Heti sen jälkeen kuin Charlie oli mennyt hakemaan karjaa, Caleb läksi
ajamaan. Lammaslaitumelta Jude näki hänen kääntyvän metsätielle ja
ajavan pohjoiseen päin. Hän oli hyvillään, että Caleb oli lähtenyt
Aronsoniin.
Sven odotti häntä lähteen reunalla, kun Judith tuli sinne. Tyttö
astui hiljalleen törmää alas ja taivuttaen koivun oksat erilleen
pysähtyi hetkeksi aurinkoon, jonka säteet muodostivat puitteet hänen
ympärilleen; hänen mieleensä muistui näet, että Sven oli tehnyt samoin
heidän viimeksi tavatessaan toisensa täällä.
»Jumaliste, sinä olet kuin kaunis kuva, Judie», Sven huudahti. Judith
oli mielissään ja istahti Svenin viereen.
Judithin kauneus hurmasi Sveniä. Hän huomasi, miten hieno ja musta
hänen tukkansa oli ja miten suloista oli kosketella häntä. Judith
kietoi voimakkaat käsivartensa Svenin ympärille ja tunsi hänen
sydämensä tykytyksen. Hän veti alas puseronsa, jotta heidän paljaat
rintansa koskettivat toisiaan, ja hän iloitsi, että hän oli pessyt
itseään hyvänhajuisella saippualla.
»Judie...» Sven kuiskasi painaen huulensa hänen korvaansa vasten.
»Minua pelottaa hiukan tänä iltana», Judith mutisi.
Sven painoi hänet himokkaaseen syleilyynsä. Aika upposi siunattuun
iäisyyteen.
Pajukon taakse, metsätien pohjoispuolelle, oli Caleb pysähdyttänyt
tammansa ja jäänyt odottamaan. Hän oli istunut kärsivällisesti ja
katsellut Sandbon farmille päin, kunnes hän tyydytyksekseen näki Svenin
ratsastavan aukiolle ja poikkeavan laidunmaan yli lännenpuolelle.
Sitten hän oli sitonut tamman puuhun ja hiipinyt metsikön läpi sille
paikalle, mistä hän oli nähnyt Svenin katoavan.
Hän hiipi varovasti eteenpäin varoen astumasta kuiville oksille.
Kun aurinko alkoi laskea, hän kuuli ääniä, jotka tuntuivat tulevan
alhaalta notkosta. Nyt hän näkikin heidät istumassa yhdessä, käsivarret
toistensa ympärillä, lammen rannalla. Caleb siveli hiljaa leukaansa.
Hän kääntyi ja palasi äänettömästi laidunmaalle ja sieltä tammansa luo
metsätielle.