Eräänä päivänä, kun opettajatar tuli koulusta, kirnusi Judith
keittiössä. Amelia oli puutarhassa eikä ketään muutakaan ollut
kotosalla. Lind istahti lattialle Judithin viereen katsellen, kun
tämän vahva käsivarsi kiersi kirnua yhtä tasaisesti kuin kone. Hänen
silmänsä olivat maahan luodut eikä hän ilmaissut vähimmälläkään tavalla
huomanneensa Lindiä.
»Judie — Judie, miksi sinä et puhu minulle?» Lind kysyi lempeästi. Hän
saattoi töintuskin pidättää kyyneleitään katsellessaan, kun tämä suuri,
tumma tyttö väänsi välinpitämättömänä kirnua ikäänkuin ei mitään muuta
olisi ollut koko maailmassa.
Judith kohotti hitaasti katseensa. »Onko sitten mitään puhumisen
syytä?» hän kysyi. Nuo olivat ensimmäiset sanat, jotka Lind kuuli hänen
suustaan tuon onnettomuuden jälkeen.
»Sinun ei pidä masentua tällä tavalla, Judith. Minä tiedän, miksi sinä
sen teit — sinä kiivastuit, ja se oli hirveä erehdys. Mutta se menee
ohi — isäsi unohtaa sen. Miksi sinä et ala jutella heidän kanssaan,
jotta kaikki muuttuisi taas entiselleen? Sven odottaa tietoja sinusta,
Judith.»
Puna kohosi Juden poskille, ja Lind oli näkevinään kyyneleitä hänen
silmissään, kun hän käänsi päänsä pois.
»Ei siitä ole mitään apua», Judith mutisi. »Jos tapaan Svenin, niin isä
saa sen tietää ja lähettää minut kaupunkiin. Kyllä minä tiedän — ei
mitään hyvää tapahdu koskaan.»
»Judie, sinun oma elämäsi on enemmän arvoinen kuin mikään muu. Jos
jäät tänne vielä pitemmäksi aikaa, niin tulet Ellenin kaltaiseksi, ja
sinä olet liian hyvä siten tuhotaksesi itsesi. Mitä siitä, vaikka hän
lähettäisikin sinut kaupunkiin? Tuomari saisi tietää, millä tavalla
isäsi on kohdellut sinua, ennenkuin sinulle tehtäisiin mitään. Eivät
kaikki ihmiset ole hänen kaltaisiaan. Kaikki muuttuisi paremmaksi,
Judie, siitä olen varma.»
Judith nojautui tuolinsa selkää vasten ja katsoi Lindiin.
»Sanokaa Svenille, ettei hän huolehtisi minusta, jos tapaatte hänet»,
hän sanoi. »Ei isä voi pitää minua täällä ikuisesti.»
Lind oli hyvillään saadessaan edes jonkinmoisen vastauksen Judithilta.
»Minä tapaan hänet ehkä huomenna, Jude. Tiedän varmaan, että hän
ajattelee sinua koko ajan», Lind sanoi ystävällisesti kietoen
käsivartensa Judithin ympärille. »Tiedätkö, mitä minä nyt aion tehdä?
Minä laitan sinulle jotain kaunista. Jotain, jota voit käyttää salaa.
Odotahan vain.» Lind meni toiseen huoneeseen hymyillen Judelle, joka
myös hiukan veti suutaan hymyyn.
Sitten Amelia tuli keittiöön, ja Judith nousi tarkastamaan kirnuamaansa
voita.
»Minun pitäisi saada pari uutta purkkia Johannesonilta», sanoi Amelia.
»Tuolla on kaksi vanhaa vielä», Judith huomautti.
Amelia vilkaisi nopeasti häneen. Ensi kerran moneen päivään Judith
puhui omasta tahdostaan. Hänessä oli tapahtunut muutos. Amelia
ihmetteli, mitähän tapahtuisi, kun Judith tulisi kokonaan entiselleen.
Mutta tyttö pysytteli ääneti loput päivästä ja läksi levolle heti
illallisen jälkeen, niin ettei Amelialla ollut aavistustakaan siitä,
mitä hän hautoi mielessään. Amelia itse ei antanut hänelle vähintäkään
syytä ajatella, että tuo mieletön teko voisi suoda hänelle täyden
vapauden. Hän ei ollut puhunut Judithin kanssa siitä, mitä oli
tapahtunut, arvellen, että hän siten voisi saada hänet kauhistumaan
tekoaan.
Sinä yönä Judith makasi valveillaan. Hän ei saanut unta, sillä hän ei
voinut irtaantua siitä ajatuksesta, että rauhan- ja oikeudentuomarit,
niinkuin opettajatar oli olettanut, eivät ehkä olisikaan niin ankaria
kuin hän oli pelännyt, jos Caleb saattaisi asian heidän tietoonsa.
Mutta varma hän ei sittenkään voinut olla. Hän tunsi niin vähän
sellaisia asioita. Ehkäpä opettajatar erehtyi. Eräs sekarotuinen tyttö
Yellow Postista oli pari, kolme vuotta sitten yrittänyt tappaa lapsensa
ja hänet lähetettiin vankilaan. Vankila — missä ihminen oli suljettuna
pieneen koppiin eikä koskaan nähnyt taivasta eikä tuntenut tuulen
hyväilyä kasvoillaan — se oli kamala paikka, ehkäpä vieläkin pahempi
kuin tämä farmi. Caleb lähettäisi hänet sinne, jos hänellä olisi syytä
uuteen tyytymättömyyteen. Caleb vihasi häntä erikoisesti, Judith tiesi
sen — oli aina sen tiennyt. Siksi, että Judith vihasi kaikkea sitä,
mitä Caleb jumaloi — viljaa, karjaa, maan raakaa tuotetta.
Judith ajatteli Sveniä. Hän tiesi, että Sven veisi hänet pois täältä,
kun vain tilaisuutta ilmaantuisi. Hän tiesi, että Sven odotti tätä
hetkeä yötä päivää, että hän olisi ollut valmis uhmailemaan Calebiakin,
jos siitä vain olisi jotain hyötyä. Mutta Calebilla oli valta
käsissään. He eivät ennättäisi sen pitemmälle kuin Sidingiin, ennenkuin
Caleb saisi heidät kiinni — antaisi heidät ilmi poliisille. Ensi kertaa
eläessään Judith kaipasi Sveniä — himoitsematta häntä. Hän ei nähnyt
enää hänen voimakkaita kaulalihaksiaan eikä hänen jännittyneitä,
kapeita lanteitaan. Hän näki edessään vain Svenin silmien kaihoavan
katseen, jonka hän, judith, oli ivallaan loihtinut esille. Maatessaan
pimeässä Ellenin vieressä Judith kuvitteli istuvansa Svenin rinnalla,
hiljaa, äänettömänä. Hän alkoi itkeä ja kätki kasvonsa pielukseen,
jotta Ellen ei kuulisi.