Ellen läksi toisten kanssa pellolle kuhilaita pystyttämään. He
työskentelivät kovalla kuumeella saadakseen viljan ajoissa kuivaksi
puimista varten.
Martin oli monta kertaa aikonut jo lähteä Yellow Postiin pestaamaan
sekarotuista apulaista kysymättä Calebilta lupaa. Mutta ennenkuin hän
sai toteutetuksi aikeensa, hänen tahtonsa lamautui ja tottumuksesta hän
alistui jälleen Calebin komennon alle.
Judith heikontui kovassa työssä. Mutta hän koetti salata heikkouttaan
nousemalla ensimmäisenä aamuisin ja tekemällä kiihkeästi työtä
pellolla. Ellen katseli häntä epäilevin katsein, mutta vältti sen
enempiä yhteentörmäyksiä. Caleb oli salaisesti tyytyväinen häneen ja
oli vakuutettu siitä, että Judithin tahto oli nyt murrettu. Mutta
Amelia seurasi häntä yhä kasvavalla levottomuudella, sillä häntä hän ei
voinut pettää.
Lind yritti puhua Judithin kanssa aina kun vain oli tilaisuutta. Hän
muistutti hänelle alituisesti, että vapautus oli edessä ja että hänen
piti koettaa olla rohkealla mielellä ja käyttää hyväkseen tilaisuutta,
niin pian kuin sitä ilmaantui. Judith tarrautui epätoivon vimmalla
Lindiin ajatellen häntä koko päivän työskennellessään pellolla ja pyrki
hänen lähelleen aina, kun muut eivät olleet saapuvilla.
Vihdoin vilja oli kuhilailla ja kuivui pellolla. Caleb kierteli
kuhilaiden keskellä tutkien tarkasti vehnää ja ruista ja kauraa ja
tuumien, mikä pelto ensi vuonna jätettäisiin kesannoksi. Judith ei
voinut koskaan tietää, miten kauan hän viipyi näillä retkillään
ja siksi hän ei uskaltanut mennä koulutaloa kauemmaksi, jos hän
yleensäkään poistui farmin portin ulkopuolelle. Joka tapauksessa Amelia
piti häntä silmällä ja yleensäkin Amelia alkoi olla paljon ankarampi
työnteettäjä kuin Caleb.
Ellen, Judith ja Amelia läksivät metsään, joka oli ostettu Fusi
Aronsonilta, keräämään villejä viinirypäleitä, joita siellä kasvoi.
Rypäleet painoivat maahan liukkaiden jalavien oksat, joiden yli ne
olivat kutoneet verkkonsa. Ne olivat pieniä, kirpeänmakeita terttuja.
Naiset toivat kotiin useita jauhosäkillisiä marjoja, joiden sininen
mehu tunkeutui säkkien valkean kankaan läpi. Sitten oli keitettävä
hilloja ja säilykkeitä sekä valmistettava viiniä Calebille. Niinpä
joka päiväksi riitti työtä, ja joka ilta soi lepoa sekä aivoille että
ruumiille.
Lind, nähdessään kaiken sen työn paljouden, jota naisten Garen
farmilla täytyi suorittaa, ihmetteli, mitähän tapahtuisi, jos he äkkiä
joutuisivat vapaiksi kaikista näistä velvollisuuksista. Hän huomasi,
että työ yksin esti heitä kadottamasta järkeään Caleb Garen komentaessa
heitä, ja että kaikki kävi tasaisesti, vaikka olosuhteet olivatkin
kauheat. Mutta päivä päivältä hän alkoi sääliä Judithia yhä enemmän.
Hän näki, ettei Caleb hellittänyt vähääkään otettaan, ja hän ihmetteli,
mitenkähän tyttö voisi päästä pakenemaan. Tallin ovi pysyi edelleen
lukittuna, ja Caleb kävi silloin tällöin tutkimassa sitä ollakseen
vakuutettu siitä, ettei kukaan ollut käynyt siellä. Jollei Lind olisi
ollut kiintynyt Judithiin, ei hän olisi voinut kestää Garen talossa
vallitsevaa kolkkoa mielialaa. Kun hän tapasi Markin iltaisin, tuntui
hänestä siltä kuin hän olisi vapautunut raskaasta ruumiillisesta
taakasta.
Aika, jolloin vilja kuivui pelloilla, koetteli suuresti Judithin
kärsivällisyyttä. Hän ei nähnyt kertaakaan Sveniä, ja terveiset,
joita Lind toi häneltä, lisäsivät vain hänen kärsimättömyyttään.
Raskaimmankin työpäivän jälkeen hän saattoi maata tuntikausia hereillä
ajatellen Sveniä ja tuntien ikäänkuin raskaan painon ruumiillaan.
Hän vältti Ameliaa ja tämän tutkivia silmiä, ja pysytteli loitolla
Ellenistä, jonka riemuitseva välinpitämättömyys kiusasi häntä. Ellenin
kasvot olivat aina omahyväisessä hymyssä. Judithista tuntui siltä, että
Ellen nautti nähdessään hänen alennustilansa — ikäänkuin hän olisi
ollut hyvillään että hän oli voinut luopua siitä, mikä lopulta olisi
saattanut hänet aivan samaan kurjuuteen kuin Judithinkin.
Martinin mielestä katosivat vähitellen ne unelmat, joita hän oli
suunnitellut sairaana ollessaan. Jokainen hetki, joka kiinnitti
hänet jälleen maahan ja sen vaatimuksiin, erotti hänet yhä enemmän
siitä mielikuvasta, joka oli noussut hänen silmiensä eteen silloin
kuin hänellä oli ollut aikaa uneksia. Hänen hartiansa painuivat
väsymyksestä kumaraan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, joka olisi
suoristanut niitä. Ja kun hän katseli peltoja, jotka olivat täynnään
keilanmuotoisia kuhilaita, niin hän tunsi vain suurta huojennusta
ajatellessaan, ettei Calebilla voinut olla syytä olla tyytymätön hänen
työhönsä.