Skuli Erickson sattui tulemaan Gareen hämärissä saadakseen keskustella
Calebin kanssa koulutalon uusista kattotiileistä. Ellen, joka oli
lypsyllä, näki hänen ajavan pihaan ja hänen sydämensä lakkasi hetkeksi
sykkimästä. Skuli veisi Calebin ajatukset joksikin aikaa pois
Malcolmista. Ellen kohosi pystyyn ja siirsi jakkaransa lehmän luo, joka
seisoi karjapihalla kahden vajan välissä, jonne Judith ja Charlie eivät
voineet omilta lypsypaikoiltaan nähdä.
Samassa Malcolm tapansa mukaan sukelsi toisten huomaamatta vajan takaa
esille.
»Ellen», hän sanoi seisoen aivan tytön vieressä. »Minä en aio
viekotella sinua pois kaikkien rikkauksiesi luota. Mutta jos haluat
tulla mukaani, niin olen hyvilläni. Paljon minulla ei ole, mutta lupaan
olla hyvä sinulle. Minulla oli se käsitys, että sinä pidit minusta.»
Ellen vilkaisi sivulleen ja näki Malcolmin vahvat sääret vanhoissa
nahkasääryksissään. Hänen teki äkkiä mieli kietoa kätensä niiden
ympärille ja puristaa niitä lujasti; hän olisi tahtonut nauraa ja
itkeä, katsoa häneen ja sanoa, että hän kernaasti seurasi häntä. Mutta
hän ei tehnyt mitään sellaista. Hän lypsi edelleen, valkoisen virran
loristessa kiuluun ja lämpimän tuoksun kohotessa hänen kasvoihinsa.
»Minä ostaisin sinulle hevosen — me ratsastaisimme hitaasti ja
nukkuisimme taivasalla kesällä, Ellen, ja silkkiteltassani sateella.
Minulla on vanha mökki pohjan puolella — nahoista saan paljon rahaa
— ei sinulta tulisi mitään puuttumaan.» Salaa hän kosketteli Ellenin
ruskeita hiuksia, sillä hän muisti, että ne olivat kauniit.
Kosketus kiihotti Elleniä kovin. Hänen selkänsä suoristui, hänen
kätensä painuivat alas. Hänen sydämensä tykytti kuin kello. Miksikä
Malcolm ei tarttunut häneen ja riistänyt häntä mukaansa, ennenkuin
hän ennätti ajatella mitään? Mutta sitä hän ei tehnyt — sellaista ei
tapahtunut — hänelle.
»En voi, Malcolm. En voi jättää heitä», Ellen sanoi soinnuttomasti.
Malcolm oli hetken aikaa ääneti.
»No niin — sinä et siis halua tulla. Turhaan minä täällä sitten odotan.
Minä lähden vielä tänä iltana Bjarnassoniin. Kun saan veneen siellä
valmiiksi — ajattelen sinua koko ajan, Ellen. Sitten — tie kääntyy
pohjoiseen.»
Ellenin ruumis oli kuin lujalle vedetty solmu. Hän ei voinut liikkua
eikä puhua, hän istui vain tuijottaen lehmän täysinäisiin utareisiin.
»Näkemiin siis, Ellen tyttö, ja onneksi olkoon», Malcolm sanoi ojentaen
kätensä. Ellen tarttui siihen veltosti, katsomatta Malcolmiin. Tämän
silmät olivat tummat ja alakuloiset, kuvastaen tuskallista nöyryytystä,
sillä hän luuli, että Ellen halveksi häntä eikä sen vuoksi tahtonut
seurata hänen mukanaan. Mutta Ellen ei nähnyt hänen silmiensä ilmettä.
Sitten Malcolm hyppäsi kevyesti karjatarhan aidan yli ja katosi
näkyvistä.
Ellen tuijotti yhä lehmän valkoisiin utareisiin, noihin rikkaisiin ja
ehtymättömiin lähteisiin, joista ihmisruumis sai ravintoa voidakseen
elää kaikista huolista ja suruista huolimatta.
Sinä iltana Malcolm, sekarotuinen skotlantilainen, niinkuin häntä
nimitettiin, lausui jäähyväiset garelaisille kiittäen heitä
vieraanvaraisuudesta. Läsnä oli myös Ellen, joka ei ollut nyt muuta
kuin yksi heistä.
»Hanki itsellesi vaimo toveriksi, kun lähdet matkalle, Malcolm»,
naureskeli Caleb työntäen Skuli Ericksonia kylkeen. »Raamatussa
sanotaan, ettei miehen ole hyvä yksinänsä olla.»
Intiaaniponinsa selästä Malcolm, jota Jude nimitti »Vuohensilmäksi»,
heilutti kohteliaasti leveälieristä hattuaan. Ellenin sydän puristui
kokoon, sillä hän huomasi, ettei Malcolm käsittänyt viittausta.