Kotimatkalla Caleb näki kömpelöiden, valkealla pellavakankaalla
katettujen vankkurien lähestyvän. Klovaczit olivat tulossa, hän tuumi
itsekseen. Voisi olla hyvä pysähtyä juttelemaan Antonin kanssa — ehkäpä
hän saisi häneltä kuulla, miten pitkäksi aikaa Mark Jordanin oli määrä
jäädä taloon.
Kaksi hevosta koreissa valjaissaan veti katettuja vankkureita. Punaiset
tupsut hevosten korvissa liehuivat tuulessa kuin sirkushevosten
koristeet. Anton Klovacz istui korkealla kuskipukilla suorana kuin
ruoko, pidellen ohjaksia. Pojat olivat ajaneet aikaisemmin, mutta
viimeisellä kotitaipaleella Anton tahtoi itse ajaa. Ehkäpä hän ajoi nyt
viimeistä kertaa...
Caleb väisti hevosensa syrjään Klovaczien lähestyessä. »Halloo —
halloo!» hän huusi nähdessään Antonin. »Joko te nyt tulette takaisin?
Mitä kuuluu — mitä kuuluu, Anton?»
Anton kumartui eteenpäin kuskipukiltaan ja hymyili omituista hymyään
Calebille. »Hyvää vain», hän vastasi. »Ja miten teillä eletään,
naapuri?»
»Kaikki hyvin — aivan kuin teidän lähtiessännekin», Caleb vastasi.
»Tulen juuri teiltä — juttelin apulaisenne kanssa. Miellyttävä poika,
Anton. Varmaankin pidätte hänet edelleenkin?»
»Jos hän vain suostuu. Hän kirjoitti minulle jäävänsä talven tuloon
saakka. Kuulin, että te olette saanut hyvän sadon, mr. Gare. Mutta
ainahan teillä on hyvä sato. Teillä on hyvä vaimo rinnallanne. Saan
kiittää teitäkin siitä suuresta ystävällisyydestä, jota hän osoitti
minulle ja näille lapsille, mr. Gare. Kävimme juuri teillä, kovin
ystävällinen hän oli, kiitoksia vain paljon. Erinomainen nainen, tuo
teidän vaimonne, ystäväni.»
Calebin silmät alkoivat sirittää. »Vai niin, vai kävitte te talossa?
Sepä hyvä, sepä hyvä. Kai lapset saivat jotain suuhunsa, ja te myöskin,
Anton? Ehkäpä teille annettiin evästä kotiinkin?»
»Hyvä ateria, siinä oli jo kylliksi. Emme me sen enempää halunneet»,
Anton sanoi. Sitten hän nosti kätensä tomuisen, leveälierisen hattunsa
reunaan ja toivotti Calebille hyvää kotimatkaa unkarilaisten tapaan.
Ja Caleb, erottuaan hänestä, ajatteli tyytyväisenä sattumaa, joka
oli saattanut Antonin hänen tielleen. Nyt Amelia saisi ihmetellä.
Hän poikkesi pohjoiseen päin vievälle tielle, joka kuljettuaan
pitkät matkat metsän halki yhtyi lännenpuoleiseen tiehen, jotta hän
saattoi palata kotiin lännestä päin, ikäänkuin hän olisi käynyt
Thorvaldsonissa. Siinä tapauksessa hänen olisi ollut mahdoton
tavata Anton Klovaczia katetuissa vankkureissaan. Tällaiset pienet
kujeet antoivat vaihtelua elämälle samalla kuin ne saattoivat olla
erinomaiseen tarpeeseen.
Caleb ajoi hitaasti läntistä tietä myöten kotiin, jotta Amelia näkisi
hänen saapuvan tältä ilmansuunnalta. Niinkuin hän oli toivonutkin, oli
Amelia puutarhassa tomaatintaimiensa luona hänen ajaessaan pihalle.
»Thorvaldson on erittäin tyytyväinen tuon maapalstan myyntiin», Caleb
sanoi Amelialle, kun tämä tuli puutarhasta häntä vastaanottamaan.
»Rahat tulivat hyvään tarpeeseen — hyvään tarpeeseen.»
»Niin kai», Amelia sanoi, ja Caleb huomasi, että hän huokasi
helpotuksesta. Hän luuli kai, ettei Caleb ollut perillä Klovaczien
käynnistä. No niin, hän soi Amelialle hiukan aikaa totuuden kertomiseen.
»Huomenna on ryhdyttävä taas niittämään», Caleb jatkoi puhetta, kun
he astuivat yhdessä huoneeseen. »Saiko Martin ruuveja vanhaa konetta
varten?»
»Sai — hän kävi Yellow Postissa hakemassa», Amelia sanoi.
»Missä ovat tytöt ja Charlie?»
»He läksivät marjaan.»
»Oletko ollut yksin kaiken päivää?»
Amelia kumartui maahan ja veti pöydän alta esille pari pannua, jotka
hän kolistaen laski astianpesupöydälle. Caleb huomasi, että hänen
kasvonsa punoittivat, kun hän oikaisi vartaloaan. »Niin — olen ollut
työssä kaiken päivää», hän sanoi. »Tomaatit alkavat jo kypsyä.»
Caleb nauroi partaansa. Amelia aikoi siis suoriutua jutusta valheella?
Hyvä, sitä mielenkiintoisemmaksi tämä kahakka tulisi.
»Ihmisillä alkaa olla niin paljon työtä, etteivät ennätä enää
käydä toistensakaan luona», Caleb jatkoi puhettaan etsien jotain
työkalukaapistaan, joka oli keittiön seinällä.
»Varmaan», sanoi Amelia. Mistä Caleb olisi voinut kuulla, että
Klovaczit olivat pistäytyneet heillä? Jos hän kertoisi sen, niin siitä
koituisi vain uutta harmia.
»Taidan pistäytyä Klovacziin illallisen jälkeen. Kuulin Yellow
Postissa, että he palaavat pian kotiin. Ehkäpä he ovat jo tulleetkin.»
Amelia puri alahuultaan. Ei suinkaan Caleb sinne lähtisi ajettuaan niin
pitkän matkan jo tänään. Ainakin hän toivoi sitä...
Caleb läksi talliin, ja Amelia hengitti helpotuksesta. Sitten hän
kuuli ääniä pihalta ja näki, että tytöt ja Charlie olivat palanneet
metsästä. Opettajatar oli heidän kanssaan. Heillä oli useita kymmeniä
litroja marjoja. Olisi pitänyt pyytää Martinia ostamaan sokeria Yellow
Postista. Oli niin hirveän paljon asioita muistettavana. Jumalan kiitos.
Tytöt tulivat huoneeseen kantaen kahta suurta korillista mustikoita.
Heidän kätensä ja kasvonsa olivat mustikassa ja he nauroivat ja
kiistelivät keskenään, kuka oli poiminut enimmät marjat.
»Varmaankin opettajatar», sanoi Amelia innokkaasti ottaen osaa
keskusteluun. »Hänen kasvonsa ovat eniten mustikassa.»
»Pelkään pahoin, että söin enemmän kuin poimin», Lind nauroi. »Mutta
onhan meillä sittenkin aika paljon.»
He kuulivat Calebin huutavan Charlie'a aivan oven ulkopuolella, ja
heidän ilonsa laimeni. Lind kantoi vettä huoneeseensa, ja Ellen ja
Judith alkoivat peseytyä pesupöydän ääressä. Myöhemmin Judith tuli
Lindin luo ullakolle, istahti hänen vuoteelleen ja katseli, kun
opettajatar pesi kasvojaan ja kaulaansa ja pehmeitä käsivarsiaan
tuoksuvalla saippualla. Lind kääntyi ja huomasi omituisen ilmeen tytön
silmissä. Judith punastui ja nojautui pieluksiin.
»Vesi herahtaa suuhuni, kun näen teidän peseytyvän», sanoi Judith.
»Se on niin — oi, en osaa sanoa, mitä se on — aivankuin joku sivelisi
hipiääni.»
»Miksikä sinä et käytä tätä saippuaa, Judith? Minulla on sitä
yllinkyllin. Olenhan monasti sanonut, että saat käyttää kaikkia
tavaroitani. Ensi kerralla, kun menet tapaamaan Sveniä —» Lind alkoi
puhua kuiskaten ja hymyili veitikkamaisesti Judelle — »anna minun
laittaa sinut kuntoon. Hyvänhajuista ihojauhetta ja pari pisaraa
hajuvettä hiuksiisi. Sven menehtyy ihastuksesta, Judie! Juuri niin,
menehtyy!»
Judith naurahti ja painoi kätensä pyöreitä rintojaan vasten.
»Ei siihen tarvita hajuvettä», Judith mutisi.
Lind katsoi tyttöön, joka loikoi pitkin pituuttaan vuoteella. Kuinka
kaunis, kiihottava vartalo hänellä olikaan! Kuin naaras, joka juuri on
keksinyt oman kauneutensa.
»Antakaa minun kammata hiuksianne, Lind!» Judith pyysi.
Opettajatar kävi istumaan lattialle vuoteen viereen, ja Judith irrotti
pitkät pronssinväriset suortuvat, jotka valuivat alas hartioille.
Judith nautti, kun hän saattoi upottaa sormensa tuohon tukkaan ja
kiertää sen kiiltäväksi nutturaksi Lindin valkoiseen niskaan. Lind
kertoi hänelle kaikenlaista suuresta maailmasta, niinkuin usein
muulloinkin kun he olivat kahden. Mutta nyt kuului Ellenin ääni
alakerrasta, tavallinen kimakka vastaus. Judith kiinnitti Lindin
hiukset yhdellä ainoalla neulalla ja läksi pois. Mutta Lindistä tuntui,
että tytön askeleet olivat hiukan kevyemmät kuin tavallisesti.