Seuraavana päivänä Judith unelmoi lakkaamatta. Hän seisoi tallissa
syöttäen kananpoikia ja ajatellen Sveniä sekä sitä kaukaista seutua,
jonne he piakkoin aikoivat yhdessä lähteä. Sven oli ollut ihmeellinen
eilen illalla, oli puhunut hänelle niinkuin ei koskaan ennen. Hänen
oli ollut kovin vaikea lähteä ja sanoa hänelle hyvästi. Pian ei mitään
hyvästijättöä enää tarvittaisi. He saisivat soman talon kaupungissa,
Sven lähtisi joka päivä työhönsä, mutta iltaisin he olisivat taas
yhdessä — kaiket yöt... Tuntui jo melkein todelta, että Caleb ja karja
ja maatyöt ja hiki ja heinäntomu, kaikki katoaisi ikipäiviksi. Judith
vilkaisi eteensä ja näki varjon lankeevan tallin lattialle. Sitten
Caleb ilmestyi ovelle.
Judith seisoi suorana. Hän näki isänsä kasvot, ne olivat kuin rautaan
valettu naamio. Caleb oli nähnyt heidät — Judith tiesi sen heti.
Jollakin tavalla hän oli keksinyt heidät — vakoillut heitä. Caleb astui
talliin. Judith oli mykkä.
»No, mitä voit sanoa puolustukseksesi? Mitä voit sanoa
puolustukseksesi?» Caleb astui lähemmäksi, pää eteenpäin taivutettuna.
Judith ei liikahtanut paikaltaan. Hänen silmänsä kiintyivät lattiaan
silmänräpäykseksi. Aivan hänen jalkojensa juuressa oli pieni
lyhytvartinen kirves. Se oli pudonnut seinältä hänen selkänsä takaa.
»Mitä sinä teit metsikössä? Yhdessä tuon Sandbon koiran kanssa,
ha, haa! Oletko samanlainen luuska kuin äitisikin? Tulehan tänne,
niin näytän sinulle, kannattaako olla hieno!» Caleb astui askeleen
lähemmäksi. Judithin käsi ojentautui maahan ja tarttui kirveen varteen.
Tyttö suoristi itsensä äkisti ja heitti kirveen koko voimallaan Calebin
päätä kohti. Hän sulki ymmällä ollen silmänsä, ja kun hän avasi ne
jälleen, näki hän Calebin kumartuneena eteenpäin, käden tavoitellessa
viiksiä. Kirves oli vajonnut syvälle seinään hänen päänsä taakse.
»Vai sellaisia metkuja sinulla on? Ha, haa!» Caleb hyökkäsi eteenpäin
ja tarttui Judithia ranteisiin kiinni, heittäen hänet lattialle. Sitten
hän vetäisi nuoran seinästä ja sitoi tytön toisesta kädestä ja jalasta
seimeen kiinni.
Judith oli siksi hämmästynyt omasta hurjasta teostaan, ettei hän
ruvennut vastustelemaan. Hän makasi suullaan tuskin tuntien lannan
hajua. Hänen ruumiinsa alkoi väristä. Hän tiesi, että Caleb oli
lähtenyt pois. Hän ei pelännyt omasta puolestaan, mutta hän tiesi,
että Caleb kävisi Amelian kimppuun. Amelia ei kyennyt puolustautumaan
häntä vastaan. Isä olisi aivan hurjana vihasta. Voisihan hän vaikka
murhata äidin... kaikki oli nyt mennyttä... kaikki lopussa... Ei
muuta jäljellä kuin maa ja karja ja lanta... Hän makasi liikkumatta,
kunnes varjo, joka lankesi tallin ovesta sisään, oli kääntynyt idästä
lännen puolelle; kunnes nuora oli syövyttänyt punaiset uurteet hänen
ranteisiinsa ja hänen hiuksensa olivat täynnä kuivunutta lantaa.