Varhemmin tänä samana päivänä Caleb ajoi Mark Jordania tapaamaan. Vähän
väliä hän siveli vasemmalla kädellään viiksiään ikäänkuin pyyhkiäkseen
pois hymyn, jonka tämä hänen ajomatkansa nostatti hänen huulilleen.
Ajaessaan heinäpeltojen ohitse hän mittasi silmillään heinän korkeutta
ja huomasi, että parin päivän keskeytys oli ehkä ollut vain eduksi.
Martin ja tytöt saisivat huomenna taas lähteä työhön — toimettomuus
synnytti vain vallattomuutta.
Mark oli naulaamassa vajan seinään uusia lautoja, kun Caleb ajoi
Klovaczin farmin pihalle. Hän astui alas matalilta tikapuilta, jotka
oli nostettu vajan seinää vasten, ja tuli Calebia vastaan niin pian
kuin hän huomasi hänet. Hän ihmetteli, mitähän asiaa vanhalla miehellä
saattoi olla.
»Huomenta, naapuri», Caleb tervehti häntä ystävällisesti,
laskeutuessaan alas rattailtaan. »Minä olen Caleb Gare, koulutalon
lähettyviltä. Arvelin, että ehkäpä teistä tuntuu täällä hiukan
yksinäiseltä.»
Mark puristi hänen kättään. »Yksinäiseltähän elämä täällä tuntuu»,
hän sanoi. »Täytyi ruveta tällaiseen urakkaan», — hän osoitti vajaa
— »jotta saisi ajan kulumaan. Anton Klovacz palaa pian kotiin eikä
hänestä ole enää työntekijäksi, sen mukaan kuin olen kuullut. Koetan
juuri saada talon jonkinmoiseen kuntoon.»
»Kai hänen on ruvettava heinäntekoon niin pian kuin hän palaa kotiin?»
tuumi Caleb. Hän katseli Markin leveitä hartioita ja hienoja, kapeita
sääriä ja vilkaisi salaa hänen hienopiirteisiin kasvoihinsa. Amelia ei
saa nähdä häntä, tuumi hän uudelleen.
»Kai siihen kaikkein ensiksi on ryhdyttävä. Tulkaa istumaan, mr. Gare
—» Mark kääntyi maitohuoneen edustalla olevan penkin luo. Caleb seurasi
häntä pää kumarassa, ikäänkuin hänellä olisi ollut paino niskassaan, ja
laahaten jalkojaan. Molemmat miehet kävivät penkille istumaan.
»Mitenkä hän voi saada työt tehdyksi kahden pojan avulla?» Caleb kysyi.
»Minä jään tänne auttamaan häntä», Mark sanoi. Hän tarkkasi vanhaa
miestä, vaikka hänen silmänsä kulkivatkin kauaksi pelloille.
»Niin, niin, sehän on luonnollista», sanoi Caleb ikäänkuin hän itse
olisi tehnyt sen huomion. »Mutta mikä on tuonut teidät tänne, näiden
pakanoiden pariin? Nuori mies, sellainen kuin te —»
Mark nauroi. »Lääkärin määräys. Olin hiukan hermostunut,
liikarasittunut — ei mitään vaarallista, mutta lääkäri arveli parhaaksi
tarttua siihen heti kiinni. Sattumalta hän kuuli Klovaczista, jonka
oli määrä tulla kaupunkiin tutkittavaksi, ja niinpä lääkäri, jonka
tunnen varsin hyvin, arveli, että minun sopisi olla täällä sen
aikaa kuin Klovacz on poissa. Siten nämä kaksi potilasta vaihtoivat
paikkaa. Pelkään vain, että Klovacz parka joutui vaihdossa tappiolle,
mitä terveyteen tulee. Tohtori kirjoitti minulle, ettei hänestä ole
paljonkaan toivoa.»
Caleb päästi säälivän äänen. Hän silitteli viiksiään ja kysyi sitten
suoraan: »Mihin te aiotte ryhtyä lähdettyänne täältä? Ettekö haluaisi
tulla minun luokseni työhön?»
»En — luultavasti olen saanut kyllikseni maanviljelyksestä, kun Klovacz
palaa takaisin. Aion lähteä muille maille ennen kylmän tuloa.»
»Teidän omaisenne toivovat teitä kai kotiin?»
»Omaiseni?» Mark hymyili. »Kaikki omaiseni ovat kuolleet, mr. Gare.
Voin tulla ja mennä oman mieleni mukaan.»
»No niin, — ehkä se on onnellisintakin. Perheestä on vain paljon huolta
— paljon huolta. Teidän vanhempanne olivat farmareita, eikö niin?»
»Ei — sen verran kuin tiedän isästäni oli hän lukenut mies.»
»Vai lukenut mies? Siis gentlemanni — niin, niin», Caleb sanoi
huvitettuna tilanteen koomillisuudesta. »Me farmarit emme ole niin
hienoja, mutta me tiedämme, että sivistys on valtaa. Ei mikään ole
sen arvoista — ei mikään! Teidän isänne oli kai teidän ensimmäinen
opettajanne? Opetti teille aakkoset, vai kuinka?»
»Ei. En muista häntä lainkaan. Hän kuoli vähän ennen syntymistäni.»
Caleb otti piipun taskustaan ja täytti sen.
»Mitä te sanotte! Ja te jäitte yksin äitinne kanssa? Olipa se ikävää —
kovin ikävää!»
Mark vilkaisi Calebiin ja tuumi, miten omituinen mies hän oli. Suuri
originaali. Tuossa hän nyt istui ja säälitteli vennon vieraan ihmisen
kohtaloa. Hän hymyili.
»Äitini kuoli myös pian sen jälkeen. Hän oli hyvin köyhä, ja muutamat
lähetysseuran papit ottivat minut huostaansa», hän selitti vanhan
miehen mieliksi.
»Hyvä — hyvä. Mutta täytyyhän teillä olla omaisia jossakin?» Caleb
näytti epäilevältä. Itsekseen hän riemuitsi omasta sukkeluudestaan.
Miten Mark paljastikaan itsensä hänelle! Olipa siinä jotain kerrottavaa
Amelialle!
»Mahdollisesti Englannissa. Vanhempani tulivat sieltä, ja tietääkseni
isäni oli hyvin vanhan suvun viimeinen jäsen. Aikomukseni on kerran
käydä ottamassa selkoa suvustani, ehkäpä löydän silloin joitakin
sukulaisia. Mutta minä en kaipaa heitä, mr. Gare.» Mark nauroi
nähdessään Calebin pudistavan päätään myötätuntoisesti. »Vaikea minun
on löytää keitään äitini omaisia, sillä en tunne hänen tyttönimeään.
Papit ovat unohtaneet sen, varmaankin tarkoituksella, sillä he
toivoivat, pitämällä minua erossa kaikista mahdollisista sukulaisista,
voivansa kasvattaa minusta pappia.»
Caleb siveli vasemmalla kädellään viiksiään. Hänen oli vaikea olla
hymyilemättä Markin avomielisyydelle. Hän saattoi kertoa kaikki
Amelialle. Hän suorastaan väänteli itseään mielihyvästä.
»Pikku opettajattaremme on kovin sievä tyttö vai mitä?» hän huomautti
vilkaisten sivulta Markiin.
Mark nosti toisen jalan toisen päälle ja laski käsivartensa ristiin.
Hänen täytyi koettaa johdattaa vanhan miehen ajatukset toisaalle.
»Aivan niin, hän on hyvin hauska nuori nainen», Mark huomautti katsoen
peltojen yli. »Miten kauan sitten koulutalo rakennettiin, mr. Gare?»
»Malttakaahan... siitä on varmaankin jo parikymmentä vuotta. Vankka
rakennus — aivan ikuinen. Nuoruudessani minä sen rakensin, poikaseni
— nuoruudessani. Kaikki lapseni ovat opiskelleet siellä... ehkäpä
heidän olisi pitänyt saada hiukan enemmänkin oppia, mutta minä olen
köyhä mies, Jordan, köyhä mies, enkä voi antaa heille enempää kuin mitä
varani sallivat. Suon heille kaikkea hyvää — annan heille mitä ikänä he
tarvitsevat. Tahdon pitää heidät luonani, nähkääs. Ei siitä ole mitään
hyvää, jos he lähtevät kaupunkiin ja saavat siellä turhia ajatuksia.
Yksinkertainen elämä on parasta. Parasta sekä sielulle että ruumiille.
Sen minä aina sanon.»
»Tietysti voi tuosta muusta saada liikaakin», Mark myönsi. »Mutta eipä
siitä olisi vahinkoakaan, jos he joksikin aikaa pääsisivät maailmalle.
He voisivat oppia muutakin kuin maata viljelemään, jos heillä vain
olisi tilaisuutta siihen.»
Calebin kasvot näyttivät sulkeutuvan kuin kaksoisovet. »Ei — ei. Eivät
minun lapseni. He ovat liiaksi kiinni maassa», hän sanoi. »Garet ovat
aina olleet farmareita. Ei kukaan heistä ole muulla alalla saanut
mitään hyvää aikaan. Ei — he eivät luovu maasta — sitä he eivät tee.»
Mark vilkaisi häneen uteliaana. Vanhan miehen ääni kuulosti pehmeältä,
kiihkeältä, ikäänkuin hän olisi toistanut loihtusanoja.
»Nuo elukat näyttävät murtavan tuon aidan tuolla», sanoi Mark nousten
pystyyn ja varjostaen kädellä silmiään katsoessaan itään päin. »Ne
yrittävät tunkeutua apilaspeltoon. Minun täytynee lähteä sinne estämään
niitä, mr. Gare.»
Calebin teki mieli nauttia pohjaa myöten käynnistänsä. Hän kohotti
kätensä.
»Malttakaahan vielä hiukan. Tapasitteko te koskaan kaupungissa erästä
hevoskauppiasta nimeltä Bart Nugent? Me olimme ennen varsin hyviä
ystäviä.» Hän kohotti kulmakarvojaan ja pisti kädet selkänsä taakse.
»Bart Nugent? Aivan oikein, olen vuokrannut häneltä joskus
ratsuhevosia. Hän asui lähellä lähetysasemaa, kun olin vielä lapsi, ja
hän salli minun ratsastaa hevosillaan. Hän on taitava ratsastaja», Mark
hymyili hyvillään. »Mutta hän ei ole ollut oikein terve viime aikoina.»
»Ei», sanoi Caleb. »Hän on kuollut.»
Mark hätkähti. Bart Nugent oli ennen vanhaan ollut hänen hyvä
ystävänsä. Sen suurempaa hevosystävää hän ei ollut koskaan tavannut.
Caleb nousi rattaillensa. »Käykää toistekin», Mark huusi hänelle
vilkuttaen kättään.
»Kernaasti», Caleb vakuutti hymyillen ilkeästi itsekseen.
»Lystikäs vanha jöröpää», Mark mutisi astuessaan pellolle.
»Kummallista, että hän tunsi Bart Nugentin. Mutta kyllä hänestä näkyy,
että hän on itsevaltias.»