Caleb oli Amelian kautta antanut sellaiset määräykset, että Charlien
oli joka ilta haettava karja kotiin. Ja muutamia päiviä myöhemmin
Charlie sai myös käskyn lähteä Yellow Postiin hakemaan postia
ja ostamaan ruokaa. Siten Judithin vapaus rajoittui hänen omiin
ajatuksiinsa hänen ajaessaan niittokonetta edestakaisin heinäpellolla.
Sateitten jälkeen kuumuus ei ollut enää yhtä tukahduttava eikä
heinäkään yhtä tomuista. Niittokoneen surinassa oli jotain
rauhoittavaa. Se esti ajatukset kiintymästä mihinkään muuhun ääneen.
Mutta Sven varmaankin ihmetteli, miksikä Judith ei tullut
kohtauspaikalle. Tänään Judith päätti koettaa tavata häntä poistuessaan
pellolta ja kertoa, että Caleb vartioi häntä. Svenin täytyi odottaa
vielä muutamia päiviä, kunnes isä lähtisi jonnekin ja he voisivat
tavata toisensa lähteen reunalla joutumatta kiinni. Sillä välin kuin
Judith ajatteli Sveniä hänen silmänsä seurasivat konetta, jonka
siiven alla korkea heinä taipui kuin elollinen olento. Äkillinen
tuulenhenki kaatoi pystyssä olevan heinän harmaaksi pinnaksi, ikäänkuin
jättiläiskäsi olisi kulkenut sen ylitse. Salaperäinen tunne oli
vallannut Judithin mielen, kaikki mikä oli elollista, hyväili tai tuli
hyväillyksi.
Hän katseli Charlie'a, joka kulki hänen takanaan, ja vilkaisi sitten
toiselle pellolle, missä Martin ja Ellen työskentelivät. Hän tiesi,
että Ellenin olisi tehnyt mieli lähteä talosta Malcolmin mukana. Judith
ei voinut koskaan antaa anteeksi sitä, ettei Ellen ollut seurannut
elämänsä syvintä vaistoa. Hän vihasi Elleniä ja toivoi salaa, että
hänen täytyisi koko ikänsä surra ja odottaa jotain, jota hän ei koskaan
voisi saavuttaa.
Juden ajatukset siirtyivät Lindiin, Lindin läsnäollessa hän oli
yrittänyt liikkua hiljaa ja hän oli tutkinut itseään peilistä
nähdäkseen, oliko hän lainkaan Lindin kaltainen. Näitä asioita Sven
ei ymmärtänyt. Hänen täytyisi oppia niitä ymmärtämään siinä toisessa
maailmassa, jonne he aikoivat yhdessä lähteä heinänteon päätyttyä.
Amelian kärsivät silmät kohosivat Judithin eteen, mutta hän karkotti
tuon kuvan luotaan. Joskus sen kuitenkin piti tapahtua, yhtä hyvin
siis nyt jo. Ehkäpä unelma katoaisi samalla kuin Lind lähtisi täältä
— ja sitten seuraisi jälleen uusi talvi jäätyneine lantakasoineen ja
nälkäisine karjoineen...
Viimeisenä niittopäivänä Caleb sanoi lähtevänsä illalla Björn Aronsonin
luo puhumaan kellon ostosta Yellow Postin kirkkoon. Hän kertoi
aikeestaan Martinille päivällispöydässä; Judith ei ollut kuulevinaan,
vaan kääntyi äkisti Lindin puoleen ja kysyi häneltä jotakin koulusta.
Caleb sanoi edelleen Martinille, että hän aikoi pyytää Björniä puimaan.
»Hän ei vaadi sen enempää kuin sekarotuisetkaan, mutta tekee ahkerammin
työtä», lisäsi hän.
Kun Judith toisten jäljessä palasi heinäpellolle hevosineen, pysähtyi
hän tien lähellä olevaan notkoon, missä pajut peittivät hänet
näkyvistä, ja vihelsi Svenille. Sven oli varmaankin Sandbon farmin
pihalla, jollei hän ollut jo palannut omalle pellolleen pohjoisen
puolella. Judith vihelsi kimakasti ja pitkään, ja samassa Sven
saapuikin jo juoksujalkaa. Hän suuteli kiireissään kömpelösti Judithia.
»Oi, Judie!» Sven huudahti. »Minun pitää saada —»
»Tänä iltana», Judith sanoi nopeasti, »mutta älä tule myöhään.»
Judith läimäytti ohjaksilla hevosia selkään ja kääntyi pellolle. Hänen
sydämensä löi kuin vasara rasvaisten työhousujen alla. Sven oli ollut
puhdas ja punakka, ja hänen paitansa oli kaulasta avoinna, joten hänen
tuore ihonsa pääsi näkyviin.
Niittotyö saatiin loppuun varhain iltapuolella, ja koneet vietiin
kotiin. Judith huomasi, että Ellenin kasvot olivat kalpeat ja hänen
silmäluomensa punaiset ja turvonneet. Mutta hän ei tuntenut häntä
kohtaan muuta kuin halveksumista. Ellenin kärsimyksessä ei ollut mitään
ihailtavaa. Ennen Malcolmin paluuta Judith oli säälinyt Elleniä ja
olisi kernaasti kaikella tavalla säästänyt häntä töistä, jotka olivat
liian raskaita hänelle. Nyt hänen mielestään kaikki, mitä Ellenin
täytyi kestää, oli täysin ansaittua. Olihan hänellä ollut valinnan vara.
Judith ajoi kotiin toisten edellä. Hän riisui nopeasti hevoset
valjaista ja vei ne laitumelle. Sitten hän läksi keittiöön, missä
Amelia keitti pieniä kurkkuja.
»Mitä sinä aiot tehdä?» kysyi Amelia, kun hän näki Judithin kaatavan
kuumaa vettä kattilasta pesuvatiin.
»Pesen hiukseni», sanoi Judith lyhyesti.
Amelia katsoi häneen uteliaana. Omituinen viikonpäivä sellaiseen
työhön. Tavallisesti pestiin hiukset sunnuntaisin, jolloin se ei
häirinnyt muita tehtäviä. Caleb oli kuitenkin niin kaukana laitumella
katsomassa hevosia, ettei hän ennättäisi palata takaisin, ennenkuin
kaikki oli jo tehty.
Judith kantoi veden ulos auringonpaisteeseen ja laski vadin maahan.
Sitten hän laskeutui polvilleen ja kastoi päänsä veteen, hieroen
mustaan tukkaansa Lindin antamaa saippuaa. Sen jälkeen hän istahti
aurinkoon, kunnes tukka oli kuiva. Sillä oli mieluisa, erikoinen tuoksu
aivankuin Lindinkin hiuksilla.
Sitten Judith läksi Lindin huoneeseen peseytymään. Miten suloista
tuo saippua oli, sanoin kuvaamatonta. Judith ei ollut koskaan ennen
käyttänyt muuta kuin Amelian kotona keittämää saippuaa. Hän hieroi
saippua vaahtoon koko ruumiinsa, ja vain vastenmielisesti pesi hän sen
vihdoin pois.
Lind tuli koulusta Judithin pukiessa ylleen. Opettajatar antoi hänelle
silkkisen puseron, mutta Judith pelkäsi, että Caleb huomaisi sen.
Hän antoi Lindin kammata hiuksensa ja lupasi, että hän saisi Calebin
lähdettyä panna pari pisaraa hajuvettäkin. Sitten he läksivät alas,
missä Ellen soitti harmoniota.
Ellen soitti erästä kansanlaulua, jota joku kerran Garessa käydessään
oli laulanut ja soittanut. Ei mikään muu kansanlaulu ollut Ellenille
niin rakas. Se oli lapsuudenmuisto, jota hän ei koskaan voinut unohtaa.
Lind oli tarjoutunut opettamaan hänelle muita lauluja, mutta Ellen
väitti, ettei hänellä ollut aikaa opetella mitään uutta. Lind epäili,
että tämä tarjous oli loukannut häntä.
Ellen katsoi Judithiin, kun tämä tuli huoneeseen, mutta ei sanonut
mitään hänen tukastansa. Judith läksi ulos.
Hevosaitauksessa seisoi kiiltävän musta varsa, joka oli tuotu jonkun
islantilaisen farmilta. Elukka kaapi maata ja taivutti korskeaa,
kiiltävää kaulaansa. Judith pysähtyi hetkeksi veräjälle katselemaan
hevosta. Tämä nosti päätään ja käänsi huohottavat sieraimensa tyttöön
päin. Sen silmissä oli vihamielinen ilme. Judith kääntyi pois,
vaistomaisesti kohottaen rintaansa.