Ilmassa tapahtui äkillinen muutos ja heinänteko oli keskeytettävä. Ilma
oli raakaa ja kylmää kuin varhain keväällä; tytöt auttoivat kotisalla
Ameliaa vihannesten säilyyn panossa ja metsämansikoiden ja vihreiden
karviaismarjojen keitossa, joita hän tuntikausia oli poiminut niityiltä
ja metsästä. Sitten seurasi tuulinen päivä, jolloin suuria, valkeita
pilviä liiteli sinisellä taivaalla.
Sinä päivänä Klovaczin perhe palasi kotiin katetuissa vankkureissaan,
joissa he kuukausia aikaisemmin olivat matkustaneet etelänpuolessa
olevaan kaupunkiin. Caleb ei ollut sinä päivänä kotona, ja säälistä
Amelia kiiruhti tielle toivottamaan heitä tervetulleiksi kotiin.
Anton Klovacz oli laihtunut niin suuresti, että häntä tuskin saattoi
tuntea. Mutta hänen kasvonsa säteilivät kiitollisuutta, kun Amelia
pyysi häntä lapsineen taloon hetkeksi lepäämään. He olivat ajaneet
koko päivän Nykerkistä, ja olivat tomuiset ja väsyneet. Molemmat
vanhimmat pojat olivat jo lähes kaksikymmenvuotiaita, voimakkaita ja
kauniita. Anton olisi jättänyt heidät kotiin hoitamaan farmia, mutta
hän oli pelännyt, ettei hän koskaan palaisi takaisin. Sen lisäksi
hänellä oli kaksi toisellakymmenellä olevaa tyttöä, tummasilmäistä ja
valkohampaista. Kolme nuorinta lasta olivat poikia, tummaverisiä ja
vallattomia; heidän vaatteensa olivat repaleiset ja jalat paljaat.
Amelia antoi heille kuumaa vettä ja saippuaa käsien pesua varten ja toi
ruokaa pöytään. Anton istui vieressä katsellen ääneti Amelian hommia,
kyynelten vähän väliä noustessa silmiin. Hän pujotti laihat sormensa
ristiin, niinkuin nainen olisi tehnyt. Amelia hääri keittiössä jutellen
ja nauraen lasten kanssa, voimakkaan ja vapaan lämmön virratessa hänen
sydämeensä. Näyttipä siltä kuin hän tällä vähäisellä ystävyydentyöllä
olisi tahtonut korvata kaikki menneiden vuosien epäystävällisyydet.
Hänen oli aivan mahdoton katsella Antonia. Antonin suuret, tummat
silmät, jotka olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, muistuttivat jotain
hänen omassa sielussaan, jota hän oli pitänyt tarkoin salassa...
Vihdoin he istuivat kaikki pöydän ympärillä ja Amelia kaatoi nuorimpien
lasten kuppeihin maitoa. Hän kysyi Antonilta, aikoiko hän nyt jäädä
kotiin.
»Kunnes Jumala sanoo: 'Nyt riittää, Anton!'» hän sanoi hymyillen
käheällä äänellä. »Koetan saada aikaan niitä parannuksia, joita valtio
vaatii. Sitten farmi on minun omani. Ja lapsillani on koti. Sitten
kuin —» hän osoitti kädellään ulos ja ylöspäin, aivankuin tuuli olisi
lennättänyt kellastuneita lehtiä.
Kun lapset nousivat vaunuihin, jättäytyi Anton heistä jäljelle ja
kiitti Ameliaa hänen vieraanvaraisuudestaan, tarttuen hänen molempiin
käsiinsä.
»Tätä en unohda, mrs. Gare», hän sanoi. »Minulla on enää vain lyhyt
aika elettävänä, niin tuo suuri tohtori sanoi. Mutta minä koetan
parantaa farmiani, ja sitten se on heidän omansa. Tuhannet kiitokset.»
Ja Klovaczin perhe jatkoi matkaansa katetuissa vankkureissaan,
valkoisen kankaan liehuessa tuulessa. Suuret keskikesän pilvet
liikkuivat heidän yläpuolellaan kuin majesteetillinen laivasto
lumivalkoisin purjein.