Sinä iltana, ennenkuin Amelia huomasi hänen aikeensa, oli Caleb
valjastanut tamman rattaitten eteen ja läksi itäänpäin ajamaan
Klovaczin farmia kohti. Amelia katseli lammaslaitumen poikki ja näki
hänen poistuvan. Caleb saisi nyt kuulla, että Amelia oli salannut
häneltä totuuden. Ehkäpä Klovaczit eivät kuitenkaan kertoisi olleensa
täällä. Mutta luultavaa se ei ollut. Tietysti he kertoisivat. Ja
Caleb ärjyisi ja moittisi häntä taaskin, luultavasti häpäisisi häntä
koko perheen kuullen, niinkuin hän ennenkin oli tehnyt lukemattomat
kerrat. Amelia seisoi hyvän aikaa vavisten pelosta ajatellessaan hänen
takaisintuloaan — tuijotti hänen jälkeensä ja toivoi, että hän ehkä
sittenkin muuttaisi mielensä ja kääntyisi takaisin. Mutta rattaat
pienenivät pienenemistään sinertävällä tiellä ja lopulta katosivat
kokonaan metsän taakse.
Kun Caleb saapui siihen kohtaan, missä itäinen tie kääntyi pohjoiseen
päin, läksi hän ajamaan Skuli Ericksonin farmia kohti.
Amelia pesi päivällisastiat, mutta ei sallinut Lindin pyyhkiä niitä.
Lindin mielestä Amelian kasvot näyttivät tavallista väsyneemmiltä tänä
iltana, ja siksi hän kernaasti olisi auttanut häntä.
Ellen, Martin ja Charlie lypsivät lehmät, Judith syötti porsaat ja
vasikat, jotka eivät enää saaneet emänmaitoa. Kun maito oli separoitu,
kantoi Ellen kerma-astiat kellariin. Sitten hän yhdessä Amelian ja
Judithin kanssa puhdisti mustikoita, kunnes lyhdyn valo alkoi himmetä
ja noen ja eltaantuneen öljyn haju tunkeutui sieraimiin.
»Minä täytän lampun», sanoi Judith ja nousi mennäksensä.
»Ei tänään enää, lapsi», sanoi Amelia karistellen lehdet ja
mustikanvarret esiliinastaan. »Jo riittää tältä päivältä. Minä pesen
öljysäiliön ja puhdistan lampunsydämen huomenna.»
Ellen ja Judith läksivät nukkumaan; Martin ja Charlie olivat jo
levolla. Lind, joka oli väsynyt oltuaan kaiken päivää metsässä, oli
myös mennyt ullakolle. Hän kuunteli Judithin askelten ääntä portaissa.
Ne olivat jälleen raskaat kuin miehen.
Keittiössä alhaalla Amelia otti lyhdyn seinältä. Vietyään arkihuoneen
lampun keittiöön hän täytti lyhdyn öljyllä, leikkasi sydämen ja
kiillotti öljysäiliötä villarievulla. Sitten hän sytytti lyhdyn
nähdäkseen, miten se paloi. Kun Caleb palaisi kotiin, niin hän huomaisi
varmaan, jollei lyhty olisi kunnossa, siinä tapauksessa että hän
tarvitsisi sitä.
Amelia vei arkihuoneen lampun paikoilleen, siinä oli korkea valkea
lasijalka ja punainen öljysäiliö, missä sydän uiskenteli kuin punainen,
paisunut kieli. Amelia katseli punaista säiliötä ikäänkuin siinä olisi
ollut jotain erikoista. Se oli puolillaan öljyä. Mutta punaisen lasin
sisällä öljy näytti ikäänkuin ohuelta hopealta.
Ulko-ovi avautui hitaasti. Amelia tunsi Calebin askeleet, mutta ei
kääntynyt. Hän kuuli hänen ottavan hatun päästään ja takin yltään
ja ripustavan ne naulaan, sitten hän kiersi lyhdynsydämen alemmaksi
ja astui lattian poikki kuin suuri kilpikonna laahaten kovakuorista
ruumistaan perässään.
»Joko kaikki nukkuvat?» Caleb kysyi huolettomasti avatessaan
kengännauhojaan.
»Jo — he olivat kovin väsyneet», Amelia sanoi iloisesti »Miksikä sinä
et ole levolla? Sinä olet varmaankin vielä väsyneempi niin ankaran
päivän jälkeen Ha, haa! Varmaankin olet vieläkin väsyneempi, Amelia?»
Amelia ei vastannut Hän odotti, mitä seuraisi.
»Mutta sinä olet erinomainen nainen, Amelia. Niin ainakin Anton Klovacz
väittää. Ja hän sen kai tietää», Caleb sanoi ystävällisesti silitellen
viiksiään ja nojautuen tuolin selkänojaa vasten.
»Mitäpä minä olisin voinut muuta tehdä, kuin pyytää heitä taloon?»
Amelia sanoi äkkiä. Hän hämmästyi omaa rohkeuttansa.
Caleb käänsi hitaasti päätään, liikuttamatta vartaloaan. Hän nojasi
päänsä taaksepäin ja katseli Ameliaa puoleksi suljettujen silmäluomien
alta. Sitten levisi irvistys hänen kasvoilleen kuin naamio. Tuo
katse kauhistutti Ameliaa. Hän tiesi, että se todisti jonkunmoista
mielenhäiriötä Calebissa. Että hän oli aivan hurjana halusta saada
hänet hinnalla millä hyvänsä valtaansa. Amelian kädet liikkuivat
edestakaisin hänen sylissään. Sitten hän tarttui ruudullisen
pöytäliinan kulmaan ja alkoi kääriä sitä kokoon.
»Kas vain — valehtelitko sinä? Mitä muuta sinä olet tehnyt, sanohan,
voitko sanoa minulle? Anton Klovaczin — tuon pakanan — sinä päästit
talooni! Hän väitti, että sinä olet erinomainen nainen, ha, haa? Ja
täydellä syyllä ehkä, vai mitä? Hän ja hänen kakaransa — samanlaisia
kuin sinäkin! Mark Jordan ja Anton Klovacz — pyh!»
Hän taivutti päätään eteenpäin ja napsautti sormiaan Amelian nenän
edessä. Amelia hätkähti ikäänkuin hän olisi lyönyt häntä. Caleb nauroi
käheästi. »Haa! Tuo sinun kaunis poikasi — se vasta on hieno herra.
Minä juttelin hänen kanssaan, minä juuri», — Caleb iski nyrkillään
rintaansa — »minunlaiseni mies. Ja hän kertoi minulle, kuka hänen
isänsä oli — ha, haa! Oppinut mies ja gentlemanni. Ja hänen äitinsä;
hieno nainen, ei mitään sen vähempää. Mitä sanoisit, jos minä olisin
kertonut hänelle? Vai enkö ole kyllin hyvä kertoakseni hänelle? Ehkäpä
Anton Klovaczin pitäisi kertoa tai sinun itsesi.» Hänen silmänsä
alkoivat loistaa. »Ha, haa! Se vasta olisi jotain — kerro sinä hänelle,
Amelia, kerro sinä tuolle miekkoselle!»
Amelia nousi pystyyn. Hän katsoi eteensä suurin silmin.
»Kerro vain!» hän kuiskasi. »Kerro vain! Saa nähdä, mitä sitten
tapahtuu!»
Taaskin Amelia hämmästyi omaa ääntään. Hänestä tuntui ikäänkuin joku
muu olisi hänen kauttaan puhunut. Hän vaipui voimattomana tuolille.
Caleb nauroi. Hän näki, että Amelia oli voitettu.
Hitaasti Caleb riisuutui ja meni vuoteeseen kääntäen lampun liekin niin
alas, että Amelia istui miltei pimeässä. Hän istui siten kauan aikaa
silitellen esiliinaansa polviensa yli. Hänen täytyi pian mennä levolle
— maata Calebin vieressä, maata valveillaan aina myöhään yöhön.