Nyt oli oikea ihanteellinen heinäntekoilma, tuulta vain nimeksi.
Taivas oli kirkas kuin näkinkengänkuori päivän toisensa jälkeen. Caleb
toivoi, että tätä ilmaa kestäisi vain heinänteon yli. Huhuttiin pohjan
puolella metsäpaloista, jotka olivat johtuneet kovasta kuivuudesta, ja
Yellow Post oli täynnään pahoja ennustuksia. Mutta intiaanit olivat
aina valmiita ennustamaan onnettomuutta valkoihoisille. Se ei merkinnyt
kerrassaan mitään. Vilja näillä seuduin tuleentui hitaasti, sadetta
kaivattiin ja sitä saataisiinkin — sitä täytyi tulla.
Caleb kolkutti ullakon alaiseen kattoon kello viideltä sinä aamuna,
jolloin heinänteko oli alotettava. Amelia oli jo keittiössä
virittämässä tulta. Hänen hartioitaan särki, sillä hän oli edellisenä
päivänä kerännyt suuret määrät kasviksia säilyyn pantaviksi. Hänen
sydäntään kalvoi, kun hän ajatteli Elleniä, joka oli ollut hänen
apunaan puutarhassa. Ellenin täytyi tänään ajaa heinäharavaa.
»Ei ole vieläkään myöhäistä hankkia apulaista heinäntekoon, Caleb»,
Amelia yritti sanoa.
Caleb veti saappaat jalkaansa, polkien lujasti lattiaan. Se oli
merkkinä ullakolla olijoille, että heidän piti kiirehtiä. Sitten hän
meni keittiöön peseytymään.
»Parasta olisi, kun et yllyttäisi lapsia suurellisuuteen», sanoi Caleb
vihdoin. »Kuka tässä maksaa apulaisen palkan? Voisinhan minä tietenkin
saada Mark Jordanin ilmaiseksi. Ha, haa! Sinä huvitat minua, Amelia —
sinä huvitat minua!»
Amelia paistoi munia ja suolaista silavaa ja lämmitti kaurapuuron,
joka oli keitetty jo edellisenä iltana. Hän levitti pöydälle puna-
ja valkoruutuisen liinan ja asetti sievään järjestykseen haljenneet
lautaset, kuluneet haarukat ja kiillottamattomat veitset. Sitten hän
asetti kullekin huolellisesti silitetyn, kuluneen lautasliinan. Tämä
oli niitä harvoja tapoja, joille hän oli pysynyt uskollisena. Caleb
ei koskaan ollut huomaavinaan lautasliinaa paikallaan, koska se toi
hänen mieleensä sen puolen hänen vaimonsa elämästä, jota hän yritti
hävittää — turhan ylellisyyden, joka vain maksoi ja asetti vaatimuksia.
Amelia ei viimeisinä viitenä vuonna ollut koskaan pyytänyt rahaa uusien
lautasliinojen ostoon.
Ruoka oli jo pöydässä, kun lapset tulivat alas, Lind heidän mukanansa.
Kaikki muut paitsi opettajatar näyttivät väsyneiltä ja tuskin
huomasivat toisiaan.
»Tulkaa, tulkaa jo — ei ole aikaa hukata. Heinää on vaikka kuinka
paljon. Aamusta on kevyempi tehdä työtä», Caleb kehotti heitä. Itse hän
söi hitaasti, ja muut nousivat pöydästä paljon aikaisemmin kuin hän oli
lopettanut.
Vastustaminen merkitsi vain suuremman voiman käyttöä — työ oli joka
tapauksessa suoritettava. Ellen ja Charlie valjastivat hevoset kahden
niittokoneen ja heinäharavan eteen, Judith ja Martin ajoivat edeltä
niittokoneita. Se oli kuolettavaa työtä, hetken kuluttua ei henki
jaksanut enää seurata ruumista hevosten jäljessä, jotka kulkivat edes
ja takaisin maasta ja pilvettömältä taivaalta huokuvassa helteessä.
Sieraimia kirveli heinän imelä, kuuma ja tomuinen tuoksu. Kädet,
jotka pitelivät ohjaksia, kuivuivat ja paisuivat, aurinko painoi kuin
kuuma rauta hartioita, kääntyivätpä he mihin suuntaan tahansa. Mutta
toistaiseksi ruumis vain oli mukana kärsimässä; henki näytti paenneen
jonnekin muualle, kaikki ajatukset olivat kaikonneet pois, paitsi
huomio, joka oli kiintynyt käsillä olevaan työhön.
Judith niitti peltoa länsipuolella metsäpalstaa, joka oli ostettu
Fusi Aronsonilta, ja Charlie ajoi haravaa hänen perässään. Martin
työskenteli idänpuoleisella pellolla ja heinä kaatui hänen koneensa
tieltä, jättäen suoran käytävän jälkeensä. Ellen työskenteli suurella
vaivalla silmiensä vuoksi ja usein hänen oli pakko sulkea ne kivulta.
Heinän tomu kirveli hänen silmäluomiansa, niin että ne alkoivat
punoittaa.
Nostaessaan katseensa hevosten hikisistä kyljistä Judith näki Calebin
nousevan rattaille tallin luona. Hän aikoi nyt tulla tarkastamaan,
miten työt sujuivat. Hän huutaisi heille neuvojaan pellon laidalta, tai
ehkäpä vaivautuisi pitemmällekin nähdäkseen, miten he niittivät, ja
varoittaakseen, ettei tuumankaan vertaa heinää riistettäisi juurineen
maasta. No, kauan ei kestänyt enää, kun heinänteko jo olisi lopussa.
Sitä suurempi syy hoputtaa hevosia.
Martin katsoi taakseen ja näki, ettei Ellenin työ sujunut hyvin.
Loppujen lopuksi olisi ollut halvempaa ottaa apulainen. Calebilla oli
varmaankin jokin muu tarkoitus sillä, ettei hän halunnut vierasta apua.
Hän tahtoi varmaan sokaista heidät kaikki työllä — vieras apulainen
antaisi heille tilaisuutta ajattelemiseen ja uneksimiseen. Uneksia
uudesta talosta tai muusta senkaltaisesta. Mitä Ellen uneksi, sitä
Martin ei voinut arvata. Ellen oli kuin tuleentunut herneenpalko,
joka ei ollut auennut. Sitten hän huomasi, että hänkin oli umpinainen
herneenpalko — kaikki he olivat umpinaisia herneenpalkoja, jotka eivät
uskaltaneet avautua. Tuo ajatus lumosi Martinin. Hän oli mielestään
vasta oppinut ajattelemaan, keksinyt ensimmäisen itsenäisen ajatuksen.
Sitten toinen hevosista kompastui, ja Martinin kiristäessä ohjaksia
tuo ajatus hävisi jälleen. Hän ei ajatellut eikä tuntenut enää mitään
paitsi kuumuutta, joka värähteli ilmassa, ja heinän väkevää tuoksua.
Hän vilkaisi Elleniin, joka haravoi heinän kokoon. Sitten hän näki
Calebin ajavan vastakkaisen pellon aidan viereen, minne Judith oli
juuri ilmestynyt metsän varjosta. Judith pysähdytti hevosensa. Hän
kaikesta päättäen kuunteli, mitä Caleb huusi hänelle. Martin katsoi
levottomana Elleniä ja hänen epätasaisia rukojansa.
Nyt Caleb kiersi läntisen pellon ympäri sille reunalle, missä Martin
työskenteli. Poika oli siksi lähellä aitaa, että saattoi puhua hänen
kanssaan.
»Tuskin ainoatakaan ohdaketta heinän parissa», Martin sanoi Calebille.
»Ne saatiin viime vuonna kokonaan hävitetyiksi.»
»Hm», Caleb mutisi koettaen salata mielihyväänsä. »Ellen ei näytä
pitävän kiirettä!» Caleb viittasi hänelle, ja tyttö nousi pois
istuimeltaan ja lähestyi isäänsä.
»Mikä sinua vaivaa? Uneksit keskellä päivää, vai mitä? Katsohan tuota
heinää tuolla — sitähän on joka paikassa. Haravoi vielä kerran tuosta
sarasta saakka — nuo heinät eivät muuten koskaan joudu korjuuseen», hän
sanoi ystävällisesti, ikäänkuin osoittaen erikoista kärsivällisyyttä.
Ellen palasi haravansa luo ja käänsi hevoset takaisin. Hän haravoi
uudestaan koko saran, keräten kokoon hajalliset kasat ja mittasi
silmillään vastaharavoitujen kasojen välimatkoja koettaen olla
tuntematta kipua silmissään ja selässään.
Aurinko oli jo keskipäivän korkeudella, ja molemmat pellot olivat
suurimmalta osaltaan niitetyt. Amelia heilutti heille valkeaa liinaa
puutarhan perällä, ja Judith, joka ensimmäisenä huomasi merkin, huusi
Martinille. Neljä valjakkoa riisuttiin valjaista ja kuljetettiin
tiepuoleen, puolet ensimmäisen päivän työstä oli suoritettu. Ellen,
Charlie ja Martin astuivat Judithin edellä, joka jäi jäljelle katsellen
Sandbon farmille, tien toiselle puolelle. Hän tiesi, että Sven oli
nähnyt hänen työskentelevän pellolla ja että hän piti heitä silmällä,
kun he läksivät kotiin päivälliselle. Judith jäi odottamaan pajujen
varjoon.
Sitten Sven saapui. Hän astui pajumetsikköön ja veti Judithin perässään.
»Minun täytyy saada nähdä sinua enemmän kuin vain tässä», hän sanoi.
»Charlie oli eilen illalla karjaa hakemassa. Miksikä sinä et tullut?»
»Pelkään, että isä rupeaa epäilemään, Sven», Judith sanoi. »Mitä hyvää
siitä on, jos pilaamme kaiken menestymisen toiveen. Jos hän pääsee
asian perille, niin hän panee minut lukon taakse.»
»No niin — mutta tule tänne joka tapauksessa huomenillalla. Vain
vähäksi aikaa», Sven pyysi. Judith lupasi lähtien sitten pois
hevosineen. Sven katseli hänen jälkeensä hänen astellessaan hevostensa
jäljessä. Hänen päänsä oli Svenistä pysty ja jalomuotoinen kuin
rotuhevosen. Judith ei katsonut taakseen.
Judith, Martin ja Charlie söivät päivällistä kuin nuoret elukat. Amelia
vilkaisi huolissaan Elleniin, joka tuskin kajosi ruokaan.
»Mikä sinua vaivaa, Ellen?» hän kysyi.
»Ei mikään — on vain niin kuuma, ettei ruoka maistu», Ellen sanoi.
Caleb nauroi. »No, no, Ellen. Pari päivää vielä terveellistä työtä,
niin et huomaakaan kuumuutta. Sääli, että minä olen liian vanha
tullakseni mukaan pellolle ruokahalun hakuun. Ei mikään ole sen
parempaa — ei mikään, vai mitä, Charlie? Charliesta tulee pian
ensiluokan haravoitsija. Pitää kai korottaa sinut niittäjäksi ensi
kesänä, vai mitä?»
Caleb oli hyvällä tuulella, puhelias, toivorikas. Hän oli tavannut
erään islantilaisen järven tuolta puolen, ja tiedot sieltä käsin olivat
hyviä. Sitäpaitsi hän oli ostanut Ericksonilta naurettavan halvalla
kaksi hyvää nuorta emäsikaa sen sijalle, joka oli kuollut. Niinpä
kaikki näytti käyvän hyvin — erittäin hyvin todellakin.
Hän nousi pöydästä kehottaen toisia lähtemään viipymättä työhön. Sitten
hän valjasti tamman rattaitten eteen ja ajoi Bjarnassoniin.