielä naapurin perkeleenkin kanssa! Muutoin kummittelee hän öisin
luonasi.
Kunnioitusta esivaltaa kohtaan ja kuuliaisuutta, vieläpä vaaraakin
esivaltaa kohtaan! Sitä tahtoo hyvä uni. Mitä minä sille mahdan, että
valta kernaasti kulkee väärin säärin?
Se on minusta aina paras paimen, joka vie lampaansa vehreimmälle
nurmelle: se sopii yhteen hyvän unen kanssa.
Paljon kunniaa en tahdo, enkä suuria aarteita: se sytyttää pernan
tuleen. Mutta huonosti nukkuu ilman hyvää nimeä ja pientä aarretta.
Pieni seura on minulle tervetulleempi kuin paha seura: kuitenkin
täytyy heidän mennä ja tulla oikeaan aikaan. Se sopii yhteen hyvän
unen kanssa.
Suuresti miellyttävät minua myös henkisesti vaivaiset: he edistävät
unta. Autuaita ovat he, etenkin jos heille aina myönnetään, että he
ovat oikeassa.
Näin kuluu siveältä päivä. Kun sitten yö saapuu, kavahdan minä
visusti itseni huutamasta unta tyköni! Ei hän tahdo tulla kutsutuksi,
uni, hyveiden herra!
Vaan mietiskelen, mitä olen päivällä tehnyt ja ajatellut. Märehtien
kysyn itseltäni, kärsivällisenä kuin lehmä: mitkä olivatkaan sinun
kymmenen voittoasi?
Ja mitkä olivat nuo kymmenen sovitusta ja kymmenen totuutta ja
kymmenen naurua, joista sydämeni sai tyydytyksensä?
Näitä mietiskellen ja neljänkymmenen ajatuksen tuudittamana yltää
minut yhtäkkiä uni, tuo kutsumaton, hyveiden herra.
Uni kolkuttaa silmälleni: silloin se käy raskaaksi. Uni koskettaa
suutani: silloin se jää auki.
Totisesti, pehmoisin anturoin hän tulee luokseni, rakkain kaikista
varkaista, ja varastaa minulta ajatukseni: tuhmana seison minä siinä
kuten tämä opetusistuin.