Pienten rattaitten ratistessa kuivalla tiellä Caleb antoi katseensa
kulkea Thorvaldsonin maiden yli, jotka sijaitsivat kaukana lännen
puolella. Mainio laidunmaa meni siellä kerrassaan hukkaan naisten
hoidossa — Thorvaldson itsekin oli näitä Calebin mielestä. Mies, joka
ei voinut saada aikaan mitään parempaa kuin yhdeksän tyttöä, ei kyennyt
maata viljelemään. Ja sittenkin Thorvaldson oli ystävyyssuhteissa
mahtavan Bjarnassonin kanssa — oli saanut häneltä lainaksi rahaa,
se tiedettiin, kun hänen ja hänen kymmenen naisensa asiat kävivät
huonosti. Täytyi jollakin tavalla koettaa saada Thorvaldson
hellittämään ainakin osa tästä mainiosta maastaan...
Calebin ajatukset siirtyivät Ameliaan. Hän oli viime aikoina
käyttäytynyt hyvin. Ehkäpä hän alkoi jo käsittää, ettei lasten
kapinoimisesta ollut mitään hyötyä — vaikkei ottanutkaan lukuun Mark
Jordania. Ja sitäpaitsi oli hyvä muistuttaa hänelle hänen pientä
erehdystänsä — tuota pientä erehdystä. Siis, viisainta oli käydä
tervehtimässä tuota nuorta miestä, ennenkuin Klovaczit saapuivat
kotiin. Kuulustella häntä ja kertoa sitten Amelialle, millainen herra
hän oikeastaan oli. Hyvä tuuma, tosiaankin, Amelia antaisi kernaammin
sydämensä pakahtua kuin sallisi ilmaista tuolle herralle hänen
syntyperäänsä. Ehkäpä hän ei naisi edes opettajatartakaan, jos hän
tietäisi, ettei hänellä ollut tarjottavana hänelle mitään nimeä. Amelia
voisi tarttua kiinni tähän pieneen ajatukseen. Niin, voisi todellakin
olla hyvä käydä Mark Jordania tervehtimässä.
Mutta tässä olikin jo Thorvald Thorvaldsonin kehno farmi. Ja
Thorvaldsonin niittokone pihalla. Hän ei ollut siis vielä alottanut
heinäntekoa. Ehkäpä joku tyttäristä sairasti hammassärkyä ja heinänteko
viivästyi sen vuoksi. Tavallisesti ei Thorvaldson kuitenkaan sietänyt
viivytyksiä. Hän ylpeili isännyydestänsä, mutta hän ei harkinnut
kylliksi asioita ennakolta. Hänellä ei ollut oikeutta olla farmari, ei
oikeutta omistaa hyvää maapalstaa — viljavaa laidunmaata.
Thorvald Thorvaldsonin tanakka vartalo ilmestyi talon kynnykselle.
Hän pyyhkäisi viiksiään kädellään merkiksi siitä, että hän äsken oli
syönyt. Sitten hän ojensi kätensä Calebille, joka tervehti häntä
ystävällisesti. Thorvaldin liiveillä Caleb keksi kalanruodon sekä
suomuksen. Hm.
Caleb astui Thorvaldin edellä taloon ja laski kätensä oven rivalle.
Thorvaldin kasvoille levisi kiusaantunut ilme.
»Tule huoneeseen, niin saan puhua kanssasi, Thorvald», Caleb
naureskeli. »Pitääkö minun odottaa koko päivä, että pyytäisit minua
taloon.» Hän oli leikkisällä tuulella. Thorvaldin kasvot punastuivat,
mutta hän ei sanonut mitään, kun Caleb avasi oven.
Keittiössä naiset istuivat yhä ruokapöydässä. Caleb vilkaisi pöytään,
sitten hän astui välinpitämättömänä viereiseen huoneeseen, Thorvaldin
seuratessa hänen kintereillään. Ei kumpainenkaan sanonut sanaakaan
naisväelle.
Caleb oli nähnyt, mitä hän halusi. Thorvaldsonin perheellä oli
kalaa päivälliseksi. Yhdestä ainoasta paikasta Thorvald oli voinut
saada kalaa — tuosta pyhästä järvestä, jonka Bjarnassonit, hänen
kunnioitetut ystävänsä, omistivat. He, jotka niin monasti olivat
auttaneet Thorvaldia ja joilta hän aikoi jälleen pyytää apua, jos huhu
oli oikeassa. Thorvaldilla ei ollut varaa ottaa palkattuja puimamiehiä
eikä hän saisi viljaansa puiduksi, jollei Bjarnasson auttanut
häntä. Bjarnassonilla oli oma puimakone ja omat puimamiehet, ja hän
auttoi kernaasti naapuria. Hän oli hyvä mies, tuo nuori Erik, mutta
ankara, jos kunnia oli kysymyksessä. Hän ei koskaan antaisi anteeksi
järvessä kalastamista, varsinkaan jos syyllinen oli ystävä, johon hän
oli luottanut. Seurauksena olisi varmaan, että kaikki avunanto ja
lainansaanti jäisi sikseen...
Thorvald kävi istumaan syvään huoaten, ja Caleb istahti hänen lähelleen.
»Et ole vielä alottanut heinäntekoa», Caleb huomautti ohimennen.
»En. On ollut niin paljon työtä talossa», Thorvald murahteli.
»Aiot kai puida syyskuun alussa?»
Thorvald katsoi Calebiin silmissään epävarma ilme.
»Niin kai. Puimamiehet ovat jo luvassa.»
»Todellako? Keitä olet saanut? Luulin, ettei asia niin sanoakseni vielä
ollut selvä», Caleb sanoi lempeästi.
Thorvald yskäisi.
»Sain järven tuolta puolen — sekarotuisia», hän sanoi viitaten
kädellään.
Caleb hymyili. Thorvald oli huono valehtelemaan, vaikka hän
valehtelikin niin usein, että olisi voinut luulla hänen olevan perillä
siinä taidossa.
»Etkö tahtoisi neuvoa, mistä heitä voisi saada», Caleb sanoi. »En saa
konetta ennenkuin syyskuun loppupuolella. Ja jos he kerta tulevat
tänne, niin ehkäpä he ovat halukkaat tulemaan minunkin luokseni.»
Thorvald nosti toisen jalan toisen päälle.
»Niin», hän sanoi, »heillä on jo liiaksikin työtä.»
»Minä käyn tänään Bjarnassonissa. Pitkä matkahan sinne on, mutta
ehkäpä saan heiltä puimamiehiä.» Calebin silmät vilkuivat Thorvaldiin.
Islantilainen liikutteli hermostuneesti suurta ruumistaan.
»No niin, en tahtoisi, että puhuisit siitä Yellow Postissa, mutta
Bjarnasson sanoi, että saan pestata hänen puimamiehensä», hän sanoi
hitaasti.
»Pestata? Antoihan hän ne sinulle viime vuonna ilmaiseksi?»
Caleb oli kovin huvitettu nähdessään, miten laimeasti Thorvald kykeni
puolustamaan asemaansa.
»Ja tuollaista juttua sinä yritit sitten syöttää minulle, Thorvald»,
hän nauroi mielissään. »Häpeä toki.»
»En halua, että muut saavat siitä vihiä, muuten he luulevat, etten minä
jaksa maksaa. Kyllä minä voin maksaa — heinänteon jälkeen.»
Taaskin Caleb hymyili salaa. Hän tiesi liiankin hyvin, ettei Thorvald
koskaan maksanut sellaista, mitä Bjarnasson ei vaatinut häneltä.
»Bjarnasson on ollut kovin ystävällinen sinulle, eikö totta? Mitenkä
paljon oletkaan velkaa hänelle työkaluista? Eipä sitä taida olla
kovinkaan vähän korot mukaanlaskettuina, Thorvald?»
Thorvaldin suuret jalat alkoivat liikkua. Hän ei vastannut. Hän
kuunteli kiihkeästi, kun naiset keittiössä korjasivat ruokia pöydästä.
»Lähdetäänpä katsomaan perunamaitasi, Thorvald. Siitä on hyvä aika, kun
viimeksi kävin täällä.»
Thorvald vastasi jotain, ja molemmat miehet läksivät ulos. Thorvald
huomasi suureksi helpotuksekseen, että pöytä oli korjattu, ja toivoi,
ettei Caleb ollut huomannut kalaa taloon tullessaan. Hän muuttui heti
puheliaaksi ja ystävälliseksi.
He astuivat ulos ja kulkivat auringossa perunamaan läpi, joka täytti
kokonaisen kahden acren suuruisen palstan. Perunat olivat Thorvaldsonin
tärkein myöntituote ja ainoa viljalaji, joka onnistui hyvin hänen
farmillaan. Hän ei osannut kasvattaa karjaa eikä hevosia ja viljakin
oli huononpuoleista.
»Hyvä sato, Thorvald. Siitä lähtee sievoiset summat», Caleb sanoi
miltei kuiskaten, ikäänkuin yksin puhuen. »Tällaiseen työhön naisetkin
kykenevät. Toista se on, kun on suuri karja. Sinun pitäisi saada mies
taloon. Mikä onni, ettei sinulla ole paljon elukoita, Thorvald. Ne
vaativat hyvää huolenpitoa.»
Thorvald pysähtyi ja noukki lehtitäin perunataimesta.
»Ei niitä ole paljon», hän sanoi ylpeänä osoittaen terveitä taimia.
»Perunoita te voitte syödä, kun ei muuta ruokaa ole», Caleb sanoi.
»Hyvä keksintö — hyvä keksintö. Mutta asiasta toiseen — kalastavatko
Bjarnassonit jälleen?»
»Eivät, minun tietääkseni», kiiruhti Thorvald sanomaan.
»Eikö teillä ollut kalaa pöydässä? Mistäpä te olisitte sitä voineet
saada muualta kuin Bjarnassonin järvestä; oletko varma siitä, ettet ole
käynyt siellä kalassa?»
»Kalaako pöydässä? Ei — ei —»
»Älä huoli valehdella, Thorvald. Teillä oli kalaa päivälliseksi ja sinä
varastit sen — varastit sen Bjarnassonin järvestä. Luultavasti yöllä.
Tiedäthän, mitä Bjarnasson tekee, jos hän saa vihiä asiasta. Mutta en
minä mene kantelemaan, Thorvald. Älä sellaista epäile — älä epäile.
Kernaammin toivon, että saat viljasi puiduksi. Eihän kukaan muu sitä
tiedä kuin minä, eikä kukaan muu saakaan sitä tietää, mutta pahoin sinä
teit, Thorvald, kovin pahoin.»
Thorvaldin kasvot elivät. Hänen suuret kätensä hapuilivat taskuissa,
hänen hartiansa olivat veltot. Calebin vasen käsi siveli hänen
viiksiään.
»Asiasta, toiseen, Thorvald, mehän puhuimme kerran siitä, että sinun
peltosi ulottuu aivan minun maihini saakka. Silloin et ollut halukas
myömään sitä. Sinulla ei kuitenkaan ole siitä paljonkaan hyötyä. Mitä
tuumit nyt sen myynnistä?»
Thorvaldin silmiin syttyi kiukustunut ilme. Caleb Gare oli saada hänet
kiinni. »En! En pientä osaakaan!» hän sanoi töykeästi.
Caleb kohautti olkapäitään ja kääntyi lähteäkseen.
»Hyvä on, mutta älä syytä minua, jos Bjarnasson ei lähetä puimamiehiään
tänne», hän sanoi.
Thorvaldson kiiruhti Calebin rinnalle, kun tämä meni rattaittensa luo.
Mieluummin kuin että Bjarnasson kieltäisi apuaan...
»Milloin sinä haluat sen saada?» hän miltei huusi.
»Milloin hyvänsä — mitä pikemmin, sitä parempi. Minä maksan käteisellä,
Thorvald, se on minun tapani. Ehkäpä rahat ovat juuri nyt hyvään
tarpeeseen, vai mitä?»
He päättivät tavata toisensa Johannesonin luona, joka oli julkinen
notaari, ja suorittaa asian seuraavana päivänä.
»Näkemiin, Thorvald», Caleb sanoi nousten rattaillensa. »Hyvä päivä
meille kummallekin, vai mitä?»
Hän läksi ajamaan jättäen Thorvaldsonin kiroilemaan pihalle.
Päivä oli kirkas. Iltaan mennessä suuri osa heinästä saataisiin
niitetyksi. Ellen ei jaksanut oikein suorittaa työtään, ja Amelia
surkutteli häntä, sen Caleb oli huomannut päivällispöydässä. Parasta
huomauttaa Amelialle, mikä hänen rauhaansa sopi. Caleb tuumi juuri
mielessään, mikähän tapaus antaisi hänelle aihetta pelata viimeinen
valttinsa, niinkuin hän kernaasti sitä nimitti. Hän ei koskaan
pelännyt, että siitä aiheutuisi mitään muutosta farmilla, paitsi että
perhe tulisi vain lujemmin siihen kytketyksi. Hän oli aivan varmasti
vakuutettu siitä, että jos lapset saisivat kuulla Amelian häpeästä,
he eivät koskaan poistuisi kotoa, eikä hän hetkeäkään epäröisi
ilmaisemasta totuutta Mark Jordanille, jos hänet pakotettaisiin siihen.
Mutta epävarmuus tuotti hänelle jonkunmoista tyydytystä, varsinkin kun
hän näki, millainen vaikutus sillä oli Ameliaan. Hän aikoi säästää
paljastuksen sopivaan hetkeen.