Caleb ei puhunut enää naamiaishuveista sen jälkeen kuin hän
murkinapöydässä seuraavana aamuna oli naureskellen sanonut Ellenille:
»Ellen löytää varmaankin heilan itselleen juhlissa, vai mitä?»
Mutta kaikki odottivat hänen lopullista ratkaisuaan. Amelia enemmän
kuin kukaan muu. Hän ei uskaltanut ruveta puhumaan siitä hänelle, jotta
hän ei huomaisi hänen levottomuuttaan. Hän tiesi, että Caleb pitäisi
heitä kaikkia epävarmuudessa aina viime päivään saakka. Se oli hänen
tapansa. Heillä ei olisi sitten enää aikaa valmistaa itselleen pukuja.
Amelia keksi kaikenlaista työtä itselleen ulkona; se tyrehdytti hiukan
hänen tunteitaan ja käänsi hänen ajatuksensa muualle.
Päästäen varhain oppilaansa kotiin koulusta Lind ratsasti Yellow
Postiin Sandbon ponilla ostamaan kirjavia kankaita ja nauhoja.
Mark läksi hänen kanssansa, sillä hänen oli ostettava ruokavaroja.
He pistäytyivät vanhan John Tobaccon luokse ja ostivat häneltä
hirvennahkaisen puvun ja sulkia Markille sekä Lindille helmin ja sulin
koristetun puvun.
Ratsastaessaan kotiin leudossa syysillan ilmassa he keskustelivat
Judithista ja Svenistä.
»Sven tekee väärin, kun hän ei vie pois tuota tyttöä täältä», sanoi
Lind. »Minusta ei ole mitään väärää siinä, jos yllyttää häntä
lähtemään. Vaikkapa Caleb ajaisi heitä takaakin, niin voi siitä
sittenkin loppujen lopuksi tulla jotain parempaa.»
Mark oli samaa mieltä kuin Lindkin, ei siitä ainakaan olisi mitään
vahinkoa. Sitten he keskustelivat Klovaczeista, ja Mark kertoi,
että eräs Antonin sukulaisnainen oli luvannut tulla talveksi lasten
luo. Mark ihmetteli, ettei Caleb ollut jo koettanut keksiä mitään
kostokeinoa loukatun turhamaisuutensa hyvittämiseksi. Mutta Lind
pelkäsi, että jokin ratkaiseva tapaus voisi hävittää kaiken sen, mitä
hän oli löytänyt Markissa. Tuo pelko liittyi jollakin tavalla Caleb
Gareen. Hän katseli Markin voimakasta profiilia, joka kuvastui valoa
vasten, ja koetti ravistaa yltään tuon kiusallisen pelontunteen.
He ratsastivat Sandbon farmia kohti. Taivaanranta hohti punaisena ja
kultaisena; tuolla aurinko valaisi yksinäistä metsikköä tai kuivunutta
puuta, siellä vesi keskellä suurta suota kimmelsi teräksen sinisenä.
Sven tuli heitä vastaan portilla. Lind kehotti häntä valmistumaan
naamiojuhlaan siltä varalta, että Caleb päästäisi Judithin sinne.
Sven oli suunnitellut mennä Calebin luo ja väkivallalla riistää
Judithin, jollei tilaisuutta karkaamiseen ilmaantuisi. Hänen entinen
työnantajansa oli kirjoittanut hänelle kaupungista ja tarjonnut
hänelle työtä. Hän oli valmis lähtemään heti paikalla. Hän katseli
Garen farmiin päin, seisoessaan ja jutellessaan tiellä Lindin kanssa,
ja hänen punakat kasvonsa saivat synkän ilmeen. Lopulta hän suostui
odottamaan, kunnes Lind toisi hänelle uusia tietoja. Sitten Sven palasi
kotiin, astuen hiukan kevyemmin.
Lind katsoi nopeasti Markiin, joka piteli hänen kättään omassaan.
»Minäkin alan käydä — kärsimättömäksi», Lind kuiskasi Markille. Vaikka
Mark tiesi, että mrs. Sandbo katseli heitä ikkunasta, kumartui hän
nopeasti ja suuteli Lindin hiuksia. Sitten hän nousi hevosensa selkään
ja ratsasti Klovaczin farmille.
Judith oli sekoittamassa kirnupiimää ja jauhoja sikojen kaukaloon,
kun Lind palasi kotiin. Caleb oli näkyvillä vilja-aitan takana, ja
Lind huiskutti vain kättään Judithille mennessään taloon. Hän kiiruhti
yläkertaan ja piilotti vuoteensa alle huoneeseensa tavarat, jotka
hän oli ostanut Yellow Postista. Tullessaan keittiöön Ellen katsoi
uteliaana häneen.
»Ellen», sanoi Lind, »eikö sinun tekisi mielesi päästä juhlaan?»
Ellen kohotti olkapäitään ja alkoi taas pestä maitokannua, joka oli
hänen edessään lattialla. »Minkä vuoksi? Lähden, jos isä käskee», hän
vastasi. »En usko, että siellä on erikoisen hauskaa.»
Martin tuli huoneeseen. »Etkö sinä haluaisi lähteä naamiaisiin,
Martin?» Lind kysyi häneltä.
Martin hymyili. »En minä osaa tanssia», hän vastasi, »ja tuskin me
sinne lähdemmekään. Onko siitä puhuttu mitään, Ellen?»
»Ei», vastasi Ellen lyhyesti hangaten kannua.
»Mutta jos te saisitte luvan, niin ettekö lähtisi?»
»Emmeköhän,» sanoi Martin.
Lind kääntyi pahoillaan pois. Siinä määrin he olivat tottuneet
alistumaan, ettei tuollainen harvinainen tilaisuus lainkaan pannut
heidän mielikuvitustaan liikkeelle.
Amelia keräsi viimeiset kasvikset puutarhasta. Tomaatit olivat
kypsyneet erinomaisesti, ja sato oli hyvin suuri. Hän aikoi panna niitä
monella eri tavalla säilöön, niitä riitti perheelle koko talveksi.
Niin, talvi oli tulossa. Pian ilma muuttuisi kylmäksi. Sitten oli
taaskin monen kuukauden kuluessa kotona ruokittava karjaa, hevosia,
lampaita ja sikoja ja hankittava niille pahnoja. Turvetta oli pian
pantava kanalan katolle ja lantaa levitettävä puutarhaan. Sitten
lumi laskeutuisi valkeana vaippana kaiken yli ja sulkisi heidät
hirsimajaansa. Caleb vartioisi yhtä tarkasti kuin ennenkin ja saisi
silloin tällöin kirjeitä Bart Nugentiltä, joka ilmoittaisi hänelle
kaikista Mark Jordanin toimista hänen palattuaan jälleen kaupunkiin.
Judith kapinoisi joskus ja hänet masennettaisiin uhkauksin ja
muistutuksin. Taaskin uusi talvi Caleb Garen komennon alaisena. Ei,
ei... mitä muuta tahansa kuin sitä... Mutta toisin ajoin Amelia alistui
nöyrästi tähän ajatukseen. Hän tiesi, miten suurta tyydytystä Caleb
tunsi voidessaan pysyä päätöksessään juhlan suhteen. Lopulta hän ehkä
päästäisi heidät kuitenkin sinne. Ja se olisi kaiken loppu...
Seuraa vana päivänä Ellen ja Martin lähetettiin Nykerkiin karjaa
viemään. He läksivät varhain aamulla, kun ilma oli vielä sumea ja
harmaa ja kasteesta raskas, ja he ajoivat edellään hiehoja ja sonneja
aivankuin salaperäisiä unikuvia. Ellen istua hölkytteli satulassaan
puolinukuksissa ja hätkähti silloin tällöin, kun Martinin piiska
osui elukoiden kylkiin. Kun hän avasi silmänsä, näyttivät elukat
epätodellisilta ja mahdottomilta hänen edessään tiellä Hän toivoi
jälleen, että Judith olisi ollut luotettavampi, jotta hänet olisi voitu
lähettää karjaa viemään. Judith ajatteli aina vain itseään. Paljonko
hän sillä lopulta voittaisi! Hänet kytkettäisiin vain vielä lujemmin
farmiin kuin toiset. Ehkäpä olisi ollut ihanaa seurata Malcolmia.
Järvet pohjanpuolella olivat syvät ja siniset, ja siellä vallitsi
öisin, taivasalla, ikuinen rauha.
Ellen huomasi jälleen nuokkuvansa satulassa. Hänen jalkansa olivat
puutuneet ja niitä pisteli kuin jalustimet olisivat olleet täynnä
neuloja. Hän pudisteli itseään ja ojentautui suoraksi, aukoen
punareunaisia silmiään. He ratsastivat metsän läpi, ja varhaisen aamun
harmaa hämärä himmensi yhä lehtiloistoa. Ellenistä tuntui siltä kuin
olisivat he tuntikausia ratsastaneet unessa.
Eräs Nykerkin sähkösanomakonttorin virkamiehistä antoi farmareille
tietoja viljan ja karjan hinnoista. Häneltä Martin sai tietää, että
pellavan hinta oli huikeasti noussut. Caleb oli juuri odottanutkin
saavansa sellaisia tietoja.
Kun Martin ilmoitti sen hänelle heidän palattuaan kotiin, siveli Caleb
viiksiään pyyhkäisten suupielistään tyytyväisen ilmeen, joka niihin
oli ilmestynyt. Vielä saattoi pellavalle jotakin tapahtua. Ei pitänyt
iloita liian varhain.
»Noussutko, mitä? No — yllin kyllin aikaa vielä sen laskeutumiseenkin —
yllin kyllin», hän sanoi.
Mutta nämät tiedot antoivat hänelle kylliksi aihetta lähteä
pellavapellolle vielä samana iltana ja lyhty kädessä tarkastaa sen
kasvua. Vähän ajan kuluttua se oli nyhdettävä. Eikä koko seudulla ollut
sitten ainoatakaan yhtä rikasta miestä kuin Caleb Gare. Hyvä, ettei
edes Amelia tarkalleen tiennyt, miten suuri hänen omaisuutensa oli. Se
voisi tehdä hänet saidaksi tai saattaa hänet pyörälle päästään.
Caleb ajatteli Bjarnassoneja. Heilläkin oli yllin kyllin tämän maailman
tavaraa. Mutta he eivät osanneet viljellä tällaista pellavaa. He
eivät yrittäneetkään juuri muuta kuin hoitaa karjaa ja hevosia, jotka
säännöllisesti lisääntyivät. Mutta pellavan laita oli toinen — se
asetti vaatimuksia miehen tarmolle tässä karussa maassa. Siihen Caleb
Gare oli pannut koko sielunsa.
Bjarnassonit — he olivat vihdoinkin löytäneet nuo kallisarvoiset
jäännökset, joita he kokonaisen vuoden ajan olivat naaranneet järvestä.
Caleb Gare tunsi suurta tyydytystä — suurta tyydytystä! Ja Martin,
tuo heikko raukka, ei ollut, uskaltanut ottaa sitä, mihin hänellä
oli ollut täysi oikeus. Kaksitoista kuukautta Bjarnassonit olivat
hävyttömästi vastustaneet Caleb Garen tahtoa niin turhanpäiväisen
tunneasian vuoksi ja pitäneet päätöksestään lujasti kiinni. Kiusallinen
ajatus. Mutta syy oli kokonaan Martinin. Calebin olisi pitänyt pakottaa
hänet kalastamaan. Mikä häntä oikeastaan vaivasi? Eikö hän jaksanut
enää pitää perhettään kurissa? Ei — ei, Amelia oli yhä alallaan, ja
Judithissa oli tapahtunut suuri muutos parempaan. Calebilla ei ollut
syytä pelkoon. Hän päätti, että kiusatakseen Bjarnassoneja perhe saisi
tulla toimeen ilman kalaa tämän talven.
Mark Jordan, niin, siinä hänellä oli vielä jotain tehtävää jäljellä.
Caleb palasi takaisin ahon poikki heilutellen lyhtyhän pitkin maata.
Hän naureskeli ajatellessaan omaa valtaansa. Kaikki oli vain suurta
pilaa, niin yksinkertaista oli tämä elämä ja sen hallitseminen. Ja
kaiken lisäksi pellavan hinta kohosi ilmaan kuin raketti.