Puimakone saapui ja sen mukana kolme puimamiestä, suuria,
karkeatekoisia farmareita Latt-järven pohjoispuolelta. Heidän oli määrä
asua navettarakennuksen uudessa osassa, jonne Amelia ja Martin olivat
valmistaneet heille lattialle vuoteet setripuista ja oljista. Mutta
he söivät yhdessä perheen kanssa, ja Lind, koetettuaan rohkeasti olla
kiinnittämättä heihin huomiota pöydässä, luopui yrityksestään ja söi
kaikki muut ateriat paitsi murkinan Sandbossa niinä kolmena päivänä,
mitkä miehet olivat talossa.
Judith oli työssä miesten ja Martinin kanssa. Caleb ei ollut ottanut
apulaista.
Ensimmäisen päivän iltana Lind, tullessaan koulusta, näki Judithin
joustavan, nuoren vartalon seisovan auringossa viljakuormalla. Hän
heitti kiireisesti heinähangolla lyhteitä puimakoneen torveen. Martin
työskenteli hänen rinnallaan.
Lind astui viljakuorman ohi sille puolen konetta, missä miehet
olivat työssä. Judith, Ellen, Martin ja Charlie olivat kuljettaneet
lyhteitä suurissa heinähäkeissä pelloilta, ja puiminen tapahtui
nyt tallin edustalla. Lind kävi maahan istumaan ja katseli, kun
keltaiset akanat tunkeutuivat suuressa kaaressa puimakoneen torvesta
ulos. Auringonvalossa se näytti aivan kuin kultaiselta sateelta.
Opettajatar ihmetteli, tokkopa Judith korkeudestaan saattoi nähdä tätä
kaunista näkyä. Hän vilkaisi tyttöön ja näki, että hänen kasvonsa
olivat ilmeettömät ja että hänen käsivartensa liikuttivat hankoa
kevyesti ja joustavasti kuin kellon pendeli. Lindin katsellessa häntä
Judith silmäsi ylös ikäänkuin hän äkkiä olisi huomannut, että häntä
katseltiin. Lind osoitti hänelle keltaista akanaryöppyä, joka virtasi
ulos koneesta. Judith nyökkäsi ja hymyili puolittain, ja heilutti
sitten taas hankoaan kaksinkertaisella kiihkolla.
Viimeisenä puintipäivänä Caleb kulki ahon poikki pellavapellolle,
joka yksin enää oli korjaamatta. Hitaasti se kasvoi ja arkaa se
oli, mutta sitä suurempi kunnia sille, jonka hoidossa se menestyi.
Samoinkuin pellon ollessa täydessä kukassa Caleb nytkin pujottautui
rautalanka-aitauksen välitse ja seisoi keskellä peltoa hyväillen
karheita, tuleentuneita hedelmiä. Sitten hän kahlasi varovasti
eteenpäin kosketellen pellavaa silloin tällöin silmien himokkaasti
hyväillessä peltoa.
Kun hän oli kylliksi nauttinut tästä näystä, kääntyi hän kotia kohti
tyhjien peltojen poikki. Eräs asia painosti hänen mieltään samentaen
hänen tyytyväisyyttään. Mark Jordan oli loukannut häntä kirkon
arvokkaimpien jäsenten nähden. Sitä hän ei koskaan voisi unohtaa
eikä antaa anteeksi. Hän oli salannut nöyryytyksensä, kevyesti
työntänyt luotaan koko asian, mutta hän tiesi, että liukkaat kielet
levittäisivät juttuja tästä tapahtumasta. Kirkolla häntä tästä lähin
osoitettaisiin sormella ja salaisesti naurettaisiin hänelle. Hänen,
jota ei kukaan koskaan ollut uskaltanut liiaksi lähestyä, jota aina oli
kunnioitettu, oli nyt täytynyt sätkytellä kuin vekkulinukke ilmassa
kaikkien kirkon arvohenkilöiden nähden. Se, ettei hän voinut kostaa
kuin yhdellä tavalla, ei tyydyttänyt häntä. Hän toivoi voivansa itse
valita sen hetken, jolloin hän antaisi ilmi kaikki Mark Jordanille.
Hän tahtoi lyödä pöytään valttinsa silloin kuin joku ääretön loukkaus
kohtaisi häntä ja se samalla kohdistuisi myös Ameliaan. Niinpä hän
pakottautui pysymään alallaan, kunnes tapahtuisi jotain, mikä antaisi
hänelle aihetta ilmaista Mark Jordanille hänen oikean sukuperänsä ja
siten ikiajoiksi maksaa velkansa. Hän tahtoi pitää varansa, että tuo
ratkaiseva hetki koittaisi ennenkuin Mark palasi kaupunkiin.
Parin viikon perästä pellava oli nyhdettävä, loukutettava ja myötävä
hyvästä hinnasta etelässä. Niin, niin, asiat kehittyivät varsin hyvin,
todellakin varsin hyvin.