Kaksi ilmoitusta oli naulattu Johannesonin myymälän seinään. Toisessa
ilmoitettiin, että kalastaminen Bjarnassonin järvessä oli nyt
luvallista. Jokainen luki tuon ilmoituksen pelonsekaisin tuntein,
tietäen mitä se merkitsi. Toisessa ilmoitettiin elonkorjuujuhlasta,
jota oli määrä viettää Lattin koululla ja johon yleisön toivottiin
saapuvan naamiopuvuissa.
Charlie toi uutiset Garen farmille. Caleb ei kiinnittänyt mitään
huomiota elonkorjuujuhlaan, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat kiukkua
kuullessansa, että Bjarnassonit vihdoinkin olivat löytäneet sen, mitä
he olivat etsineet kokonaisen vuoden ajan.
»Olisin voinut kalastaa siellä koko vuoden umpeensa, jolleivät kaikki
olisi olleet jänishousuja», hän valitti.
Kun lapset olivat kaikki vuoteessa sinä iltana, istui Caleb lukien
maanviljelyslehteään lampun valossa. Amelia, kutoessaan ahkerasti,
ajatteli elonkorjuujuhlaa ja päätti, ettei kukaan lapsista pääsisi
sinne, koska hänen oli vaikea kieltää yksin Judithia sinne menemästä.
Caleb katsoi ylös kirjastaan. »Aiot kai postinkuljettajan mukana tilata
kangasta naamiaispukuja varten?» hän kysyi ystävällisesti.
»En», vastasi Amelia. »Eivät he sinne mene.»
Caleb katsahti Ameliaan. Sitten hymy levisi hänen kasvoilleen. Hän
kohotti silmäkulmiaan. »Eivätkö he mene? Miksikä eivät?»
Amelia katsoi Calebiin ja näki hänen ivallisen ilmeensä. Hän ymmärsi
heti tehneensä erehdyksen. »Niin — jos sinä vain sallit. Luulin, ettei
meidän kannattaisi.»
Amelia käänsi silmänsä työhönsä, jotta Caleb ei huomaisi hänen
tuskaansa. Oliko hän ymmärtänyt hänen puolustuksensa? tuumi hän. Vai
luuliko hän, että hän luotti yhtä lujasti Judithiin kuin Caleb itsekin?
Amelia odotti melkein henkeään pitäen, mitä Caleb sanoisi.
»No niin —» hän haukotteli, — »saadaan nähdä. Saadaan nähdä. Onhan
vielä riittävästi aikaa, vai mitä? Mennään nyt levolle. Minä alan käydä
vanhaksi — vanhaksi.»
Amelia laskeutui levolle ja rukoili, ettei Caleb päästäisi lapsia
juhlaan. Hän tiesi, ettei Judithiin voinut luottaa. Tytön tyyneyden
alla piili jotain, mikä saattoi Amelian rauhattomaksi. Hän piti
silmällä pienintäkin mielenmuutosta hänessä ja alituisesti muistutti
hänelle, mitä siitä seuraisi, jos hän suututtaisi Calebia uudestaan.
Mutta Judith ei tuumisi kahteen kertaan, jos pakenemisen tilaisuutta
vain ilmaantuisi. Amelia rukoili, että Caleb kieltäisi lapsia menemästä.
Caleb, kääntäen kasvonsa seinään, naureskeli itsekseen. Tämä oli niitä
pieniä sotajuonia, jotka tekivät elämän mielenkiintoiseksi.
Ullakolla ylhäällä Judith ja Lind juttelivat hiljaa, jotta Ellen ei
kuulisi. He olivat vääntäneet lampun alemmaksi, ja istuivat Lindin
vuoteella. Judith kampasi opettajattaren pitkää, hienoa tukkaa.
»Ole vain edelleen työssä, Judie, jotta he eivät epäile mitään», Lind
kuiskasi. »Jos sinut päästetään naamiaisiin, niin ajat edelleen, kunnes
tulet Sidingiin. Minä tapaan Svenin huomenna ja puhun hänen kanssaan.
Kun kaikki on ohitse, niin antavat he kylläkin sinulle anteeksi. Mitäpä
muuta he voivat tehdä paitsi sitä, jota Caleb uhkaa. Mutta en usko,
että hän uskaltaa kuitenkaan, Judie. Hän tietää, että minä todistaisin
häntä vastaan. Miten hyvänsä, sinun täytyy uskaltaa, rakkaani.»
Lind katsoi Judithiin ja oli vähällä huutaa hämmästyksestä nähdessään,
miten hän oli muuttunut. Hänen uhmaileva kauneutensa oli kadonnut. Hän
oli kalpea ja haluton ja ainoa merkki hänen entisestä olennostaan oli
itsepäinen ilme hänen silmissään.
»Sinä olet väsynyt, Judie. Mene nyt nukkumaan, ja huomenna minä puhun
Svenin kanssa», Lind sanoi ystävällisesti.
Judith nousi vuoteen laidalta. »Ei isä päästä meitä tansseihin», hän
mutisi väliäpitämättömänä. »Jollakin muulla tavalla sen tulee käydä.»
Sitten hän meni vuoteeseensa, raskaitten ajatusten ja epäilysten
liikkuessa hänen mielessään. Heidän täytyi päästä pois täältä ennen
tämän kuun loppua. Sen kauempaa hän ei jaksanut kantaa ruumiinsa
salaisuutta.