Kun Judith palasi ensimmäisen päivän iltana kotiin pellolta, olivat
hänen vaatteensa hiessä. Hän ei jäänyt keittiöön peseytymään niinkuin
toiset, vaan kantoi vadillisen kylmää vettä Lindin huoneeseen, jossa
hän sai olla yksin. Sitten hän riisuutui ja pesi koko ruumiinsa,
väristen kylmästä. Nopeasti hän pukeutui puhtaisiin vaatteisiin
kiireestä kantapäähän ja pisti povelleen pienen pussin lavendeliä, jota
hän oli kasvattanut edellisenä kesänä. Vaatteittensa päälle hän veti
karheat työhousunsa, joita hän käytti joka päivä, jotta muut eivät
huomaisi hänen vaihtaneen pukua. Sitten hän kuuli Amelian kutsuvan
illalliselle.
Aterian jälkeen, jota perhe söi ääneti uupumuksen vallassa, Judith
kiiruhti ulos ja otti Princen aitauksesta. Hän toivoi, että karja olisi
lähellä, jotta hän ennättäisi hiukan kauemmin olla Svenin kanssa. Hän
ei tuntenut mitään hellyyttä Sveniä kohtaan, mutta voittamatonta halua
saada kokea jotain, mikä erosi kokonaan hänen tavallisesta elämästään.
Sven ei ollut lähteen luona Judithin saapuessa sinne. Hän sitoi
hevosen puuhun, aukion läheisyyteen, mistä hän saattoi nähdä karjan
pajukosta. Sitten hän heittäytyi sammalille koivujen alle, hyväillen
käsivarsillaan solakkoja puunrunkoja ja painaen ruumiinsa maata
vasten. Häh oli riisunut yltään paksut työhousunsa, ja maan viileys
tuntui hänen ohuiden vaatteittensa läpi. Laskevan auringon valo näytti
soljuvan kuin kulta pitkin koivujen valkeaa runkoa. Ei muuta liikettä
kuin veden hiljaista tippumista lähteestä ja jonkun linnun pyrähtelyä
lammen ruskean pinnan yläpuolella. Ei muuta ääntä kuin sammakkojen
kurnutusta kaukana suolla ja rastaan viserrystä. Täällä vallitsi sanoin
kuvaamaton kirkkaus, sellainen kirkkaus, johon sielu pyrkii; Judith
pidätti hurmaantuneena hengitystään.
Sven lähestyi lammikon toiselta puolelta, ja Judith näki hänet hetken
aikaa seisomassa auringonvalossa, koivujen varjojen langetessa pitkinä
juovina hänen ylitseen. Hän oli kuin nuori jumala, joka astui esiin
avaruudesta. Judith ei liikahtanut, ja Sven lähestyi katsellen häntä.
»Miksikä et sano mitään, Judie?» Sven kysyi vihdoin ihmetellen. »En
koskaan tiedä, mitä sinä oikeastaan ajattelet.»
Judith punastui pahoillaan. Hän hyppäsi pystyyn.
»Voi — sinua», hän sanoi kiivaasti. »Miksikä minun pitäisi aina _sanoa_
jotain? Eikö se riitä, että minä olen täällä?»
Sven katsoi häneen loukkaantuneena.
»No niin. Jos ajattelet siten —» Hän kääntyi mennäkseen.
»Tule tänne», Judith mutisi katsoen poispäin.
Sven tuli lähemmäksi ja pysähtyi aivan hänen eteensä.
»Mitä?»
»Minä luulin, että sinä ymmärtäisit —» Judithin rinta kohosi
kiihkeästi. Hän kääntyi ja kietoi käsivartensa kiihkeästi Svenin
ympärille. »Et sinä saa lähteä pois — sinun pitää tulla minun
kaltaisekseni. Minussa on jotain, josta sinulla ei ole aavistustakaan.
Ei kukaan sitä aavista — täällä näin. Lähdetään yhdessä jonnekin —
kauaksi pois, sinä ja minä. Me lähdemme — lähdemme — meistä tulee
hienoja ihmisiä, sellaisia, joista sinä olet lukenut. Minä tiedän,
että minä voin tulla oikein hienoksi, ja sinun pitää myöskin, sillä
sinä seisot minua korkeammalla. Me tulemme toisenlaisiksi kuin nämä
ihmiset täällä, Sven, tai kuin ne, joiden parissa sinä työskentelit
kaupungissa. Me lähdemme pois, valtameren toiselle puolelle. Eikö niin,
Sven?»
Sven taputti häntä olkapäälle tyynnyttääkseen häntä. Hän koetti
ymmärtää Judithia. Hän tahtoi olla ystävällinen, mutta miehen on
mahdoton valehdella.
»Me lähdemme matkoille, Judie, kun ensin olen tehnyt ankarasti työtä
pari vuotta. Mutta mahdotonta meidän on aivan heti lähteä, ennenkuin
olemme saaneet jotain kokoon.»
He istuivat veden partaalla, ja Judithin mieli tyyntyi jälleen. Lehmä
ammui huomauttaen siten heille, että aurinko oli jo laskenut. Tyttö
veti nopeasti työhousunsa ja likaisen puseronsa puhtaan pukunsa päälle.
Sven hymyili hiukan alakuloisesti katsellessaan häntä.
Judith irrotti Princen puusta ja hyppäsi satulaan. Tällä kertaa hän
katsoi taakseen ja vilkutti Svenille, kunnes hän ei voinut enää nähdä
häntä. Hän ajoi karjan nopeasti kotiin voittaakseen takaisin kadotetun
ajan. Hän oli huolettoman onnellinen ensi kertaa pitkästä aikaa.
Ellen ja Charlie odottivat lypsytarhassa.
»Missä sinä olit näin kauan?» Ellen kysyi. »Isä sättii äitiä
keittiössä, ja sinä olet siihen kokonaan syypää. Pitäisi sinun toki
ajatella joskus hiukan muitakin kuin vain itseäsi.»
»Ole vaiti!» Judith huudahti. »Jos sinä ajattelisit hiukan, niin sinun
kävisi paljon paremmin.»
Hän kiiruhti taloon, mutta Caleb oli jo poistunut keittiöstä Judithin
astuessa sinne. Hän näki hänen kulkevan pellon poikki heiluttaen
lyhtyään maata pitkin. Amelia laittoi separaattoria kuntoon. Hänen
kasvoillansa näkyi vielä hänelle tarkoitetun nuhdesaarnan jälkiä.
»Jude», hän sanoi, »tästä lähin Charlie hakee karjan kotiin. Sinun ei
olisi tarvinnut kuluttaa siihen kokonaista tuntia.»