Mark Jordan oli jo Johannesonin puodissa Calebin saapuessa sinne.
Anton Klovaczin hevoset olivat sidotut kirkon luona solakkaan koivuun,
ja vankkureiden takana oli pitkä arkku; se oli tehty karheista,
halkaistuista poppelilaudoista, joiden yli oli naulattu säleitä.
Arkussa lepäsi Anton Klovaczin ruumis.
Mark poltteli piippuaan nojaten kyynärpäätään laskukoneeseen, kun Caleb
Gare astui myymälään. Caleb vilkaisi äkisti häneen kulmakarvojensa
alta, sitten hän läksi juttelemaan muutamien miesten kanssa, jotka
odottivat kirkkoneuvoston muiden jäsenten tuloa.
Sitten hän astui huolettomasti Markin luo ja seisoi hänen edessään
vasemman käden peukalo liivintaskussa, hangaten tällä sormellaan
lipaston avainta hopeakelloaan vasten. Toisella kädellään hän
mietteissään siveli leukaansa.
»Vai olette te ottanut tämän asian ajaaksenne?» hän sanoi hymyillen
Markille ja kohottaen kulmakarvojaan.
Mark hillitsi mieltään. »Teen minkä voin», hän vastasi silmissään
kova ilme. Hän oli hyvillään, että Klovaczin poika oli jäänyt ulos
vankkurien luo.
»Hm — niinpä niin — niinpä niin», Caleb mutisi. Hän päästi syvän
huokauksen ja jatkoi: »Tietysti — ymmärrättehän te, että tämä asia on
varsin pulmallinen meille kirkon jäsenille. Me olemme edesvastuussa
kaikesta, emmekä me voi päästä siitä eroon. Lähimpänä miehenä tahtoisin
minä tehdä mitä ikänä voin, vaikkapa pakanallekin. Mutta täytyyhän
teidän käsittää, koska kerran olette kaupungista kotoisin, että on
otettava huomioon kirkon ja sille kuuluvan maan pyhyys. Olen halukas
tekemään parhaani, mutta käsitättehän, millä kannalla asiat ovat.» Hän
kohotti kulmakarvojaan taaskin ja ojensi kätensä sivulle osoittaakseen,
miten toivoton koko asia oli.
Markin hampaat puristuivat yhteen vasten tahtoaan. Tuon miehen
mielistelevä röyhkeys oli tehdä hänet hulluksi. »Olkaa varoillanne,
kun puhutte Anton Klovaczin uskonnosta», hän sanoi tyynesti. »Tehkää
päätöksenne ja sillä hyvä. Ja muistakaa, ettei Anton Klovacz tälläkään
kertaa pyydä teiltä mitään — ei edes hautaa.»
Caleb Garen silmät kapenivat kahdeksi sumeaksi pisteeksi.
»Te otatte sen edesvastuullenne, nuori mies — edesvastuullenne.
Mutta minä voin näyttää teille kaikesta kaupunkilaishienoudestanne
huolimatta, että Anton Klovacz saa vielä antautua minun armoilleni.
Hänen maansa ei ole niin kaukana minun farmistani, etten voisi yhdistää
sitä —»
Mark oikaisi vartaloaan, hänen kiukkunsa katkaisi vihdoinkin kaikki
sulut. »Vai sitäkö te olette pitänyt silmällä? No hyvä, koettakaapa
ottaa. Te ette saa acrenkaan vertaa Anton Klovaczin maista niin kauan
kuin tässä maassa oikeus on vallalla!»
Miehet myymälän nurkassa katsoivat heihin. He olivat enimmäkseen
hyväntahtoisia farmareita, jotka empimättä olisivat sallineet Anton
Klovaczin ruumiin haudattavan kirkkomaalle. Mutta he olivat tottuneet
pitämään Calebia johtajanaan kaikissa asioissa, niin suurissa kuin
pienissäkin. Se vastenmielisyys, jota Mark Jordan osoitti nyt
peittelemättä Calebille, huvitti ja miellytti useita heistä.
Caleb vilkaisi Markiin, hänen päänsä kurottautuessa uhkaavasti
eteenpäin. Hän kohotti kätensä ja paukahutti sormiaan Markin nenän
edessä.
»Menkää ulos täältä, ennenkuin kuumennan teidän korvanne, kuuletteko?
Ennenkuin ilmoitan kaikille täällä, mitä tiedän teistä — te ovela
kettu. Te ja tuo pieni koulumamseli —»
Markin käsivarsi kohosi ylös. Oikealla kädellään hän tarttui Calebin
kurkkuun ja nosti hänet ylös lattialta, sätkytellen häntä hetken aikaa
ilmassa. Sitten tarttuen hänen takkinsa käänteisiin Mark Jordan heitti
hänet keskelle hämmästyneiden farmarien joukkoa, minne Caleb kaatui
pitkäkseen.
Kalpeana raivosta Mark seisoi hänen edessään. »Peruuttakaa joka sana,
helkkarissa, tai minä väännän niskanne nurin!» hän huusi.
Farmarit olivat väistyneet tieltä, ja Caleb, kooten kaikki voimansa,
nousi ylös, ravisti huolellisesti tomun vaatteistaan ja silitteli
kallisarvoisen verkatakkinsa liepeitä ja käänteitä.
»En tiedä sanoneeni mitään, mitä voisin peruuttaa», hän sanoi lempeästi
hymyillen. »Minun luullakseni pieni koulumamseli on liian hyvä kelle
tahansa. Ha, haa!» Markin seisoessa vapisevin huulin Calebin edessä
tämä veti esille hopeakellonsa taskustaan.
»On jo aika alottaa kokous, hyvät herrat», hän sanoi. »Ovatko kaikki
valmiit? Siinä tapauksessa voimme lähteä kirkkoon.»
Hämmästyneet farmarit katsoivat toisiinsa. Mark astui äkeissään ovelle.
Hän katsoi vielä taakseen.
»Minä en kokouksesta välitä. Anton Klovacz ei saa rauhaa sellaisessa
maassa, jonka Caleb Gare hänelle antaa», hän sanoi ja poistui
myymälästä.
Caleb katsoi Markin jälkeen, silmien säikkyessä hänen tuuheiden
kulmakarvojensa alla. »Ha, haa! Tämän saat vielä katua, poikaseni!
Tämän saat vielä katua», hän mutisi itsekseen.
Farmarit olivat kaikki hämillänsä.
Mark näki Klovaczin pojan istuvan yhä vankkurien kuskipukilla.
»Me ajamme lähetysasemalle, poika», hän sanoi tälle ystävällisesti.
»Siellä on väljemmät tilat.»
Niinpä nuo molemmat ajoivat parinkymmenen mailin päähän katoliselle
lähetysasemalle, joka sijaitsi etelän puolella. Tie oli pitkä ja
huono, harvoin kukaan sitä käytti ja siksi se oli jäänyt aivan
hoitamatta. Hyvän matkaa se kulki metsän halki, missä ilma oli leuto
ja täynnä kuivuvien lehtien tuoksua. Pihlajat punaisine terttuineen
reunustivat tietä ja hulluruohopensaat olivat täynnään vahamaisia
marjoja, jotka alkoivat jo hiukan punoittaa. Päivä oli tyyni, joskin
silloin tällöin vähäinen tuulenpuuska lennätti kuivia lehtiä heidän
edellään tiellä. Mark ei ollut koskaan eläissään tuntenut niin syvää
yksinäisyydentunnetta. Poika istui ääneti hänen vieressään koko
ajan, vilkaisten kerran tai pari vankkurien perällä olevaan arkkuun.
Vaatekatoksen alla arkun karheat laudat kolisivat vankkurien pohjaa
vasten yksitoikkoisen rytmillisesti loppumattoman pitkällä matkalla.
Aurinko kohosi keskipäivän korkeuteensa, kuumuus oli rasittava ja
paahtoi pieniä kiiltäviä läikkiä hevosten mustiin kylkiin, ja Mark ja
poika olivat pakotetut pysähtymään jonnekin taloon ruokkiakseen niitä.
Iltapäivällä he ajoivat nummiseudun halki, joka oli alava ja
ruskeana kuivuneista korsista. Klovaczin poika istui Markin vieressä
sanomatta sanaakaan. Mark pingotti kankaan tiukemmalle arkun ylitse
sitä myöten kuin kuumuus kiihtyi ja tie oli vailla kaikkea varjoa.
Kerran he näkivät jättiläishaukan laskeutuvan alas nummelle ja äkkiä
taas kohoavan suoraan ilmaan. Sitten se katosi avaruuteen puristaen
kynsissään pientä eläintä. Klovaczin poika näki tuon, mutta ei sanonut
mitään. Tuo harvinainen näky tuskin nostatti hämmästynyttä ilmettä
hänen miettiville kasvoilleen.
Läntisellä taivaanrannalla hohti vain kapea värikäs juova, kun he
käänsivät hevoset lähetystalon edustalle. Mark laskeutui maahan ja
kolkutti ovelle. Vanha pappi avasi oven ja tähysteli vieraita.
Kun Mark oli kertonut hänelle asiansa, pyysi pappi heidät huoneeseen.
Sitten hän katosi talon toiseen päähän ja palasi takaisin seurassaan
nuorempi pappi, joka tervehti Markia hyvin ystävällisesti.
»Surullinen tapahtuma», hän sanoi lempeällä äänellä. »Me luemme messun
sielu paran puolesta huomisaamuna. Minä käsken tuoda arkun taloon.
Tulkaa nyt mukanani.»
Hän saattoi heidät valoisaan huoneeseen, missä oli ruokaa pöydässä.
»Minulla on aina varattuna ateria matkamiehille», hän sanoi pyytäen
heitä istumaan pöytään.
Seuraavana aamuna, kolmantena päivänä kuolemansa jälkeen, Anton
Klovacz haudattiin intiaanien hautuumaalle. Hautausmenot olivat
yksinkertaiset. Mark ja Antonin vanhin poika seisoivat paljain päin
haudan partaalla papin laulaessa sielumessua. Sitten pystytettiin
haudalle karkeatekoinen risti, johon nimi ja päivä oli merkitty, ja
Anton Klovacz jätettiin yksin. Tuuli soitteli kuivahkolla sävyllä
keltaisia korsia hautuumaalla. Kasvukausi oli päättynyt.