Päivät menivät menoaan, ja Martin kykeni jälleen käyttämään
käsivarttaan. Caleb jatkoi ystävällistä nalkutustaan milloin ikänä hän
tuli huoneeseen.
»Olisin voinut saada nuo kärryt Johannesonilta puolella hinnalla, jos
minulla olisi ollut joku lähettää niitä ottamaan», hän sanoi koko
perheen läsnäollessa päivällispöydässä. »Aina jotakin menee hukkaan
— en ole mikään liikemies, muuten minulla olisi joku siellä asioita
hoitamassa. Ensi kerralla sinä, Charlie, saat mennä puolestani. Sinuun
voi luottaa.»
Martinin kasvot punastuivat, mutta hän ei sanonut mitään. Näinä
toimettomuuden päivinään hän oli ajatellut paljon. Hän oli löytänyt
oman itsensä ja tuo löytö oli saanut hänet häpeämään. Hän päätti
esiintyä kuin mies niin pian kuin hän oli taas entisissä voimissaan.
Uusi talo oli rakennettava ensi keväänä. Mutta hän tahtoi vielä odottaa
— elonkorjuuseen saakka.
Yhtenä päivänä niitettiin heinä Klovaczin pellolta ja kuljetettiin
Calebin maalle, missä se pantaisiin suovaan niin pian kuin se oli
kuivanut. Sitten ruvettiin elonkorjuuseen.
Judith ja Charlie alkoivat leikata ja sitoa lyhteitä. Martin voisi
jo seuraavalla viikolla lähteä peltotyöhön. Työ alotettiin koleana,
tuulisena päivänä, jolloin viimeisetkin kesän jäljet näyttivät
kadonneen. Judith oli ollut veltto ja tylsä siitä päivästä pitäen,
jolloin hän oli kiivastunut Elleniin, ja Caleb oli aivan huoleton
hänen suhteensa, mutta oli kuitenkin koko ajan lähellä suorittaen
salaperäisiä tehtäviä, jotka vaativat häntä pysymään pellon
läheisyydessä, missä Judith sitoi lyhteitä.
Judith palasi kotiin aterioille joka päivä ulkonaisesti samanlaisena.
Hänen silmänsä olivat raskaat, mustien varjojen ympäröimät, ja Amelian
oli melkein mahdoton saada häntä hereille aamuisin. Lind yritti turhaan
puhua hänen kanssaan pari kertaa. Hänen mieleensä muistui erikoisesti
tytön silmien ilme, kun hän viimeksi oli jutellut hänen kanssaan
ullakolla ja nopeasti peittänyt ruumiinsa. Epäilys oli silloin herännyt
Lindin mielessä, joskin se myöhemmin oli häneltä unohtunut. Nyt hän
muisti sen uudelleen.
Ellen ei kiinnittänyt mitään huomiota Judithiin, mutta tyttö oli
siksi synkkämielinen, ettei hän huomannut sitä. Ainoa seikka, mihin
hän kiinnitti huomiotaan, oli Calebin väsymätön valppaus, ja Amelian
ikuiset varoitukset. Hän alkoi siinä määrin tottua kurjaan oloonsa,
ettei mitään muuta näyttänyt maailmassa olevankaan.
Ilma kirkastui jälleen, ja nyt seurasi jälkikesän aurinkoinen, kuiva
kuumuus. Lind läksi eräänä päivänä pellolle ja katseli aidan luota,
kun Judith ajoi leikkuukoneella peltoa ylös ja alas. Viljapelto seisoi
jäykkänä kuin kulta ja sen yläpuolella kuumuus väreili kimmeltävinä
aaltoina. Judith ajoi edestakaisin yhtämittaa, kertaakaan kääntämättä
päätään Lindiin. Ei hän edes pyyhkäissyt kädellään hikeä otsaltaan.
Hänen sielunsa oli aivan kuollut, vain suuri, voimakas ruumis teki
työtä kuin kone.
Lind hämmästyi muutosta, mikä Judithissa oli tapahtunut. Hän toivoi,
että tytön mieliala muuttuisi virkeämmäksi niin pian kuin Martin
voisi olla apuna elonkorjuussa. Hän tapasi Svenin eräänä iltana ja
sanoi, että Caleb varmaankin tuhoaisi Judithin kokonaan alituisella
vartioimisellaan. Sven hyökkäsi pystyyn aikoen lähteä heti Calebin luo
ja kohdella häntä niin kuin hän parhaaksi näki, mutta Lind pyysi häntä
vielä odottamaan. Jotain täytyi piakkoin tapahtua, jotta Calebin olisi
pakko poistua farmilta.
Martin oli vihdoinkin niin terve, että hän saattoi lähteä pellolle.
Hänen olkansa oli yhä arka ja jäykkä, mutta hän ei malttanut enää
olla joutilaana ja nähdä Judithin raatavan joka päivä aamusta iltaan.
Sitä paitsi Calebin salaiset valitukset olivat sietämättömiä. Niinpä
hän läksi pellolle, ja hänen olkapäätänsä, josta niin hiljan side
oli poistettu, alkoi särkeä auringonpaahteessa. Mutta hän teki sitä
kovemmin työtä korvatakseen hukkaanmenneen ajan. Caleb, joka aidan
toiselta puolen katseli työntekoa, siveli viiksiään ja hymyili. Martin
tiesi, mitä hänen kunniansa vaati.
Judithin mieliala ei muuttunut, vaikka Martin pääsi peltotyöhön. Amelia
piti häntä tarkasti silmällä ja huomasi, että hänessä oli jotain
omituista, mikä ei johtunut vain ankarasta valvonnasta. Hän ei kysynyt
tytöltä mitään, peläten että tämä voisi herätä huumaustilastaan ja
yltyä vielä entistäänkin hurjemmaksi. Ehkäpä Calebin ankaruus oli myös
tehnyt häneen pysyvän vaikutuksen. Amelia varoitti häntä edelleen joka
ainoa päivä.
Eräänä iltana Ellen, palatessaan kotiin Yellow Postista, näki intiaanin
ratsastavan poninsa selässä etelään päin sitä tietä myöten, joka tuli
Brundin ja Ericksonin farmien ohi pohjoisesta, villistä metsäseudusta
sekä vieläkin kauempaa tuhansien järvien ja jokien maasta, missä
ihmiset katosivat kokonaan maailman silmistä. Hän tunsi tuon intiaanin.
Se oli John Tobaccon poika, ja hän oli viettänyt kesää noilla seuduin.
Kotimatkallaan hän oli varmaankin tavannut Malcolmin ja puhunut hänen
kanssaan. Ellen käänsi päätään ja katseli häntä, kunnes hän oli
kadonnut näkyvistä.
Kun Ellen ei voinut enää erottaa poikaa, puristui hänen kurkkunsa
kokoon ja hänen silmäluomensa alkoivat räpytellä lasien takana. Hetken
aikaa hän oli ollut ihmisen läheisyydessä, joka oli nähnyt Malcolmin ja
puhunut hänen kanssaan. Nyt tämäkin hetki oli hävinnyt.
Hän kohotti silmänsä ja näki epäselvästi valkeita vaatteita, joita
riippui nuoralla kotipihalla. Hän aikoi kerätä ne kokoon ja kostuttaa
ja mankeloida ne silittämistä varten.