Garen farmilla kaikki kävi entistä latuaan. Judith, Martin ja Charlie
olivat lopettaneet leikkuun ja keräsivät lyhteitä kuhilaille. Caleb
seurasi tarkasti heidän työtään kotoa käsin.
Jotta Caleb ei saisi syytä vartioida häntä vielä entistä ankarammin,
koetti Judith salata mielenmuutostaan tavattuaan Svenin. Hän oli
palannut kotiin sinä päivänä yhtä synkän näköisenä kuin ennenkin eikä
ollut syödessä katsonut kehenkään. Mutta Lind, joka katseli häntä
tarkasti ja tiesi, mitä muut eivät tienneet, huomasi selvän muutoksen
hänessä.
Jotakin oli tapahtunut Calebille. Hän oli palannut kotiin kokouksestaan
Yellow Postista tyytymättömänä ja sanattomana, ja Amelia, vilkaisten
häneen sivulta, ihmetteli mielessään, mitenkähän hän voisi päästä
selville siitä, mitä oli tapahtunut. Sillä se, mitä oli tapahtunut, ei
ollut Calebille eduksi, sen hän tiesi. Amelia näki hänen kasvoistaan,
että jokin asia katkeroitti hänen mieltään. Hän saattoi seisoa pitkät
ajat jalka lammaslaitumen aidan alimmalla rautalangalla, käsivarret
ristissä, ruumis nojautuneena aitaan ja katse suunnattuna pelloille,
missä heinäsuovat seisoivat. Sitten hän tuli keittiöön ja hajamielisenä
käsitteli hihnanpalasia tai naula- ja kierrenaulalaatikoita. Amelia
valmistui vihanpurkaukseen; tällaiset merkit ennustivat aina sen tuloa.
Kaksi päivää sen jälkeen kuin Caleb oli käynyt Yellow Postissa, se
puhkesikin ilmi. Lapset ja opettajatar olivat menneet ullakolle. Amelia
keitti kaurapuuroa seuraavaa päivää varten. Caleb oli palannut kotiin
pellolta, sulkenut hiljaa oven perässään, hölskyttänyt lyhtyä ja
ripustanut sen naulaan ovensuuhun.
»Sinun poikasi on herra, Amelia. Hieno herra», Caleb sanoi melkein
kuiskaten, astuessaan Amelian ohi toiseen huoneeseen.
Amelia huokasi. Häntä alkoi äkkiä väsyttää, ikäänkuin hän pitkän aikaa
olisi tehnyt turhaa työtä. Huolimatta kaikesta siitä, mitä hän oli
tehnyt, se tuli nyt sittenkin. Hän tylsistyi täydellisesti päästyään
nyt varmuuteen. Hän ei vastannut mitään Calebin huomautukseen.
»No? Luulin, että se huvittaisi sinua», Caleb jatkoi pilkallisesti.
»Eikö sinulla ole mitään sanottavaa?»
»Ei — mitään», Amelia vastasi.
Caleb palasi keittiöön ja pysähtyi Amelian eteen, kurottaen päätään.
»Varmaankin sinulla on jotain sanottavaa, kun kerron mitä tuo hieno
herra on minulle tehnyt», hän irvisteli lyöden kädellään rintaansa.
»Ehkäpä et moiti minua myöskään siitä, mitä minä aion tehdä, kunhan
paranen ja olen valmis.»
Amelia katsoi Calebiin. Hän kalpeni nähdessään miehensä katseen. »Mitä
hän teki?» hän kysyi heikolla äänellä.
»Niin — ha, haa! Mitä hän teki?» Caleb nauroi hilpeästi »Tahtoisitko
tietää? No — koetahan arvata.»
Näin sanoen hän meni toiseen huoneeseen ja alkoi riisuutua, heittäen
jalkineensa kovalla kolinalla lattialle. Amelia kuuli hänen hiljaa
naureskelevan itsekseen.
Amelia seisoi kauan aikaa lieden ääressä koettaen tuumia, mikähän oli
voinut nostaa Calebin vihan Markia vastaan. Mitä ikänä se olikaan, se
lisäisi vielä moninkertaisesti sitä huolta, jota Calebin viha Markia
kohtaan tuotti hänelle. Sillä Amelian käsityksen mukaan Caleb piti
Markin olemassaoloa jonkunmoisena henkilökohtaisena loukkauksena, jota
ei voinut kostaa kuin yhdellä tavalla. Amelia koetti mielessään keksiä
jonkun toivon kipinän. Useasti hän oli jo aikonut mennä Mark Jordanin
luo ja pyytää häntä lähtemään pois täältä ennenkuin Calebin onnistuisi
tehdä hänelle jotain pahaa. Mutta joka kerta hänen mieleensä juolahti,
että hän siten vain jouduttaisi totuuden ilmitulemista, sillä Mark
Jordan ei koskaan suostuisi poistumaan ilman oikeaa syytä. Amelia tiesi
olevansa aivan avuton. Hän ei voinut muuta kuin odottaa ja rukoilla,
että jotain odottamatonta tapahtuisi, mikä estäisi Calebia koskaan
pääsemästä selville siitä, mikä alituisesti vaivasi häntä. Hän olisi
ollut valmis antamaan mitä hyvänsä, jos hän olisi saanut tietää, oliko
Bart Nugent elossa vai ei. Caleb kertoi ohimennen joskus kuulleensa
hänestä, mutta Amelia tiesi, ettei se merkinnyt mitään.
Vihdoin Amelia laski puuropadan lieden perälle, sammutti lyhdyn
keittiössä ja meni toiseen huoneeseen. Caleb oli laskenut alas
kääntövuoteen ja nukkui jo. Amelia katseli hänen karheaa tukkaansa,
joka seisoi pörröllään päälaella. Hän oli kääntänyt kasvonsa
seinäänpäin ja kuorsasi raskaasti. Vastenmielisyyden tunne nousi
Amelian mieleen. Hänen oli aivan mahdoton riisuutua ja käydä hänen
viereensä makaamaan. Hiljaa hän sammutti lampun, otti lattialta
karvamaton, tapaili pimeässä hartiahuiviaan ja meni ulos.
Hän astui siihen osaan tallia, joka oli viimeksi rakennettu eikä
lukittu, ja kopeloi pimeässä olkikasalle, joka oli heitetty nurkkaan.
Caleb nukkui raskaasti, Amelia oli aina ensimmäisenä aamulla jalkeilla.
Caleb ei kaipaisi häntä. Hän kiersi hartiahuivin ympärilleen ja
laskeutui oljille, peittäen karvamaton ylleen. Kaiken yötä hän
nukkuessaankin tunsi pelon kalkuttavan kuin vasaran hänen sydäntään.